Kerro jokin elämääsi tai ajatteluasi mullistanut oivallus!

Se, että ihmiset jotka tuntuvat saavan kaiken ja joilla mystisesti kaikki sujuu, osaavat avata suunsa. He saavat apua, koska pyytävät sitä. He saavat sen paremman duunin, koska uskaltavat hakea, vaikka eivät joka kohtaa ilmoituksessa osaisikaan. He kertovat verkostolleen ja pomolleen avoimesti tavoitteistaan. Heidän lapset ja miehet muistavat heitä äitienpäivänä, koska he ovat sanoneet haluavansa tulla muistetuksi.

Tämän tajuttuani minä olen nyt se jonka mies tuo kukkia ja lahjoja, jolle tarjottiin uralla etenemistä sopivan paikan auetessa, jonka lapset käyttäytyvät kunnolla, ja jolla on hyvät tukiverkot.

Se että paperilla erittäin fiksutkin ihmiset voivat olla mielipiteissään todella alkeellisia ja persoonina keskeneräisiä. 

Lakkasin miettimästä jatkuvasti, mitä muut minun asioistani ajattelevat. Luin jostain, että ihmiset loukkaantuisivat, jos saisivat tietää, miten vähän ja harvoin jopa ihan läheiset pohtivat heidän asioitaan - tuntemattomista puhumattakaan. Jokaisella on oma elämänsä ja siinä ihan tarpeeksi mietittävää. Niinpä minäkin aloin elää omaa elämääni ja uskalsin valita rakkauden, jota oletin monen pitävän sopimattomana. Nyt olemme eläneet onnellisina 25 vuotta ja aiomme niin jatkaa elämämme loppuun asti. Onneksi oivalsin tämän jo päälle kolmikymppisenä enkä vasta katkeroituneena mummona palvelutalossa.

Tavallaan sain lukion jälkeen sellainen "herätyksen", että tajusin ettei mikään ole varmaa. Olin jotenkin ajatellut, että kyllä minä opiskelemaan pääsen ja löydän töitä ja pääsen siihen "hyvään" elämään. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja omat voimat ei myöskään meinaa riittää siihen mihin monen "normaalin" ihmisen voimat riittävät. Tämän myötä tavallaan ymmärsin sen, että monesti ihmisen arvon määrittää vaan koulutus, työ, omaisuus ja saavutukset. Millään muulla ei sitten olekaan enää väliä ja niitä ihmisiä on helppo syyttää, jotka eivät ole pystyneetkaan samaan. Silti samalla tunnen pientä huvittuneisuutta, kun jotkut haalivat omaisuutta tai kehuskelivat koulutuksellaan. Silloin jotenkin tulee ajatus, että ovatko he tehneet sen itsensä vuoksi vai vaan periaatteen ja yhteiskunnan vaatimuksien takia.

Tietenkin jotkut "rakastavat" työtään, mutta työ ei saisi tavallaan saisi olla mikään elämä ja ihminen kuin joku muurahainen, joka on tuottava ja tehokas vaan tehdessään yhä enemmän töitä, vaikka terveys menisi. Itse en arvosta sellaisia arvoja ja tavallaan en halua "kyykyttää" niitä jo muutenkin huonossa tilanteessa olevia ihmisiä ja välillä ihmettelen onko tämä elämä joku kilpailu kuka sen parhaiten suorittaa. Tämän vuoksi tavallaan se on kamalaa, kun vaan niitä vahvoja arvostetaan ja monet jotka eivät pysty samaan melkein nääntyvät, kun yrittävät piiskata itseään liikaa ja silti ne vahvat keräävät tavallaan sen "voiton".  Kaikki me kuitenkin kuolemme ennenmin tai myöhemmin ja mitään ei mukaansa saa. Siinä mielessä pieni inhimillisuus, tilanteen ymmärtäminen muiden kannalta sekä muutenkin "pehmeämmät" arvot eivät ole minusta pahasta. Silti moni näköjään ajattelee aika paljon toisin kuin minä. Itse myös tavallaan haluan uskoa hyvyyteen, vaikka en ole paljon sitä ihmisiltä saanut kokea. Tosin sen olen oppinut, että tavallaan yritän itse kohdella muita hyvin, kun tiedän miltä se kaikki paha tuntuu niin hyvin. Nuori olen vieläkin.

Se, että tajusin, että niin makaa kuin petaa ja voin päättää itse omasta elintasostani ja voin vapaasti kouluttautua huippuun asti, niin ei tarvitse kitistä rahattomuutta tai vastenmielistä työtä kuten monet tekevät.

Joskus 15-vuotiaan ymmärsin, että olemme kaikki molelyylitasolla yhteydessä ja jatkuvassa interaktiossa ympärillämme olevan ilman ja kosketeltavan ympäristön kanssa. Ei ole olemassa muita kuin ihmisen aivojen kehittelemiä rajoja asioiden välillä. Sen jälkeen suhtauduin paljon kevyemmin kuolemaan. Kuolema on vain ruumiin tulemista osaksi sitä ympärillä olevaa kuhinaa.

Ihana ketju, luin kaikki kommentit ja todella moni toi hymyn huulille. :) 

Tässä muutamia omia oivalluksiani - toivottavasti näitä on luvassa vielä paljon lisää:

- Minun ei tarvitse hankkia lapsia. Ei ole mitään pakkoa. Vuosikausia kärvistelin ja pelkäsin, kunnes koin ahaa-elämyksen. Ei tarvitse! Kukaan ei pakota! Olen hyvin myötätuntoinen, rakastava ja välittävä ihminen, mutta omia lapsia en ole koskaan halunnut - en vain koskaan tajunnut tätä (nyt kovin yksinkertaiselta kuulostavaa) tosiasiaa.

- Rehellisyys on ihailtavaa, mutta erityisen tärkeää on, että olet rehellinen itsellesi.

- En tule koskaan olemaan "valmis," kuten ei kukaan meistä. Toivon silti, että sillä hetkellä kun kuolen, olen ainakin yrittänyt olla paras versio itsestäni.

- Elämän ja sen kokemisen monimuotoisuus eri lajien välillä on päätä huimaavaa. Olen lukenut muutamia kirjoja mm. apinoista, valaista ja  mustekaloista - villein fantasiakirjakaan tuskin pystyisi keksimään tiettyjä lajeja, jotka tällä pallolla elelevät. Yksi isoimmista oivalluksista oli (myös sinänsä helppo) ajatusharjoitus, että muut eläimet eivät todellakaan koe elämäänsä kuin ihmiset - ja siinä kontekstissa esim. peilin näyttäminen kissalle on aivan turhaa, koska peilillä ei heidän elämässään ole yhtikäs mitään merkitystä.

- Minulla on samanaikaisesti mahdollisuus vaikuttaa suunnattomasti, ja olla vaikuttamatta. 

Betty Whiten sanoin; paras keino pysyä elossa on yrittää olla kuolematta. :D Katsokaa siis sinne vasempaan ja oikeaan, laittakaa ne turvavyöt kiinni, pyöräilykypärät päähän... Ja tarkastelkaa itseänne, sillä se, mitä haluat elämältä, voi muuttua koko ajan. Ja se on ihan OK. 

Muutos on ainoa pysyvä asia tässä maailmassa ja elämässä.

Se että minun ei tarvitse tyytyä "kivaan ja mukavaan " mieheen, vaan voin "vaatia"sitä parasta minulle tai olla yksin

Se että vaikka olisin kuinka hyvä, ammattitaitoinen, mukava, hauska, kaunis, hurmaava, mitä ikinä niin silti en miellytä kaikkia. Ihmiset tulevat aina löytämään minusta vikoja teinpä sitten mitä tahansa tai jätin tekemättä. Että minun hyvä ei ole jollekin tarpeeksi hyvä.

Perfektionistille tämä on ollut vaikea paikka mutta auttanut hyväksymään omaan vajaavaisuutensa.

Että lapsilisä pitäisi poistaa suurituloisilta!

Että mieheni on loppujen lopuksi tyhmempi kuin luulinkaan. Se oli todella ahaa havainto.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa hyvin vahvoja, kun itseasiassa toimivat hyvin itsekkäästi ja aina omaa etua ajaen. Todellista vahvuutta on kyky rakastaa ja se, että on annettavaa myös toisille ihmisille. Tämä ja myös omista tarpeista huolenpito eivät ole ristiriidassa keskenään. 

Että oma vahvuuteni työelämässä on luovuus ja ongelmanratkaisu, ei tuottavuus ja nopeus. Ja se että edelleen löytyy töitä joissa pystyn hyödyntämään vahvuuksiani ns. duunarihommissa.

Minun ei tarvitse olla kaikille mieliksi.

Täytyy uskaltaa elää sellaista elämää kuin itse haluaa.

Että kun pitää päättää jokin toimintatapa tai strategia jonkin vaikean asian kanssa, asiat ei ole joko-tai. Monesti odottelu tai "kelluminen" on ihan hyvää ongelmanratkaisua.

Jos on kauhean vaikea tilanne eikä voi tehdä mitään, voi aina tehdä pieniä oikeita tekoja, jotka ei voi olla väärin. Voi pestä hampaat, viedä roskat ulos, maksaa laskut pois, palauttaa kirjaston kirjat, soittaa jollekin iäkkäälle ihmiselle ja kysyä kuulumisia.

Niin olen pysynyt täyspäisenä.

Se kun ymmärsin, että Jeesus on totuus.

Ja se kun yrittämiseen, tekemiseen ja vaivautumiseen liittyen ymmärsin, että yksi epätäydellinen on parempi kuin nolla täydellistä.

Mieheni oli käymässä sukulaistensa luona viikon reissun ja ihmettelin miksei mulla ole makeanhimoa. Tajusin että minulla oli keveämpi olo ilman miestä. Mieheni sairastui vakavasti ja lopulta meni aivan puhumattomaksi möykyksi saadessaan yt:ssä potkut, jolloin tilanne paheni entisestään. Aloimme molemmat hemmotella itseämme karkeilla ja leivoksilla. Mies vielä enemmän kuin minä. Tätä h-lvettiä kesti 2 vuotta ja tuo ilta kun tajusin asiat, muutti kaiken.

Sittemmin olemme puhuneet asioista ja parantaneet tapamme. 

Olemme elämämme alussa alkioita ja sikiöitä.

Vierailija kirjoitti:

Olemme elämämme alussa alkioita ja sikiöitä.

Niin?