Parisuhteeni ajautuvat riitoihin aina samasta syystä. Miten ratkaisen tämän? Miten voisin itse toimia toisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oikeasti kaipaat neuvoja kuinka muuttaa omaa käytöstäsi niin neuvoni on Asenne.

Lopeta ajattelutapa: ei se ole pois sinulta ja minun rahat, minä päätän, minä osaan joten minä teen. Kuvittelet olevasi tasainen luonne jos et huuda. Kuvittelet olevasi valmis kompromisseihin.

Arjessa kuitenkin toimit oman pääsi mukaan kuten olet aina toiminut. Lopputulos voi olla aina hyvä, hommat tulee hoidettua. Mutta jos huomaamattasi jyräät arkisissa asioissa, tehden mikä itsestä hyvältä tuntuu ja tuntuu järkevältäkin, voi se kuitenkin toisesta osapuolesta vaikuttaa siltä, että häntä ei huomioitu ollenkaan. Esim. Työpari voi olla hyvin itsenäinen ja tehdä asiat tehokkaasti ja hommat hoituu mutta kyllä siinä toiselle työntekijälle tulee riittämättömyyden tunne jos hänen panostaan ei tarvita, kysytä, huomioida ja eihän se ole työntekijältä pois, saa päinvastoin lisää omaa aikaa. Mutta tuo ei ole hyvä työ/parisuhde kun toista ei kuulla. Sen voisi sanoittaa sanomalla: Minua ei tarvita!

Mutta tarvitsenhan minä miestä hyvinkin paljon: rakkauteen, tunneyhteyteen, läheisyyteen, henkisen turvallisuuden luomiseen, seksiin, tulevaisuuden haaveiden jakamiseen, perheen perustamiseen, rakkauteen, rakkauteen, rakastamiseni kohteeksi, henkilöksi joka rakastaa minua. Se, että en tarvitse miestä arkisista asioista selviämiseen ei tarkoita, että en tarvitsisi miestä mihinkään. Tarvitsen miestä hyvin paljon kaikkiin tunnepuolen juttuihin ja henkisiin juttuihin. Ap.

Varmaan monet miehet osoittavat sen välittämisen tekemällä asioita. 

Sulle sopis minun ex. Hän on totaalinen poropeukalo käytännön asioissa. Olisi ollut mielissään asennuspalvelun tilaamisesta tai itse asiassa hän olisi ehdottonaut sitä. Sen sijaan hän tykkää keskustella kaiken maailman asioista ja filosofioi niitä näitä. 

:)

Kyllä, juuri tuollainen mies minulle sopisi. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lue koko ketjua läpi. Ymmärrän, ap, sinua täysin. Minulla vaan on se ero, että olen toisessa, pitkässä yli 10 v parisuhteessa, ja molemmissa saimme / olemme saaneet tai usein myös joutuneet olemaan todella itsenäisiä, matkustusta myöten. Meistä ei ole ihmeellistä, että toinen esim. haluaa matkustaa yksin sellaiseen paikkaan, mikä toista kiinnostaa mutta toista ei. Ja molemmat viihtyvät yksin matkoilla. Toisaalta useimpina vuosina olemme myös perheenä matkustaneet pitkiäkin aikoja yhdessä (esim. 6 vk putkeen) eikä ongelmia ole siinäkään. Eli sanoisin sinulle, ap, että etsi itsellesi yhtä itsenäinen mies. Tai paremmin,  odota, että elämä tuo sellaisen vastaan jos niikseen tulee. Ei mikään liitto riidaton ole, muttei mielestäni tuollainen itsenäisyys ole lainkaan ihmeellistä, edes parisuhteessa.

Mielenkiintoinen ja hyvä näkökulma. Sinä olet siis löytänyt onnen löytämällä samanlaisen miehen kuin itse olet. Nyt kun mietin, niin kukaan miehistäni ei ole ollut luonteeltaan kovin itsenäinen vaan sellainen symbioosia hakeva. Ap.

Vastaisit itse itsellesi. Kuvittelet haluavasi neuvottelevan miehen vaikka todellisuudessa kahden itsenäisen elämä on se mihin pystyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anna nyt lisää konkreettisia esimerkkejä, miksi miehet kokee sut liian itsenäisinä. Siis ton yksin matkalle lähtemisen lisäksi.

En tarvitse miehiä tai miesten neuvoja raha-asioihin, remonttiasioihin, huonekaluiden kasaamiseen, autoasioihin tms vaan hoidan nuo kaikki itse. Noista olen siis saanut kommenttia liiasta itsenäisyydestäni. Muita esimerkkejä en nyt keksi, koska ne olisi minun itse keksimiä, nuo on asioita joita minulle on suoraan sanottu.

Eli siis meneekö tilanne jotenkin niin, että olet kokoamassa huonekalua, mies tarjoaa apua, sanot ettet tarvitse ja mies yrittää pakottaa sinut ottamaan avun vastaan? Alkavatko siinä tilanteessa väittää että et osaa koota huonekalua/he osaavat paremmin vai että olet liian itsenäinen? Tämä alkoi kiinnostaa.

Tilanteet menee niin, että menemme vaikka yhdessä Ikeaan ostamaan uuden lipaston. Kannamme sen sisään, ja miehen pitää lähteä johonkin ennalta sovittuun työjuttuun tai harrastukseen tms. Kun hän palaa kotiin, niin olen koonnut sen lipaston valmiiksi. Sitten mies (ilmeisesti) pahastuu(?) ja pari kuukautta myöhemmin sanoo, että en tarvitse häntä näköjään mihinkään. Tai ostamme uuden pyykkikoneen, josta on sovittu, että minä maksan (vuorostani) sen ja kassalla tilaan siihen oston yhteydessä asennuspalvelun asiaa mieheltä mitenkään kyselemättä (koska niin olen tehnyt aina, en edes ajattele että en tilaisi samalla asennusta), mies siis seisoo vieressä ja suuttuu sitten autossa kotimatkalla että kulutan rahaa (huom. minun rahaa) turhaan ja minä hermostun että miksi alat määräillä sitä että mihin käytän oman palkkani, ei se ole sinulta pois. Ap.

No kyllä tässä on hyvin paljon ongelmaa valitsemiesi miesten kyvyssä ilmaista itseään heille tärkeissä asioissa. Ei kukaan ole ajatusten lukija. Jos mies olisi halunnut koota lipaston olisi hän sen voinut sanoa tai kysyä aiotko koota sen tai vastaavasti kysyä pesukoneen asennustarpeesta. He pitivät niin itsestäänselvinä asioina, että he kokoavat ja asentavat, että eivät vaivautuneet. Sinulle taas oli itsestäänselvää, että hoidat asian tavallasi, jos et kysy asiasta mieheltä. Minulla ja miehelläni on ollut samanlaisia ongelmia, mutta lisänä on vielä mieheni hankala luonne ja saattaa pitää kysymistäkin loukkauksena (ts. kokoaako lipaston tms.). Ammattiloukaantujia. 

En osaa ottaa kantaa sinuun, mutta olen nyt itse eroamassa 14-v ja 2 lasta tuoneesta suhteesta parin vuoden pariterapian ja yrittämisen jälkeen kaltaisestasi naisesta. Meillä on päällisin puolin kaikki hyvin. On talous kunnossa, arki pyörii hienisti hakuineen ja ruoanlaittoineen. Mistä tahansa arkisesta pystymme sopimaan hyvin. Ongelma on siinä, ettei meillä ole mitään muuta yhteistä kuin tuo arki. Urauduimme rakoon, jossa jokainen keskustelu on ennakointia, mitä toimen haluaa ja ainakin itse unohdin pikkuhiljaa itseni. Aloin huomaamaan, että juurikin tuo itsenäisyys oli suurin ihastuksen aihe, mutta ajanmyötä ajoi meidät tuntemattomiksi toisillemme. Meille ei ole muodostunut mitään yhteistä kieltä, vitsejä tai alakulttuuria ja lopulta suhde onkin ollut vain arjen suorittamista ja yksinäisyyden kärsimistä yhdessä. Kun huomasimme henkisen siteen puutteen, myös itsenäisyys näyttää paljon enemmän itsekkyydeltä ja minä tunsin itseni jatkuvasti turhaksi ja tarpeettomaksi (vaikka hoidan ruoat, maksan valtaosan kuluista jne.) eli viime kädessä itsenäisyys on ollut puolin ja toisin kyvyttömyyttä olla riippuvainen toisesta ja näin antaa toisen tuntea itsensä tarpeelliseksi ja rakastetuksi. Tätä ongelmaa ei ole auttanut oma luonteeni myöskään, olen osin introvertti ja viihdyn itsekseni, kun taas (soon to be ex) vaimoni kaipaa sosiaalista tilaa ja paljon enemmän kommunikaatiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellakin on nyt ristiriita ilmaisusi ja sanojesi välillä. Jos sinut tunnetaan empaattisena ja tunneviestintäsi on jees, niin kuitenkin istun täällä kuvitellen, että Lisbeth Salander osaa suomea. Toinen mieleentuleva on vaaleatukkainen suurisilmäinen asperger-nainen, jonka haastattelun olen nähnyt pariin kertaan Ylellä, Inhimillisessä tekijässä varmaan.

Kertoisitko taustaasi?

Mitä haluaisit tietää taustastani? 

Ehkä yksi viestintääni selittävä asia voi olla se, että ystäväni ovat aina olleet poikia ja miehiä, ja olen perheestä jossa minulla oli vain kaksi veljeä, koulussakin ystävystyin lähinnä luokan poikien kanssa. Eli olen kasvanut poikien ja miesten "sosiaalisten sääntöjen" ja viestintätavan keskellä ja oppinut vain niihin. Ulkoisesti olen naisellinen ja harrastuksenikin on melko "naisellisia", en siis harrasta mitään autoja tai muuta sellaista. Ap.

Tämä kyllä selittää paljon. Ja varmasti itsessään jo ahdistaa monia miehiä. Eivät he miehen kanssa halua suhteeseen. Heillä on tarve luottaa äidillisyyteesi, sekä itsensä että mahdollisten lasten takia.

Missä äitisi oli? Olen itsekin suhteellisen miehinen nainen, mutta lähinnä siksi, että olen ottanut hyvin miesmäisesti käyttäytyneestä äidistäni mallia. Meillä oli myös hyvin ristiriitaiset välit. Luotan aidosti hyvin harvoihin naisiin, joissa on samaa tuttua määrätietoisuutta, mutta rakastan heidän tunneälyään ja pääsen kokemaan sellaista nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen riemua, joka on lapsena ollut kortilla.

Millaisia suhteita sinulla on naispuolisiin, nyt tai menneisyydessä? Voisitko ajatella kehittäväsi taitojasi sillä puolella, jospa sieltäkin löytyisi omaksuttavaa?

Minulla ei ole koskaan ollut läsnäolevaa äitiä. En nyt lähde avaamaan konkreettisesti, että missä hän oli, mutta läsnä hän ei minulle ole koskaan ollut. Isä oli ja veljet oli. Haluaisin mielelläni naispuoleisia ystäviä. Tutustun naisiin helposti, mutta en oikein osaa syventää sitä sellaiseksi syväksi ystävyydeksi. Miesten kanssa osaan, ja siis siten että siihen ei liity mitenkään seksi tai seksuaalisuus. Voisin hyvin ajatella kehittäväni itseäni sillä, että rakentaisin syvempiä ystävyyssuhteita naispuoleisten ihmisten kanssa. Se vain on ollut minulle aina vaikeaa, ja en oikein tiedä miten edetä asian kanssa. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anna nyt lisää konkreettisia esimerkkejä, miksi miehet kokee sut liian itsenäisinä. Siis ton yksin matkalle lähtemisen lisäksi.

En tarvitse miehiä tai miesten neuvoja raha-asioihin, remonttiasioihin, huonekaluiden kasaamiseen, autoasioihin tms vaan hoidan nuo kaikki itse. Noista olen siis saanut kommenttia liiasta itsenäisyydestäni. Muita esimerkkejä en nyt keksi, koska ne olisi minun itse keksimiä, nuo on asioita joita minulle on suoraan sanottu.

Eli siis meneekö tilanne jotenkin niin, että olet kokoamassa huonekalua, mies tarjoaa apua, sanot ettet tarvitse ja mies yrittää pakottaa sinut ottamaan avun vastaan? Alkavatko siinä tilanteessa väittää että et osaa koota huonekalua/he osaavat paremmin vai että olet liian itsenäinen? Tämä alkoi kiinnostaa.

Tilanteet menee niin, että menemme vaikka yhdessä Ikeaan ostamaan uuden lipaston. Kannamme sen sisään, ja miehen pitää lähteä johonkin ennalta sovittuun työjuttuun tai harrastukseen tms. Kun hän palaa kotiin, niin olen koonnut sen lipaston valmiiksi. Sitten mies (ilmeisesti) pahastuu(?) ja pari kuukautta myöhemmin sanoo, että en tarvitse häntä näköjään mihinkään. Tai ostamme uuden pyykkikoneen, josta on sovittu, että minä maksan (vuorostani) sen ja kassalla tilaan siihen oston yhteydessä asennuspalvelun asiaa mieheltä mitenkään kyselemättä (koska niin olen tehnyt aina, en edes ajattele että en tilaisi samalla asennusta), mies siis seisoo vieressä ja suuttuu sitten autossa kotimatkalla että kulutan rahaa (huom. minun rahaa) turhaan ja minä hermostun että miksi alat määräillä sitä että mihin käytän oman palkkani, ei se ole sinulta pois. Ap.

No kyllä tässä on hyvin paljon ongelmaa valitsemiesi miesten kyvyssä ilmaista itseään heille tärkeissä asioissa. Ei kukaan ole ajatusten lukija. Jos mies olisi halunnut koota lipaston olisi hän sen voinut sanoa tai kysyä aiotko koota sen tai vastaavasti kysyä pesukoneen asennustarpeesta. He pitivät niin itsestäänselvinä asioina, että he kokoavat ja asentavat, että eivät vaivautuneet. Sinulle taas oli itsestäänselvää, että hoidat asian tavallasi, jos et kysy asiasta mieheltä. Minulla ja miehelläni on ollut samanlaisia ongelmia, mutta lisänä on vielä mieheni hankala luonne ja saattaa pitää kysymistäkin loukkauksena (ts. kokoaako lipaston tms.). Ammattiloukaantujia. 

Tämä varmaan osuu oikeaan. Olen valinnut miehiä, joilla on omassa päässään joku valmis malli naisesta ja parisuhteesta, ja he eivät millään tavalla ilmaise ääneen olettamuksiaan ja odotuksiaan. Vaan loukkaantuvat, kun en olekaan niiden mukainen. Minulla myös on päässäni joku valmis malli parisuhteesta varmasti. Itse yritän sitä koko ajan ilmaista ääneen, mutta en saa miehiä tarttumaan siihen keskusteluun, he eivät vastaa yleensä siihen mitään ihan kuin eivät ymmärtäisi mistä edes puhun. Olen saanut kritiikkiä siitä, että puhun liikaa ajatuksistani. Ap.

Mulla ei juurikaan parisuhdekokemusta ole, mutta mitä muuta kuin tyhmän esittämistä se on, jos lamppu on palanut ja minä huomaan sen, mutta en voi itse lamppua vaihtaa vaan pitää pyytää miestä vaihtamaan? Tai jopa menemään kauppaan valitsemaan uusi lamppu?

Miksi juuri lampunvaihtoon pitää pyytää miestä avuksi, mutta varmasti esim. koiran oksennukset tai vauvan paskat pitää naisen siivota? "Voi kulta, ihanaa kun tulit kotiin, voitko siivota nuo yrjöt siitä matolta? Odotin oikein kotiintuloasi, jotta voin tarjota sinulle tunteen siitä, että tarvitsen sinua!"

Missä menee raja, ja mitkä tehtävät kuuluvat tähän kokemuksentarjoamisen piiriin? Saanko ottaa jakkaran ja ottaa ylähyllyltä jotain? Saanko avata tukkeutuneen viemärin? Saanko viedä roskat?

Todellakin taidan pysyä sinkkuna...

Lastenhoidossa usein ajaudutaan riitoihin sen takia että äiti hoitaa lasta oikein ja isä syrjäytetään lasten hoidosta. Toki nainen tarvitsee miestä moneen asiaan mutta jos vaikka yhdessä asiassa: takapuolen pesussa naisella on käsitys kuinka toimitaan ja hän sen hoitaa kun osaa. Puolisolle äkkiä tulee tunne ettei häntä huomioida eikä tarvita. Ei auta naisen väittää että tarvitsee ja hän on kiitollinen avusta ja valmis kompromisseihin ja on tasainen. Yleensä ristiriidat voi olla kiinni pienistä arjen asioista, kun toinen on joustamaton koska ”näinhän se on järkevintä”,

Vierailija kirjoitti:

En osaa ottaa kantaa sinuun, mutta olen nyt itse eroamassa 14-v ja 2 lasta tuoneesta suhteesta parin vuoden pariterapian ja yrittämisen jälkeen kaltaisestasi naisesta. Meillä on päällisin puolin kaikki hyvin. On talous kunnossa, arki pyörii hienisti hakuineen ja ruoanlaittoineen. Mistä tahansa arkisesta pystymme sopimaan hyvin. Ongelma on siinä, ettei meillä ole mitään muuta yhteistä kuin tuo arki. Urauduimme rakoon, jossa jokainen keskustelu on ennakointia, mitä toimen haluaa ja ainakin itse unohdin pikkuhiljaa itseni. Aloin huomaamaan, että juurikin tuo itsenäisyys oli suurin ihastuksen aihe, mutta ajanmyötä ajoi meidät tuntemattomiksi toisillemme. Meille ei ole muodostunut mitään yhteistä kieltä, vitsejä tai alakulttuuria ja lopulta suhde onkin ollut vain arjen suorittamista ja yksinäisyyden kärsimistä yhdessä. Kun huomasimme henkisen siteen puutteen, myös itsenäisyys näyttää paljon enemmän itsekkyydeltä ja minä tunsin itseni jatkuvasti turhaksi ja tarpeettomaksi (vaikka hoidan ruoat, maksan valtaosan kuluista jne.) eli viime kädessä itsenäisyys on ollut puolin ja toisin kyvyttömyyttä olla riippuvainen toisesta ja näin antaa toisen tuntea itsensä tarpeelliseksi ja rakastetuksi. Tätä ongelmaa ei ole auttanut oma luonteeni myöskään, olen osin introvertti ja viihdyn itsekseni, kun taas (soon to be ex) vaimoni kaipaa sosiaalista tilaa ja paljon enemmän kommunikaatiota.

Miten teidän olisi pitänyt vuosia aiemmin sitten toimia, jotta se henkinen yhteys ja henkinen side olisi löytynyt ja säilynyt? Mikä olisi pelastanut suhteenne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

88 jatkaa vielä.

Mietit, ap, mitä voisit tehdä jatkossa eri tavalla. Ehdotukseni on kommunikaation lisääminen. Aloita se jo tapailuvaiheessa. 

Itselläni on tapana kertoa itsestäni ja menneistä suhteistani hyvin avoimesti jo ensimmäisillä treffeillä. Kerron mm., että ex-mieheni on paras ystäväni, että nautin yksin matkustamisesta (en tarkoita että parisuhteessa ollessa pitäisi välttämättä päästä yksin matkalle, mutta tämä asia kuitenkin kertoo minusta paljon - monethan eivät ole koskaan elämänsä aikana matkustaneet yksin eivätkä pidä siitä), että käyn mielelläni yksin ravintolassa syömässä, että en halua lapsia, että olen aiemman pitkän parisuhteeni aikana ihastunut suhteen ulkopuoliseen ja miten ratkaisin tilanteen (kertomalla siitä miehelleni), jne. jne. jne.

Kun kerron itsestäni näin avoimesti, sekä tossukkamiehet että ylikontrolloivat miehet ns. juoksevat vuorille jo ensimmäisiltä treffeiltä. Tinder-aikakautena tilanteeni helpottui entisestään, kun saatoin keskustella näistä asioista jo ennen niitä ensimmäisiä treffejä. Miehen reaktiot näihin kertovat todella paljon. Karsin joukosta epäilyttävät tapaukset ja kävinkin sitten treffeillä useampien todella fiksujen ja itsenäisten, hyväitsetuntoisten miesten kanssa. Ja sieltä joukosta löytyi myös nykyinen kumppanini, maailman ihanin mies. <3

Yksikään hyväitsetuntoinen, itsenäinen ja fiksu mies ei sitoutuisi tuommoisen tekstin jälkeen. Ehkä avoin suhde, mutta se nyt ei ole mikään oikea suhde.

Olet väärässä. Minulla on ollut kaksi pitkää suhdetta, joista viimeisin kesti 15 vuotta ja kyseinen mies on tosiaan edelleen hyvä ystäväni. Nykyiselle miehelle tämä ei ole minkäänlainen ongelma, päin vastoin, koska hänkin on saanut eksästäni läheisen ystävän. Avoimia suhteita en ole koskaan harrastanut enkä edes halua harrastaa, ja myös kaikki kumppanini ovat siinä asiassa samoilla linjoilla. Minua ei ole koskaan petetty enkä ole itse pettänyt ketään. Avain onnellisuuteen on avoin kommunikaatio ja se, että valitsee kumppanin joka kykenee sitä myös sietämään (siis jolla on siihen riittävän hyvä itsetunto).

t. 88

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anna nyt lisää konkreettisia esimerkkejä, miksi miehet kokee sut liian itsenäisinä. Siis ton yksin matkalle lähtemisen lisäksi.

En tarvitse miehiä tai miesten neuvoja raha-asioihin, remonttiasioihin, huonekaluiden kasaamiseen, autoasioihin tms vaan hoidan nuo kaikki itse. Noista olen siis saanut kommenttia liiasta itsenäisyydestäni. Muita esimerkkejä en nyt keksi, koska ne olisi minun itse keksimiä, nuo on asioita joita minulle on suoraan sanottu.

Eli siis meneekö tilanne jotenkin niin, että olet kokoamassa huonekalua, mies tarjoaa apua, sanot ettet tarvitse ja mies yrittää pakottaa sinut ottamaan avun vastaan? Alkavatko siinä tilanteessa väittää että et osaa koota huonekalua/he osaavat paremmin vai että olet liian itsenäinen? Tämä alkoi kiinnostaa.

Tilanteet menee niin, että menemme vaikka yhdessä Ikeaan ostamaan uuden lipaston. Kannamme sen sisään, ja miehen pitää lähteä johonkin ennalta sovittuun työjuttuun tai harrastukseen tms. Kun hän palaa kotiin, niin olen koonnut sen lipaston valmiiksi. Sitten mies (ilmeisesti) pahastuu(?) ja pari kuukautta myöhemmin sanoo, että en tarvitse häntä näköjään mihinkään. Tai ostamme uuden pyykkikoneen, josta on sovittu, että minä maksan (vuorostani) sen ja kassalla tilaan siihen oston yhteydessä asennuspalvelun asiaa mieheltä mitenkään kyselemättä (koska niin olen tehnyt aina, en edes ajattele että en tilaisi samalla asennusta), mies siis seisoo vieressä ja suuttuu sitten autossa kotimatkalla että kulutan rahaa (huom. minun rahaa) turhaan ja minä hermostun että miksi alat määräillä sitä että mihin käytän oman palkkani, ei se ole sinulta pois. Ap.

No kyllä tässä on hyvin paljon ongelmaa valitsemiesi miesten kyvyssä ilmaista itseään heille tärkeissä asioissa. Ei kukaan ole ajatusten lukija. Jos mies olisi halunnut koota lipaston olisi hän sen voinut sanoa tai kysyä aiotko koota sen tai vastaavasti kysyä pesukoneen asennustarpeesta. He pitivät niin itsestäänselvinä asioina, että he kokoavat ja asentavat, että eivät vaivautuneet. Sinulle taas oli itsestäänselvää, että hoidat asian tavallasi, jos et kysy asiasta mieheltä. Minulla ja miehelläni on ollut samanlaisia ongelmia, mutta lisänä on vielä mieheni hankala luonne ja saattaa pitää kysymistäkin loukkauksena (ts. kokoaako lipaston tms.). Ammattiloukaantujia. 

Tämä varmaan osuu oikeaan. Olen valinnut miehiä, joilla on omassa päässään joku valmis malli naisesta ja parisuhteesta, ja he eivät millään tavalla ilmaise ääneen olettamuksiaan ja odotuksiaan. Vaan loukkaantuvat, kun en olekaan niiden mukainen. Minulla myös on päässäni joku valmis malli parisuhteesta varmasti. Itse yritän sitä koko ajan ilmaista ääneen, mutta en saa miehiä tarttumaan siihen keskusteluun, he eivät vastaa yleensä siihen mitään ihan kuin eivät ymmärtäisi mistä edes puhun. Olen saanut kritiikkiä siitä, että puhun liikaa ajatuksistani. Ap.

En minä ainakaan jaksaisi parisuhteessa ihmistä joka on hyvin itsenäinen mutta silti koko ajan puhuu itsestään ja ajatuksistaan ja puolustelee itseään. Sellaisesta ihmisestä syntyy melko rasittava ja itsekäs kuva. Jos ihminen on riippumaton ja itsenäinen ei hänen tarvi kokoajan puhua ajatuksistaan.

Täällä moni kirjoittaa siitä, että olennaista parisuhteessa on toisen tarvitseminen ja sen osoittaminen. Miksi sen pitää olla arjen tarvitsevuutta? Miksi se ei riitä, että tarvitsen hyvin paljon miestä tunnetason asioihin, rakkauteen, läheisyyteen ja tunnesiteeseen? Vai valitsenko miehiä, jotka eivät ole kovin hyviä tunnejutuissa vaan osaavat vain arjen juttuja, ja sitten he ahdistuvat kanssani, kun minä olen tarvitseva tunneasioissa ja he eivät osaa siihen tarvitsevuuteen (omien lukkojensa vuoksi?) vastata, ja kun he yrittävät tarjota minulle arjen tarvitsemista niin he kokevat että torjun heidät? Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oikeasti kaipaat neuvoja kuinka muuttaa omaa käytöstäsi niin neuvoni on Asenne.

Lopeta ajattelutapa: ei se ole pois sinulta ja minun rahat, minä päätän, minä osaan joten minä teen. Kuvittelet olevasi tasainen luonne jos et huuda. Kuvittelet olevasi valmis kompromisseihin.

Arjessa kuitenkin toimit oman pääsi mukaan kuten olet aina toiminut. Lopputulos voi olla aina hyvä, hommat tulee hoidettua. Mutta jos huomaamattasi jyräät arkisissa asioissa, tehden mikä itsestä hyvältä tuntuu ja tuntuu järkevältäkin, voi se kuitenkin toisesta osapuolesta vaikuttaa siltä, että häntä ei huomioitu ollenkaan. Esim. Työpari voi olla hyvin itsenäinen ja tehdä asiat tehokkaasti ja hommat hoituu mutta kyllä siinä toiselle työntekijälle tulee riittämättömyyden tunne jos hänen panostaan ei tarvita, kysytä, huomioida ja eihän se ole työntekijältä pois, saa päinvastoin lisää omaa aikaa. Mutta tuo ei ole hyvä työ/parisuhde kun toista ei kuulla. Sen voisi sanoittaa sanomalla: Minua ei tarvita!

Mutta tarvitsenhan minä miestä hyvinkin paljon: rakkauteen, tunneyhteyteen, läheisyyteen, henkisen turvallisuuden luomiseen, seksiin, tulevaisuuden haaveiden jakamiseen, perheen perustamiseen, rakkauteen, rakkauteen, rakastamiseni kohteeksi, henkilöksi joka rakastaa minua. Se, että en tarvitse miestä arkisista asioista selviämiseen ei tarkoita, että en tarvitsisi miestä mihinkään. Tarvitsen miestä hyvin paljon kaikkiin tunnepuolen juttuihin ja henkisiin juttuihin. Ap.

Varmaan monet miehet osoittavat sen välittämisen tekemällä asioita. 

Sulle sopis minun ex. Hän on totaalinen poropeukalo käytännön asioissa. Olisi ollut mielissään asennuspalvelun tilaamisesta tai itse asiassa hän olisi ehdottonaut sitä. Sen sijaan hän tykkää keskustella kaiken maailman asioista ja filosofioi niitä näitä. 

:)

Kyllä, juuri tuollainen mies minulle sopisi. Ap.

Suosittelen sitten pitkälle kouluttautunutta italialaista varakkaan perheen poikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

88 jatkaa vielä.

Mietit, ap, mitä voisit tehdä jatkossa eri tavalla. Ehdotukseni on kommunikaation lisääminen. Aloita se jo tapailuvaiheessa. 

Itselläni on tapana kertoa itsestäni ja menneistä suhteistani hyvin avoimesti jo ensimmäisillä treffeillä. Kerron mm., että ex-mieheni on paras ystäväni, että nautin yksin matkustamisesta (en tarkoita että parisuhteessa ollessa pitäisi välttämättä päästä yksin matkalle, mutta tämä asia kuitenkin kertoo minusta paljon - monethan eivät ole koskaan elämänsä aikana matkustaneet yksin eivätkä pidä siitä), että käyn mielelläni yksin ravintolassa syömässä, että en halua lapsia, että olen aiemman pitkän parisuhteeni aikana ihastunut suhteen ulkopuoliseen ja miten ratkaisin tilanteen (kertomalla siitä miehelleni), jne. jne. jne.

Kun kerron itsestäni näin avoimesti, sekä tossukkamiehet että ylikontrolloivat miehet ns. juoksevat vuorille jo ensimmäisiltä treffeiltä. Tinder-aikakautena tilanteeni helpottui entisestään, kun saatoin keskustella näistä asioista jo ennen niitä ensimmäisiä treffejä. Miehen reaktiot näihin kertovat todella paljon. Karsin joukosta epäilyttävät tapaukset ja kävinkin sitten treffeillä useampien todella fiksujen ja itsenäisten, hyväitsetuntoisten miesten kanssa. Ja sieltä joukosta löytyi myös nykyinen kumppanini, maailman ihanin mies. <3

Yksikään hyväitsetuntoinen, itsenäinen ja fiksu mies ei sitoutuisi tuommoisen tekstin jälkeen. Ehkä avoin suhde, mutta se nyt ei ole mikään oikea suhde.

Olet väärässä. Minulla on ollut kaksi pitkää suhdetta, joista viimeisin kesti 15 vuotta ja kyseinen mies on tosiaan edelleen hyvä ystäväni. Nykyiselle miehelle tämä ei ole minkäänlainen ongelma, päin vastoin, koska hänkin on saanut eksästäni läheisen ystävän. Avoimia suhteita en ole koskaan harrastanut enkä edes halua harrastaa, ja myös kaikki kumppanini ovat siinä asiassa samoilla linjoilla. Minua ei ole koskaan petetty enkä ole itse pettänyt ketään. Avain onnellisuuteen on avoin kommunikaatio ja se, että valitsee kumppanin joka kykenee sitä myös sietämään (siis jolla on siihen riittävän hyvä itsetunto).

t. 88

Hahaa, mikä lipsahdus! Siis nykyinen ja myös kaikki aiemmat kumppanini. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa ottaa kantaa sinuun, mutta olen nyt itse eroamassa 14-v ja 2 lasta tuoneesta suhteesta parin vuoden pariterapian ja yrittämisen jälkeen kaltaisestasi naisesta. Meillä on päällisin puolin kaikki hyvin. On talous kunnossa, arki pyörii hienisti hakuineen ja ruoanlaittoineen. Mistä tahansa arkisesta pystymme sopimaan hyvin. Ongelma on siinä, ettei meillä ole mitään muuta yhteistä kuin tuo arki. Urauduimme rakoon, jossa jokainen keskustelu on ennakointia, mitä toimen haluaa ja ainakin itse unohdin pikkuhiljaa itseni. Aloin huomaamaan, että juurikin tuo itsenäisyys oli suurin ihastuksen aihe, mutta ajanmyötä ajoi meidät tuntemattomiksi toisillemme. Meille ei ole muodostunut mitään yhteistä kieltä, vitsejä tai alakulttuuria ja lopulta suhde onkin ollut vain arjen suorittamista ja yksinäisyyden kärsimistä yhdessä. Kun huomasimme henkisen siteen puutteen, myös itsenäisyys näyttää paljon enemmän itsekkyydeltä ja minä tunsin itseni jatkuvasti turhaksi ja tarpeettomaksi (vaikka hoidan ruoat, maksan valtaosan kuluista jne.) eli viime kädessä itsenäisyys on ollut puolin ja toisin kyvyttömyyttä olla riippuvainen toisesta ja näin antaa toisen tuntea itsensä tarpeelliseksi ja rakastetuksi. Tätä ongelmaa ei ole auttanut oma luonteeni myöskään, olen osin introvertti ja viihdyn itsekseni, kun taas (soon to be ex) vaimoni kaipaa sosiaalista tilaa ja paljon enemmän kommunikaatiota.

Miten teidän olisi pitänyt vuosia aiemmin sitten toimia, jotta se henkinen yhteys ja henkinen side olisi löytynyt ja säilynyt? Mikä olisi pelastanut suhteenne?

Olemme keskellä eroprosessia ja etäisyyttä ei varmaan ole vielä tarpeeksi, mutta:

- puhua enemmän tunteista, erityisesti vaikeista

- riidellä enemmän

- kuunnella toista ymmärtääkseen eikä vastatakseen

- kysyä toiselta tarkemmin, miksi ajattelee jollain tavalla

Vaimoni lista voi olla erilainen. Itse on koe tulleeni kuulluksi ja toisaalta ole osannut vaatia kuulluksi tulemista. Asiat on aina ratkaistu rationaalisesti...

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni kirjoittaa siitä, että olennaista parisuhteessa on toisen tarvitseminen ja sen osoittaminen. Miksi sen pitää olla arjen tarvitsevuutta? Miksi se ei riitä, että tarvitsen hyvin paljon miestä tunnetason asioihin, rakkauteen, läheisyyteen ja tunnesiteeseen? Vai valitsenko miehiä, jotka eivät ole kovin hyviä tunnejutuissa vaan osaavat vain arjen juttuja, ja sitten he ahdistuvat kanssani, kun minä olen tarvitseva tunneasioissa ja he eivät osaa siihen tarvitsevuuteen (omien lukkojensa vuoksi?) vastata, ja kun he yrittävät tarjota minulle arjen tarvitsemista niin he kokevat että torjun heidät? Ap.

Koska tunteet ovat sanoja, pieniä eleitä. Ne tarvitsevat myös konkreettisia tekoja ympärilleen jatkuvasti ollakseen olemassa. Kun ne teot laimenevat pitkässä suhteessa, jäljelle jää vain tyhjyys, kun toinen osaa arvata niitä tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos yhtään haluat ottaa vastaan nyt noita näkemyksiä, niin lue koko ketjun kommentit avoimin mielin.

Onko ongelma siinä että et meinaa löytää sellaista miestä, joka haluaa juuri sinunkaltaista itsenäistä naista?

Korosta tuota itsenäisyysseikkaa haku-ilmoituksissasi, ensitapaamisissa jne.

Ensitapaamisissa kerron paljonkin itsestäni, mukaan lukien sen että harrastan yksin matkustelua, että panostan paljon uraani, että olen kasvanut ympäristössä, joka on pakottanut minut selviämään kaikesta yksin jne. Olen hyvin avoin ihminen ja kerron noista kaikista suoraan. Ap. 

Osaatko lukea miesten reaktioita tähän? Jos siihen tulee joojoo-vastauksia, mutta mies ei kummemmin tartu niihin eikä ala esim. innostuneesti kertoa omia vastaavia juttujaan, se kertoo jo paljon (= mies yrittää päästä toisille treffeille, mutta pitää itseään ja persoonaansa piilossa, koska epäilee ettei toisia treffejä tule jos hän olisi rehellinen). Kysytkö miehiltä, minkälaisiin haasteisiin heidän aiemmat suhteensa ovat päättyneet? Sekin kertoo paljon. Itse kysyin ja toki myös kerroin omista suhteistani tästä näkökulmasta.

t. 88

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni kirjoittaa siitä, että olennaista parisuhteessa on toisen tarvitseminen ja sen osoittaminen. Miksi sen pitää olla arjen tarvitsevuutta? Miksi se ei riitä, että tarvitsen hyvin paljon miestä tunnetason asioihin, rakkauteen, läheisyyteen ja tunnesiteeseen? Vai valitsenko miehiä, jotka eivät ole kovin hyviä tunnejutuissa vaan osaavat vain arjen juttuja, ja sitten he ahdistuvat kanssani, kun minä olen tarvitseva tunneasioissa ja he eivät osaa siihen tarvitsevuuteen (omien lukkojensa vuoksi?) vastata, ja kun he yrittävät tarjota minulle arjen tarvitsemista niin he kokevat että torjun heidät? Ap.

Parisuhde on pääosin sitä arkea. Tunneyhteys myös sitä että soitat matkalla ja kerrot miehelle että haluaisit jakaa kokemuksen hänen kanssaan tai että olisit tarvinnut häntä seuraksi vaikka ravintolaan.

Vierailija kirjoitti:

Lastenhoidossa usein ajaudutaan riitoihin sen takia että äiti hoitaa lasta oikein ja isä syrjäytetään lasten hoidosta. Toki nainen tarvitsee miestä moneen asiaan mutta jos vaikka yhdessä asiassa: takapuolen pesussa naisella on käsitys kuinka toimitaan ja hän sen hoitaa kun osaa. Puolisolle äkkiä tulee tunne ettei häntä huomioida eikä tarvita. Ei auta naisen väittää että tarvitsee ja hän on kiitollinen avusta ja valmis kompromisseihin ja on tasainen. Yleensä ristiriidat voi olla kiinni pienistä arjen asioista, kun toinen on joustamaton koska ”näinhän se on järkevintä”,

Voi hyvin olla näin. Minulla ongelmat alkoivat jo odotusaikana kun valitsin ja hankin itse kaikki vauvan tarvitsemat asiat. Toisaalta Miehen panos oli aina sitä että ei se tarvitse paljoa vaateita jne. Vaikkei hän edes tiennyt, mitä vauvalle oli jo hankittu. Varsin tyhmäksi tunsin itseni neuvolassa kun mies sanoi terveydenhoitajalle että vastiketta ei ollakaan hankittu mihin minä että minä olen kyllä sitäkin hankkinut. Tämä johtaa toisaalta kierteeseen jossa mies heittäytyy avuttomaksi ja kysyi onko sillä jo kaukalopussi talveksi. No ei ole kun vasta kesä tulossa. exän kanssa ja tämän uusimman lähes exän myös kanssa ongelma on että lopulta aletaan kysellä missä meillä on pyyhkeet, missä minun avaimet on jne. Ja koko kierre alkaa siitä että mies ei ole aktiivinen ja huomattuaan että minä olen vaikka järjestänyt kaappeja uusiksi se aiheuttaa avuttomaksi heittäytymisen. En tiedä onko järjestys ollut miehistä huono vai olisiko pitänyt neuvotella tavaroiden siirrosta. Kuitenkin lopputulos on ollut huono vaikkeivät miehet itse saa mitään aikaiseksi. Kuitenkin kokemani osallitsumattomuus on tappanut menneet suhteet ja nykyinenkin vetelee viimeisiään.

Miten pitkiä sun parisuhteet on olleet? Monta parisuhdetta sulla on ollut elämäsi aikana ap?