Mikä yllätti eniten lapsessa/vanhemmuudessa?

Se rakkauden määrä. Se, että synnytyksen jälkeiset 2 viikkoa oli jopa synnytystä pahemmat.

Yllätti se miten rasittavaksi arki muuttuu. Miten iso show nousee pystyyn joka ikinen päivä, jostain aivan käsittämättömän mitättömästä asiasta, kuten esim "väärästä " paidasta. No 13 vuotta vielä tätä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua yllätti, että miten meillekin kävi se tavallinen tarina, eli huomasin olevani päävastuussa perheen asioiden pyörittämisessä ja kotitöissä. En olisi ikinä uskonut. Miten kotitöistä vähintään puolet tekevästä, lapsia rakastavasta miehestä voi tulla niin vapaamatkustaja-isä. Ei näin pitänyt käydä keskusteluidemme ja aiemman kokemuksen perusteella.

Tuon takia lapsia ei pitäisi tehdä ennen kuin tutustuu kunnolla ja voi olla varma että mies on kunnollinen.

En ole alkuperäinen kirjoittaja, mutta sama tapahtui meilläkin. Oltiin yhdessä 12v ennen kuin esikoinen syntyi, yhdessä ehdittiin asua 11v. Miten kauan pitempään olisi pitänyt harjoitella? Niin kauan kun olin kotona, minusta oli luontevaakin, että vastuu kotitöistä on minulla, mutta nyt kun molemmat on työelämässä, silloin hommien pitäisi taas mennä puoliksi. No, ei mene: "kun sä osaat tuon niin paljon paremmin".

Se millasta aivokuollutta väsynyttä helvettiä tämä elämä on. Miten kaipaakaan lapsetonta elämää tai edes omaa työelämää. Lapsia on 2.

Että menettää kaiken. Koko entisen elämänsä, itsensä. Kaikki on mennyttä. Vapaus on mennyttä iäksi. Lapsen kanssa pitää kykkiä leikkipaikoilla ja muutenkin sitä pitää aina vahtia. Ruokaa pitää tehdä koko ajan. Ei siinä ole mitään järkeä.

Ei kaikille tule sitä riittämättömyyttä. Itse tiedostan olevani ihminen ja niin ovat lapsenikin, eivät hekään mitään täydellisiä ja puhtaita pulmusia ole.

Vaikea muistella näin 7v jälkeen mikä eniten yllätti... alkuum väsymys, mutta siihen kyllä tottuu. Samoin vapaa-ajan olemattomuuteen tottuu. Se on kyllä hieman yllättänyt, että vaikka muka on sukua, ystäviä ja perhettä, ei kukaan ole kiinnostunut siinä määrin lapsistamme että haluaisi heihin mitään sidettä luoda. Kyläilyt hoituvat niin että lasten pitää olla näkymättömiä (ei ystäväperheissä). Kukaan ei todellakaan halua ottaa lapsia hoitoon ikinä, mikä on sääli koska itse rakastin mummolaa ja isovanhempien kanssa olemista. Lapsillamme on vain me, se kyllä yllättää ja harmittaa.

Kuinka sitä jotenkin vain rutiineihin ja lapsiperheen arkeen tottuu, ja elämästä luo lastenkin kanssa omanlaisensa. Minä ennen lapsia mietin, että mitenhän sitä lopulta jaksaa niitä ainaisia rutiineja ja arjen rytmittämistä, mutta jotenkin se vauvavuosi oli niin kylmää rättiä kasvoille, että siihen tavallaan vaan kasvoi että ajankäyttö pitää miettiä paremmin ja jotenkin kummasti kaikkeen tottuu ajan kanssa. Ja lopulta sitä oppii rakentamaan sellaista perhe-elämää, missä on tilaa kaikkien haaveille ja tarpeille. Mutta tämähän ei ole itsestäänselvää, siitä kertonevat monet uupumukset ja erot. Näin kävi kuitenkin meillä. Elämä on kivaa ja se "arjen pyörittäminen" ei olekaan kivireen vetämistä.

Toinen mihin varmaan lähes jokainen vanhempi voi samaistua, on se että yhtäkkiä kaikki pienetkin arjen valinnat elämässä tuntuvat olevan vapaata kritisoinnin aihetta muille. Vanhempana joutuu sietämään enemmän sitä, että muut puuttuvat sellaisiin perheen asioihin, jotka eivät heille kuulu. Yhtäkkiä joku täti alkaakin päivitellä asuntonne pienuutta, siskosi päivittelee muille kuinka lapsesi ovat puettu huonosti, oma äitisi parjaa kuinka tarjoat lapsillesi täysmaitoa ja anoppisi ihmettelee miten uskallat antaa 1-vuotiaan kiivetä sohvalle. Puhumattakaan netin maailmasta.