Mikä yllätti eniten lapsessa/vanhemmuudessa?

Minut yllätti se kuinka kokonaisvaltaista se väsymys pikkulapsiaikana oli ja kuinka kauan se kesti. Meillä kolmevuotias. Meillä lapsi oli levoton nukkuja jo vauvana ja itki, huusi ja jokelsi unissaan. Sitten oli tietenkin aamulla pirteä, koska oli nukkunut. Itse en, sillä olin koko yön koittanut miettiä miten saisin sen lapsen hiljaiseksi. Enkä silloin edes tajunnut hänen tekevän sitä unissaan. Vasta, kun hän oppi puhumaan ja puhui (ja puhuu edelleen) unissaan, tajusin sen olleen luultavasti sitä. Nyt, kun lapsi nukkuu omassa huoneessa ja ovi kiinni, saan minäkin nukuttua.

Se myös yllätti, miten monet syyllistävät tuoretta äitiä ja miten monesta asiasta sitä voikin syyllistää. Ihan turhia suurin osa ja ne saattoikin antaa mennä suoraan ohi korvien.

Se myös on yllättänyt miten helppoa ja kivaa yhden leikki-ikäisen kanssa eläminen on. Olin odottanut, että rankka vaihe helpottaisi vasta kouluun mennessä. Paras yllätys on ollut se, miten ihana tyyppi tuo oma lapsi on ja miten hyvin meillä klikkaakin yhteen. Ei tarvitse edes sanoa lausetta loppuun, kun toinen jo tietää mitä tarkoittaa.

Tyttäreni on nyt melkein viisi.

Se yllätti, miten hyvin ja luontevasti kaikki sujui ja miten älyttömän kivaa omien lasten kanssa on!

Minua yllätti, että miten meillekin kävi se tavallinen tarina, eli huomasin olevani päävastuussa perheen asioiden pyörittämisessä ja kotitöissä. En olisi ikinä uskonut. Miten kotitöistä vähintään puolet tekevästä, lapsia rakastavasta miehestä voi tulla niin vapaamatkustaja-isä. Ei näin pitänyt käydä keskusteluidemme ja aiemman kokemuksen perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Minua yllätti, että miten meillekin kävi se tavallinen tarina, eli huomasin olevani päävastuussa perheen asioiden pyörittämisessä ja kotitöissä. En olisi ikinä uskonut. Miten kotitöistä vähintään puolet tekevästä, lapsia rakastavasta miehestä voi tulla niin vapaamatkustaja-isä. Ei näin pitänyt käydä keskusteluidemme ja aiemman kokemuksen perusteella.

Tuon takia lapsia ei pitäisi tehdä ennen kuin tutustuu kunnolla ja voi olla varma että mies on kunnollinen.

Sitä ei kyllä millään tiedä etukäteen millainen vanhempi itsestä tulee vaikka olisi miten hienot periaatteet etukäteen. Joo, mies tuntuu välillä aika vapaamatkustajalta täälläkin. Ensin mies ulkoistaa lapsenhoitovastuun äidille äidin ollessa kotiäiti ja sitten kun äiti haluaa ja joutuu menemään töihin äiti joutuu siirtämään vastuun päiväkodille. Huom! Mies on kaikki vuodet tehnyt töitä äidin ansiosta ja äiti tekee töitä vain sen mitä päiväkotimaailma sallii eli voi unohtaa ylityöt ja epätyypilliset työajat ellei saa siirrettyä hoitovastuuta miehelle tai jollekin muulle. Ketä se kiinnostaisi kun äiti on se pääasiallinen hoitaja ja kaikki sossualan ihmiset ovat selkeästi samaa mieltä ja antavat isien mennä menojaan vastuutta. Parhaimmillaan tarjoavat hoitoapua vaan sille äidille että äitikin saisi tehdä joskus muutakin kuin olla vaan äiti.

Niin ja ehkä isoin yllätys itselle ollut se että äidin päivittäinen työmäärä mukaan luettuna palkkatyö ja kotityöt ja lastenhoito on vähintään 14 tuntia päivässä joka päivä.

Se, että lapsi ei todellakaan ole minun muokattavissani. Ammattikasvattajana ajattelin, että lapseni tekevät kuten kuuluu, jos itse toimin oikein. Nyt kolmen teinin äitinä olen joutunut toteamaan, että vaikka miten yritän saada lapseni toimimaan kuten näen hänen parhaakseen, se ei välttämättä toteudu.

Luin lapsilleni iltasatuja vuosikaudet, jotta he oppisivat rakastamaan kirjoja, lukemaan ja kirjoittamaan. Tavoite onnistui yhden kohdalla, kaksi lastani inhoavat kirjoja. Tai että koulunkäynti on tärkeää ja lapsia pitää tukea siinä. Niin toimin ja kaksi lastani jaksaa innostua koulusta, yksi ei lainkaan. Tai että maistellaan eri ruokia pienestä pitäen. Yksi lapsistani syö ehkä kymmentä ruoka-ainetta. Esimerkkejä on kymmeniä. Pitkämielisyys on kasvanut ja työssäni en ole todellakaan mikään besserwisser, vaan osaan asettua kaikenlaisten vanhempien asemaan ja tuntea syvää empatiaa....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua yllätti, että miten meillekin kävi se tavallinen tarina, eli huomasin olevani päävastuussa perheen asioiden pyörittämisessä ja kotitöissä. En olisi ikinä uskonut. Miten kotitöistä vähintään puolet tekevästä, lapsia rakastavasta miehestä voi tulla niin vapaamatkustaja-isä. Ei näin pitänyt käydä keskusteluidemme ja aiemman kokemuksen perusteella.

Tuon takia lapsia ei pitäisi tehdä ennen kuin tutustuu kunnolla ja voi olla varma että mies on kunnollinen.

Tuon takia en antanut periksi, kun mies alkoi vinkua lapsia. Olin kertonut jo seurustelun alussa etten halua lapsia. Vakaumus vain vahvistui yhteiselämän aikana.

Mies voi tehdä lapsia ja livetä ikävistä vastuista.

Nainen ei. Joten naisen on syytä harkita erittäin tarkkaan suostuuko miehen lapsivaatimuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Minua yllätti, että miten meillekin kävi se tavallinen tarina, eli huomasin olevani päävastuussa perheen asioiden pyörittämisessä ja kotitöissä. En olisi ikinä uskonut. Miten kotitöistä vähintään puolet tekevästä, lapsia rakastavasta miehestä voi tulla niin vapaamatkustaja-isä. Ei näin pitänyt käydä keskusteluidemme ja aiemman kokemuksen perusteella.

Me hankimme koiran. Se oli terveellinen varoittava episodi: ei lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapsi ei todellakaan ole minun muokattavissani. Ammattikasvattajana ajattelin, että lapseni tekevät kuten kuuluu, jos itse toimin oikein. Nyt kolmen teinin äitinä olen joutunut toteamaan, että vaikka miten yritän saada lapseni toimimaan kuten näen hänen parhaakseen, se ei välttämättä toteudu.

Luin lapsilleni iltasatuja vuosikaudet, jotta he oppisivat rakastamaan kirjoja, lukemaan ja kirjoittamaan. Tavoite onnistui yhden kohdalla, kaksi lastani inhoavat kirjoja. Tai että koulunkäynti on tärkeää ja lapsia pitää tukea siinä. Niin toimin ja kaksi lastani jaksaa innostua koulusta, yksi ei lainkaan. Tai että maistellaan eri ruokia pienestä pitäen. Yksi lapsistani syö ehkä kymmentä ruoka-ainetta. Esimerkkejä on kymmeniä. Pitkämielisyys on kasvanut ja työssäni en ole todellakaan mikään besserwisser, vaan osaan asettua kaikenlaisten vanhempien asemaan ja tuntea syvää empatiaa....

Näin. Kouluampujien vanhemmat ovat olleet toinen toistaan hämmästyneempiä.

Monien lapset joutuvat jossain vaiheessa "huonoon seuraan".

Mutta onko kukaan koskaan kuullut kenenkään murehtivan, miten hänen lapsensa ovat huonoa seuraa muiden lapsille?

Sitä, että pikkulapsen kanssa elämisestä 60% ajasta ärsyttää. Vain se 40% on ihanaa...

Eniten yllätti se miten paljon lasta rakastin, tosin vasta noin puolen vuoden jälkeen alkoi tosissaan realisoitua tuo. Toiseksi eniten yllätti se miten paljon helpompaa kaikki oli kuin luulin. Olin ollut koko ikäni aika velahenkinen ja kuvittelin että vauvavuodesta tulee yhtä helvettiä. Suureksi yllätykseksi vauva ei ollutkaan huutava ja rääkyvä nyytti jonka kanssa ei mikään auta. Vauva regoi asioihin järkevästi ja ennustettavasti ja omalla toiminnallani pystyin vaikuttamaan vauvaan. Kuulostaa hassulta mutta mulla oli aika toisenlainen käsitys tästä asiasta :D.

Se, että lapsi on koko ajan mukana ensimmäiset vuodet tai ainakin kuukaudet. Siis koko ajan. Kun menet vessaan, kun viet roskia, kun vatkaat kakkutaikinaa...

Nyt pikku koululaiset ovat jo omissa puuhissaan välillä.

Silti pikkulapsiaika oli ihanaa.

Toinen juttu: meni aika kauan, ennen kuin seksi alkoi tuntua miltään. Pelkäsin, ettei tunto palaudu. Palautui se mutta meni pari vuotta. Se tuli yllätyksenä että kestää niin kauan.

Yllätyin siitä, miten paljon toista ihmistä voi rakastaa. Aina ja koko ajan ja joka hetki. Joka päivä enemmän.

Kun vauva syntyi, olin yllättynyt siitä, ettei ylitseni käynyt rakkauden aalto. Rakastin sitä lasta heti alusta asti, tottakai, ja olisin tehnyt mitä tahansa hänen vuokseen. Valtava rakkauden tunne tuli kuitenkin vasta muutaman päivän kuluttua. Siitä se on vahvistunut edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Se yllätti, miten hyvin ja luontevasti kaikki sujui ja miten älyttömän kivaa omien lasten kanssa on!

Tämä!

Itse en ole kokenut lapsiarkea yhtään niin raskaaksi kuin mitä peloteltiin. En tiedä, ehkä pessimistinä otin selvää kaikesta mahdollisesta kauheasta ja valmistauduin siihen, että elämä on yhtä huutoa ja tuskaa. Sitten syntyi terve ja perustyytyväinen lapsi, joten selvittiin ns helpolla. Toki väsyttää jne. mutta se kuuluu asiaan.

Itseäni yllätti kuinka meillä miehen kanssa kääntyi roolit nurinniskoin. Mieheni on aina ollut semmoinen viilipytty, mutta se ei kyllä kestä lapsen itkua yhtään. Sillä on ruvennu menemään pasmat ihan sekaisin lapsen uhman kanssa. Itse taas löysin lehmänhermot äitiyden myötä.

En olisi uskonut, että äitiys sopii mulle, mutta tää on ollu aivan ihanaa :)

Se, miten ihanaa vauva -aika on. Vinkki: nuku aina, kun vauva nukkuu! Et tule katumaan sitä, sillä silloin jaksat vauvan kanssa. Toinen vinkki:tee joka päivä jotain, mistä nautit. Minä kävin näyttelyissä, kahvilassa ym. vauvan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Yllätyin siitä, miten paljon toista ihmistä voi rakastaa. Aina ja koko ajan ja joka hetki. Joka päivä enemmän.

Kun vauva syntyi, olin yllättynyt siitä, ettei ylitseni käynyt rakkauden aalto. Rakastin sitä lasta heti alusta asti, tottakai, ja olisin tehnyt mitä tahansa hänen vuokseen. Valtava rakkauden tunne tuli kuitenkin vasta muutaman päivän kuluttua. Siitä se on vahvistunut edelleen.

Rakkaus lienee eri asia kuin hoivavietti.

Jälkimmäinen on se lapseen kohdistuva tunne.

Vierailija kirjoitti:

Eniten yllätti se miten paljon lasta rakastin, tosin vasta noin puolen vuoden jälkeen alkoi tosissaan realisoitua tuo. Toiseksi eniten yllätti se miten paljon helpompaa kaikki oli kuin luulin. Olin ollut koko ikäni aika velahenkinen ja kuvittelin että vauvavuodesta tulee yhtä helvettiä. Suureksi yllätykseksi vauva ei ollutkaan huutava ja rääkyvä nyytti jonka kanssa ei mikään auta. Vauva regoi asioihin järkevästi ja ennustettavasti ja omalla toiminnallani pystyin vaikuttamaan vauvaan. Kuulostaa hassulta mutta mulla oli aika toisenlainen käsitys tästä asiasta :D.

Ja laitetaan vielä tuosta rakastamisesta. Kuvittelin myös että lapsen suurin rakastaminen liittyisi ihan pikkulapsiaikaan ja että lapsukainen olisi ihanimmillaan joskus sööttinä taaperona. Meillä on yksi lapsi ja hänen kanssaan elämä onnollut sitä että joka vuosi lapsi on muuttunut entistä ihanammaksi ja kiinnostavammaksi ja hauskemmaksi seuraksi. Nyt viimein noin 12-vuotiaana tapahtui käänne ja teini osaa kyllä olla aika rasittava aika pitkiä aikoja :D. Mutta hyvä niin. Pitää se omakin tahto löytyä ja aika aikansa kutakin.

Se jotenkin yllätti esikoisen kanssa miten sen lapsen ja valvomisen ja väsymyksen kanssa ollaan joka hetki. En ollut ajatellut sitä. Ei tule viikonloppua tai kesälomaa tai saikkua jos olet sairas, vaan hommaa pyöritetään 24/7 pari kolme vuotta putkeen/vauva.

Väsymys oli esikoisen kanssa ahdistavaa ja samalla tunne, ettei saa vauvan hoitamiselta tehtyä mitään muuta. Olin ollut työorientoitunut ja piti saada aina aikaiseksi paljon asioita jne. Asiaa helpotti kun koitti nukkua aina kun voi ja aikaansaamattomuuden tunteesta pääsin kun aloin ajatella vauvaa pomona, joka maksaa palkan :).

Kaksi ei mene siinä samassa kuin yksi. Kaksi lasta tekee arjesta todellista lapsiperhearjen pyöritystä. Kolmas menee sitten jo siinä samassa härdellissä. Enemmistä ei ole kokemusta.

Ja se rakkaus, miten sanoinkuvaamattoman paljon voikin omaa lastaan rakastaa. Ja pelätä, että jotain sattuu. Miten vatsa muljahtaa säikähdyksestä ympäri kun vilkas taapero katoaa kahdeksi minuutiksi näköpiiristä.

Se, kuinka kokonaisvaltaista vanhemmuus on, ja kuinka ihanaa. Olen ihan lapsesta asti tiennyt haluavani äidiksi, mutta en olisi osannut kuvitellakaan, kuinka ihanaa äitiys on. Minulla oli kyllä aika "helpot" vauvat, ei koliikkeja yms, joten helppohan minun on puhua. Mutta kaikki iät ovat ihania - nyt lapset alkavat olla aikuisia ja teinejä, ja edelleen aivan ihania.

Kuinka älyttömän sitovaksi kasvatus osoittautuu: neuvola, päiväkoti, koulu. Leikki-ikäisen tarvitsevuus yllätti myös, ja se, että murrosikä kestää vuosia, ja se, kuinka puupäinen ihminen voi siinä vaiheessa elämäänsä olla...ja se, että sen jälkeen kuoriutuu kuin toukka kotelostaan ihan erilainen persoona, joka ei ole enää lapsi. :)