Valtataistelu anopin kanssa. Loppuuko se koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtataisteluun tarvitaan kaksi

Paitsi silloin kun toinen alistuu tossuna, silloin se tosiaan on ohi. Mua hirvittää mennä tänään anoppilaan koska anoppi yrittää kyykyttää mua makean syömisellä niin että laatta melkein lentää. Kirjoitinkin siitä tänne ja jopa mieheni sanoi viime kerran jälkeen että omituista touhua. Kun olin viime kerralla väistänyt täysin ylivoimaisen isokokoisen munkkipossun syönnin laittamalla sen lapsen kanssa puoliksi ja tappelemalla puoliskan alas (syötyäni sitä ennen suuren määrän anopin makeita tarjottavia, ja yritettyäni kieltäytyä munkista), anoppi nousi mitään kysymättä ja kävi hakemassa pakastimesta jäätelötuutit sillä menetelmällä että ei ei ole vaihtoehto. Vielä tarkkaili ja kysyi että eikö olekin hyvää kun jouduin tuonkin syömään.

En lukenut koko ketjua, mutta onkohan anopilla epäily, että on kyse syömishäiriöstä esim. anoreksiasta, ja koettaa lihottaa. Kannattaisi kysyä suoraan.

Tuohan olisi täysin sadistista toimintaa. Piinata kaikkien edessä syömishäiriöistä ihmistä pakotamalla häntä syömään herkkuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hitsi, itse olen vain kateellinen, että jollain on anoppi tai oma äiti, joka on kiinnostunut lapsenlapsista! Ällöttää, että lapsista pitää riidellä. Eikö asiaa voisi katsoa myös lapsen näkökulmasta? Mummin kanssakin olisi varmasti mukavaa viettää aikaa?

Eiköhän lapsen näkökulmasta ole tärkeintä, että myös vanhempien kanssa tehdään niitä kivoja juttuja oman perheen kesken. Ei kaikkea täydy jakaa isovanhemmille. Vanhemmat ovat lapselle tärkeimmät ihmiset elämässä.

Nimenomaan, kaikkea ei täydy jakaa eli kertoa niille mummoille. Miksi ap alunperin edes kertoi tapahtumasta?

Siis eikö edes tuollaisia juttuja voi joidenkin mielestä pitää normaalina keskusteluna, jos kysytään mitä suunnitelmia keväälle on? Tällaista vain rajattoman ihmisen kanssa vuorovaikutus on. Mikä hyvänsä juttu voidaan kääntää ihan ihmeelliseen suuntaan, vaikka kuinka varoisi seurassa sanojaan.

Ap

Meillä täysin sama juttu. Ja ihan kaikkia juttuja arvostellaan. Anoppi omasta mielestä taiteellisena ihmisenä suosii lapsille kovasti taiteellisia aktiviteetteja. Teatterissa ja konserteissa pitäisi ravata, ja kynä tai sivellin kädessä kaiket illat. Se on tosi arveluttavaa, kun mun lapset tykkääkin jalkapallosta ja legoista. Ja osallistuivat kohtuullisella menestyksellä hippo-hiihtoihin!

Anopin lapsista yksikään ei osaa esim uida eikä luistella. Mieheni on oppinut hiihtämään armeijassa. Tämäkö on tavoite myös lastenlasten suhteen? Mun lapsia ei piirtäminen kiinnosta pätkääkään, musiikki kiinnostaa, ja sen harrastamista tuetaan. Tuotakaan ei voi kertoa, kun siitäkin tulisi taatusti sanomista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsen näkökulma kirjoitti:

Olen äitini lapsi ja äitini anopin lapsenlapsi.

Muistan miten minua aina inhotti äitini suhtautuminen mammaani. Äiti näki kaikessa mamman sanomisessa ja toiminnassa jotain joka oli häntä vastaan jollain tavalla. Että häntä nälvittiin, väheksyttiin, suosittiin tätejäni (mamman tyttäriä) hänen kustannuksellaan, mitä hullua milloinkin. Äitini avautui aivan pyytämättäni minulle, lapselle, kuinka tästä tilanteesta kärsikään. Vähän päälle kymmenvuotiaana sain sanotuksi että pidä akka turpas kiinni, isäni suku on myös minun suku...

Halveksin äitiäni edelleen, vaikka säälinkin toisaalta. Siinä anoppi-miniäsuhteessa ainakin se miniä oli se pöljempi osapuoli. Koska tunsin mammani tosi hyvin; hänhän mua lapsena enimmäkseen hoitikin.

Minullakin on vaikea suhde rajattomaan isääni ja on ollut ikävä kuunnella kuinka hän äitiänsä haukkuu. Mutta tässä keskustelussa ei nyt ollut kyse siitä miten hankalat ihmissuhteet ulospäin muille näyttäytyvät.

Ap

Tässä keskustelussa on hyvä muistaa, että miniä ja anopin kireät välit heijastuvat myös lapsenlapsiin. Äidilleni ei sopinut edes se, että isän kanssa käytiin kahdestaan mummolassa. Kun tultiin kotiin, niin alkoivat riidat jälleen. Meidän olisi pitänyt kaikkien vihata mummoa.

Itse olen yrittänyt tukea mummon ja lapsenlapsen suhdetta siten, että olen antanut anopin vapaasti päättää mitä lapsenlapsen seurassa kahdestaan puuhaa. Hän kun on taitava lasten kanssa, niin ei tarvitse kytätä perään. Kiva juttu, että lapsella on elämässään tärkeitä aikuisia.

Toisinpäin sama ajattelutapa vain ei toimi. Minua kyllä neuvotaan seurasssa ihan koko rahan edestä pyytämättä ja suututaan ellei neuvoja heti oteta käytäntöön. Se käy aika raskaaksi.

Kun on näitä jännitteitä, niin ei ole kyllä hauska kuunnella anopin pohdiskelevan että mitä jos lapsi jäisikin kokonaan sinne kun on niin rakas... Yritän silti purkaa ärsytyksen muualla kuin kotona.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi muuttui vasta kun sairastui vakavasti. Lopussa oli jo hyvinkin lämpimät välit.

En nyt tarkoita pahalla, mutta voi helvetti että tällainen on ärsyttävää. Ensin ollaan hankalia vuosikymmeniä, mutta kun sairastutaan ja loppu lähestyy, aletaankin mielistelemään ja odotetaan palvelua. Ei ne ihmisen tekemiset ja tekemättä jättämiset mihinkään enää muutu, vaikka kuinka olisi sen viimeisen sairasvuotensa kuinka ystävällinen tahansa. 

Totta. En mä kuitenkaan anopin loukkauksia koskaan unohda, mutta oli ihan mukavaa huomata sen inhimillinenkin puoli.

Mun anoppi on loukannut mua niin pahasti, että en todellakaan aio häntä auttaa, kun omat voimat, osaaminen ja jaksaminen ei enää meinaa riittää asumiseen epäkäytännöllisessä, remontin tarpeessa olevassa rintamamiestalossa. Kuolinvuoteella voisin ehkä käydä, kuiskaisin korvaan, kuinka hän oikein odotan, että saan harteiltani anopin aiheuttaman muutaman tonnin taakan.

Voi kertakaikkiaan. Kaikenlaisia ihmisiä sitä maa päällään kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsen näkökulma kirjoitti:

Olen äitini lapsi ja äitini anopin lapsenlapsi.

Muistan miten minua aina inhotti äitini suhtautuminen mammaani. Äiti näki kaikessa mamman sanomisessa ja toiminnassa jotain joka oli häntä vastaan jollain tavalla. Että häntä nälvittiin, väheksyttiin, suosittiin tätejäni (mamman tyttäriä) hänen kustannuksellaan, mitä hullua milloinkin. Äitini avautui aivan pyytämättäni minulle, lapselle, kuinka tästä tilanteesta kärsikään. Vähän päälle kymmenvuotiaana sain sanotuksi että pidä akka turpas kiinni, isäni suku on myös minun suku...

Halveksin äitiäni edelleen, vaikka säälinkin toisaalta. Siinä anoppi-miniäsuhteessa ainakin se miniä oli se pöljempi osapuoli. Koska tunsin mammani tosi hyvin; hänhän mua lapsena enimmäkseen hoitikin.

Minullakin on vaikea suhde rajattomaan isääni ja on ollut ikävä kuunnella kuinka hän äitiänsä haukkuu. Mutta tässä keskustelussa ei nyt ollut kyse siitä miten hankalat ihmissuhteet ulospäin muille näyttäytyvät.

Ap

Tässä keskustelussa on hyvä muistaa, että miniä ja anopin kireät välit heijastuvat myös lapsenlapsiin. Äidilleni ei sopinut edes se, että isän kanssa käytiin kahdestaan mummolassa. Kun tultiin kotiin, niin alkoivat riidat jälleen. Meidän olisi pitänyt kaikkien vihata mummoa.

Itse olen yrittänyt tukea mummon ja lapsenlapsen suhdetta siten, että olen antanut anopin vapaasti päättää mitä lapsenlapsen seurassa kahdestaan puuhaa. Hän kun on taitava lasten kanssa, niin ei tarvitse kytätä perään. Kiva juttu, että lapsella on elämässään tärkeitä aikuisia.

Toisinpäin sama ajattelutapa vain ei toimi. Minua kyllä neuvotaan seurasssa ihan koko rahan edestä pyytämättä ja suututaan ellei neuvoja heti oteta käytäntöön. Se käy aika raskaaksi.

Kun on näitä jännitteitä, niin ei ole kyllä hauska kuunnella anopin pohdiskelevan että mitä jos lapsi jäisikin kokonaan sinne kun on niin rakas... Yritän silti purkaa ärsytyksen muualla kuin kotona.

Ap

Kyllä mä kyseenalaistaisin vähän vahvemmin sen anopin "taitavuuden" lapsen kanssa, jos hän ei osaa kunnioittaa lapsuuden tärkeimpiä ihmissuhteita. Lapselle on tärkeää kokea, että muut läheiset kunnioittavat hänen vanhempia ja näkevät hänen suhteessaan vanhempiin positiivista. Lapsi ei välttämättä erityisemmin nauti siitä, kun mummo pohtii ääneen pitäisikö hänen jäädä kokonaan mummolaan, kun on niin rakas. Ikään kuin vanhemmilleen ei olisi. Riippuen lapsen iästä, ei välttämättä edes ymmärrä vitsinä.

Minusta ihan näiden sinun kirjoituksien perusteella kuulostaa siltä, että ehkä olette miehesi kanssa vähän liiankin kilttejä? Minä ottaisin ihan kunnolla etäisyyttä anoppiin, jos hän ei todella pystyisi puhumaan minulle kunnioittavaan sävyyn lapsen kuullen. Omani onneksi pystyy.

Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsen näkökulma kirjoitti:

Olen äitini lapsi ja äitini anopin lapsenlapsi.

Muistan miten minua aina inhotti äitini suhtautuminen mammaani. Äiti näki kaikessa mamman sanomisessa ja toiminnassa jotain joka oli häntä vastaan jollain tavalla. Että häntä nälvittiin, väheksyttiin, suosittiin tätejäni (mamman tyttäriä) hänen kustannuksellaan, mitä hullua milloinkin. Äitini avautui aivan pyytämättäni minulle, lapselle, kuinka tästä tilanteesta kärsikään. Vähän päälle kymmenvuotiaana sain sanotuksi että pidä akka turpas kiinni, isäni suku on myös minun suku...

Halveksin äitiäni edelleen, vaikka säälinkin toisaalta. Siinä anoppi-miniäsuhteessa ainakin se miniä oli se pöljempi osapuoli. Koska tunsin mammani tosi hyvin; hänhän mua lapsena enimmäkseen hoitikin.

Minullakin on vaikea suhde rajattomaan isääni ja on ollut ikävä kuunnella kuinka hän äitiänsä haukkuu. Mutta tässä keskustelussa ei nyt ollut kyse siitä miten hankalat ihmissuhteet ulospäin muille näyttäytyvät.

Ap

Tässä keskustelussa on hyvä muistaa, että miniä ja anopin kireät välit heijastuvat myös lapsenlapsiin. Äidilleni ei sopinut edes se, että isän kanssa käytiin kahdestaan mummolassa. Kun tultiin kotiin, niin alkoivat riidat jälleen. Meidän olisi pitänyt kaikkien vihata mummoa.

Itse olen yrittänyt tukea mummon ja lapsenlapsen suhdetta siten, että olen antanut anopin vapaasti päättää mitä lapsenlapsen seurassa kahdestaan puuhaa. Hän kun on taitava lasten kanssa, niin ei tarvitse kytätä perään. Kiva juttu, että lapsella on elämässään tärkeitä aikuisia.

Toisinpäin sama ajattelutapa vain ei toimi. Minua kyllä neuvotaan seurasssa ihan koko rahan edestä pyytämättä ja suututaan ellei neuvoja heti oteta käytäntöön. Se käy aika raskaaksi.

Kun on näitä jännitteitä, niin ei ole kyllä hauska kuunnella anopin pohdiskelevan että mitä jos lapsi jäisikin kokonaan sinne kun on niin rakas... Yritän silti purkaa ärsytyksen muualla kuin kotona.

Ap

Kyllä mä kyseenalaistaisin vähän vahvemmin sen anopin "taitavuuden" lapsen kanssa, jos hän ei osaa kunnioittaa lapsuuden tärkeimpiä ihmissuhteita. Lapselle on tärkeää kokea, että muut läheiset kunnioittavat hänen vanhempia ja näkevät hänen suhteessaan vanhempiin positiivista. Lapsi ei välttämättä erityisemmin nauti siitä, kun mummo pohtii ääneen pitäisikö hänen jäädä kokonaan mummolaan, kun on niin rakas. Ikään kuin vanhemmilleen ei olisi. Riippuen lapsen iästä, ei välttämättä edes ymmärrä vitsinä.

Minusta ihan näiden sinun kirjoituksien perusteella kuulostaa siltä, että ehkä olette miehesi kanssa vähän liiankin kilttejä? Minä ottaisin ihan kunnolla etäisyyttä anoppiin, jos hän ei todella pystyisi puhumaan minulle kunnioittavaan sävyyn lapsen kuullen. Omani onneksi pystyy.

Mies kyllä mietti tätä vaihtoehtoa sen jälkeen, kun joskus oli isompi riita. Sen jälkeen tässä on oltu puolin ja toisin vähän varpaisillaan.

Hoitoapu on silti univelkaisille vanhemmille arvokasta, joten olemme yrittäneet tasapainotella tässä jotenkin. Se on vain hankalaa välillä.

Miehen toiminnan epämääräisyys näissä tilanteissa välillä ärsyttää. Itse olen joutunut tekemään ihan valtavasti työtä ottaakseni etäisyyttä rajattomaan ja kontrolloivaan isääni. Ja nyt lähipiirissä on taas ihan vastaavalla tavalla toimiva ihminen, anoppini.

Ap

Eniten olisin minäkin huolissani äidin ja pojan suhteesta. Meillä siitä tuli kynnyskysymys kun äidin mieltä ei saa pahoittaa. Raahasimme vastasyntyneitä kaksosia ympäri Suomea anopin ja hänen ystäviensä ja kaukaisten sukulaisten katsottaviksi. Sain keskenmenon esikoisten jälkeen ja mies suuttui minulle hirveästi kun en voinut kivuiltani ja vuodolta lähteä juhannukseksi mökkeilemään anopin kanssa. Kun hänen äitinsä niin halusi! Anoppi itki kun hänelle kerrottiin minun olevan sairas, hän itki ja syyllisti miten tämä voi olla viimeinen juhannus yhdessä. Juhannuksia tuli sen jälkeen ainakin 10, sellaisia joissa olin mukana. Joulut, juhannukset, uudet vuodet pääsiäiset viikonloput kesälomat talvilomat syyslomat.... kaikki anoppilassa. Mies otti kylmästi lapset ja jätti minut jouluksikin yksin, jos kehtasin ehdottaa perhejoulua. Muistan miten romahdin itkemään yhtenä jouluna eteisen lattialle heidän mentyään ja laitoin puhelimeen valmiiksi päivystyksen numeron, sillä minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Lasten nähden en voinut ruveta tappelemaan enkä olisi voinut mitään pojalle ja äidilleen. Meille anoppi ei koskaan tullut vaan meidän piti mennä sinne. Hoitoapua ei saatu, mies kielsi ettei saa edes kysyä koska sehän saattaisi rasittaa hänen rakasta äitiään.

Nyt lapset isompia ja mieskin entinen, elämä helppoa. Vaimon yritykset ovat täysin merkityksettömiä jos miehen elämän tärkein nainen on oma äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi vastaa kirjoitti:

Sitten kun Sinusta tulee anoppi, niin varmaan olet sitten maailman mukautuvin ymmärtäväisin ja ihanin anoppi koskaan.

Kyllä me anopit joudutaan luovimaan, minä ainakin, kolmen niin erilaisen miniän seurassa.

En puutu mihinkään ja pidän etäisyyttä. Elän omaa elämää. Syötän ja juotan vimpan päälle kun tulevat kyläilemään. Neuvoja en jakele. Minulle riittää hyvin se, että tulen omien lasteni kanssa hyvin toimeen, ikinä ollu mitään ongelmaa. He kunnioittavat minua heidän äitinään, se huokuu kaikessa. Varmaan kun en ole puuttunut heidän elämäänsä ja valintoihin, vaan tukenut ja kannustanut.

Ovatpahan miniät aina tänne minun kotiin vierailulle tulleet, en ole huomannut, että olisi pakkopullaa. Ja on pyydetty vastavuoroin heille ja ihan asiallista on ollut.

Normaali ihminen ei puutu muiden elämään.

Totta, miniä ei ryhdy selittämään anopille, että siirrä tavarat pois lapsen ulottuvilta vaan hyväksyy sen, että normaali ihminen ei puutu muiden elämään.

Normaali anoppi tietenkin haluaa, että ympäristö on mahdollisimman turvallinen lapsenlapsellensa. Ei sitä tosiaan miniän tarvitse anopille selittää.

Normaali anoppi ajattelee, että kyläillessä vanhemmat vahtivat lapsiaan, ja samalla myös kasvattavat.

Joo, mutta sitten ei toki tarvitse ihmetellä miksi Pertti 1v:,n kanssa ei hirveästi jakseta kyläillä paikassa, jossa nuppineulat, sakset, puikot, kolikot, perintöposliinit ja anopin psyykelääkkeet ovat tv-tasoilla ja olohuoneen matalalla pöydällä. Alle parivuotiasta kun ei ihan yhden vierailun aikana välttämättä keretä kasvattaa siihen, että niihin ei saa koskea.

Ja en oleta että kukaan siirtelee tavaroita pois meidän lapsia varten. Mutta en kyläile sellaisissa paikoissa, missä esim. lääkkeitä tai saksia ei saa siirtää pois lapsen ulottuvilta.

Et sitten kyläile. Mutta miniällä on ihan yhtä vähän oikeutta kommentoida anopin sisustusta kuin anopilla miniän.

En ole noiden kommenttien kirjoittaja mutta selittäkääpä näitä alapeukkuja.

Vierailija kirjoitti:

Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!

Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsen näkökulma kirjoitti:

Olen äitini lapsi ja äitini anopin lapsenlapsi.

Muistan miten minua aina inhotti äitini suhtautuminen mammaani. Äiti näki kaikessa mamman sanomisessa ja toiminnassa jotain joka oli häntä vastaan jollain tavalla. Että häntä nälvittiin, väheksyttiin, suosittiin tätejäni (mamman tyttäriä) hänen kustannuksellaan, mitä hullua milloinkin. Äitini avautui aivan pyytämättäni minulle, lapselle, kuinka tästä tilanteesta kärsikään. Vähän päälle kymmenvuotiaana sain sanotuksi että pidä akka turpas kiinni, isäni suku on myös minun suku...

Halveksin äitiäni edelleen, vaikka säälinkin toisaalta. Siinä anoppi-miniäsuhteessa ainakin se miniä oli se pöljempi osapuoli. Koska tunsin mammani tosi hyvin; hänhän mua lapsena enimmäkseen hoitikin.

Minullakin on vaikea suhde rajattomaan isääni ja on ollut ikävä kuunnella kuinka hän äitiänsä haukkuu. Mutta tässä keskustelussa ei nyt ollut kyse siitä miten hankalat ihmissuhteet ulospäin muille näyttäytyvät.

Ap

Tässä keskustelussa on hyvä muistaa, että miniä ja anopin kireät välit heijastuvat myös lapsenlapsiin. Äidilleni ei sopinut edes se, että isän kanssa käytiin kahdestaan mummolassa. Kun tultiin kotiin, niin alkoivat riidat jälleen. Meidän olisi pitänyt kaikkien vihata mummoa.

Itse olen yrittänyt tukea mummon ja lapsenlapsen suhdetta siten, että olen antanut anopin vapaasti päättää mitä lapsenlapsen seurassa kahdestaan puuhaa. Hän kun on taitava lasten kanssa, niin ei tarvitse kytätä perään. Kiva juttu, että lapsella on elämässään tärkeitä aikuisia.

Toisinpäin sama ajattelutapa vain ei toimi. Minua kyllä neuvotaan seurasssa ihan koko rahan edestä pyytämättä ja suututaan ellei neuvoja heti oteta käytäntöön. Se käy aika raskaaksi.

Kun on näitä jännitteitä, niin ei ole kyllä hauska kuunnella anopin pohdiskelevan että mitä jos lapsi jäisikin kokonaan sinne kun on niin rakas... Yritän silti purkaa ärsytyksen muualla kuin kotona.

Ap

Kyllä mä kyseenalaistaisin vähän vahvemmin sen anopin "taitavuuden" lapsen kanssa, jos hän ei osaa kunnioittaa lapsuuden tärkeimpiä ihmissuhteita. Lapselle on tärkeää kokea, että muut läheiset kunnioittavat hänen vanhempia ja näkevät hänen suhteessaan vanhempiin positiivista. Lapsi ei välttämättä erityisemmin nauti siitä, kun mummo pohtii ääneen pitäisikö hänen jäädä kokonaan mummolaan, kun on niin rakas. Ikään kuin vanhemmilleen ei olisi. Riippuen lapsen iästä, ei välttämättä edes ymmärrä vitsinä.

Minusta ihan näiden sinun kirjoituksien perusteella kuulostaa siltä, että ehkä olette miehesi kanssa vähän liiankin kilttejä? Minä ottaisin ihan kunnolla etäisyyttä anoppiin, jos hän ei todella pystyisi puhumaan minulle kunnioittavaan sävyyn lapsen kuullen. Omani onneksi pystyy.

Mies kyllä mietti tätä vaihtoehtoa sen jälkeen, kun joskus oli isompi riita. Sen jälkeen tässä on oltu puolin ja toisin vähän varpaisillaan.

Hoitoapu on silti univelkaisille vanhemmille arvokasta, joten olemme yrittäneet tasapainotella tässä jotenkin. Se on vain hankalaa välillä.

Miehen toiminnan epämääräisyys näissä tilanteissa välillä ärsyttää. Itse olen joutunut tekemään ihan valtavasti työtä ottaakseni etäisyyttä rajattomaan ja kontrolloivaan isääni. Ja nyt lähipiirissä on taas ihan vastaavalla tavalla toimiva ihminen, anoppini.

Ap

Ei se, että anoppi hoitaa omia lapsenlapsiaan oikeuta huonoon käytökseen tai asioihin puuttumiseen.

Hankkikaa jatkossa hoitoapu muualta esim palkkaatte lastenhoitajan silloin tällöin.

Anopille teette selväksi, että teitä täytyy kunnioittaa vanhempina mikäli hän haluaa jatkossa olla tekemisissä.

Mummonmummo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!

Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.

Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi vastaa kirjoitti:

Sitten kun Sinusta tulee anoppi, niin varmaan olet sitten maailman mukautuvin ymmärtäväisin ja ihanin anoppi koskaan.

Kyllä me anopit joudutaan luovimaan, minä ainakin, kolmen niin erilaisen miniän seurassa.

En puutu mihinkään ja pidän etäisyyttä. Elän omaa elämää. Syötän ja juotan vimpan päälle kun tulevat kyläilemään. Neuvoja en jakele. Minulle riittää hyvin se, että tulen omien lasteni kanssa hyvin toimeen, ikinä ollu mitään ongelmaa. He kunnioittavat minua heidän äitinään, se huokuu kaikessa. Varmaan kun en ole puuttunut heidän elämäänsä ja valintoihin, vaan tukenut ja kannustanut.

Ovatpahan miniät aina tänne minun kotiin vierailulle tulleet, en ole huomannut, että olisi pakkopullaa. Ja on pyydetty vastavuoroin heille ja ihan asiallista on ollut.

Normaali ihminen ei puutu muiden elämään.

Totta, miniä ei ryhdy selittämään anopille, että siirrä tavarat pois lapsen ulottuvilta vaan hyväksyy sen, että normaali ihminen ei puutu muiden elämään.

Normaali anoppi tietenkin haluaa, että ympäristö on mahdollisimman turvallinen lapsenlapsellensa. Ei sitä tosiaan miniän tarvitse anopille selittää.

Normaali anoppi ajattelee, että kyläillessä vanhemmat vahtivat lapsiaan, ja samalla myös kasvattavat.

Joo, mutta sitten ei toki tarvitse ihmetellä miksi Pertti 1v:,n kanssa ei hirveästi jakseta kyläillä paikassa, jossa nuppineulat, sakset, puikot, kolikot, perintöposliinit ja anopin psyykelääkkeet ovat tv-tasoilla ja olohuoneen matalalla pöydällä. Alle parivuotiasta kun ei ihan yhden vierailun aikana välttämättä keretä kasvattaa siihen, että niihin ei saa koskea.

Ja en oleta että kukaan siirtelee tavaroita pois meidän lapsia varten. Mutta en kyläile sellaisissa paikoissa, missä esim. lääkkeitä tai saksia ei saa siirtää pois lapsen ulottuvilta.

Et sitten kyläile. Mutta miniällä on ihan yhtä vähän oikeutta kommentoida anopin sisustusta kuin anopilla miniän.

En ole noiden kommenttien kirjoittaja mutta selittäkääpä näitä alapeukkuja.

Kai kämppiä yleensä sisustavat myös ainakin jonkin verran siellä asuvat miehetkin. Ainakin nuoremmat miehet ovat usein todella tarkkoja siitä, miltä kotona näyttää ja mitä sinne hankitaan.

Mummonmummo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!

Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.

Täysin mielipuolinen ajatus, että perhe pitäisi päivittäisiä istuntoja anopin kanssa.

Sääliksi käy tällaisten anoppien miniät. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi vastaa kirjoitti:

Sitten kun Sinusta tulee anoppi, niin varmaan olet sitten maailman mukautuvin ymmärtäväisin ja ihanin anoppi koskaan.

Kyllä me anopit joudutaan luovimaan, minä ainakin, kolmen niin erilaisen miniän seurassa.

En puutu mihinkään ja pidän etäisyyttä. Elän omaa elämää. Syötän ja juotan vimpan päälle kun tulevat kyläilemään. Neuvoja en jakele. Minulle riittää hyvin se, että tulen omien lasteni kanssa hyvin toimeen, ikinä ollu mitään ongelmaa. He kunnioittavat minua heidän äitinään, se huokuu kaikessa. Varmaan kun en ole puuttunut heidän elämäänsä ja valintoihin, vaan tukenut ja kannustanut.

Ovatpahan miniät aina tänne minun kotiin vierailulle tulleet, en ole huomannut, että olisi pakkopullaa. Ja on pyydetty vastavuoroin heille ja ihan asiallista on ollut.

Normaali ihminen ei puutu muiden elämään.

Totta, miniä ei ryhdy selittämään anopille, että siirrä tavarat pois lapsen ulottuvilta vaan hyväksyy sen, että normaali ihminen ei puutu muiden elämään.

Normaali anoppi tietenkin haluaa, että ympäristö on mahdollisimman turvallinen lapsenlapsellensa. Ei sitä tosiaan miniän tarvitse anopille selittää.

Normaali anoppi ajattelee, että kyläillessä vanhemmat vahtivat lapsiaan, ja samalla myös kasvattavat.

Eivät miniät välttämättä aina vahdi niitä lapsiaan, vaan olettavat, että anoppi voi vahtia. Lapset saavat myllätä vapaasti mummolassa, niin että kaikki on mullin mallin, kun pois lähtevät. Jos siitä anoppi huomauttaa, miniä suuttuu ja avautuu ilkeästä anopista esim

Vauva-palstalla.

Ihailin oikeudenmukaisuuden tähden anoppia kun hän kielsi tekemästä kiusaa, mutta meni överiksi kuritus, lopuksi oltiin kaikki varpaisillamme.

Anoppi oletti olevansa korvaamaton.

Ojentaminen kuuluu kaikille, ettei lapsi hämmenny.

Vierailija kirjoitti:

Mummonmummo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!

Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.

Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.

Monella suomalaisella miehellä tuntuu olevan niin valitettavan heikko itsetunto, ettei mitään ristiriitoja uskalleta yrittää selvittää. Kitistään sitten vain kotona vaimolle, ettei ole yhtään hauskaa kun anoppi ja miniä eivät ole parhaita ystäviä.

132 jatkaa. Ennen lasten tuloa anoppi vaikutti suht normaalilta ihmiseltä. Lasten kanssa alkoi ensin sellainen "ei me tarvita äitiä mihinkään" -omiminen. Kutsui itseään äidiksi lapsilleni, mikä voi toki olla vahinko, mutta tässä konseptissa se tuntui oudolta. En saanut itkevää vauvaa takaisin kun anoppi oli antanut sen omalle tyttärelleen, molemmat käyttäytyvät uhmakkaasti kun pyysin vauvaa itselleni. Kerran päätin viedä lapset junamatkalle ihan huvin vuoksi ja siitä tuli etukäteen puhetta, jolloin anoppi tokaisi että niin, mummun kanssa lähdette junalla kohteeseen x! Jäin häkeltyneenä paikalleni, mutta aiheeseen ei palattu koskaan, eikä mummu heitä vienyt mihinkään. Hänen piti vain päästä laittamaan itsensä minun sijaani. Varsinainen kauhutarina alkoi tällaisista pienistä, oudoista tapahtumista. Mies ei nähnyt niissä mitään outoa ja piti minua höpsähtäneenä jos yritin selittää.

Vierailija kirjoitti:

Mummonmummo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!

Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.

Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.

Minäkin olen anoppi, tosin  miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.

Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.

Tyypillistä viestintää: 

M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.

tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?

M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.

tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten... 

Ja viikon kuluttua edellisestä:

M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?

Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.

M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?

Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)

M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?

Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille

Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti. 

Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummonmummo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!

Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.

Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.

Minäkin olen anoppi, tosin  miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.

Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.

Tyypillistä viestintää: 

M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.

tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?

M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.

tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten... 

Ja viikon kuluttua edellisestä:

M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?

Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.

M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?

Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)

M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?

Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille

Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti. 

Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.

Etkö osaa sanoa, että on ikävä tytärtäsi ja olisi kiva nähdä? Hämmentyisin itsekin noista viesteistä.

Monet aiemmin ihan fiksuilta ja mukavilta vaikuttaneet anopit höpsähtävät täysin siinä vaiheessa, kun saavat lapsenlapsia.