Lapsen tunteiden sanoittaminen

Tarvitsee sanoittaa, mutta myös asettaa selkeitä, turvaa tuovia rajoja. Mielestäni tuolla kuvailemallasi keinolla käyttäytymisen muuttaminen jää yksin lapsen vastuulle.

Kuulostaa naurettavalta.

Kyllä voi toimia, lapsi oppii silloin itse sanomaan mikä ottaa päähän.

Lisäksi lapsi huomaa, että häntä ymmärretään eikä lapsen tunne itsessään ole väärin.

Lasta ei saa laittaa jäähylle, koska lasta ei saa jättää yksin pahan olon tunteen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei saa laittaa jäähylle, koska lasta ei saa jättää yksin pahan olon tunteen kanssa.

Parempi vaan sanoittaa lapsen tunne ja sitten antaa kunnon hali että pahaolo menee pois.

Ärsyttää niin älyttömästi tuo "sanoittaminen", etten itse ainakaan tuota tee koskaan enkä varsinkaan käytä koko ääliömäistä sanaa.. Mitä väliä sillä on, tietääkö lapsi tunteen nimen silloin kun raivo iskee? 

Sanoittaminen auttaa lasta pahan olon syyn tunnistamisessa. Hänellä ei vielä pienenä ole selvää käsitystä, onko hänellä nälkäkiukku, liiallinen väsymys, onko hän pettynyt tai vaikka ikävöi. Tuntuu vain pahalta ja se ilmenee kiukkuna. Kun aikuinen sanoittaa tunteen, lapsi kokee saavansa ymmärrystä ja oppii, että ololle voi tehdä jotakin.

Omia lapsiani helpotti, kun aina kerroin, että "Nyt tuntuu pahalta, mutta se menee ohi. Pahimmankin olon jälkeen tulee taas parempi olo." Tehosi yllättävän pieniinkin, kun aina lohdutti myös tuolla tavoin. Kiukusta tyynnyttyä sitten vielä muistutin, että huomaatkos, olosi helpotti, kuten puhuttiin.

Se pointti ei taida olla siinä, että toimisi samantien, vaan enemmänkin niin että lapsi oppii hiljalleen sitä itsehillintää kun vanhempi aktiivisesti auttaa lasta rauhoittumaan, ja tunteiden sanoitus auttaa erityisesti tulevaisuudessa, kun lapsi oppii tunnistamaan tunteensa ja hillitsemään sen. Sen sijaan että oppisi eristäytymisen tai väkivallan olevan mikään keino tunteiden kanssa. Jäähystä voi olla montaa mieltä, mutta tukkapöllyhän loppujen lopuksi vain opettaa sen, että vanhempikin käyttää väkivaltaa saadakseen haluamansa asian.

Mutta jos ihan rehellisesti suomalaiset ihmiset vastaisivat anonyymisti johonkin kyselyyn, niin varmasti yksi jos toinenkin vanhempi (joka on päättänyt ettei ikinä toimi noin lasta kohtaan) pahimmassa tunnelatauksessa antanut pikku tukistuksen tmv. Se tulee helposti "kantapäästä", jos itsellekin niitä on annettu kiukkuun lapsena. Vaatii melko suurta henkistä työtä päästä irti sukupolvien kierteestä. Mutta koska nykyään asiaa tuodaan enemmän esille, niin uskon myös että moni vanhempi tuntee kovaa syyllisyyttä omasta käytöksestään uhmaavaa lasta kohtaan, ja muuttaakin aktiivisesti käytöstään. Ja jos vanhempi virheensä ymmärtää, niin tuskin tuollaisesta lapsi mitenkään traumatisoituu.

Menipä nyt sivuraiteille. Mutta ei tuo mikään oikotie onneen tapa ole, vaan tulokset näkyvät pitkässä ja maltillisessa tavassa hoitaa lapsen uhmakiukut. Jos tavallaan aina uhman tullessa tukistaisit ja jäähyttäisit, niin eihän ne uhmailut heti siihenkään lopu vaan ajan kanssa, mutta sen lisäksi lapsi oppii epäterveitä tunnetaitoja. Jos taas jaksat hillitä itsesi ja juurikin olla empaattinen lasta kohtaan sekä selittää niitä tunteita, niin lapsi ei välttämättä silloinkaan lopeta uhmaansa siihen paikkaan, mutta lapsi oppii ajan kanssa paremmat tunne- ja itsesäätelytaidot.

Kaikkia ei voi kasvattaa pelkillä sanoilla. Se on ainakin hyvä lisätä. Niinkuin kakkonen sanoi siinä pitää ehdottomasti olla muitakin rajoja ja auktoriteettia. Voisin kuvitella että jossain tapauksissa tuollainen tunteiden sanoittaminen voi ärsyttääkin jotain lapsia "juu tiedän että olen vihainen ja että tämä on väärin." Saattuu niitä vahinkoja ja ylilyöntejä aikuisillekin.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää niin älyttömästi tuo "sanoittaminen", etten itse ainakaan tuota tee koskaan enkä varsinkaan käytä koko ääliömäistä sanaa.. Mitä väliä sillä on, tietääkö lapsi tunteen nimen silloin kun raivo iskee? 

Mitä väliä sillä onko aikuisilla hyvät sosiaaliset taidot ja hyvä itsesäätely ja terve suhde tunteisiinsa ja robusti mielenterveys? Jos nämä jutut oppii heti lapsena, ei koskaan tarvitse terapiaa aikuisena. Ja valtaosa ihan taviksistakin hyötyisi terapiassa opituista taidoista valtavasti.

Lasta ei siis saa jättää yksin sen pahanolontunteen kanssa, mutta se ei tarkoita sitä, että lasta ei rajoitettaisi tai annettaisiin tämän rikkoa jotain tai satuttaa toista. Tunteiden sanoittamisenkin voi tehdä väärin. Tarkoitus ei ole kertoa lapselle mitä tämä tuntee, vaan auttaa lasta itseään ilmaisemaan sanallisesti tunteitaan. Ei esim sanota että olet nyt vihainen ja jätetä asiaa siihen, vaan todetaan esim. että taidat olla vihainen, oletko pettynyt siitä että emme päässeet nyt ulos? Ja niin edelleen jatketaan keskustelua aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää niin älyttömästi tuo "sanoittaminen", etten itse ainakaan tuota tee koskaan enkä varsinkaan käytä koko ääliömäistä sanaa.. Mitä väliä sillä on, tietääkö lapsi tunteen nimen silloin kun raivo iskee? 

No esimerkiksi sitä hyötyä, että normaalin emotionaalisen kehityksen kannalta on tärkeää oppia tunnistamaan sekä omia että toisten tunteita. Lapsi oppii ymmärtämään, mistä on kyse, ja aikuinen opettaa lapselle keinoja hallita ja ilmaista tunteita.

Ennen sanoitettiin lauluja, nyt tunteita. Näin kerran yhden äidin sanoittamassa keskellä katua uhmakohtauksen saaneen lapsensa tunteita. Lapsi riehui ja äiti lässytti vieressä, että "kyllä minä ymmärrän, että sinua suututtaa ja sinulla on paha olo". Tätä jatkui ja jatkui ja lapsi huusi ja huusi. Ohikulkijat katsoivat sanoitusta ihmeissään.

Vierailija kirjoitti:

Se pointti ei taida olla siinä, että toimisi samantien, vaan enemmänkin niin että lapsi oppii hiljalleen sitä itsehillintää kun vanhempi aktiivisesti auttaa lasta rauhoittumaan, ja tunteiden sanoitus auttaa erityisesti tulevaisuudessa, kun lapsi oppii tunnistamaan tunteensa ja hillitsemään sen. Sen sijaan että oppisi eristäytymisen tai väkivallan olevan mikään keino tunteiden kanssa. Jäähystä voi olla montaa mieltä, mutta tukkapöllyhän loppujen lopuksi vain opettaa sen, että vanhempikin käyttää väkivaltaa saadakseen haluamansa asian.

Mutta jos ihan rehellisesti suomalaiset ihmiset vastaisivat anonyymisti johonkin kyselyyn, niin varmasti yksi jos toinenkin vanhempi (joka on päättänyt ettei ikinä toimi noin lasta kohtaan) pahimmassa tunnelatauksessa antanut pikku tukistuksen tmv. Se tulee helposti "kantapäästä", jos itsellekin niitä on annettu kiukkuun lapsena. Vaatii melko suurta henkistä työtä päästä irti sukupolvien kierteestä. Mutta koska nykyään asiaa tuodaan enemmän esille, niin uskon myös että moni vanhempi tuntee kovaa syyllisyyttä omasta käytöksestään uhmaavaa lasta kohtaan, ja muuttaakin aktiivisesti käytöstään. Ja jos vanhempi virheensä ymmärtää, niin tuskin tuollaisesta lapsi mitenkään traumatisoituu.

Menipä nyt sivuraiteille. Mutta ei tuo mikään oikotie onneen tapa ole, vaan tulokset näkyvät pitkässä ja maltillisessa tavassa hoitaa lapsen uhmakiukut. Jos tavallaan aina uhman tullessa tukistaisit ja jäähyttäisit, niin eihän ne uhmailut heti siihenkään lopu vaan ajan kanssa, mutta sen lisäksi lapsi oppii epäterveitä tunnetaitoja. Jos taas jaksat hillitä itsesi ja juurikin olla empaattinen lasta kohtaan sekä selittää niitä tunteita, niin lapsi ei välttämättä silloinkaan lopeta uhmaansa siihen paikkaan, mutta lapsi oppii ajan kanssa paremmat tunne- ja itsesäätelytaidot.

Rangaistus on yleensä se "varmistuslukko" mikä saa kurin oikeasti pitämään. Jos lasta ei pysty puhumaan puolelleen niin rangaistuksen pelkoa voi käyttää sääntöjen noudattamisen varmistamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää niin älyttömästi tuo "sanoittaminen", etten itse ainakaan tuota tee koskaan enkä varsinkaan käytä koko ääliömäistä sanaa.. Mitä väliä sillä on, tietääkö lapsi tunteen nimen silloin kun raivo iskee? 

Mitä väliä sillä onko aikuisilla hyvät sosiaaliset taidot ja hyvä itsesäätely ja terve suhde tunteisiinsa ja robusti mielenterveys? Jos nämä jutut oppii heti lapsena, ei koskaan tarvitse terapiaa aikuisena. Ja valtaosa ihan taviksistakin hyötyisi terapiassa opituista taidoista valtavasti.

Uskotko itsekään tuohon?

On erinomaisen hyödyllistä sanoittaa myös muiden lasten tunteita. Kun pikkupiltti saa itkupotkuraivarit, tilannetta seuraaville nassikoille on hyvä kertoa, mikä pikku känkkäränkkää vaivaa. Voidaan myös miettiä, miltä sama tuntuisi itsestä, ja miten tulee toimia, jos itselle tulee noin iso kiukkukohtaus.

Yleisö on vastaanottavanpaa puheelle, kuin se, joka juuri on tunnemyrskyn kourissa.

Pahinta todella on tuo jos vanhempi sanoo että "ymmärtää" miksi lapsi tuntee mitäkin eikä sitten oikeasti ymmärräkään. Tuo ihan voi satuttaa vanhempaakin lasta ja myös aikuisten välillä. Minä voin kuvitella miten oma äitini olisi soveltanut tätä aloitusta ja sanoittanut minun tunteitani päin prinkkalaa koska meidän välillä ei oikeastaan ole ollut sellaista yhteyttä että ymmärtäisimme toisiamme. Olemme harvinaisen erilaisia ihmisiä.

Selvästi av:lla ei ymmärretä eikä haluta ymmärtää sanoittamisen perustarkoitusta.

Pieni lapsi ei tiedä tunteiden nimiä, ei osaa käsitellä niitä. Sanoittamisella autetaan lasta tunnistamaan ja käsittelemään se tunne. Mitä lapsi oppii siitä, jos hänet heitetään raivonpuuskassa yksin jäähylle? No, esimerkiksi sen että ei, kielteisiä tunteita ei ole ok ilmaista. Ja sitten ihmetellään vanhempana että miksi patoutumat saattavat yhtäkkiä purkautua tai esimerkiksi negatiivisten tunteiden käsittely on ihan nolla.

Tunteita pelätään ihan liikaa, kun ne kuitenkin kuuluvat olennaisena osana elämään. Myös ne negatiiviset. Omaa kaksivuotiastani yritän sanoittamisella kannustaa siihen, että kaikki tunteet ovat saman arvoisia ja tärkeitä, ja että häntä kuunnellaan niin negatiivisessa kuin positiivisessakin mielentilassa.

Vierailija kirjoitti:

Pahinta todella on tuo jos vanhempi sanoo että "ymmärtää" miksi lapsi tuntee mitäkin eikä sitten oikeasti ymmärräkään. Tuo ihan voi satuttaa vanhempaakin lasta ja myös aikuisten välillä. Minä voin kuvitella miten oma äitini olisi soveltanut tätä aloitusta ja sanoittanut minun tunteitani päin prinkkalaa koska meidän välillä ei oikeastaan ole ollut sellaista yhteyttä että ymmärtäisimme toisiamme. Olemme harvinaisen erilaisia ihmisiä.

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

Selvästi av:lla ei ymmärretä eikä haluta ymmärtää sanoittamisen perustarkoitusta.

Pieni lapsi ei tiedä tunteiden nimiä, ei osaa käsitellä niitä. Sanoittamisella autetaan lasta tunnistamaan ja käsittelemään se tunne. Mitä lapsi oppii siitä, jos hänet heitetään raivonpuuskassa yksin jäähylle? No, esimerkiksi sen että ei, kielteisiä tunteita ei ole ok ilmaista. Ja sitten ihmetellään vanhempana että miksi patoutumat saattavat yhtäkkiä purkautua tai esimerkiksi negatiivisten tunteiden käsittely on ihan nolla.

Tunteita pelätään ihan liikaa, kun ne kuitenkin kuuluvat olennaisena osana elämään. Myös ne negatiiviset. Omaa kaksivuotiastani yritän sanoittamisella kannustaa siihen, että kaikki tunteet ovat saman arvoisia ja tärkeitä, ja että häntä kuunnellaan niin negatiivisessa kuin positiivisessakin mielentilassa.

Ei lapsen ole ok ilmaista esim. kateellisuuttaan siten, että hajottaa sisaruksen leikit tai pilaa ne ruinaamalla ja häiriköimällä. Jos kielletty käytös ei muuten lopu niin sitten kokeillaan vaikka sitä jäähyä. Yllättävän pienetkin lapset ymmärtävät syy-seuraus-suhteen kielletyn tekemisen ja rangaistuksen välillä, jos ne ovat ajallisesti riittävän lähellä toisiaan ja rangaistuksen syy kerrotaan sekä ennen että jälkeen rangaistuksen.

Mikään tunne tai mielentila ei lähtökohtaisesti oikeuta kiellettyä käytöstä.