Ajatteletteko pakko-oireiset koskaan, kuinka paljon pahaa aiheutatte läheisille?

Kyllä tajuavat. Vaiva on sellainen, että ymmärtää mutta ei voi sille mitään.

Pakko-oireinen häiriö on sairaus. Se on ihmisellä niin kauan että löydetään toimiva lääkitys tai elämäntilanne muuttuu stressittömämmäksi. Miksi olet tekemisissä pakko-oireisen kanssa jos rutiinit ovat sinulle vaikeita?

Eipä tuo veneessä teipattuna ruokansa lattialta näykkivä 5v lapsi varmasti muuta ajatellutkaan. Siitä pitivät sadistisen alistavat vanhemmat huolen. Muistuttivat vielä, että lapsi on tyhmäkin, ettei vain tule mitään harhaluuloja sen suhteen, että olisi taitava ja oppivainen ihana sekä rakastettu lapsi.

Sun mielestä varmaan atopiaansa "pakkomielteisesti" raapiva lapsikin on ocd.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tajuavat. Vaiva on sellainen, että ymmärtää mutta ei voi sille mitään.

Kyllä voi. Voi hakea terapiaa ja etsiä sopivaa lääkitystä. Niin kauan kun hokee että tämä on normaalia ja ei haittaa elämistä ei parane.

Ajatteletko ap koskaan itse miten sinä aiheutat muille kärsimystä?

Vierailija kirjoitti:

Kun kaiken pitää mennä teidän oireidenne ja rituaalienne mukaan? Ja kerrotte muille miten pitää käyttäytyä? Mille tuntuu läheisistä katsoa kun esim peseydytte ihon rikki, ja se on teistä "ihan normaalia "?

Miksi minusta tuntuu, että sinä pysty tai kykene ymmärtämään, mitä (ns.) pakko-oireilla ("pakko neuroosilla") tarkoitetaan. Kokeileppa, jos ajattelisit asiaa toiseen kertaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tajuavat. Vaiva on sellainen, että ymmärtää mutta ei voi sille mitään.

Kyllä voi. Voi hakea terapiaa ja etsiä sopivaa lääkitystä. Niin kauan kun hokee että tämä on normaalia ja ei haittaa elämistä ei parane.

Niinpä - mutta sitä terapiaahan on niin hirveän helppo saada, ja sopiva lääkityskin löytyy käden käänteessä, kun saa lääkärin uskomaan, että lääkettä tarvitsee. Voi hyvänen aika. Tiedän pari pakko-oireista ihmistä, eikä heidän elämänsä todellakaan ole helppoa. He tiedostavat oikein hyvin, että asiat ovat huonosti, että läheiset kärsivät heidän oireistaan, mutta he itse eivät voi asialle mitään niin kauan, kuin he eivät saa apua. Ja ei - ihan tosissaan jos sanotaan - apua ei ole helppo saada. 

Ihan aiheellinen kysymys, että vähänkö kannattaisi miettiä sitä omaa olemista !

Mulla on pakko-oireinen häiriö ja sitä ei kyllä yleensä kukaan edes huomaa. Se voi liittyä paljon muuhunkin kuin bakteereihin.

Provosoiva aloitus, mutta kipuilen itsekin aiheen kanssa. Olen kuunnellut läheisen irrationaalisia pelkoja jo vuosia. Niissä ei siis oikeasti ole järjen hiventäkään. Hänelle pitää yleensä monta kertaa tapaamisen aikana hokea kuin pikkulapselle, että ei mitään hätää. Sanoissaan pitää olla myös äärimmäisen varovainen, ettei vahingossa aiheuta hänelle viikon paniikkia. Varmistussoittoja tulee joskus myöhään illallakin.

Hän on käynyt pitkään terapiassa ja käyttää lääkkeitä, mutta edistyminen on ollut hyvin hidasta ja vähäistä. Olen uupunut tilanteeseen, minulla on omakin elämä ja omatkin ongelmani, ja Olen myös monesti vastannut hänelle vahingossa "väärin" aiheuttaen vain lisää ahdistusta. Olenkin useasti kohteliaasti pyytänyt, ettei hän kyselisi ja varmistelisi minulta niin paljon, mutta se ei käy hänelle. Terapia ei kuulemma riitä, vaan läheisiltäkin täytyy kysellä monta kertaa päivässä.

Olen miettinyt, mennäänkö tässä jo diagnoosin taakse piiloutumiseen. Hän on ahdistuksillaan myös loukannut perhettään ja tehnyt heidän olonsa sietämättömäksi ahdistusjutuillaan, vaikka se ei tietysti ole tarkoitus. Hän sanelee muille ehdot, mistä saa puhua ja mitä sanoja saa käyttää. Laiminlyö velvollisuuksiaan ja kohtelee muita miten sattuu ahdistukseensa vedoten. Onko tuokaan ihan ok, etteivät muut osaa kieltäytyä ilmaisterapeuttina toimimisesta? Vai olenko vain ymmärtämätön? Vuosia olen kuitenkin jo tukena ollut.

Kaikki sairaudet aiheuttavat kärsimystä myös lähipiirille. Elämä ei ole reilua.

Vierailija kirjoitti:

Provosoiva aloitus, mutta kipuilen itsekin aiheen kanssa. Olen kuunnellut läheisen irrationaalisia pelkoja jo vuosia. Niissä ei siis oikeasti ole järjen hiventäkään. Hänelle pitää yleensä monta kertaa tapaamisen aikana hokea kuin pikkulapselle, että ei mitään hätää. Sanoissaan pitää olla myös äärimmäisen varovainen, ettei vahingossa aiheuta hänelle viikon paniikkia. Varmistussoittoja tulee joskus myöhään illallakin.

Hän on käynyt pitkään terapiassa ja käyttää lääkkeitä, mutta edistyminen on ollut hyvin hidasta ja vähäistä. Olen uupunut tilanteeseen, minulla on omakin elämä ja omatkin ongelmani, ja Olen myös monesti vastannut hänelle vahingossa "väärin" aiheuttaen vain lisää ahdistusta. Olenkin useasti kohteliaasti pyytänyt, ettei hän kyselisi ja varmistelisi minulta niin paljon, mutta se ei käy hänelle. Terapia ei kuulemma riitä, vaan läheisiltäkin täytyy kysellä monta kertaa päivässä.

Olen miettinyt, mennäänkö tässä jo diagnoosin taakse piiloutumiseen. Hän on ahdistuksillaan myös loukannut perhettään ja tehnyt heidän olonsa sietämättömäksi ahdistusjutuillaan, vaikka se ei tietysti ole tarkoitus. Hän sanelee muille ehdot, mistä saa puhua ja mitä sanoja saa käyttää. Laiminlyö velvollisuuksiaan ja kohtelee muita miten sattuu ahdistukseensa vedoten. Onko tuokaan ihan ok, etteivät muut osaa kieltäytyä ilmaisterapeuttina toimimisesta? Vai olenko vain ymmärtämätön? Vuosia olen kuitenkin jo tukena ollut.

Tuollainen käytös on pahasta sairaan oireilulle, siis että lähdette mukaan varmisteluihin. Kaikenlainen sairaan vakuuttaminen vain vahvistaa ja voimistaa oireilua. Voisitte koittaa jatkossa kieltäytyä kommentoimasta tai ottaa etäisyyttä, ei ole kenenkään velvollisuus alkaa ilmaiseksi terapeutiksi/tukihenkilöksi.

Kusipäistä käytöstähän tuo on sairaalta, sitä ei mikään muuta. Kehota lainaamaan Kerrasta Poikki-kirja, on mahtava apu.

-itsekin pakko-oireinen, ja jos aloittajaa ilahduttaa kuulla niin minulla ei ole yhtäkään läheistä joka oireistani voisi kärsiä

Vierailija kirjoitti:

Pakko-oireinen häiriö on sairaus. Se on ihmisellä niin kauan että löydetään toimiva lääkitys tai elämäntilanne muuttuu stressittömämmäksi. Miksi olet tekemisissä pakko-oireisen kanssa jos rutiinit ovat sinulle vaikeita?

Tämä, sairaus. Melkein sama kuin kysyisi että

"Ajatteletteko diabeetikot koskaan, kuinka paljon pahaa aiheutatte läheisille? Kun kaiken pitää mennä teidän oireidenne mukaan? Ja kerrotte muille miten pitää käyttäytyä? Mille tuntuu läheisistä katsoa kun esim piikitätte insuliinia, ja se on teistä "ihan normaalia"?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tajuavat. Vaiva on sellainen, että ymmärtää mutta ei voi sille mitään.

Kyllä voi. Voi hakea terapiaa ja etsiä sopivaa lääkitystä. Niin kauan kun hokee että tämä on normaalia ja ei haittaa elämistä ei parane.

Kaikki eivät saa sitä psykoterapiaa. Itse olin vuosi ilman, koska yhteiskunta ei vaan lähtenyt rahoittamaan vaikka olin työkyvytön pakko-oireiden vuoksi.