Ateistit - eikö kuolema ahdista teitä?

Vierailija kirjoitti:

Ei. Hirveää ahdistusta ja jopa pelkoa herättää ajatus, että joutuisin elämään ikuisesti. Siis ikuisesti. Ei edes miljardeja-miljardeja vuosia, vaan IKUISESTI. Olen onnellinen enkä halua kuolla pitkään aikaan, eli siitäkään ei ole kyse. 

Ikuisuus tarkoittaa sitä että aikaa ei ole enää olemassa, ei ikuisuus ole mikään aika tai mitta eikä sillä voi laskea kuten numeroilla kuten ei matematiikassa äärettömälläkään. Sitähän se tarkoittaa kun sanotaan ”siirtyy ajasta iäisyyteen”, eli aikaa ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kuolema nimenomaan ahdistaa ateistia, koska hän pelkää joutuvansa vastuuseen tekemistään pahoista teoista

ateismi on ajatuskehitelmä jonka mukaan mitään rangaistusta ei tule, ja siksi se antaa lohtua. ateismi luo kyllä lohtua ja antaa ateistille toivoa että kaikki vain loppuu, mutta ongelma on ettö se ei perustu tieteeseen, vaan toivoon

Koska mitään jumalaa ei ole olemassa niin en tietenkään pelkää kuolemaa.

Itse kuoleminen prosessina pelottaa kyllä joskus mutta satuolentoja en tähänkään asiaan sotke.

Mikä siinä prosessissa pelottaa? Jos sen jälkeen ei ole mitään vain täysi tyhjyys ja pimeys ja tajuntasi lakkaa olemasta. Kipu vai? Löytyy kuule lukemattomia tapoja tappaa itsensä lähes kivutta, sattuu vähempi kuin pään kopauttamisen kovaa kaatuessa. Ihmettelen ateisteja jotka valittavat kun elämä on niin hirveää, jopa niin että kestää tätä vain lääkkeitä väärin käyttämällä tms. Eräs lääkäri sanoikin epävirallisesti että tekisi mieli näille lääkkeiden väärinkäyttäjille jotka itkivät kuinka niitä lääkkeitä nyt vain on pakko käyttää kolminkertaista annoksia ja tulee hirveät vieroitusoireet että ei täällä mikään pakko ole olla, tämä elämä on ihan vapaaehtoista, voit lopettaa elämäsi heti kun haluat, esim. junan alle jääminen on niin nopea täräys että kipua et ehdi havaita tai hyppääminen korkealta kerrostalon katolta tai vaikka 8. kerroksesta ikkunasta, törmäys on niin nopea ja murskaava että kipua et ehdi havaita. Samaten ranteiden oikeaoppinen auki viiltäminen eli halkaisee valtimon nopealla viillolla terävällä veitsellä aiheuttaa vain vähän viiltokipua ja veren vuotaessa nopeasti ulos tulee minuutissa raukea väsyttävä olo ja ikään kuin nukahtaisi lämpimään kylpyyn kun kuolema tulee aivojen hapenpuutteessa verenkierron romahdettua. Eli jos elämä on yhtä kärsimystä eikä sen jälkeen ole kuitenkaan mitään ateistin mukaan (vaikka sitähän ei mikään tue, toisin kuin kuolemanrajakokemukset sitä että jotain on), niin miksi kärsiä vapaaehtoisesti kun lopputulema on joka tapauksessa sama. Sitä paitsi mitä väliä on elääkö 20 vai 80 vuotta jos kaikki lopulta raukeaa vain tyhjiin. Tuo aika on mitätön maailmanhistorian aikajanalle, olematon suorastaan. Jos lopputulos on joka tapauksessa pelkkää tyhjää niin mitäpä sen on väliä. Vai onko se matka tässä tärkein, ei määränpää, voihan toki niinkin ajatella.

Ai ei oo Jeesusta kukaan koskaan nähnyt :D Moni uskosta osatonkin on nähnyt. Jumalaa ei nähnyt Mooseskaan, kun ei ihminen Jumalan näkemistä kestä. Jeesus on eri asia. Ilmestyy niille joille tahtoo.

Ei oma kuolema niinkään ahdista; sitä en ole jälkikäteen kaikella todenäköisyydellä kokemassa. Läheisten jonkin verran. Ehkä kaipaukseen auttaisi, jos voisi kuvitella, ettei se ole loppu. Toisaalta en ole saarnaava ateisti vaan ateistinen agnostikko. En tiedä muuttaako tuo jotain.

EI ahdista ja siksi kai ollaankin ateisteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuoleman jälkeen tapahtunee ilmeisesti sitä mitä he ovat kertoneet kokeneensa jotka ovat kuolleet mutta jotka on saatu elvytettyä takaisin henkiin.

Ylen Areenassakin on monta (radio)ohjelmaa näistä. Kuolemanrajakokemukset ovat varsin yleismaailmallisia.

Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että ne liittyisivät muuhun kuin aivojen toimintaan. Kun on tehty testejä, joissa ympäristöä on muokattu, niin kuolemanrajakokemukselliset eivät ole havainneet muuttunutta ympäristöä.

Toisin sanoen kyseessä on vain aivojen tuottama harha eikä mikään tuonpuoleinen.

Tuossa yksi ohjelma.

https://areena.yle.fi/1-4342468

Juu, harhahan se on. Kun on satoja tapauksia jossa on ympäristöä havainnoitu vaikka puoli tuntia siten että aivot ovat olleet aivan varmuudella 100% kuolleet, ilman verenkiertoa, happea, metanolia, sähkötoiminen (EEG) pelkkää viivaa, jäähdytettynä kuolleena aivot esim. aivoleikkauksessa ja silti on potilas jälkeen päin kertonut nähneensä sitä ja sitä leikkaussalissa itsensä ulkopuolella ja siis asioita mitä ei ole mitenkään voinut tietää. Yleensä sitä paitsi kuollessa häipyy saman tien tunneliin jonka päässä odottaa kirkas valo ja tapaa kauan sitten kuolleita sukulaisia ja nauttii käsittämättömästä rauhallisuuden ja hyvänolontunnetta tunteesta jne. ja odottaa näkevänsä Isän tai Pojan tai molemmat, tapaa enkeleitä jne. Jos lähtee saman tien pois alle kymmenesosasekunnissa kehostaan tunneliin niin miten voi havaita jotain muuttunutta ympäristöä, täysin nolla tutkimus.

Kuolemanrajakokemuksia voidaan aiheuttaa tahalleen pysäyttämällä sydän ja odotamalla esim. 2-3 minuuttia ja sitten defibrillaattorilla iskemällä sydän taas käyntiin, terve sydän lähtee hyvin käyntiin tuolla sähköiskulla ja riski kuolla pysyvästi on hyvin pieni, lähes olematon, mutta voidaan tappaa vähäksi aikaa pysäyttämällä se sydän lääkkein tai defibrillaattorin iskulla ja pitää koe henkilö kuolleena esim. 3 minuuttia. Täytyy vain luottaa kavereihin että sitten varmasti uudelleen käynnistävät sydämen mutta moni ei tätä ehkä edes haluaisi kun useimmat kuolemanrajakokemuksiin liittyen eivät olisi missään nimessä halunneet palata takaisin. TV:stä tuli joskus joku sarjakin missä lääketieteen opiskelijat tätä sydämenpysäytystä tekivät saadakseen kuolemanrajakokemuksia.

Miten se voi ahistaa, kun kuoltua on vain "ei mitään"? Toki jäännökset, materia, jatkaa olemistaan, mutta mitään minun tietoisuutta ei ole. En osaa kuvitella, miten ahdistuisin jostain, mistä en ole tietoinen.

Lapsena, uskonnollisessa kasvuympäristössä , pelkäsin kristinuskon mukaista viimeistä tuomiota. En tiedä mielsinkö sen tapahtuvaksi juuri kuoleman jälkeen vai vain jossain tulevaisuudessa. Kai meillä oli vielä suunnilleen jokin Doren kuvittama raamattu avittamassa painajaisia ja pelkoja.

Jeesus rakastaa jokaista ihmistä maan päällä ja tahtoisi että jokainen pelastuu. Pelastua voi uskomalla Häneen. Jeesus ei kuitenkaan voi pakottaa ketään uskomaan itseensä, koska meille on annettu vapaa tahto. Mutta aivan varmasti Hän ilmaisee itsensä jokaiselle, joka sitä pyytää ja oikeasti avaa sydämensä vastaanottamaan Hänen rakkautensa. Jumalan olemassa oloa ei pysty tieteen avulla ikinä todistamaan, siksi se onkin uskon asia. Jos näkisimme Hänet se olisi näkemistä. Kukaan ihminen ei pysty ymmärtään tässä ajassa sitä, miksi Jumala tekee mitäkin ja antaa erilaisten asioiden tapahtua. En minäkään ymmärrä, vaikka Häneen uskonkin. Itse pidin ennen myös Jumalaa ihan höpöhöpönä ja uskovia ihmisiä naurettavina hihhuleina. Kunnes Hän kutsui minua ja päätin antaa mahdollisuuden itselleni uskoa.  Pyysin että Hän ilmaisee itsensä minulle niin, että en voi väittää kaiken olleen sattumaa tai jotain muuta. Ja Hän todella teki niin. Eräs ihminen joka oli minulle täysin tuntematon ja minä hänelle, niin hän rukoili puolestani. Ja Hän sanoi todella sellaisia asioita joita ei tuntematon voi toisesta tietää. Enkä sanonut hänelle muuta kuin oman nimeni. Siinä hetkessä myös sydämeni täytti valtava ilo ja rakkaus. Itkin vuolaasti, vaikka koskaan ei aiemmin ei uskonto ja Jumalaan liittyvät asiat ole itkettäneet. Tiedän että tätäkin pidetään ihan hullun puheena ja minua tyhmänä, mutta niin se tulee aina olemaan. Aina löytyy niitä jotka eivät usko. Hengelliset asiat ja Jumalan rakkaus pitää itse kokea, että sen ymmärtää. Sitä ei kykene toiselle selittämään sanoin vaikka kuinka yrittäisi.

Epämiellyttävässä kuolemanrajakokemuksessa henkilö voi tuntea pelkoa minuuden hallinnan menettämisestä tai ahdistusta jouduttuaan ikuisesti pelkkään tyhjyyteen ilman sisältöä. selvä enemmistö kuolemanrajakokemuksista on hyvin miellyttäviä.

Kuolemanrajakokemuksen kokeneet ovat usein kertoneet kokemuksensa myönteisistä vaikutuksista myöhempään elämään. Kokijoiden arvostus elämää kohti on kasvanut, he ovat kokeneet entistä suurempaa tarkoituksen tunnetta ja he ovat alkaneet pitää itseään aiempaa ymmärtäväisempänä persoonana. Heidän kuolemanpelkonsa on vähentynyt ja uskonsa kuolemanjälkeiseen elämään lisääntynyt. He kertovat usein muuttuneensa entistä suvaitsevaisemmiksi ja kiinnostuneemmaksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta sekä ymmärtävänsä paremmin itseään.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014091318645525_uu.shtml

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En rehellisesti tiedä mitään ahdistavampaa ajatusta kuin ikuinen elämä.

Tuo on niin totta, olisi tosiaan karmeata jos samaa paskaa jatkuisi vielä kuoleman jälkeenkin, vieläpä ikuisesti. Jos tuonpuoleinen olisi olemassa, niin jännikset veisivät sielläkin kaikki naiset ja minä vaan tumputtaisin suruissani jossakin loukossa iankaikkisesta iankaikkiseen.

Uskovaisten fantasioissa kituisit ikuisesti tulisessa järvessä, vaikka olisit ollut hyvä ihminen.

Aika kuvaavaa uskonnoille että he haluavat tarinoissaan kiduttaa vääräuskoisia. Muuten olen sitä mieltä, että ryssän helvetti olisi vielä tuota tulijärveäkin karmeampi kohtalo.

Ateistina minua lohduttaa ajatus, että kuolemani jälkeen kehoni muuttuu yksittäisiksi atomeiksi, jotka matkaavat miljoonien tai miljardien vuosien päästä avaruudessa toiseen aurinkokuntaan. Ennen tätä edesautan kasveja sun muita olemalla lannoitetta. Tiedän, että kuolemani ei joka tapauksessa ole turha vaan kehoni rakennusaineet auttavat uuden elämän alkuun jossain muualla, jollain tavalla, ennemmin tai myöhemmin.

"Tähtipölystä minä olen syntynyt ja tähtipölyksi minun pitää tuleman".

Muutaman miljardin vuoden päästä aurinko palaa loppuun, jolloin viimeistään kaikki elämä maasta tuhoutuu mutta atomit säilyvät ikuisesti jatkaen matkaansa kaikkialle universumissa.

Miksi niin moni uskovainen kuvittelee, etteivät uskonnottomat "kadu syntejään"? Ikään kuin muilla kuin tunnustavilla kristityillä ei olisi moraalia. Kyllä uskonnottomatkin pohtivat, mikä on oikein ja mikä väärin, ja katuvat vääriä valintojaan. Mittatikkuna oikealle ja väärälle ei tosin ole se, mitä jossain tuhansia vuosia vanhassa kirjassa sanotaan, vaan se, onko vaikkapa tuottanut tuskaa muille. Minusta itse asiassa on suoraselkäisempää pyytää anteeksiantoa väärän teon kohteelta kuin Jumalalta.

Ap:n kysymykseen vastaan, että ajatus elämän päättymisestä kuolemaan ei ahdista minua. Päinvastoin, kun tietää, että käytettävissä on vain tämä yksi elämä, haluaa sen laatuun panostaa. Tietyllä tavalla elämä jatkuu jälkeläisissä, mutta en näe tätäkään mitenkään välttämättömänä. Maapallolla on elänyt minua ennen miljardeja ihmisiä ja muita eliöitä, enkä ajattele olevani mitenkään erityinen tässä joukossa.

Ajatus taivaasta, jossa eletään ikuisesti rakkaiden ihmisten ympäröimänä, on kauhea. Miten tämä edes toimisi käytännössä? Joku minulle todella vastenmielinen ihminen saattaa olla jollekin läheiselleni rakas, joten joutuisinko minäkin katselemaan tätä ikävää ihmistä vielä kuolemani jälkeenkin? Entä jos jollekin rakas ihminen joutuukin helvettiin? Joutuuko tämä taivaaseen päässyt ikuisesti ikävöimään ja murehtimaan toisen puolesta? Ei kuulosta miltään paratiisilta. Samoin Raamatussa opetetaan, että taivaassa eletään enkeleiden tavoin, sukupuolettomina syntiä tekemättä, eivätkä esimerkiksi maalliset parisuhteet jatku taivaassa. Ajatus on lähinnä hämmentävä. Rakkaat ihmisethän ovat muuttuneet tällöin aivan toisiksi, enkä näe lapsenkaltaista "synnitöntä" elämää mitenkään kiinnostavana. Luulisi myös, että jossain vaiheessa alkaisi kyllästyttää. Voiko Jumalalta tällöin pyytää sielun eliminoimista vai onko vain pakko elää ikuisesti?

Ihmetyttää, että niin moni uskoo taivaaseen, vaikka esittämiini kysymyksiin on vaikea löytää vastausta, ja kun asiaa pohtii kunnolla, on ajatus taivaasta (ja helvetistä) lopulta aika järjetön. Eivätkö uskovaiset itse näe näitä ilmeisiä epäloogisuuksia ja aukkoja?

Joka tapauksessa, uskovaiseksi ei voi vain ryhtyä. Kun usko puuttuu, eli ei ole kokemusta ja tunnetta Jumalan tai muun yliluonnollisen mahdin läsnäolosta ja koko ajatuskin tuntuu mahdottomalta, ei asia muutu miksikään sillä, että alkaa vaikka rukoilla. Mikäli Jumala haluaa antaa merkkejä olemassaolostaan, olen kyllä avoin asian suhteen. Toistaiseksi mitään merkkejä ei ole ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kun on satoja tapauksia jossa on ympäristöä havainnoitu vaikka puoli tuntia siten että aivot ovat olleet aivan varmuudella 100% kuolleet, ilman verenkiertoa, happea, metanolia, sähkötoiminen (EEG) pelkkää viivaa, jäähdytettynä kuolleena aivot esim. aivoleikkauksessa ja silti on potilas jälkeen päin kertonut nähneensä sitä ja sitä leikkaussalissa itsensä ulkopuolella ja siis asioita mitä ei ole mitenkään voinut tietää.

Listaatkos niitä tutkimuksia, joissa potilas on nähnyt esimerkiksi piilotetun kuvan leikkaussalissa?

Se, että sulla on aivotoimintaa nolla, ei tarkoita, ettetkö voisi jälkikäteen kuvitella tuolle ajalle muistoja. Muistoissahan ei ole mitään erityistä aikaleimaa, eikä ihminen itse voi tietää, onko muisto peräisin juuri siltä hetkeltä, kun ei aivotoimintaa ollut.

Yleensä sitä paitsi kuollessa

Minkähän tutkimuksen perusteella? Satusetien tarinoita on maailma tännä.

Uskoon tullessa ajatusmaailma muuttuu niin käsittämättömän kummallisella tavalla, ettei sitä oikein osaa selittää. Itsekin olin katkera omia vanhempiani kohtaan, siitä minkälaista fyysistä ja henkistä väkivaltaa jouduin kokemaan. Ajattelin etten voi antaa anteeksi koskaan sitä ja toivoinkin että kuolisivat pois. Muistan kyllä joskus nuorempana rippikoulun aikoihin rukoilleeni, mutta se ei koskaan tuntunut sen kummemmalta tai johtanut mihinkään, että hei Jumala onkin olemassa. Ajattelin että mitä kummaa uskovaiset saa siitä, että lukevat Raamattua ja rukoilevat ja käyvät kirkossa. Tuntui todella ahdasmieliseltä ja hullulta. 

Ajattelin että ei oo minun juttuni ollenkaan, mutta uskokoot ne jotka uskoo. Tässä on mennyt vuosia elellessä töissä käyden ja harrastusten parissa. On aviomies ja katto pään päällä eli kaikki siis hyvin. Silti välillä tuntui jotenkin todella ahdistavalta henkisesti, enkä tiennyt mistä se johtuu. Pikkuhiljaa tajusin että lapsuuteni traumat on käsittelemättä ja sisälläni velloi syvä katkeruus ja suru siitä, että en ole saanut kokea vanhempien rakkautta. Mieheni on ollut uskossa jo reilusti yli kymmenen vuotta ja olen siitä alusta asti tiennyt. Hän ei koskaan ole sitä minulle tuputtanut, on kertonut kyllä jos olen jotain kysynyt. Hän kävi seurakunnassa ja luki Raamattua jne. Joskus kysyi mukaan, mutta aina kieltäydyin. Viime vuoden keväällä hän kysyi mukaan taas yhteen tilaisuuteen. Jostain kumman syystä päätinkin lähteä mukaan, ajattelin että no mennään nyt katsomaan mikä siellä niin kiinnostavaa on. Siellä tilaisuudessa istuessa yhtäkkiä alkoi itkettämään kovasti ja hämmästelin itsekseni miksi. Koskaan ei oo Raamatun aiheet itkettäneet eikä kiinnostaneet.

Kotona päätin sitten ottaa Raamatun käteen ja aloin lukemaan sitä ja välillä myös rukoilin. Ajattelin että kokeilen tuleeko musta uskovainen ja jos ei tuu, niin sitten saa olla. Pari viikkoa meni, eikä tapahtunut mitään tai tuntunut miltään. Ylemmässä viestissäni kerroinkin jo, että menin toiseen kokoukseen ja siellä Jumala kosketti mua niin ihmeellisellä tavalla, että mulle on ihan selvä asia että Jumala on olemassa. Mutta ihminen ei voi itseään pakottaa uskomaan, se ei pitkälle kanna. Vaan kun avaa sydämensä ja kääntyy Hänen puoleensa, niin kyllä Jumala vastaa. :) 

Kyllä mua osa sukulaisista pitää seonneena, mutta en välitä. Kaikki katkeruus ja viha vanhempianikin kohtaan on hävinnyt. Nyt ymmärrän että he ovat myös sisimmältään rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät ole osanneet toimia muulla tavalla kuin toimivat. Taivaassa oloa on vaikeaa kuvitella tai miltä se elämä siellä tuntuu. Ei sitä kykene ymmärtämään miten kaikki asiat järjestyy kun sinne menee, uskon kyllä että siellä emme tunne vihaa tai vastenmielisyyttä ketään kohtaan. Ja siellä ollessa tuskin kaipaamme tätä elämää täällä maan päällä. Kyllä itsekin mietin paljon näitä asioita ja yritän löytää vastauksia, mutta aika hankalaahan se on. Se vasta oliskin helppoa, että olisi joku kirjanen joka vastaisi kaikkiin kysymyksiin mitä vaan on ja me tarkasti tietäisimme millainen taivas on. Edes Raamattua lukemalla sitä ei täysin ymmärrä :D 

Ahdistaa ja mielummin eläisin ikuisesti vaikka maapallon ainoana ihmisenä.

n28 kirjoitti:

Uskoon tullessa ajatusmaailma muuttuu niin käsittämättömän kummallisella tavalla, ettei sitä oikein osaa selittää. Itsekin olin katkera omia vanhempiani kohtaan, siitä minkälaista fyysistä ja henkistä väkivaltaa jouduin kokemaan. Ajattelin etten voi antaa anteeksi koskaan sitä ja toivoinkin että kuolisivat pois. Muistan kyllä joskus nuorempana rippikoulun aikoihin rukoilleeni, mutta se ei koskaan tuntunut sen kummemmalta tai johtanut mihinkään, että hei Jumala onkin olemassa. Ajattelin että mitä kummaa uskovaiset saa siitä, että lukevat Raamattua ja rukoilevat ja käyvät kirkossa. Tuntui todella ahdasmieliseltä ja hullulta. 

Ajattelin että ei oo minun juttuni ollenkaan, mutta uskokoot ne jotka uskoo. Tässä on mennyt vuosia elellessä töissä käyden ja harrastusten parissa. On aviomies ja katto pään päällä eli kaikki siis hyvin. Silti välillä tuntui jotenkin todella ahdistavalta henkisesti, enkä tiennyt mistä se johtuu. Pikkuhiljaa tajusin että lapsuuteni traumat on käsittelemättä ja sisälläni velloi syvä katkeruus ja suru siitä, että en ole saanut kokea vanhempien rakkautta. Mieheni on ollut uskossa jo reilusti yli kymmenen vuotta ja olen siitä alusta asti tiennyt. Hän ei koskaan ole sitä minulle tuputtanut, on kertonut kyllä jos olen jotain kysynyt. Hän kävi seurakunnassa ja luki Raamattua jne. Joskus kysyi mukaan, mutta aina kieltäydyin. Viime vuoden keväällä hän kysyi mukaan taas yhteen tilaisuuteen. Jostain kumman syystä päätinkin lähteä mukaan, ajattelin että no mennään nyt katsomaan mikä siellä niin kiinnostavaa on. Siellä tilaisuudessa istuessa yhtäkkiä alkoi itkettämään kovasti ja hämmästelin itsekseni miksi. Koskaan ei oo Raamatun aiheet itkettäneet eikä kiinnostaneet.

Kotona päätin sitten ottaa Raamatun käteen ja aloin lukemaan sitä ja välillä myös rukoilin. Ajattelin että kokeilen tuleeko musta uskovainen ja jos ei tuu, niin sitten saa olla. Pari viikkoa meni, eikä tapahtunut mitään tai tuntunut miltään. Ylemmässä viestissäni kerroinkin jo, että menin toiseen kokoukseen ja siellä Jumala kosketti mua niin ihmeellisellä tavalla, että mulle on ihan selvä asia että Jumala on olemassa. Mutta ihminen ei voi itseään pakottaa uskomaan, se ei pitkälle kanna. Vaan kun avaa sydämensä ja kääntyy Hänen puoleensa, niin kyllä Jumala vastaa. :) 

Kyllä mua osa sukulaisista pitää seonneena, mutta en välitä. Kaikki katkeruus ja viha vanhempianikin kohtaan on hävinnyt. Nyt ymmärrän että he ovat myös sisimmältään rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät ole osanneet toimia muulla tavalla kuin toimivat. Taivaassa oloa on vaikeaa kuvitella tai miltä se elämä siellä tuntuu. Ei sitä kykene ymmärtämään miten kaikki asiat järjestyy kun sinne menee, uskon kyllä että siellä emme tunne vihaa tai vastenmielisyyttä ketään kohtaan. Ja siellä ollessa tuskin kaipaamme tätä elämää täällä maan päällä. Kyllä itsekin mietin paljon näitä asioita ja yritän löytää vastauksia, mutta aika hankalaahan se on. Se vasta oliskin helppoa, että olisi joku kirjanen joka vastaisi kaikkiin kysymyksiin mitä vaan on ja me tarkasti tietäisimme millainen taivas on. Edes Raamattua lukemalla sitä ei täysin ymmärrä :D 

Tämä viesti on ilmeisesti osin tarkoitettu vastaukseksi viestille 71? Olen kyseisen viestin kirjoittaja. Minulla on myös hyvin rikkonainen lapsuus ja vanhempani ovat toimineet monin tavoin väärin. Kokemuksemme vaikuttavat varsin yhteneviltä. Minäkin olen päässyt yli asiaan liittyvästä ahdistuksesta ja antanut anteeksi vanhemmilleni. Näen, että heillä on ollut elämässään omat kipupisteensä, joiden vuoksi ovat toimineet niin kuin ovat. En tunne katkeruutta. Toisin kuin sinä, minä en kuitenkaan tarvinnut näiden asioiden oivaltamiseen ja hyväksymiseen Jumalaa. Perehtyminen psykologiaan, keskustelu ystävien ja puolison kanssa sekä oman itsen analysointi ovat kohdallani riittäneet.

Voisiko olla, että ne, joiden henkiset voimavarat ovat vähäisemmät, kokevat herkemmin Jumalan läsnäolon? Kun omat voimat eivät riitä, ihmisen mieli kehittää tuntemuksen suojelusenkelistä, Jumalan vastauksesta rukouksiin tai vastaavasta? Kyseessä olisikin itsesuojeluvaistoon liittyvä ominaisuus - psyyken luoma harha, joka auttaa kestämään vaikeita kokemuksia? En siis väheksy näitä kokemuksia - kokijoilleen ne ovat varmasti täysin todellisia - mutta on kiinnostavaa, miksi toisilla on uskonnollisia tuntemuksia ja kokemuksia ja toisilla ei.

Vastaus toi myös hyvin esille sen, että kun tuntemus Jumalan varjeluksesta on riittävän voimakas, ei sillä, mitä järki sanoo, ole väliä. Mainitsemani taivaaseen liittyvät kysymykset kuitattiin tyypillisellä "emme voi tietää mutta uskomme silti" -vastauksella. Tähän juuri minun on hyvin vaikea samaistua. En ole koskaan kokenut sellaista tunnetta, että se olisi sumentanut järjen äänen.

Olen vielä niin nuori, että kuolema on toistaiseksi vasta teoreettinen mahdollisuus. En ole siihen erityisesti valmistautunut, vaan lähden siitä että elämäni jatkuu vielä "toistaiseksi" eli oletan eläväni vielä joitakin kymmeniä vuosia. Teoreettisesti ajatellen kuolema palauttaa sen olotilan, joka oli ennen syntymää. Se ei ollut ahdistava, joten miksi kuoleman jälkeinen olotila olisi ahdistava? Oikeastaan eniten kuolemassa huolestuttaa se, miten minusta riippuvaiset läheiset (lapset) pärjäävät kuolemani jälkeen.

Ei ahdista. Enemmän ahdistaisi jos tiedossa olisi ikuinen elämä. Ikuisuus on pitkä aika.

Uskovaisuus on mielisairaus ja se voi jopa tarttua. Ollaan varovaisia ettei sairastuta.

No ei tietenkään ahdista, miksi ahdistaisi. Itseasiassa elämää pahempaa paskaa tuskin tulee, joten helpotus on kun täältä pois pääsee. Just mietin, että miksi tämä kidutus ei voisi jo loppua kun uskottavan onnettomuuden järjestäminen on omalla kohdalla liian hankalaa :-( mä vaan haluan pois täältä, sais kiusaajat ettiä uuden uhrin.