Ateistit - eikö kuolema ahdista teitä?

Vierailija kirjoitti:

n28 kirjoitti:

Uskoon tullessa ajatusmaailma muuttuu niin käsittämättömän kummallisella tavalla, ettei sitä oikein osaa selittää. Itsekin olin katkera omia vanhempiani kohtaan, siitä minkälaista fyysistä ja henkistä väkivaltaa jouduin kokemaan. Ajattelin etten voi antaa anteeksi koskaan sitä ja toivoinkin että kuolisivat pois. Muistan kyllä joskus nuorempana rippikoulun aikoihin rukoilleeni, mutta se ei koskaan tuntunut sen kummemmalta tai johtanut mihinkään, että hei Jumala onkin olemassa. Ajattelin että mitä kummaa uskovaiset saa siitä, että lukevat Raamattua ja rukoilevat ja käyvät kirkossa. Tuntui todella ahdasmieliseltä ja hullulta. 

Ajattelin että ei oo minun juttuni ollenkaan, mutta uskokoot ne jotka uskoo. Tässä on mennyt vuosia elellessä töissä käyden ja harrastusten parissa. On aviomies ja katto pään päällä eli kaikki siis hyvin. Silti välillä tuntui jotenkin todella ahdistavalta henkisesti, enkä tiennyt mistä se johtuu. Pikkuhiljaa tajusin että lapsuuteni traumat on käsittelemättä ja sisälläni velloi syvä katkeruus ja suru siitä, että en ole saanut kokea vanhempien rakkautta. Mieheni on ollut uskossa jo reilusti yli kymmenen vuotta ja olen siitä alusta asti tiennyt. Hän ei koskaan ole sitä minulle tuputtanut, on kertonut kyllä jos olen jotain kysynyt. Hän kävi seurakunnassa ja luki Raamattua jne. Joskus kysyi mukaan, mutta aina kieltäydyin. Viime vuoden keväällä hän kysyi mukaan taas yhteen tilaisuuteen. Jostain kumman syystä päätinkin lähteä mukaan, ajattelin että no mennään nyt katsomaan mikä siellä niin kiinnostavaa on. Siellä tilaisuudessa istuessa yhtäkkiä alkoi itkettämään kovasti ja hämmästelin itsekseni miksi. Koskaan ei oo Raamatun aiheet itkettäneet eikä kiinnostaneet.

Kotona päätin sitten ottaa Raamatun käteen ja aloin lukemaan sitä ja välillä myös rukoilin. Ajattelin että kokeilen tuleeko musta uskovainen ja jos ei tuu, niin sitten saa olla. Pari viikkoa meni, eikä tapahtunut mitään tai tuntunut miltään. Ylemmässä viestissäni kerroinkin jo, että menin toiseen kokoukseen ja siellä Jumala kosketti mua niin ihmeellisellä tavalla, että mulle on ihan selvä asia että Jumala on olemassa. Mutta ihminen ei voi itseään pakottaa uskomaan, se ei pitkälle kanna. Vaan kun avaa sydämensä ja kääntyy Hänen puoleensa, niin kyllä Jumala vastaa. :) 

Kyllä mua osa sukulaisista pitää seonneena, mutta en välitä. Kaikki katkeruus ja viha vanhempianikin kohtaan on hävinnyt. Nyt ymmärrän että he ovat myös sisimmältään rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät ole osanneet toimia muulla tavalla kuin toimivat. Taivaassa oloa on vaikeaa kuvitella tai miltä se elämä siellä tuntuu. Ei sitä kykene ymmärtämään miten kaikki asiat järjestyy kun sinne menee, uskon kyllä että siellä emme tunne vihaa tai vastenmielisyyttä ketään kohtaan. Ja siellä ollessa tuskin kaipaamme tätä elämää täällä maan päällä. Kyllä itsekin mietin paljon näitä asioita ja yritän löytää vastauksia, mutta aika hankalaahan se on. Se vasta oliskin helppoa, että olisi joku kirjanen joka vastaisi kaikkiin kysymyksiin mitä vaan on ja me tarkasti tietäisimme millainen taivas on. Edes Raamattua lukemalla sitä ei täysin ymmärrä :D 

Tämä viesti on ilmeisesti osin tarkoitettu vastaukseksi viestille 71? Olen kyseisen viestin kirjoittaja. Minulla on myös hyvin rikkonainen lapsuus ja vanhempani ovat toimineet monin tavoin väärin. Kokemuksemme vaikuttavat varsin yhteneviltä. Minäkin olen päässyt yli asiaan liittyvästä ahdistuksesta ja antanut anteeksi vanhemmilleni. Näen, että heillä on ollut elämässään omat kipupisteensä, joiden vuoksi ovat toimineet niin kuin ovat. En tunne katkeruutta. Toisin kuin sinä, minä en kuitenkaan tarvinnut näiden asioiden oivaltamiseen ja hyväksymiseen Jumalaa. Perehtyminen psykologiaan, keskustelu ystävien ja puolison kanssa sekä oman itsen analysointi ovat kohdallani riittäneet.

Voisiko olla, että ne, joiden henkiset voimavarat ovat vähäisemmät, kokevat herkemmin Jumalan läsnäolon? Kun omat voimat eivät riitä, ihmisen mieli kehittää tuntemuksen suojelusenkelistä, Jumalan vastauksesta rukouksiin tai vastaavasta? Kyseessä olisikin itsesuojeluvaistoon liittyvä ominaisuus - psyyken luoma harha, joka auttaa kestämään vaikeita kokemuksia? En siis väheksy näitä kokemuksia - kokijoilleen ne ovat varmasti täysin todellisia - mutta on kiinnostavaa, miksi toisilla on uskonnollisia tuntemuksia ja kokemuksia ja toisilla ei.

Vastaus toi myös hyvin esille sen, että kun tuntemus Jumalan varjeluksesta on riittävän voimakas, ei sillä, mitä järki sanoo, ole väliä. Mainitsemani taivaaseen liittyvät kysymykset kuitattiin tyypillisellä "emme voi tietää mutta uskomme silti" -vastauksella. Tähän juuri minun on hyvin vaikea samaistua. En ole koskaan kokenut sellaista tunnetta, että se olisi sumentanut järjen äänen.

Onko kyseessä psyyken luoma harha vai Jumalan olemassa olo, niin se selviää vasta kuollessa. Siihen asti uskon itse jälkimmäiseen omien kokemusteni kautta. Arvostan vastaustasi ja olen iloinen että myös sinä olet saanut apua lapsuutesi kokemuksiin. Olen käynyt itsekin terapiassa, sen lisäksi että koen myös Jumalan auttaneen. Järjellä uskon asioita ja toisten kokemuksia ei pystykään ymmärtämään. Ne on niin yliluonnollisia, että menee yli ymmäryksen. Itsellänikin :) Ja vaikka kuinka kirjoittaisin täällä, niin ketään en sillä uskomaan saa.

Minulla ei ole antaa riittävää vastausta taivaan olemassa oloon ja millaista elämä siellä mahtaa olla. Joten edes yritä, kun en sitä vielä ainakaan niin paljon ymmärrä. Mutta liekö kukaan ihminen sitä voi täysin selittääkään. Hyvää jatkoa sinulle! :)