Lue keskustelun säännöt.
Kyllä on henkisesti rankkaa tyhjentää lapsuudenkotia
10.03.2018 |
Käydä läpi kaikki tavarat ja heitettävä menemään suurin osa. Muistoja tulee mieleen ja kaikenlaista löytyy. Vaativaa sekä henkisesti että fyysisesti.
Kommentit (35)
Sama edessä, molemmat vanhemmat pahasti muistisairaita ja raivaus pienimuotoisesti aloitettu.
Olen ajatellut ottaa kuvia niistä rakkaista esineistä, joita en halua säilyttää, muisto jää kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsuudenkoti on täynnä vanhempieni vuosien varrella keräämää antiikkia. Ja lisäksi heidän lapsuudestaan säilyneitä vanhoja aarteita. Äitini on keräillyt lapsuudesta asti esim. vanhoja nukkeja (1800-luvulta lähtien) ja valtavasti kaikkea muuta. Osa tavaroista on heille tärkeitä ja rakkaita muistoja lapsuudesta ja loput arvokasta antiikkia. Tuon talon tyhjennys tulee olemaan henkinen helve**i. Haluan pitää heidän lapsuuden aarteet ja toisaalta en haluaisi antaa koko omaisuutta ahneen trokarin käsiin. Voi luoja sitä touhua sitten, toivottavasti ei vielä pitkään aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin tyhjensin. Ei musta ollut yhtään rankkaa. Rakastan päästä eroon vanhasta roinasta.
Jos on ollut hyvä koti ja lämpimät perhesuhteet, tyhjentäminen on usein raskas prosessi, tunnemuistojen vuoksi.
Voiko vaikka isänsä alkoholismin jotenkin itse lapsena valita ja miten se tekee susta paremman ihmisen, että sulle on sattunut paremmat kortit?
Kuinka paljon siitä, minkälainen sun lapsuuden kotisi ja perheesi oli, on sun omaa ansiotasi? V: Ei yhtään.
Itse tyhjensin joskus vuosia sitten myös ja vaikka en kuvailisi lapsuuttani noin, niin kun hyväosainen (sinä) kuvailee, oli se silti henkisesti rankkaa. Narsismi on myös mt-ongelma. Harvoin vaan diagnosoitu, koska narsistissahan ei ole mitään vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli paska lapsuus ja nuoruus. Kun aika koittaa, heitän sumeilematta kaikki kaatikselle, mitä siitä talosta löytyy. Enkä itke perään. Sitten pirtti myyntiin. Sama vaikka saisin siitä kuinka vähän, kunhan lähtee pois minulta.
Ei ole pakko alkaa itse tyhjentämään. On olemassa ammattityhjentäjiä jotka raivaavat kuolinpesät ym. Kai jopa maksavat jonkin könttähinnan kun ensin katsastavat olisko mitään rahaksi muutettavaa. Tyhjentäjistä oli hiljan juttua jossain iplehdessä. Mitä on tullut vastaan kokemuksia jne...
Mitä luulet, maksavatko oikeaa hintaa jos sattuvat löytämään ullakolta jonkun Mösjöö Bensselin kuuluisan miljoonien arvoisen maalauksen jonka arvosta omaiset on ihan pihalla?
Millä todennäköisyydellä?
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsuudenkoti on täynnä vanhempieni vuosien varrella keräämää antiikkia. Ja lisäksi heidän lapsuudestaan säilyneitä vanhoja aarteita. Äitini on keräillyt lapsuudesta asti esim. vanhoja nukkeja (1800-luvulta lähtien) ja valtavasti kaikkea muuta. Osa tavaroista on heille tärkeitä ja rakkaita muistoja lapsuudesta ja loput arvokasta antiikkia. Tuon talon tyhjennys tulee olemaan henkinen helve**i. Haluan pitää heidän lapsuuden aarteet ja toisaalta en haluaisi antaa koko omaisuutta ahneen trokarin käsiin. Voi luoja sitä touhua sitten, toivottavasti ei vielä pitkään aikaan.
Se ahne trokari tekee työtään. Itse sä et ole tehnyt noiden rahojen eteen yhtään mitään. Että kumpikohan teistä on ahne? On siinä trokaamisessakin ihan oma työnsä ja vaivansa ja mikään pakkohan just sun ei ole niitä hänelle MYYDÄ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini on myös kauhea hamstraaja. Onneksi hän asuu enää kolmiossa, joten tavaraa sinne mahtuu vain rajallisesti. Silti harmittaa, kun äiti joutuu tavaroiden takia asumaan kauhean ahtaasti, vaikka olisi mahdollisuus paljon mukavampaan, jos vähän karsisi turhia tavaroita. Ymmärrän kuitenkin äitini hamstrauksen siinä mielessä, että hän on pula-ajan lapsi. Kun on lapsiudessaan tottunut siihen, että kaikesta on pulaa, niin on aikuisenakin vaikea luopua ylimääräisestä tavarasta.
Uskon. Tuntui jotenkin raskaalta jopa avata tämä keskustelu, koska otsikosta tuli jo jotenkin ahdistava tunne!
Minun lapuudenkoti vain myytiin suoraan, ei ehditty tyhjentää. Sinne jäi esim. paljon kirjeitä (harrastin lapsena ja nuorena kirjeenvaihtoa). Heittivätköhän ostajat suoraan pois vai lukivatko, en tiedä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien kotia ei ole vielä tyhjennetty, kun äiti elää. Kokemusta on vain kummitädin asunnon tyhjentämisestä:
Todellakin tuntui murheelliselta "tuhota" toisen ihmisen koti. Samalla tiesin, että se asunto ei enää ollut kenenkään koti, koska täti oli kuollut - ja vaikka ottaisin kaikki huoneiston tavarat itselleni, en saisi sitä poismenneen kodin tunnetta enää kun se koti on jo mennyt.
Tädin kodista otimme joitakin huonekaluja, valokuvat ja joitakin pieniä muistoesineitä. Vastaavassa tilanteessa kirjeet ja kortit ottaisin myös jos niitä olisi (ainakin lukisin ennen kuin tuhoaisin).
Se jäi vähän harmittamaan, että en älynnyt ottaa valokuvia huoneistosta ennen tyhjentämistä. Silläkin tavoin tädin kotia olisi voinut muistella.
Tämän takia itse kukin voisi miettiä, kuinka paljon tavaraa säilyttelee (kaikki vanha ei ole arvokasta) ja olisiko aika jo tehdä jonkinlaista inventaariota ennen kuin kunto menee huonoksi. Eikä vain jätetä kaikkea jälkipolven niskoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mä en tyhjentänyt. Olin se joka vei mistään enää mitään ymmärtämättömän äidin dementiakotiin. Yritin olla luontevasti ja samalla laitella äidin huonetta.
Kaikilla ei mene asiat samalla lailla.
Olen aina ollut innokas valokuvaamaan asioita ja nämä vuosikymmenien aikana otetut kuvat ovat osoittautuneet todella tärkeiksi.
On mukavaa silloin tällöin vain rauhassa katsella valokuvia vuosien varrelta. Paikkoja ja ihmisiä joita ei enää välttämättä ole tai ei ainakaan samanlaisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien kotia ei ole vielä tyhjennetty, kun äiti elää. Kokemusta on vain kummitädin asunnon tyhjentämisestä:
Todellakin tuntui murheelliselta "tuhota" toisen ihmisen koti. Samalla tiesin, että se asunto ei enää ollut kenenkään koti, koska täti oli kuollut - ja vaikka ottaisin kaikki huoneiston tavarat itselleni, en saisi sitä poismenneen kodin tunnetta enää kun se koti on jo mennyt.
Tädin kodista otimme joitakin huonekaluja, valokuvat ja joitakin pieniä muistoesineitä. Vastaavassa tilanteessa kirjeet ja kortit ottaisin myös jos niitä olisi (ainakin lukisin ennen kuin tuhoaisin).
Se jäi vähän harmittamaan, että en älynnyt ottaa valokuvia huoneistosta ennen tyhjentämistä. Silläkin tavoin tädin kotia olisi voinut muistella.
Mä otin pari valokuvaa lapsuudenkodissani yhdestä lattiasta kattoon täynnä rojua olevasta huoneesta. Reilun viikon verran meni 12-18 tuntisia päiviä kolmelta ihmiseltä kun roudattiin tavaraa pois niin että talo oli jotensakin asuttavassa kunnossa ja oli paikat säilyttää käytössä olevaa tavaraa.
Vierailija kirjoitti:
Samoissa tunnelmissa täällä. Tosin minun äitini on vielä elossa, mutta muistisairas, joten olen päättänyt aloittaa raivaamisen jo nyt, kun äiti ei enää pysty tekemään mitään omille roinakasoilleen eikä edes muista niitä. Äiti on vielä hamstraaja, joten tavaraa riittää, ja kuten sanoit, työ on uuvuttavaa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Mutta ajattele, että jotkut tekevät tätä hommaa ammatikseen, päivästä ja vuodesta toiseen! Meillä sentään on tyhjennettävänä vain yksi lapsuudenkoti.
Ammattilaisille helpompaa tyhjentää täysin vierasta asuntoa, kun ei tunnetta mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä luulet, maksavatko oikeaa hintaa jos sattuvat löytämään ullakolta jonkun Mösjöö Bensselin kuuluisan miljoonien arvoisen maalauksen jonka arvosta omaiset on ihan pihalla?