Lue keskustelun säännöt.
Miksi joissain piireissä väheksytään 20-vuotiaita äitejä iän puolesta?
10.03.2018 |
Mitä äidiksi tulemisen valmiuksia 20-vuotiaalta äidiltä puuttuu verrattuna 30-vuotiaaseen? Nyt ei siis puhuta rahasta tai muustakaan materiasta vaan enemmänkin henkisestä pääomasta. Useampikin sanonut että 20-vuotiaalla ei ole tarpeeksi elämänkokemusta voidakseen olla hyvä äiti. Mitä oman lapsen vanhemmuudelle tärkeitä tietoja ja taitoja tarkalleen siltä 20-vuotiaalta äidiltä "elämänkokemuksen puutteensa" vuoksi sitten puuttuu? Tietoa ja muistoja useissa eri maissa matkustelusta? Vaiko tietoa omasta ammatistaan, (esim. parturi-kampaajalla kampausten tekemisestä ja hiustenleikkuusta)? Miten tarkalleen ne seikat mitä tuohon sitten ikinä keksittekään vaikuttavat äidit henkisiin valmiuksiin olla äiti?
Kiitos vaivannäöstänne jos jaksoitte pohdiskella ja vastata kaikkiin kysymyksiin! :) Kommentoikaa toki silti ihmeessä muutakin mitä mieleenne juolahtaakaan aiheen tiimoilta.
Kommentit (180)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomattava osa nuorten parisuhteista päättyy. Jos se on vaikeaa muutenkin, niin entä lasten kanssa? Tutuista hyvin harva on jäänyt siihen parikymppisenä alkaneeseen suhteeseen, oli lapsia tai ei. Jopa ne fiksuimmat erosivat, ne jotka ovat äärimmäisen vastuullisia äitejä.
Näen paljon plussaa lastenteosta nuorena. Vauva-aika voi olla järkytys, mutta lasten jälkeen ehtii vielä matkustella. Omat lapset ovat nyt pieniä kun iän puolesta voisimme olla jo teinien vanhempia ja ”vapaus” häämöttäisi.
Mutta parikymppisenä sitä sitten taas helpostk kuvittelee tietävänsä, ja ei usko suhteiden lähes aina päättyvän. (Toki kaikissa ikäluokissa erotaan, eikä sen pelossa voi jättää elämäänsä elämättä.)
No nyt taisit vähän liioitella tuolla ”suhteiden lähes aina päättymisellä”. Tai toki jos suhteen päättymisellä tarkoitat myös toisen osapuolen kuolemaa niin silloin joka8nen suhde tietenkin päättyy. Ymmärsin sinun kuitenkin tarkoittavan viestilläsi eroa molempien vielä eläessä. Jos vaikka tilastojen valossa katsoo, niin ensimmäisistä avioliitoista päättyy eroon 39%, joka on alle puolet niistä solmituista ensimmäisistä avioliitoista. En nyt ihan tuosta sanoisi että päättyy eroon ”lähes aina”.
Ap
En puhunut avioliitoista vaan parisuhteista. Omasta tuttavapiiristä heitän, että 90% on eronnut.
No mutta kannattaako yhteistä lasta "hankkia", jos ei olla vakavissaan, eli siis ollaan naimisissa tai menossa?
Vakavissaan oleminenhan nyt ei edellytä avioliittoa, joka uskonnottomille on lähinnä eniten vain juridinen sopimus.
Tätä äskeistä ylemmälle kommentoijalle, että parisuhde se avioliittokin edelleen on ja otin avioliiton ja sen tilastollisen kestävyyden esille siksi että itse olen avioliitossa. Viestisi: ”parikymppisenä ei usko suhteiden lähes aina päättyvän” kuulosti lähinnä siltä että sinusta olisi aina tyhmää ajatella sen oman parisuhteen kestävän. Kyllä mä pidän sitä parisuhteen kestämistä omassa tilanteessani todennäköisimpänä vaihtoehtona, mitä se noiden tilastojen valossa onkin.
Ap
En ottanut kantaa juuri sinuun, vaan yleisesti. Nuorena aloitetut suhteet lähes kaikki päättyvät, tilastotkin sen varmaan kertovat. Nuorena sitä ei vaan halunnut uskoa, mutta niin se aika osoitti näin käyvän. Tunnen toki pariskuntia, jotka ovat teinistä asti olleet yhdessä tai parikymppisestä. Mutta suurin osa, ehkä se 90% erosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Miksi et valmistuisi ennenkuin alat hankkimaan lasta? Sinunkaltaisesi vievät opiskelupaikat oikeasti opiskeluhaluisilta kun se opislu ei kuitenkaan kiinnosta vaan lastenteko. Rehellisesti sanottuna: jis kerran olet ollut miehesi kanssa vasta vähän aikaa yhdessä ja 6 kk naimisissa, niin mikä kiire teillä on tehdä lapsia? Olet tosi nuori, tekisit yhden asian kerrallaan.
Koen hyvän ajan haaskaamiseksi kuluttaa vuosia pelkästään opiskellen ja eläen itselleni tarkoituksetonta elämää jossa vuodet vaan vierii ja hyvää aikaa (jonka voisi olla lasten kanssa) menee ”hukkaan”. Oon lapsesta asti ajatellut meneväni yliopistoon. Mä koin silti pitkään nuorempana jotenkin ahdistavana koko opiskelun ja työn saamisen kun ajattelin vain että ”mahdollisimman nopeasti työpaikka jotta vihdoin saisin toeuttaa unelmani”. Ajattelin jo yläastelaisena kauhuissani kuinka kauheen pitkä aika vielä siihen että saa kivalle ammatille välttämätöömän opiskelun pois ja pääsee vihdoin tekemään sitä mitä on aina halunnut (lapsia). Yliopistoon pääseminenkin ahdisti lähinnä siksi, kun pelotti että en pääse sisään ja lasten saaminen viivästyisi siksi vuodella entisestään.
Tossa vuosi sitten onnekseni pohdin tätä ihan kunnolla ja tulin siihen tulokseen että koko ajatus yliopistosta valmistumisesta ja töihin pääsemisestä ennen lastenhank8ntaa on tullut mulle täysin ulkopuolelta. En mä itse koe sitä mitenkään pakolliseksi. Hyvin ehtii tekemään ne omalle elämälle vähemmän merkitykselliset asiat sitten tärkeimpien jälkeen.
Ap
Fyysisestä hyvä ikä saada lapsi, jos parisuhde on kunnossa. Jaksaa leikkiä lapsen kanssa, ulkoilla, valvoa jne. Etenkin, jos alkoholi ja juhliminen eivät ole tärkeitä asioita.
Harvalla naisella on taloudellisesti sopiva tilanne siihen, että jää kotiin hoitamaan lasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Miksi et valmistuisi ennenkuin alat hankkimaan lasta? Sinunkaltaisesi vievät opiskelupaikat oikeasti opiskeluhaluisilta kun se opislu ei kuitenkaan kiinnosta vaan lastenteko. Rehellisesti sanottuna: jis kerran olet ollut miehesi kanssa vasta vähän aikaa yhdessä ja 6 kk naimisissa, niin mikä kiire teillä on tehdä lapsia? Olet tosi nuori, tekisit yhden asian kerrallaan.
Koen hyvän ajan haaskaamiseksi kuluttaa vuosia pelkästään opiskellen ja eläen itselleni tarkoituksetonta elämää jossa vuodet vaan vierii ja hyvää aikaa (jonka voisi olla lasten kanssa) menee ”hukkaan”. Oon lapsesta asti ajatellut meneväni yliopistoon. Mä koin silti pitkään nuorempana jotenkin ahdistavana koko opiskelun ja työn saamisen kun ajattelin vain että ”mahdollisimman nopeasti työpaikka jotta vihdoin saisin toeuttaa unelmani”. Ajattelin jo yläastelaisena kauhuissani kuinka kauheen pitkä aika vielä siihen että saa kivalle ammatille välttämätöömän opiskelun pois ja pääsee vihdoin tekemään sitä mitä on aina halunnut (lapsia). Yliopistoon pääseminenkin ahdisti lähinnä siksi, kun pelotti että en pääse sisään ja lasten saaminen viivästyisi siksi vuodella entisestään.
Tossa vuosi sitten onnekseni pohdin tätä ihan kunnolla ja tulin siihen tulokseen että koko ajatus yliopistosta valmistumisesta ja töihin pääsemisestä ennen lastenhank8ntaa on tullut mulle täysin ulkopuolelta. En mä itse koe sitä mitenkään pakolliseksi. Hyvin ehtii tekemään ne omalle elämälle vähemmän merkitykselliset asiat sitten tärkeimpien jälkeen.
Ap
Eipä kuulosta kovin terveeltä jos elämässä kaikki muu ahdistaa paitsi lapsen saaminen, mitä jos olet hedelmätön? Kuulostaa joltain pakkomielteeltä jos vuodet menee muuten hukkaan paitsi lapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Miksi et valmistuisi ennenkuin alat hankkimaan lasta? Sinunkaltaisesi vievät opiskelupaikat oikeasti opiskeluhaluisilta kun se opislu ei kuitenkaan kiinnosta vaan lastenteko. Rehellisesti sanottuna: jis kerran olet ollut miehesi kanssa vasta vähän aikaa yhdessä ja 6 kk naimisissa, niin mikä kiire teillä on tehdä lapsia? Olet tosi nuori, tekisit yhden asian kerrallaan.
Koen hyvän ajan haaskaamiseksi kuluttaa vuosia pelkästään opiskellen ja eläen itselleni tarkoituksetonta elämää jossa vuodet vaan vierii ja hyvää aikaa (jonka voisi olla lasten kanssa) menee ”hukkaan”. Oon lapsesta asti ajatellut meneväni yliopistoon. Mä koin silti pitkään nuorempana jotenkin ahdistavana koko opiskelun ja työn saamisen kun ajattelin vain että ”mahdollisimman nopeasti työpaikka jotta vihdoin saisin toeuttaa unelmani”. Ajattelin jo yläastelaisena kauhuissani kuinka kauheen pitkä aika vielä siihen että saa kivalle ammatille välttämätöömän opiskelun pois ja pääsee vihdoin tekemään sitä mitä on aina halunnut (lapsia). Yliopistoon pääseminenkin ahdisti lähinnä siksi, kun pelotti että en pääse sisään ja lasten saaminen viivästyisi siksi vuodella entisestään.
Tossa vuosi sitten onnekseni pohdin tätä ihan kunnolla ja tulin siihen tulokseen että koko ajatus yliopistosta valmistumisesta ja töihin pääsemisestä ennen lastenhank8ntaa on tullut mulle täysin ulkopuolelta. En mä itse koe sitä mitenkään pakolliseksi. Hyvin ehtii tekemään ne omalle elämälle vähemmän merkitykselliset asiat sitten tärkeimpien jälkeen.
Ap
Eipä kuulosta kovin terveeltä jos elämässä kaikki muu ahdistaa paitsi lapsen saaminen, mitä jos olet hedelmätön? Kuulostaa joltain pakkomielteeltä jos vuodet menee muuten hukkaan paitsi lapsen kanssa.
Et tainnut täysin ymmärtää lukemaasi. Kerroin että kaikki jonka koin viivästyttävän lasten saamista (esim. opiskelu) ahdisti nimenomaan siksi että lapsen saaminen on mulle niin ensiarvoisen tärkeää. Nyt kun en pidä opiskelujen keskeneräisyyttä esteenä sille oman ”perheen perustamiselle”, koen opiskeluajan olevan pikemminkin ihan kivaa, sellaista rentoa ja joustavaa.
Jotkut kokee vuosien menevän hukkaan silloin kun ei ole kiinni työelämässä. Joillekin esim tahaton työttömyys on kova paikka ja masentavaa siksi ettei pääse tekemään sitä mistä nauttisi. Kai sekin kuulostaa sitten susta pakkomielteeltä?
Hedelmättömyys on ollut mulle teinivuosinani yks pahimmista peloistani. Toki monissa niissä lapsettomuustapauksissakin hedelmöityshoidot voi toimia. Tulin 16-vuotiaana vahingossa raskaaksi, jonka jälkeen olen hylännyt pelkoni hedelmättömyydestäni.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Miksi et valmistuisi ennenkuin alat hankkimaan lasta? Sinunkaltaisesi vievät opiskelupaikat oikeasti opiskeluhaluisilta kun se opislu ei kuitenkaan kiinnosta vaan lastenteko. Rehellisesti sanottuna: jis kerran olet ollut miehesi kanssa vasta vähän aikaa yhdessä ja 6 kk naimisissa, niin mikä kiire teillä on tehdä lapsia? Olet tosi nuori, tekisit yhden asian kerrallaan.
Pöyristyttävää, ettei saisi haluta/"tehdä" lasta vaikka olisi ollut päivän naimisissa! Mitä tämä tällainen toisten valintojen dissaus on? Saa olla kiire haluta lasta, ei ole sinun asiasi puuttua toisten unelmiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä nuoria äitejä, koska itse olen aikuistunut vaata reilusti ylu parikymppisenä ja ollut ennen sitä todella lapsellinen. Minun on vaikea ymmärtää että toiset kypsyvät jo aiemmin. Lisäksi minusta on hankalaa opiskella lapsen saatuaan, kun lapsen joutuu viemään niin pienenä hoitoon ja opiskelupäivät plus harjoittelut voivat olla pitkiä. En ymmärrä muutenkaan lasten viemistä päiväkotiin kovin pienenä. Itse asuimme halvassa kerrostalokämpässä jotta pystyin olemaan kotona ekat pari vuotta.
Lisäksi halveksun sitä että lapsia tehdään liian lyhyen tuttavuuden jälkeen tuntematta miestä kunnolla. Miehet ovat usein parikymppisinä melko kypsymättömiä, eivät välttämättä niitä parhaita isiä vielä silloin. Ja eroja tulee paljon, niistä seuraa huoltajuusongelmia, riitoja ja epävakautta lapsille. Lukekaa facebookin äitylit-palstaa, suren lasten puolesta kun nuoret vanhemmat eroavat ja kostonkierre alkaa.
Lisäksi väitän että kypsempi äiti jaksaa paremmin perehtyä imetys ym. asioihin joita itse arvostan ja pidän tärkeinä.
Toki nuorten äitien eduksi on sanottava se että he varmasti jaksavat yövalvomiset hyvin. Ja toki on kivaa myös se että kun itse olet nelikymppinen, lapset ovat jo isoja ja saat omaa aikaa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska niissä piireissä ajatellaan että oma valinta on ainoa oikea valinta. Tai vaihtoehtoisesti heillä on ollut niin paljon huonoja kokemuksia nuorista äideistä, että sitten on alettu yleistäen luulemaan että kaikki ne sen ikäiset ovat samanlaisia.
20-vuotias on vielä henkisesti lapsi vaikka juridisen täysi-ikäisyyden rajan onkin ylittänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hitto tän palstan ihmiset on kyllä suuressa linjassa ahdasmielisiä kun tätäkin keskustelua katsoo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Se tulee olemaan sun lapselles vaan aikamoinen tehtävä olla sun elämän sisältö ja tehtävä ja päämäärä. Siinä kun pitäis kasvaa ihan erilliseksi olennoksi, eikä tekemään jonkun toisen elämästä merkityksellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun miettii kun sain ensimmäisen lapsen kolmikymppisenä, niin lapsen saamisen kannalta aivan sama sainko sen silloin vai parikymppisenä. En näe muuta eroa lapsen saamisessa kuin sen kauhean urautumisen. Parikymppisenä olisi ollut helpompaa saada lapsi, koska ei olisi ollut näin kiinni omissa rutiineissaan, piireissään ja maailmoissaan kuin sitä nykyään on. Jotenkin nuorempana oli avoimempi kaikille muutoksilla ja vaikka miten asenteella vetää niin silti suhtautuu pitkin hampain kaiken maailman uusiin asioihin mitä lapsen myötä tuli. Jos rehellisiä ollaan, niin mun mielestä sitä pääomaa ei ole yhtään sen enempää kolmikymppisellä ensimmäistä kertaa äidiksi tulevalla kuin parikymppiselläkään. En usko että äidin paremmuus tulee iästä vaan enemmänkin riippuu äidin omasta valmiudesta olla äiti. Tiedän monia joilla on pakka levinnyt pahemman kerran ensimmäisen lapsen saatuaan ja ne ovat kaikki olleet kolmikymppisiä koulutettuja mammoja, kun taas usea parikymppinen on ensin rauhassa hoitanut lapset ja sitten palannut kouluun ja koulusta hyvin palkattuun ansiotyöhön.
Oikeastaan tämän voisi tiivistää siihen, etten väheksy nuoria äitejä. Neuvolan käytävillä puheliaimmat ja ihanimmat äidit ovat olleet niitä parikymppisiä mimmejä, joilla on vielä energiaa vaikka mihin ja heiltä olen saanut paljon empaattisempia katseita kuin kolmikymppisillä ja vanhemmilla joilla on kiire elää mukahienoa mammaelämää. Paremmin ja realistisemmi sen kaiken ottavat nuoremmat äidit kuin vanhemmat mammat - joskaan ei saa tässäkään yleistää.
Vain 20-vuotiaana sitä kuvittelee tekevänsä hyvän vaikutuksen sillä, että vakuuttaa lapsen olevan koko elämän sisältö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Se tulee olemaan sun lapselles vaan aikamoinen tehtävä olla sun elämän sisältö ja tehtävä ja päämäärä. Siinä kun pitäis kasvaa ihan erilliseksi olennoksi, eikä tekemään jonkun toisen elämästä merkityksellistä.
Ei lapselta vaadita siihen mitään muuta kuin olemassaoloa. Joidenkin on ehkä vaikea sitten ymmärtää sitä että lasten olemassaolosta voi nauttia suunnattomasti myös ilman että on pitkä lista erilaisia vaatimuksia ja ihanteita jotka lapsen tulisi täyttää.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vain 20-vuotiaana sitä kuvittelee tekevänsä hyvän vaikutuksen sillä, että vakuuttaa lapsen olevan koko elämän sisältö.
Ei tässä ole kyse ollut mistään vaikutuksen tekemisestä, vaan kerroin miten asiat itse pääni sisällä koen. On mulla tottakai muutakin sisältöä, ihan normi arki siivoiluineen ja ruoanlaittoineen, opiskelu, vapaa-ajalla lähinnä vaan rentoudun koneella tehden milloin mitäkin. Elämä on mulle ihan nautinnollista näin rennosti lötkötellen ja välillä aina opiskellen. Oma perhe-elämä on kuitenkin se jota olen elämältäni eniten halunnut jo sieltä omasta lapsuudestani saakka.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Jokainen tekee itse omat ratkaisunsa - ja omat virheensä. Ja virheitä tekee jokainen, eikä elämän kulkua voi kukaan ennalta tietää. Sikäli jeesustelu on keneltäkään turhaa.
Vastauksen aloituksesi kysymykseen saat kuitenkin jos säästät aloituksesi ja tämän tekstin ja luet ne uudelleen nelikymppisenä. Silloin sinä osaat vastata kysymyksiisi itsekin. Nyt olet päätöksesi jo tehnyt, eikä kenenkään muun näkökulmilla ole niihin vaikutusta.
Monien persoonallisuus on vielä aika kypsymätön 20-vuotiaana. Olin itsekin todella lapsellinen ja epävarma tuon ikäisenä. Joskus sanotaan tässä yhteydessä "työ tekijäänsä neuvoo", eli että vanhemmuuden haasteisiin aletaan vastata "luontaisesti" sitä mukaa, kun niitä tulee, mutta valitettavasti se ei pidä paikkaansa käytännössä. Poikkeuksia tietysti on.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Miksi et valmistuisi ennenkuin alat hankkimaan lasta? Sinunkaltaisesi vievät opiskelupaikat oikeasti opiskeluhaluisilta kun se opislu ei kuitenkaan kiinnosta vaan lastenteko. Rehellisesti sanottuna: jis kerran olet ollut miehesi kanssa vasta vähän aikaa yhdessä ja 6 kk naimisissa, niin mikä kiire teillä on tehdä lapsia? Olet tosi nuori, tekisit yhden asian kerrallaan.