Lue keskustelun säännöt.
Miksi joissain piireissä väheksytään 20-vuotiaita äitejä iän puolesta?
10.03.2018 |
Mitä äidiksi tulemisen valmiuksia 20-vuotiaalta äidiltä puuttuu verrattuna 30-vuotiaaseen? Nyt ei siis puhuta rahasta tai muustakaan materiasta vaan enemmänkin henkisestä pääomasta. Useampikin sanonut että 20-vuotiaalla ei ole tarpeeksi elämänkokemusta voidakseen olla hyvä äiti. Mitä oman lapsen vanhemmuudelle tärkeitä tietoja ja taitoja tarkalleen siltä 20-vuotiaalta äidiltä "elämänkokemuksen puutteensa" vuoksi sitten puuttuu? Tietoa ja muistoja useissa eri maissa matkustelusta? Vaiko tietoa omasta ammatistaan, (esim. parturi-kampaajalla kampausten tekemisestä ja hiustenleikkuusta)? Miten tarkalleen ne seikat mitä tuohon sitten ikinä keksittekään vaikuttavat äidit henkisiin valmiuksiin olla äiti?
Kiitos vaivannäöstänne jos jaksoitte pohdiskella ja vastata kaikkiin kysymyksiin! :) Kommentoikaa toki silti ihmeessä muutakin mitä mieleenne juolahtaakaan aiheen tiimoilta.
Kommentit (180)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tuomitse nuoria äitejä, ajattelen niin että elämästä pitää tehdä omannäköinen. Mutta samalla ajattelen että nykymaailmassa on miljoonia mahdollisuuksia, joista iso osa karsiutuu pois lapsen myötä. Esimerkiksi yliopistojen kielten opiskeluun pää- tai sivuaineena kuuluu kieliharjoittelu kohdemaassa. Lapsen kanssa ei enää lähdetä puolen vuoden vaihtoon tai kesätöihin ulkomaille. Eli lasta ei mielestäni kannata tehdä nuorena yo-pohjalta, jos ei ole käsitystä siitä mitä haluaa opiskella ja ammatikseen tehdä.
Ja toki matkustaa ehtii myöhemminkin, jos ylipäänsä haluaa, mutta ei se ole samanlaista kuin nuorena. Oma kokemukseni nuorena matkustelusta perustuu halpoihin hostelleihin ja uusiin kavereihin ympäri maailmaa. Nykyään mennään miehen kanssa aika tasokkaisiin paikkoihin eikä siellä ole samanlaista sosiaalisuutta. Matkustelu on hyvin erilaista.
Tunnen kyllä perheitä, joissa lapset on tehty parikymppisenä koska se on ollut elämän ainoa haave. Nyt he elävät onnellisena lähiöissä ok-taloissa ja käyvät töissä. Unelmaelämää heillä ja hyvä että ovat sen toteuttaneet.
Ja minä tunnen lapsiperheitä, joissa isä on vähän väliä puolen vuoden ulkomaankomennuksilla.
Näin. Minä tunnen monia sellaisia, jotka ovat odottaneet sitä valmistumista yliopistosta ennen kuin saavat lapsia. Sitten koulutettu nainen kökkii kotona katkeroituen materiaalisen vaurauden keskellä ja mies lentelee ympäri maailmaa tehden uraa. Me saatiin lapset kun opiskeltiin ja nyt lapset on sen verran isompia, että saadaan rauhassa rakentaa uraa. Samoin opiskelijoina oli helppo järjestellä aikatauluja, meidän alalla kun ei ollut luetopakkoa ja opintonsa sai suunnitella tosi joustavasti. Elämä oli myös hyvin sosiaalista, kuten nuorilla yleensä. Myöhemmin lapsen saaneet tuntuvat herkemmin häviävän siihen keskiluokkaiseen perhe-elämäkuplaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tuomitse nuoria äitejä, ajattelen niin että elämästä pitää tehdä omannäköinen. Mutta samalla ajattelen että nykymaailmassa on miljoonia mahdollisuuksia, joista iso osa karsiutuu pois lapsen myötä. Esimerkiksi yliopistojen kielten opiskeluun pää- tai sivuaineena kuuluu kieliharjoittelu kohdemaassa. Lapsen kanssa ei enää lähdetä puolen vuoden vaihtoon tai kesätöihin ulkomaille. Eli lasta ei mielestäni kannata tehdä nuorena yo-pohjalta, jos ei ole käsitystä siitä mitä haluaa opiskella ja ammatikseen tehdä.
Ja toki matkustaa ehtii myöhemminkin, jos ylipäänsä haluaa, mutta ei se ole samanlaista kuin nuorena. Oma kokemukseni nuorena matkustelusta perustuu halpoihin hostelleihin ja uusiin kavereihin ympäri maailmaa. Nykyään mennään miehen kanssa aika tasokkaisiin paikkoihin eikä siellä ole samanlaista sosiaalisuutta. Matkustelu on hyvin erilaista.
Tunnen kyllä perheitä, joissa lapset on tehty parikymppisenä koska se on ollut elämän ainoa haave. Nyt he elävät onnellisena lähiöissä ok-taloissa ja käyvät töissä. Unelmaelämää heillä ja hyvä että ovat sen toteuttaneet.
Ja minä tunnen lapsiperheitä, joissa isä on vähän väliä puolen vuoden ulkomaankomennuksilla.
Näin. Minä tunnen monia sellaisia, jotka ovat odottaneet sitä valmistumista yliopistosta ennen kuin saavat lapsia. Sitten koulutettu nainen kökkii kotona katkeroituen materiaalisen vaurauden keskellä ja mies lentelee ympäri maailmaa tehden uraa. Me saatiin lapset kun opiskeltiin ja nyt lapset on sen verran isompia, että saadaan rauhassa rakentaa uraa. Samoin opiskelijoina oli helppo järjestellä aikatauluja, meidän alalla kun ei ollut luetopakkoa ja opintonsa sai suunnitella tosi joustavasti. Elämä oli myös hyvin sosiaalista, kuten nuorilla yleensä. Myöhemmin lapsen saaneet tuntuvat herkemmin häviävän siihen keskiluokkaiseen perhe-elämäkuplaan.
Niin, koska se ura on rakennettu jo ja voi keskittyä siihen perhe-elämäkuplaan rauhassa. Samalla oma asema työpaikalla on niin vakaa että voi tehdä osa-aikaisena töitä halutessaan lasten ollessa pieniä. Myös isän on helpompi pitää vanhempainvapaata kun asema työpaikalla on vakiinnutettu eikä tarvitse lennellä ympäri maailmaa rakentaen uraa. En ymmärrä miksi ajattelet että koulutettu nainen kökkii katkeroituneena kotona lasten kanssa. Enemmän sitä katkeruutta tuntuu tulevan niiltä, joilla se elämä on jäänyt kesken ennen lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tuomitse nuoria äitejä, ajattelen niin että elämästä pitää tehdä omannäköinen. Mutta samalla ajattelen että nykymaailmassa on miljoonia mahdollisuuksia, joista iso osa karsiutuu pois lapsen myötä. Esimerkiksi yliopistojen kielten opiskeluun pää- tai sivuaineena kuuluu kieliharjoittelu kohdemaassa. Lapsen kanssa ei enää lähdetä puolen vuoden vaihtoon tai kesätöihin ulkomaille. Eli lasta ei mielestäni kannata tehdä nuorena yo-pohjalta, jos ei ole käsitystä siitä mitä haluaa opiskella ja ammatikseen tehdä.
Ja toki matkustaa ehtii myöhemminkin, jos ylipäänsä haluaa, mutta ei se ole samanlaista kuin nuorena. Oma kokemukseni nuorena matkustelusta perustuu halpoihin hostelleihin ja uusiin kavereihin ympäri maailmaa. Nykyään mennään miehen kanssa aika tasokkaisiin paikkoihin eikä siellä ole samanlaista sosiaalisuutta. Matkustelu on hyvin erilaista.
Tunnen kyllä perheitä, joissa lapset on tehty parikymppisenä koska se on ollut elämän ainoa haave. Nyt he elävät onnellisena lähiöissä ok-taloissa ja käyvät töissä. Unelmaelämää heillä ja hyvä että ovat sen toteuttaneet.
Ja minä tunnen lapsiperheitä, joissa isä on vähän väliä puolen vuoden ulkomaankomennuksilla.
Näin. Minä tunnen monia sellaisia, jotka ovat odottaneet sitä valmistumista yliopistosta ennen kuin saavat lapsia. Sitten koulutettu nainen kökkii kotona katkeroituen materiaalisen vaurauden keskellä ja mies lentelee ympäri maailmaa tehden uraa. Me saatiin lapset kun opiskeltiin ja nyt lapset on sen verran isompia, että saadaan rauhassa rakentaa uraa. Samoin opiskelijoina oli helppo järjestellä aikatauluja, meidän alalla kun ei ollut luetopakkoa ja opintonsa sai suunnitella tosi joustavasti. Elämä oli myös hyvin sosiaalista, kuten nuorilla yleensä. Myöhemmin lapsen saaneet tuntuvat herkemmin häviävän siihen keskiluokkaiseen perhe-elämäkuplaan.
Mikä kellekin sopii, mutta ulkopuolisen silmiin sopiva rako lapsille on juuri opintojen aikaan tai sitten useampi vuosi niiden jälkeen, kun ollaan jo noustu vähintään keskijohtajaksi. Molemmille löytyy myös yleensä vertaisiaan yhteisöstä ja yhteiskunnasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tuomitse nuoria äitejä, ajattelen niin että elämästä pitää tehdä omannäköinen. Mutta samalla ajattelen että nykymaailmassa on miljoonia mahdollisuuksia, joista iso osa karsiutuu pois lapsen myötä. Esimerkiksi yliopistojen kielten opiskeluun pää- tai sivuaineena kuuluu kieliharjoittelu kohdemaassa. Lapsen kanssa ei enää lähdetä puolen vuoden vaihtoon tai kesätöihin ulkomaille. Eli lasta ei mielestäni kannata tehdä nuorena yo-pohjalta, jos ei ole käsitystä siitä mitä haluaa opiskella ja ammatikseen tehdä.
Ja toki matkustaa ehtii myöhemminkin, jos ylipäänsä haluaa, mutta ei se ole samanlaista kuin nuorena. Oma kokemukseni nuorena matkustelusta perustuu halpoihin hostelleihin ja uusiin kavereihin ympäri maailmaa. Nykyään mennään miehen kanssa aika tasokkaisiin paikkoihin eikä siellä ole samanlaista sosiaalisuutta. Matkustelu on hyvin erilaista.
Tunnen kyllä perheitä, joissa lapset on tehty parikymppisenä koska se on ollut elämän ainoa haave. Nyt he elävät onnellisena lähiöissä ok-taloissa ja käyvät töissä. Unelmaelämää heillä ja hyvä että ovat sen toteuttaneet.
Ja minä tunnen lapsiperheitä, joissa isä on vähän väliä puolen vuoden ulkomaankomennuksilla.
Näin. Minä tunnen monia sellaisia, jotka ovat odottaneet sitä valmistumista yliopistosta ennen kuin saavat lapsia. Sitten koulutettu nainen kökkii kotona katkeroituen materiaalisen vaurauden keskellä ja mies lentelee ympäri maailmaa tehden uraa. Me saatiin lapset kun opiskeltiin ja nyt lapset on sen verran isompia, että saadaan rauhassa rakentaa uraa. Samoin opiskelijoina oli helppo järjestellä aikatauluja, meidän alalla kun ei ollut luetopakkoa ja opintonsa sai suunnitella tosi joustavasti. Elämä oli myös hyvin sosiaalista, kuten nuorilla yleensä. Myöhemmin lapsen saaneet tuntuvat herkemmin häviävän siihen keskiluokkaiseen perhe-elämäkuplaan.
Niin, koska se ura on rakennettu jo ja voi keskittyä siihen perhe-elämäkuplaan rauhassa. Samalla oma asema työpaikalla on niin vakaa että voi tehdä osa-aikaisena töitä halutessaan lasten ollessa pieniä. Myös isän on helpompi pitää vanhempainvapaata kun asema työpaikalla on vakiinnutettu eikä tarvitse lennellä ympäri maailmaa rakentaen uraa. En ymmärrä miksi ajattelet että koulutettu nainen kökkii katkeroituneena kotona lasten kanssa. Enemmän sitä katkeruutta tuntuu tulevan niiltä, joilla se elämä on jäänyt kesken ennen lapsia.
Puhun sen pohjalta mitä olen nähnyt. Kovasti nämä tuntemani naiset valittavat sitä, miten vastuu arjesta jää heille. Samoin se vakipaikka ei vielä tarkoita uraa, vain kohtuupalkkaista akateemista ammattia. Näiden naisten miehet myös vaimoaan korkeammissa asemissa .
Kyllä se parikymppinen tyttönen on vielä aika lapsellinen. Fyysisesti kyllä valmis synnyttämään, mutta miten on psyykkisen kunnon laita. Moni ei käsitä, että lapsen hankkiessaan sitoutuu lähes pariksi vuosikymmeneksi. Oletko valmis siihen? Vastuu pienestä ihmisestä ei ole mikään helppo ja kevyt taakka.
Minä olen 20-vuotiaan äidin ja 21-vuotiaan isän lapsi. He eivät koskaan perustaneet perhettä, vaan isä häipyi kuvioista. Se mitä olen heistä kuullut, vahvistaa tuon lapsellisuuden. Ilman isovanhempiani en tietäisi, missä nyt olen ja millaisessa jamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseä loukkaa jotkut vanhemmat äidit. Kun ensin käytös minua kohtaan ollut normaalia ja tasa arvoista. On kuunneltu neuvoja ja vastattu asiallisesti kun olen itsekysynyt apua. No kun sitten ikä tulee puheeksi niin käytös muuttuu. Olenkin yhtäkkiä heidän silmissään lapsellinen, osaamaton enkä voi mitenkään osata antaa käyttökelpoisia neuvoja. Sitten alkaa itsestään selvyyksistä päteminen eikä enää kuulla sitä "naivin nuoren" näkemystä asioista.
Tuttavat vanhemmat ihmiset tuputtaa hoitoapua "pääset bilettämään ja eroon lapsesta välillä".... Ja kun en itse koe tarpeelliseksi! Mutta eihän nuori mitenkään voi haluta olla kotona. Kavereille on aikaa ja käyvät kahvilla ja toisin päin. En koe että menetän mitään kun en yli puolenyön rieku baarissa ja kärsi krapulaa aamulla. Mulle riittää päikkäreitten aikana rentouttava kahvikuppi ja puhelu kaverille. Tai ihan vaan se oma aika siinnä. Ja niin riittää suurimmalleosalle muillekin nuorille äideille.
22v äiti
Ainahan ihmiset kritisoi niitä jotka tekevät asiat toisin. Äitinä on ehkä kahden vuoden rako välillä 27 ja 29, kun on oikean ikäinen synnyttämään.
Jos alkaa jatkuvasti kuuntelemaan muiden sääntöjä, ei saa pian mitään aikaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan oltu miehen kanssa yli 3 vuotta yhdessä ja hänen sukulaisensa varsinkin isovanhemmat haluaisivat kuulemma niin kovasti jo lapsenlapsia. Alkaa tuntua jo vähän painostukselta. Naimisiin kuulemma pitäisi jo mennä ja vauhdilla.
Olen itse 20 ja mies 22. En ole ikinä edes ajatellut haluavani lapsia ja painostuksen tunne on valtava kun miehen isovanhempia nähdään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Voitko tulla parin kolmen vuoden päästä lapsen saamisesta palstalle kertomaan miten meni ja oletko vielä samaa mieltä?
Aika ihana idea muuten! Tallennan tämän keskustelun ja laitan mieleeni.:)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siksi, että kaikki tuntemani 20v äidit pyöräyttää sen muksun jonkun epämääräisen säädön kanssa, elää vanhempien avustuksilla, juoksee edelleen samaan tahtiin baarissa, alkaa katua jossain vaiheessa, tekee lisää lapsia, katuu lisää ja lopulta masentuu.
Sitten ne jotka ovat lähempänä 30v ovat yleensä ehtineet olla saman miehen kanssa pidempään, menneet ehkä naimisiin, hankkineet ammatin, toteuttaneet haaveitaan esim matkustelemalla, panostamalla uraan, harrastamalla täysillä jne. Sitten kun se lapsi tulee, he ovat siihen sillä tavalla valmiita, että on helpompi keskittyä siihen eikä harmita kun se lapsi rajoittaa elämää.
Tämä on vain oma kokemus, mutta niinhän mielipiteet yleensä perustuu omiin kokemuksiin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset on kovin erilaisia ja ei voi sanoa mikä on oikea aika tulla äidiksi. Mutta nykymaailmassa 20v on vielä todella nuori. Miksi silloin pitää jo se lapsi tehdä? Miksei vain tutkia vapaasti elämää ja nauttia vähän aikaa siitä, että on täysin vapaa? On ihan vasta tullut aikuiseksi ja saa päättää omista asioistaan. Miksei silloin kokeilisi kaikke mahdollista? Se lapsi on kuitenkin ihan hirveä vastuu ja rajoite, ja todella monia 20v alkaa harmittaa, kun he tajuavat sen ja näkevät vierestä miten kaverit ovat vapaita menemään.Mä olen 20-vuotias, mieheni kanssa lasta tällä hetkellä yrittävä yliopisto-opiskelija. Ei nyt mitenkään kovin kauan olla mieheni kanssa tunnettu, mutta kuitenkin asuttu yhdessä reilu vuosi ja oltu naimisissa puoli vuotta. Baareissa käyminen ei kiinnosta, enkä ole eläessäni edes juonut alkoholia. Mulle se elämän kaikkein hartain toive on pienestä lapsesta asti ollut saada oma perhe (mies ja lapsi/lapsia). En haaveile ulkomailla matkustelusta, koen sen ajatuksenkin enemmänkin vain stressaavana. Mä itse ajattelen sen äidiksi tulemisen olevan se kaikkein arvokkain ja suurin saavutus mitä voin vain ikinä elämässäni tehdä. Kaikki muu menee vain siinä sivussa. Työn koen olevan sitä varten että siitä saa rahaa jolla voi elellä vähän rennommin. Tietenkin haluan sen työn olevan mukavaa työtä ja tää ala jolla opiskelen vaikuttaa onnekseni olevan just sitä mitä etukäteen odotinkin. Koen tän elämän jota elän ilman lasta, olevan lähinnä sellaista eteenpäin löllymistä ilman todellista tarkoitusta. Mulle se elämän tarkoitus on saada elää mahdollisimman pitkään perheeseeni kuuluvien ihmisten kanssa, joita voin rakastaa viimeiseen hengenvetooni asti. Silloin koen saaneeni sellaisen oman "unelmaelämäni".
Miksi siis en toteuttaisi sitä? Mä koen jokseenkin loukkaavana ihmisten tuomitsevan asenteen ja erilaisten unelmien eriarvoistamisen. Miksi unelma maailman ympäri matkustelusta nuorena olisi jotenkin parempi kuin unelma lasten saamisesta nuoren?
ap
Voitko tulla parin kolmen vuoden päästä lapsen saamisesta palstalle kertomaan miten meni ja oletko vielä samaa mieltä?
10-15 vuoden päästä olisi parempi.
Tämäkin hyvä idea, mitenköhän saisin muistettua. Onkohan palstalaiset tosin monilta osilta sitten jo vaihtuneet, vai ovatko kerran tänne tulleet ihmiset täällä vanhuuteen saakka? Toivottavasti jos tän tuun muistanaan, niin av on vielä silloin olemassa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei ole biologisesti mahdollista että 20v on "kypsä". Aivot kehittyvät 25v asti. Parikymppisenä mietit juuri kuten kirjoititkin että suurin syy on että sinä haluat lapsen. Itsekeskeistä.
Sinun pitäisi miettiä mitä voit tarjota lapselle. Raha mahdollistaa nykymaailmassa lähes kaiken. Ei se toki rakkautta korvaa.
Elämänkokemus ei tarkoita mitään matkoja. Se tarkoittaa henkistä kehitystä ja itseksi tulemista. Viiden vuoden päästä voit olla ihan erilainen kuin nyt. Ihminen kehittyy eniten juuri 25v saakka. Voi olla että et sitten enää vaikka edes halua lapsia!
Tekstisi kuulostaa aika idealistiselta. Onko sinulla tietoa ja kokemusta mitä vanhemmuus voi todellisuudessa olla? Se voi olla hyvin rankkaa, ja raha sekä kypsyys helpottavat sitä.
Onnea matkaan jos valitset äitiyden nuorella iällä. Pohdi kuitenkin noita asioita, ihan vain sen vuoksi että voit olla varma siitä, että et tee virhettä.
Ihmisen aivot eivät ole kehityskaarensa huipulla vielä 20-vuotiaana, aivan kuten sanoit. Jätit kertomatta, että miten se tekee nuoresta äidistä kykenemättömän tai huonomman? Ei ihminen ole vauva 24-vuotiaaksi ja 25v syntymäpäivillään poksahda älykkääksi, vakaaksi ja viisaaksi olennoksi. Se kehitys tapahtuu tietenkin jakuvasti ja vähitellen. Miksi 20-vuotiaan henkiset valmiudet olisivat siis liian vähäiset äitiyteen? Miten se äidin aivojen 5 vuoden puuttuva ”loppuun kypsyminen” konkreettisesti huonontaa syntyvän lapsen elämää?
Tein itseasiassa tässä kuukauden sisällä tänne av:lle keskustelun siitä, että miten joidenkin mielestä ”halu saada lapsi” on huono syy hankkia lapsi. Siellä tosin lähes kaikki vastaukset olivat sitä mieltä että sehän on se kaikkein tärkein syy lapselle. Eikai nyt kukaan, edes se ikänsä puolesta ”normaali” 30-äiti hanki lasta siksi että ”no kun on ylimääräistä rahaa ja en tiedä mihin voisin sen käyttää, ai no mutta vois hankkia sitten lapsen johon voisin turhat rahani upottaa ”.
Olisi aika surullista jos ihmiset hankkisivat itselleen lapsia ilman että taustalla on halu saada niitä. Halun saada lapsi tulee olla se kaikkein tärkein kriteeri sitä mietittäessä, tekeekö lapsen vaiko ei. Siinä ei ole mitään itsekästä. On lapsen etu olla vanhempien elämälle haluttu ja rakastettu lisä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huomattava osa nuorten parisuhteista päättyy. Jos se on vaikeaa muutenkin, niin entä lasten kanssa? Tutuista hyvin harva on jäänyt siihen parikymppisenä alkaneeseen suhteeseen, oli lapsia tai ei. Jopa ne fiksuimmat erosivat, ne jotka ovat äärimmäisen vastuullisia äitejä.
Näen paljon plussaa lastenteosta nuorena. Vauva-aika voi olla järkytys, mutta lasten jälkeen ehtii vielä matkustella. Omat lapset ovat nyt pieniä kun iän puolesta voisimme olla jo teinien vanhempia ja ”vapaus” häämöttäisi.
Mutta parikymppisenä sitä sitten taas helpostk kuvittelee tietävänsä, ja ei usko suhteiden lähes aina päättyvän. (Toki kaikissa ikäluokissa erotaan, eikä sen pelossa voi jättää elämäänsä elämättä.)
No nyt taisit vähän liioitella tuolla ”suhteiden lähes aina päättymisellä”. Tai toki jos suhteen päättymisellä tarkoitat myös toisen osapuolen kuolemaa niin silloin joka8nen suhde tietenkin päättyy. Ymmärsin sinun kuitenkin tarkoittavan viestilläsi eroa molempien vielä eläessä. Jos vaikka tilastojen valossa katsoo, niin ensimmäisistä avioliitoista päättyy eroon 39%, joka on alle puolet niistä solmituista ensimmäisistä avioliitoista. En nyt ihan tuosta sanoisi että päättyy eroon ”lähes aina”.
Ap
Kokemusta omista lapsista ei saa kuin omia lapsia saamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomattava osa nuorten parisuhteista päättyy. Jos se on vaikeaa muutenkin, niin entä lasten kanssa? Tutuista hyvin harva on jäänyt siihen parikymppisenä alkaneeseen suhteeseen, oli lapsia tai ei. Jopa ne fiksuimmat erosivat, ne jotka ovat äärimmäisen vastuullisia äitejä.
Näen paljon plussaa lastenteosta nuorena. Vauva-aika voi olla järkytys, mutta lasten jälkeen ehtii vielä matkustella. Omat lapset ovat nyt pieniä kun iän puolesta voisimme olla jo teinien vanhempia ja ”vapaus” häämöttäisi.
Mutta parikymppisenä sitä sitten taas helpostk kuvittelee tietävänsä, ja ei usko suhteiden lähes aina päättyvän. (Toki kaikissa ikäluokissa erotaan, eikä sen pelossa voi jättää elämäänsä elämättä.)
No nyt taisit vähän liioitella tuolla ”suhteiden lähes aina päättymisellä”. Tai toki jos suhteen päättymisellä tarkoitat myös toisen osapuolen kuolemaa niin silloin joka8nen suhde tietenkin päättyy. Ymmärsin sinun kuitenkin tarkoittavan viestilläsi eroa molempien vielä eläessä. Jos vaikka tilastojen valossa katsoo, niin ensimmäisistä avioliitoista päättyy eroon 39%, joka on alle puolet niistä solmituista ensimmäisistä avioliitoista. En nyt ihan tuosta sanoisi että päättyy eroon ”lähes aina”.
Ap
En puhunut avioliitoista vaan parisuhteista. Omasta tuttavapiiristä heitän, että 90% on eronnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomattava osa nuorten parisuhteista päättyy. Jos se on vaikeaa muutenkin, niin entä lasten kanssa? Tutuista hyvin harva on jäänyt siihen parikymppisenä alkaneeseen suhteeseen, oli lapsia tai ei. Jopa ne fiksuimmat erosivat, ne jotka ovat äärimmäisen vastuullisia äitejä.
Näen paljon plussaa lastenteosta nuorena. Vauva-aika voi olla järkytys, mutta lasten jälkeen ehtii vielä matkustella. Omat lapset ovat nyt pieniä kun iän puolesta voisimme olla jo teinien vanhempia ja ”vapaus” häämöttäisi.
Mutta parikymppisenä sitä sitten taas helpostk kuvittelee tietävänsä, ja ei usko suhteiden lähes aina päättyvän. (Toki kaikissa ikäluokissa erotaan, eikä sen pelossa voi jättää elämäänsä elämättä.)
No nyt taisit vähän liioitella tuolla ”suhteiden lähes aina päättymisellä”. Tai toki jos suhteen päättymisellä tarkoitat myös toisen osapuolen kuolemaa niin silloin joka8nen suhde tietenkin päättyy. Ymmärsin sinun kuitenkin tarkoittavan viestilläsi eroa molempien vielä eläessä. Jos vaikka tilastojen valossa katsoo, niin ensimmäisistä avioliitoista päättyy eroon 39%, joka on alle puolet niistä solmituista ensimmäisistä avioliitoista. En nyt ihan tuosta sanoisi että päättyy eroon ”lähes aina”.
Ap
En puhunut avioliitoista vaan parisuhteista. Omasta tuttavapiiristä heitän, että 90% on eronnut.
No mutta kannattaako yhteistä lasta "hankkia", jos ei olla vakavissaan, eli siis ollaan naimisissa tai menossa?
No ihan yhtä pihalla minä 36v olen tämän pienokaisen kanssa.Ehkä talous ja muut asiat enemmän kunnossa ja mietitty,mutta muuten tuskon mitään eroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomattava osa nuorten parisuhteista päättyy. Jos se on vaikeaa muutenkin, niin entä lasten kanssa? Tutuista hyvin harva on jäänyt siihen parikymppisenä alkaneeseen suhteeseen, oli lapsia tai ei. Jopa ne fiksuimmat erosivat, ne jotka ovat äärimmäisen vastuullisia äitejä.
Näen paljon plussaa lastenteosta nuorena. Vauva-aika voi olla järkytys, mutta lasten jälkeen ehtii vielä matkustella. Omat lapset ovat nyt pieniä kun iän puolesta voisimme olla jo teinien vanhempia ja ”vapaus” häämöttäisi.
Mutta parikymppisenä sitä sitten taas helpostk kuvittelee tietävänsä, ja ei usko suhteiden lähes aina päättyvän. (Toki kaikissa ikäluokissa erotaan, eikä sen pelossa voi jättää elämäänsä elämättä.)
No nyt taisit vähän liioitella tuolla ”suhteiden lähes aina päättymisellä”. Tai toki jos suhteen päättymisellä tarkoitat myös toisen osapuolen kuolemaa niin silloin joka8nen suhde tietenkin päättyy. Ymmärsin sinun kuitenkin tarkoittavan viestilläsi eroa molempien vielä eläessä. Jos vaikka tilastojen valossa katsoo, niin ensimmäisistä avioliitoista päättyy eroon 39%, joka on alle puolet niistä solmituista ensimmäisistä avioliitoista. En nyt ihan tuosta sanoisi että päättyy eroon ”lähes aina”.
Ap
En puhunut avioliitoista vaan parisuhteista. Omasta tuttavapiiristä heitän, että 90% on eronnut.
No mutta kannattaako yhteistä lasta "hankkia", jos ei olla vakavissaan, eli siis ollaan naimisissa tai menossa?
Se nyt on oma juttunsa sitten.
Väitin, että huomattava osa ensimmäisistä vakavista suhteista päättyy. Siihen väittämään ei liity pitäisikö mennä naimisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomattava osa nuorten parisuhteista päättyy. Jos se on vaikeaa muutenkin, niin entä lasten kanssa? Tutuista hyvin harva on jäänyt siihen parikymppisenä alkaneeseen suhteeseen, oli lapsia tai ei. Jopa ne fiksuimmat erosivat, ne jotka ovat äärimmäisen vastuullisia äitejä.
Näen paljon plussaa lastenteosta nuorena. Vauva-aika voi olla järkytys, mutta lasten jälkeen ehtii vielä matkustella. Omat lapset ovat nyt pieniä kun iän puolesta voisimme olla jo teinien vanhempia ja ”vapaus” häämöttäisi.
Mutta parikymppisenä sitä sitten taas helpostk kuvittelee tietävänsä, ja ei usko suhteiden lähes aina päättyvän. (Toki kaikissa ikäluokissa erotaan, eikä sen pelossa voi jättää elämäänsä elämättä.)
No nyt taisit vähän liioitella tuolla ”suhteiden lähes aina päättymisellä”. Tai toki jos suhteen päättymisellä tarkoitat myös toisen osapuolen kuolemaa niin silloin joka8nen suhde tietenkin päättyy. Ymmärsin sinun kuitenkin tarkoittavan viestilläsi eroa molempien vielä eläessä. Jos vaikka tilastojen valossa katsoo, niin ensimmäisistä avioliitoista päättyy eroon 39%, joka on alle puolet niistä solmituista ensimmäisistä avioliitoista. En nyt ihan tuosta sanoisi että päättyy eroon ”lähes aina”.
Ap
En puhunut avioliitoista vaan parisuhteista. Omasta tuttavapiiristä heitän, että 90% on eronnut.
No mutta kannattaako yhteistä lasta "hankkia", jos ei olla vakavissaan, eli siis ollaan naimisissa tai menossa?
Vakavissaan oleminenhan nyt ei edellytä avioliittoa, joka uskonnottomille on lähinnä eniten vain juridinen sopimus.
Tätä äskeistä ylemmälle kommentoijalle, että parisuhde se avioliittokin edelleen on ja otin avioliiton ja sen tilastollisen kestävyyden esille siksi että itse olen avioliitossa. Viestisi: ”parikymppisenä ei usko suhteiden lähes aina päättyvän” kuulosti lähinnä siltä että sinusta olisi aina tyhmää ajatella sen oman parisuhteen kestävän. Kyllä mä pidän sitä parisuhteen kestämistä omassa tilanteessani todennäköisimpänä vaihtoehtona, mitä se noiden tilastojen valossa onkin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomattava osa nuorten parisuhteista päättyy. Jos se on vaikeaa muutenkin, niin entä lasten kanssa? Tutuista hyvin harva on jäänyt siihen parikymppisenä alkaneeseen suhteeseen, oli lapsia tai ei. Jopa ne fiksuimmat erosivat, ne jotka ovat äärimmäisen vastuullisia äitejä.
Näen paljon plussaa lastenteosta nuorena. Vauva-aika voi olla järkytys, mutta lasten jälkeen ehtii vielä matkustella. Omat lapset ovat nyt pieniä kun iän puolesta voisimme olla jo teinien vanhempia ja ”vapaus” häämöttäisi.
Mutta parikymppisenä sitä sitten taas helpostk kuvittelee tietävänsä, ja ei usko suhteiden lähes aina päättyvän. (Toki kaikissa ikäluokissa erotaan, eikä sen pelossa voi jättää elämäänsä elämättä.)
No nyt taisit vähän liioitella tuolla ”suhteiden lähes aina päättymisellä”. Tai toki jos suhteen päättymisellä tarkoitat myös toisen osapuolen kuolemaa niin silloin joka8nen suhde tietenkin päättyy. Ymmärsin sinun kuitenkin tarkoittavan viestilläsi eroa molempien vielä eläessä. Jos vaikka tilastojen valossa katsoo, niin ensimmäisistä avioliitoista päättyy eroon 39%, joka on alle puolet niistä solmituista ensimmäisistä avioliitoista. En nyt ihan tuosta sanoisi että päättyy eroon ”lähes aina”.
Ap
En puhunut avioliitoista vaan parisuhteista. Omasta tuttavapiiristä heitän, että 90% on eronnut.
No mutta kannattaako yhteistä lasta "hankkia", jos ei olla vakavissaan, eli siis ollaan naimisissa tai menossa?
Vakavissaan oleminenhan nyt ei edellytä avioliittoa, joka uskonnottomille on lähinnä eniten vain juridinen sopimus.
Tätä äskeistä ylemmälle kommentoijalle, että parisuhde se avioliittokin edelleen on ja otin avioliiton ja sen tilastollisen kestävyyden esille siksi että itse olen avioliitossa. Viestisi: ”parikymppisenä ei usko suhteiden lähes aina päättyvän” kuulosti lähinnä siltä että sinusta olisi aina tyhmää ajatella sen oman parisuhteen kestävän. Kyllä mä pidän sitä parisuhteen kestämistä omassa tilanteessani todennäköisimpänä vaihtoehtona, mitä se noiden tilastojen valossa onkin.
Ap
Nuorempana solmitut avioliitot päätyvät eroon vanhempana solmittuja useammin.
Omien sanojensa mukaan alle, siksi "nuori". Sairastamisesta tiedän itsekin jotakin. Se muuttaa näkökulmaa aika moneen asiaan, kun sen kanssa elää, oli sairaus oma tai läheisen. Se ei kuitenkaan ole ketjun aihe.