Miksi aina ajatellaan, että ruuhkavuodet olisivat

Minkä ikäisten lasten vanhemmilla on ruuhkavuodet?

Ruuhkavuosilla käsitetään montaa asiaa yhtä aikaa tapahtuvaksi.

Onneksi ei tarvitse kokea moisia missään iässä.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisten lasten vanhemmilla on ruuhkavuodet?

Sen ikäisten, että itse on kokopäivä töissä, tästä johtuen jatkuvia työmatkoja, koulutuksia, omia harrastuksia, lapset harrastaa, vanhemmat tai isovanhemmat tarvitsevat apua, kavereitakin olisi kiva tavata, matkustaa jne.

Nyt on enemmän ruuhkaa kuin 10-15 vuotta sitten.

Lapset 17v ja 15v, itse 42v.

Vierailija kirjoitti:

Nyt on enemmän ruuhkaa kuin 10-15 vuotta sitten.

Lapset 17v ja 15v, itse 42v.

Ruuhkat loppuneet. Lapset 16 ja 20v. Minä 46v

Voikos silloin olla, jos äiti on kotiäitinä?

Kyllähän ruuhkavuosilla viitataan vaan kiireeseen, ei muita määritelmiä.

Mun mielestä ruuhkavuosilla tarkoitetaan sitä aikaa kun lapset tarvitsevat vanhempiaan moneen asiaan, ja vanhempien pitäisi samalla pystyä hoitamaan kaikki muukin siinä arjessa.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi ei tarvitse kokea moisia missään iässä.

Mä taas en usko koko käsitteeseen. Kiire on ollut aina arjessa. Ja hyvä niin. Työtä, tekemistä, harrastuksia, lapsia, ystäviä ja nyt jo yli seitsemänkymppiset vanhemmat.

Vapaata on aika vähän, mut se on hienoa, arvokasta aikaa. Ei väsyneenä telkkarin mollottamista. Kun joskus saa levätä kunnolla ja rentoutua rakkaimpiensa kanssa - muuta en tarvitse.

Up

Vierailija kirjoitti:

Voikos silloin olla, jos äiti on kotiäitinä?

Ei todellakaan voi. Ruuhkavuosiin kuuluu ehdottomasti kummankin vanhemman kokopäivätyö.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ruuhkavuosilla tarkoitetaan sitä aikaa kun lapset tarvitsevat vanhempiaan moneen asiaan, ja vanhempien pitäisi samalla pystyä hoitamaan kaikki muukin siinä arjessa.

Eli siis aika esikoisen syntymästä siihen kun kuopus saa ajokortin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi ei tarvitse kokea moisia missään iässä.

Mä taas en usko koko käsitteeseen. Kiire on ollut aina arjessa. Ja hyvä niin. Työtä, tekemistä, harrastuksia, lapsia, ystäviä ja nyt jo yli seitsemänkymppiset vanhemmat.

Vapaata on aika vähän, mut se on hienoa, arvokasta aikaa. Ei väsyneenä telkkarin mollottamista. Kun joskus saa levätä kunnolla ja rentoutua rakkaimpiensa kanssa - muuta en tarvitse.

Herkkänä ja helposti kuormittuvana ihmisenä arvostan sitä, ettei minulla ole perheestä koituvaa kiirettä. Kun pääsen töistä, voin tehdä loppupäivän ihan mitä tahansa haluan. Voin olla yksin tai tavata kavereita, harrastaa tai olla harrastamatta, tehdä kotitöitä tai olla tekemättä. Tämä on mahtava tunne, josta en halua koskaan luopua.

Aiemmin lapset tehtiin kakskymppisinä, joten nelikymppisenä lapset alkoivat jo muuttaa omilleen tai ainakin huolehtivat omista asioistaan pääsääntöisesti itse. Ja koska ihmisten elinikä oli lyhyempi ja vanhuuden terveys heikompaa, monilla oli nelikymppisenä jo omat ja appivanhemmat saatu vanhainkotiin.  

Nykyisin lapsia tehdään paljon myöhemmin ja sen vuoksi nelikymppisenä oikeastaan ruuhkavuodet monilla vasta alkavatkin. Lapset ovat vasta koululaisia ja koulu edellyttää vanhemmilta monenlaista osallistumista. Lisäksi lapsilla on harrastuksia, joihin niihinkin pitää osallistua. Vanhemmilla on kokopäivätyö ja monesti ollaan työelämässä jo siinä asemassa, että nuoremmat työntekijät tukeutuvat vanhemman kokemukseen. Jos työpaikalle tulee harjoittelijoita tai uusia työntekijöitä, ohjaaminen ja perehdyttäminen napsahtaa yleensä sille nelikymppiselle eikä vasta uransa alussa olevalle. Samaan saumaan osuu sitten oman äidin alkava dementia ja appiukon aivoinfarkti. Ja parisuhteellekin pitää riittää sekä aikaa että  innostusta. 

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin lapset tehtiin kakskymppisinä, joten nelikymppisenä lapset alkoivat jo muuttaa omilleen tai ainakin huolehtivat omista asioistaan pääsääntöisesti itse. Ja koska ihmisten elinikä oli lyhyempi ja vanhuuden terveys heikompaa, monilla oli nelikymppisenä jo omat ja appivanhemmat saatu vanhainkotiin.  

Nykyisin lapsia tehdään paljon myöhemmin ja sen vuoksi nelikymppisenä oikeastaan ruuhkavuodet monilla vasta alkavatkin. Lapset ovat vasta koululaisia ja koulu edellyttää vanhemmilta monenlaista osallistumista. Lisäksi lapsilla on harrastuksia, joihin niihinkin pitää osallistua. Vanhemmilla on kokopäivätyö ja monesti ollaan työelämässä jo siinä asemassa, että nuoremmat työntekijät tukeutuvat vanhemman kokemukseen. Jos työpaikalle tulee harjoittelijoita tai uusia työntekijöitä, ohjaaminen ja perehdyttäminen napsahtaa yleensä sille nelikymppiselle eikä vasta uransa alussa olevalle. Samaan saumaan osuu sitten oman äidin alkava dementia ja appiukon aivoinfarkti. Ja parisuhteellekin pitää riittää sekä aikaa että  innostusta. 

Muuten hyvä paitsi koululaisten äitinä on jo helpompaa kuin päiväkotiin vietävien. Moni 40v saa vasta lapset. Eli ei ole koululaisten äiti. Vanhemmat ei sairastu dementiaan kuuskymppisinä. Se tulee vasta myöhemmin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi ei tarvitse kokea moisia missään iässä.

Mä taas en usko koko käsitteeseen. Kiire on ollut aina arjessa. Ja hyvä niin. Työtä, tekemistä, harrastuksia, lapsia, ystäviä ja nyt jo yli seitsemänkymppiset vanhemmat.

Vapaata on aika vähän, mut se on hienoa, arvokasta aikaa. Ei väsyneenä telkkarin mollottamista. Kun joskus saa levätä kunnolla ja rentoutua rakkaimpiensa kanssa - muuta en tarvitse.

Herkkänä ja helposti kuormittuvana ihmisenä arvostan sitä, ettei minulla ole perheestä koituvaa kiirettä. Kun pääsen töistä, voin tehdä loppupäivän ihan mitä tahansa haluan. Voin olla yksin tai tavata kavereita, harrastaa tai olla harrastamatta, tehdä kotitöitä tai olla tekemättä. Tämä on mahtava tunne, josta en halua koskaan luopua.

Ja on mahtavaa, että elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa molemmat voivat elää itselleen sopivalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin lapset tehtiin kakskymppisinä, joten nelikymppisenä lapset alkoivat jo muuttaa omilleen tai ainakin huolehtivat omista asioistaan pääsääntöisesti itse. Ja koska ihmisten elinikä oli lyhyempi ja vanhuuden terveys heikompaa, monilla oli nelikymppisenä jo omat ja appivanhemmat saatu vanhainkotiin.  

Nykyisin lapsia tehdään paljon myöhemmin ja sen vuoksi nelikymppisenä oikeastaan ruuhkavuodet monilla vasta alkavatkin. Lapset ovat vasta koululaisia ja koulu edellyttää vanhemmilta monenlaista osallistumista. Lisäksi lapsilla on harrastuksia, joihin niihinkin pitää osallistua. Vanhemmilla on kokopäivätyö ja monesti ollaan työelämässä jo siinä asemassa, että nuoremmat työntekijät tukeutuvat vanhemman kokemukseen. Jos työpaikalle tulee harjoittelijoita tai uusia työntekijöitä, ohjaaminen ja perehdyttäminen napsahtaa yleensä sille nelikymppiselle eikä vasta uransa alussa olevalle. Samaan saumaan osuu sitten oman äidin alkava dementia ja appiukon aivoinfarkti. Ja parisuhteellekin pitää riittää sekä aikaa että  innostusta. 

Muuten hyvä paitsi koululaisten äitinä on jo helpompaa kuin päiväkotiin vietävien. Moni 40v saa vasta lapset. Eli ei ole koululaisten äiti. Vanhemmat ei sairastu dementiaan kuuskymppisinä. Se tulee vasta myöhemmin

Mä olen kohta 39, lapsi 17, ja omat vanhempani, 65 ja 70, raihnaisia vanhuksia (MS ja reuma). Olen molempien edunvalvoja. - Meillä ruuhkavuodet olivat vuosien 2008 ja 2013 välillä: alakouluikäinen lapsi, puoliso sairastui vakavasti, itsellä kaksi kroonista sairautta, vuorotyö ja kaikki keskeneräisen ok-talon työt. Siitäkin selvittiin, nyt on rauhallista. (Kopkop.) Että kenellä mitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi ei tarvitse kokea moisia missään iässä.

Mä taas en usko koko käsitteeseen. Kiire on ollut aina arjessa. Ja hyvä niin. Työtä, tekemistä, harrastuksia, lapsia, ystäviä ja nyt jo yli seitsemänkymppiset vanhemmat.

Vapaata on aika vähän, mut se on hienoa, arvokasta aikaa. Ei väsyneenä telkkarin mollottamista. Kun joskus saa levätä kunnolla ja rentoutua rakkaimpiensa kanssa - muuta en tarvitse.

Herkkänä ja helposti kuormittuvana ihmisenä arvostan sitä, ettei minulla ole perheestä koituvaa kiirettä. Kun pääsen töistä, voin tehdä loppupäivän ihan mitä tahansa haluan. Voin olla yksin tai tavata kavereita, harrastaa tai olla harrastamatta, tehdä kotitöitä tai olla tekemättä. Tämä on mahtava tunne, josta en halua koskaan luopua.

Ja on mahtavaa, että elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa molemmat voivat elää itselleen sopivalla tavalla.

On tosiaan mahtavaa, että minulla on tämä mahdollisuus. Vielä isovanhempieni sukupolvelle tämä elämäntapa ei olisi ollut vaihtoehto. Ei olisi vain pärjännyt yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin lapset tehtiin kakskymppisinä, joten nelikymppisenä lapset alkoivat jo muuttaa omilleen tai ainakin huolehtivat omista asioistaan pääsääntöisesti itse. Ja koska ihmisten elinikä oli lyhyempi ja vanhuuden terveys heikompaa, monilla oli nelikymppisenä jo omat ja appivanhemmat saatu vanhainkotiin.  

Nykyisin lapsia tehdään paljon myöhemmin ja sen vuoksi nelikymppisenä oikeastaan ruuhkavuodet monilla vasta alkavatkin. Lapset ovat vasta koululaisia ja koulu edellyttää vanhemmilta monenlaista osallistumista. Lisäksi lapsilla on harrastuksia, joihin niihinkin pitää osallistua. Vanhemmilla on kokopäivätyö ja monesti ollaan työelämässä jo siinä asemassa, että nuoremmat työntekijät tukeutuvat vanhemman kokemukseen. Jos työpaikalle tulee harjoittelijoita tai uusia työntekijöitä, ohjaaminen ja perehdyttäminen napsahtaa yleensä sille nelikymppiselle eikä vasta uransa alussa olevalle. Samaan saumaan osuu sitten oman äidin alkava dementia ja appiukon aivoinfarkti. Ja parisuhteellekin pitää riittää sekä aikaa että  innostusta. 

Muuten hyvä paitsi koululaisten äitinä on jo helpompaa kuin päiväkotiin vietävien. Moni 40v saa vasta lapset. Eli ei ole koululaisten äiti. Vanhemmat ei sairastu dementiaan kuuskymppisinä. Se tulee vasta myöhemmin

Kolmekymppisenä lapsensa tehnyt on seitsemänkymppinen, kun lapsi on nelikymppinen.