Irrationaalinen naispelko

Vierailija kirjoitti:

MiäsHenkilö kirjoitti:

Voisitko harkita terapiaa? Se oli meinaan vakava ehdotus.

Tätä on tässä ketjussa useasti ehdotettu. Epäilen pääseväni kunnalliseen terapiaan, enkä halua edes viedä resursseja niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Ehkä yksityisellä osaisivat auttaa, mutta silloinkin pitäisi löytää tarpeeksi spesifisti kouluttautunut terapeutti. Ja toistaakseni vitsiäni uudestaan: jos terapeutti onkin kiinnostava nainen, enkä saa sanaa suustani?

ap

Et siis aio tehdä asialle mitään. Minkälaiset ihmiset mielestäsi terapiaa tarvitsevat oikeasti?

MiäsHenkilö kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MiäsHenkilö kirjoitti:

Voisitko harkita terapiaa? Se oli meinaan vakava ehdotus.

Tätä on tässä ketjussa useasti ehdotettu. Epäilen pääseväni kunnalliseen terapiaan, enkä halua edes viedä resursseja niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Ehkä yksityisellä osaisivat auttaa, mutta silloinkin pitäisi löytää tarpeeksi spesifisti kouluttautunut terapeutti. Ja toistaakseni vitsiäni uudestaan: jos terapeutti onkin kiinnostava nainen, enkä saa sanaa suustani?

ap

Et siis aio tehdä asialle mitään. Minkälaiset ihmiset mielestäsi terapiaa tarvitsevat oikeasti?

Tässä ketjussa kaksi hienoa naista ilmaisivat halunsa lähteä kanssani tapaamiselle. Olisin näihin ehdottomasti tarttunut, jos lokaatiomme olisivat kohdanneet. Muutenkin mietin, että parasta terapiaa mulle olisi tosielämän positiiviset kokemukset, eikä niinkään ajatusteni makroanalysointi.

ap

Vierailija kirjoitti:

MiäsHenkilö kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MiäsHenkilö kirjoitti:

Voisitko harkita terapiaa? Se oli meinaan vakava ehdotus.

Tätä on tässä ketjussa useasti ehdotettu. Epäilen pääseväni kunnalliseen terapiaan, enkä halua edes viedä resursseja niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Ehkä yksityisellä osaisivat auttaa, mutta silloinkin pitäisi löytää tarpeeksi spesifisti kouluttautunut terapeutti. Ja toistaakseni vitsiäni uudestaan: jos terapeutti onkin kiinnostava nainen, enkä saa sanaa suustani?

ap

Et siis aio tehdä asialle mitään. Minkälaiset ihmiset mielestäsi terapiaa tarvitsevat oikeasti?

Tässä ketjussa kaksi hienoa naista ilmaisivat halunsa lähteä kanssani tapaamiselle. Olisin näihin ehdottomasti tarttunut, jos lokaatiomme olisivat kohdanneet. Muutenkin mietin, että parasta terapiaa mulle olisi tosielämän positiiviset kokemukset, eikä niinkään ajatusteni makroanalysointi.

ap

Niitä positiivisia tosielämän kokemuksia odotellessa

Hmm. Sanoit, että töissä jne menee naisten kanssa ihan luontevasti, kun ei ole mitään ajatustakaan siitä, että pitäisi syntyä jotain sutinaa. Eli vaikka varmaan jotain ns. naispelkoakin voi olla, niin tavallaanhan tuon voi myös nähdä eräänlaisena "treffikammona". Jos ne kauhut iskee päälle sitten, kun on ajatuksena että jotakin pitäisi olla syntymässä. Ootko miettinyt jonkun harrastuksen aloittamista? Ymmärrän, jos ei baarissa ramppaaminen kiinnosta. Mä kyllä jaksoin joskus, mutta en enää. Mutta jossain harrastuksessa voisi tutustua ihmisiin samaan tapaan kuin töissäkin. Tietysti tulta päin meneminenkin voi olla hyvä keino, mutta mitä enemmän olisi tuollaisia "ihan tavallisia" tilanteita joissa ihmisiin tutustuu, sitä todennäköisempää olisi, että siellä tulisikin vastaan joku jonka kanssa yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdilleen.

Mä olin etenkin naiseksi suht vanhaksi kokematon ja epävarma miesten kanssa. Täytyy myöntää, että mulla se baarissa juokseminen ja muut tämän kaltaiset sosiaaliset häppeningit toimivat siedättäjinä, mutta joka tapauksessa vähitellen sitä vaan sitten oppi olemaan :D

Silti vielä vanhemmaksi kesti, että mikään oikea parisuhde onnistui. Mutta kun sitten vaan kerran sattui sopiva ihminen kohdalle, niin yhtäkkiä toivoton ikisinkku olikin suhteessa, ja pitkään olikin. Se suhde on jo päättynyt, mutta enää en ole se jolla oli jokin henkinen kompleksi liittyen intiimeihin suhteisiin. Ensimmäinen pitkä parisuhde opetti paljon, toinen opetti ja opettaa vielä lisää.

Se mitä yritän sanoa on, että sellaista mitä ei ole vielä ollut, on todella vaikeaa kuvitella. Pidin minäkin itseäni vähän toivottomana tapauksena kunnes sitten vaan sattumoisin tulikin vastaan ihminen, jonka kanssa niitä ihmeellisiä lukkoja ja ongelmia ei ollutkaan. Kannattaa muistaa se, että ei liikaa määritä itseään menneisyyden perusteella, koska elämä yllättää ja itsestään löytää eri ihmisten seurassa ihan eri puolia. Itsekin voi yllättää itsensä (hyvässä ja pahassa), vaikka kuinka luulisi jo tietävänsä, että "tällainen minä olen".

Kirjallisen ilmaisusi perusteella vaikutat tosiaan tosi hyvältä tyypiltä. Tiedät varmasti sen itsekin. Ehkä on samaa vikaa kuin itsellänikin, että on jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut, joka on saanut sen ns. aidon minän tosi turhauttavasti piiloutumaan aina tietyissä tilanteissa. Ja hei, sullahan on kuitenkin aika hyvä tilanne, kun pystyt kuitenkin esim. työkaverinaisten kanssa olemaan ihan rennosti. Mä kyllä olin sukulaisia lukuunottamatta ihan kaikkien miesten seurassa ihan lukossa aikoinaan :D Ehkä nimenomaan pidin miehiä jotenkin ylempinä, ja kykenevimmilläni ehkä pystyin hihittelemään jutuilleen hermostuneena. Tuntui, ettei mikään mitä sanoisin voisi olla tarpeeksi kiinnostavaa. Joko yritin liikaa ja vaikutin typerältä tai sitten olin vain hiljaa/hihitin :D

Tärkeintä on elää elämäänsä, koska joskus vaan sopivat uudet tuttavuudet voivat olla parasta "terapiaa". Sitä voi oikeasti yllättyä, miten uusia puolia ja uutta rohkeutta itsestään voi löytääkään, kun tulee sopivia ihmisiä kohdalle. Ei kaikkien kanssa lukkiudu ja jännitä samalla tavalla, ei todellakaan. Kyllä ihan se treffitilanne voi jo sinällään olla aika ongelma, kun siinä on juuri se ajatus, että tässä nyt vähän niin kuin yritetään tehdä vaikutusta toisiinsa jne. Jos sitten ihan sattumalta muissa yhteyksissä tutustuu ihmisiin, voi homma lähteä lentoon ihan eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

MiäsHenkilö kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MiäsHenkilö kirjoitti:

Voisitko harkita terapiaa? Se oli meinaan vakava ehdotus.

Tätä on tässä ketjussa useasti ehdotettu. Epäilen pääseväni kunnalliseen terapiaan, enkä halua edes viedä resursseja niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Ehkä yksityisellä osaisivat auttaa, mutta silloinkin pitäisi löytää tarpeeksi spesifisti kouluttautunut terapeutti. Ja toistaakseni vitsiäni uudestaan: jos terapeutti onkin kiinnostava nainen, enkä saa sanaa suustani?

ap

Et siis aio tehdä asialle mitään. Minkälaiset ihmiset mielestäsi terapiaa tarvitsevat oikeasti?

Tässä ketjussa kaksi hienoa naista ilmaisivat halunsa lähteä kanssani tapaamiselle. Olisin näihin ehdottomasti tarttunut, jos lokaatiomme olisivat kohdanneet. Muutenkin mietin, että parasta terapiaa mulle olisi tosielämän positiiviset kokemukset, eikä niinkään ajatusteni makroanalysointi.

ap

Niin ja tuossahan tuo tulikin, tuota juuri tarkoitin sillä, että kun vaan elää elämäänsä niin sellaisia asioita ja ihmisiä tulee vastaan, joita ei ehkä olisi osannut kuvitella. Terapia voi toki olla myös ihan hyvä juttu, mutta olen juuri samaa mieltä tuosta, että ihan oikea elämä ja sen myötä avautuvat uudet kokemukset ovat tehokkainta terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Sanoit, että töissä jne menee naisten kanssa ihan luontevasti, kun ei ole mitään ajatustakaan siitä, että pitäisi syntyä jotain sutinaa. Eli vaikka varmaan jotain ns. naispelkoakin voi olla, niin tavallaanhan tuon voi myös nähdä eräänlaisena "treffikammona". Jos ne kauhut iskee päälle sitten, kun on ajatuksena että jotakin pitäisi olla syntymässä. Ootko miettinyt jonkun harrastuksen aloittamista? Ymmärrän, jos ei baarissa ramppaaminen kiinnosta. Mä kyllä jaksoin joskus, mutta en enää. Mutta jossain harrastuksessa voisi tutustua ihmisiin samaan tapaan kuin töissäkin. Tietysti tulta päin meneminenkin voi olla hyvä keino, mutta mitä enemmän olisi tuollaisia "ihan tavallisia" tilanteita joissa ihmisiin tutustuu, sitä todennäköisempää olisi, että siellä tulisikin vastaan joku jonka kanssa yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdilleen.

Mä olin etenkin naiseksi suht vanhaksi kokematon ja epävarma miesten kanssa. Täytyy myöntää, että mulla se baarissa juokseminen ja muut tämän kaltaiset sosiaaliset häppeningit toimivat siedättäjinä, mutta joka tapauksessa vähitellen sitä vaan sitten oppi olemaan :D

Silti vielä vanhemmaksi kesti, että mikään oikea parisuhde onnistui. Mutta kun sitten vaan kerran sattui sopiva ihminen kohdalle, niin yhtäkkiä toivoton ikisinkku olikin suhteessa, ja pitkään olikin. Se suhde on jo päättynyt, mutta enää en ole se jolla oli jokin henkinen kompleksi liittyen intiimeihin suhteisiin. Ensimmäinen pitkä parisuhde opetti paljon, toinen opetti ja opettaa vielä lisää.

Se mitä yritän sanoa on, että sellaista mitä ei ole vielä ollut, on todella vaikeaa kuvitella. Pidin minäkin itseäni vähän toivottomana tapauksena kunnes sitten vaan sattumoisin tulikin vastaan ihminen, jonka kanssa niitä ihmeellisiä lukkoja ja ongelmia ei ollutkaan. Kannattaa muistaa se, että ei liikaa määritä itseään menneisyyden perusteella, koska elämä yllättää ja itsestään löytää eri ihmisten seurassa ihan eri puolia. Itsekin voi yllättää itsensä (hyvässä ja pahassa), vaikka kuinka luulisi jo tietävänsä, että "tällainen minä olen".

Kirjallisen ilmaisusi perusteella vaikutat tosiaan tosi hyvältä tyypiltä. Tiedät varmasti sen itsekin. Ehkä on samaa vikaa kuin itsellänikin, että on jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut, joka on saanut sen ns. aidon minän tosi turhauttavasti piiloutumaan aina tietyissä tilanteissa. Ja hei, sullahan on kuitenkin aika hyvä tilanne, kun pystyt kuitenkin esim. työkaverinaisten kanssa olemaan ihan rennosti. Mä kyllä olin sukulaisia lukuunottamatta ihan kaikkien miesten seurassa ihan lukossa aikoinaan :D Ehkä nimenomaan pidin miehiä jotenkin ylempinä, ja kykenevimmilläni ehkä pystyin hihittelemään jutuilleen hermostuneena. Tuntui, ettei mikään mitä sanoisin voisi olla tarpeeksi kiinnostavaa. Joko yritin liikaa ja vaikutin typerältä tai sitten olin vain hiljaa/hihitin :D

Tärkeintä on elää elämäänsä, koska joskus vaan sopivat uudet tuttavuudet voivat olla parasta "terapiaa". Sitä voi oikeasti yllättyä, miten uusia puolia ja uutta rohkeutta itsestään voi löytääkään, kun tulee sopivia ihmisiä kohdalle. Ei kaikkien kanssa lukkiudu ja jännitä samalla tavalla, ei todellakaan. Kyllä ihan se treffitilanne voi jo sinällään olla aika ongelma, kun siinä on juuri se ajatus, että tässä nyt vähän niin kuin yritetään tehdä vaikutusta toisiinsa jne. Jos sitten ihan sattumalta muissa yhteyksissä tutustuu ihmisiin, voi homma lähteä lentoon ihan eri tavalla.

Vau, kirjoitit ketjuuni pitkän, oivaltavan, viisaan ja sympaattisen viestin. Kiitos.

Se mikä iski viestissä silmään oli puhe siitä yhdestä oikeasta ihmisestä. Vaikka kokeilut useiden kanssa varmasti auttaisivat ja treffisyke laskisi, niin kyllä parasta olisi löytää se yksi johon luottaa ja jonka seurassa rentoutua. Mulla oli yksi tommoinen. Hän nauroi jutuilleni, puhuimme kaikesta, mutta lopulta hän ei pitänyt mua kuin ystävänä. Se oli kuitenkin hetken kokemus miltä tuntuu olla normaali. Muistelen sitä kun sataa vettä ja sukat ovat märät.

ap

Voihan niitä tosielämän juttuja tapahtua kun on siinå terapiassa. Itseasiassa niitä tapahtuu todennäköisemmin, kun asia on hoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Sanoit, että töissä jne menee naisten kanssa ihan luontevasti, kun ei ole mitään ajatustakaan siitä, että pitäisi syntyä jotain sutinaa. Eli vaikka varmaan jotain ns. naispelkoakin voi olla, niin tavallaanhan tuon voi myös nähdä eräänlaisena "treffikammona". Jos ne kauhut iskee päälle sitten, kun on ajatuksena että jotakin pitäisi olla syntymässä. Ootko miettinyt jonkun harrastuksen aloittamista? Ymmärrän, jos ei baarissa ramppaaminen kiinnosta. Mä kyllä jaksoin joskus, mutta en enää. Mutta jossain harrastuksessa voisi tutustua ihmisiin samaan tapaan kuin töissäkin. Tietysti tulta päin meneminenkin voi olla hyvä keino, mutta mitä enemmän olisi tuollaisia "ihan tavallisia" tilanteita joissa ihmisiin tutustuu, sitä todennäköisempää olisi, että siellä tulisikin vastaan joku jonka kanssa yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdilleen.

Mä olin etenkin naiseksi suht vanhaksi kokematon ja epävarma miesten kanssa. Täytyy myöntää, että mulla se baarissa juokseminen ja muut tämän kaltaiset sosiaaliset häppeningit toimivat siedättäjinä, mutta joka tapauksessa vähitellen sitä vaan sitten oppi olemaan :D

Silti vielä vanhemmaksi kesti, että mikään oikea parisuhde onnistui. Mutta kun sitten vaan kerran sattui sopiva ihminen kohdalle, niin yhtäkkiä toivoton ikisinkku olikin suhteessa, ja pitkään olikin. Se suhde on jo päättynyt, mutta enää en ole se jolla oli jokin henkinen kompleksi liittyen intiimeihin suhteisiin. Ensimmäinen pitkä parisuhde opetti paljon, toinen opetti ja opettaa vielä lisää.

Se mitä yritän sanoa on, että sellaista mitä ei ole vielä ollut, on todella vaikeaa kuvitella. Pidin minäkin itseäni vähän toivottomana tapauksena kunnes sitten vaan sattumoisin tulikin vastaan ihminen, jonka kanssa niitä ihmeellisiä lukkoja ja ongelmia ei ollutkaan. Kannattaa muistaa se, että ei liikaa määritä itseään menneisyyden perusteella, koska elämä yllättää ja itsestään löytää eri ihmisten seurassa ihan eri puolia. Itsekin voi yllättää itsensä (hyvässä ja pahassa), vaikka kuinka luulisi jo tietävänsä, että "tällainen minä olen".

Kirjallisen ilmaisusi perusteella vaikutat tosiaan tosi hyvältä tyypiltä. Tiedät varmasti sen itsekin. Ehkä on samaa vikaa kuin itsellänikin, että on jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut, joka on saanut sen ns. aidon minän tosi turhauttavasti piiloutumaan aina tietyissä tilanteissa. Ja hei, sullahan on kuitenkin aika hyvä tilanne, kun pystyt kuitenkin esim. työkaverinaisten kanssa olemaan ihan rennosti. Mä kyllä olin sukulaisia lukuunottamatta ihan kaikkien miesten seurassa ihan lukossa aikoinaan :D Ehkä nimenomaan pidin miehiä jotenkin ylempinä, ja kykenevimmilläni ehkä pystyin hihittelemään jutuilleen hermostuneena. Tuntui, ettei mikään mitä sanoisin voisi olla tarpeeksi kiinnostavaa. Joko yritin liikaa ja vaikutin typerältä tai sitten olin vain hiljaa/hihitin :D

Tärkeintä on elää elämäänsä, koska joskus vaan sopivat uudet tuttavuudet voivat olla parasta "terapiaa". Sitä voi oikeasti yllättyä, miten uusia puolia ja uutta rohkeutta itsestään voi löytääkään, kun tulee sopivia ihmisiä kohdalle. Ei kaikkien kanssa lukkiudu ja jännitä samalla tavalla, ei todellakaan. Kyllä ihan se treffitilanne voi jo sinällään olla aika ongelma, kun siinä on juuri se ajatus, että tässä nyt vähän niin kuin yritetään tehdä vaikutusta toisiinsa jne. Jos sitten ihan sattumalta muissa yhteyksissä tutustuu ihmisiin, voi homma lähteä lentoon ihan eri tavalla.

Vau, kirjoitit ketjuuni pitkän, oivaltavan, viisaan ja sympaattisen viestin. Kiitos.

Se mikä iski viestissä silmään oli puhe siitä yhdestä oikeasta ihmisestä. Vaikka kokeilut useiden kanssa varmasti auttaisivat ja treffisyke laskisi, niin kyllä parasta olisi löytää se yksi johon luottaa ja jonka seurassa rentoutua. Mulla oli yksi tommoinen. Hän nauroi jutuilleni, puhuimme kaikesta, mutta lopulta hän ei pitänyt mua kuin ystävänä. Se oli kuitenkin hetken kokemus miltä tuntuu olla normaali. Muistelen sitä kun sataa vettä ja sukat ovat märät.

ap

Ja niitä "oikeita" tai sanoisinko pikemminkin erityisiä tai sopivia voi tietenkin olla useitakin. Ensimmäinen pitkä parisuhde oli tottakai itselläni merkittävä, juuri tavallaan sellainen kokemus normaaliudesta josta itsekin puhuit. Ja se, kun jonkun kanssa yhtäkkiä ne aiemmin niin ylivoimaiset asiat menevätkin ihan luontevasti. Siitä huolimatta tuo suhde aikanaan loppui ihan omasta tahdostani, mutta se ei tietysti poista sen merkitystä. Sitten tuli toinen, entistä enemmän omaa itseä avaava ja vapauttava suhde, joka on tehnyt musta entistäkin rennomman ja vapautuneemman. Tuntuu hassulta ajatella, miten lukkiutunut ja mieskammoinen sitä joskus olikaan.

Jotenkin käsitän viesteistäsi, että olet myös introvertimman puoleinen, jolloin ehkä näitä ihmisiä tulee vastaan harvemmin. Mutta tulee kuitenkin. Juuri nuo positiiviset kokemukset on hyvä pitää mielessä, kun tulee se olo, että "ei mulla ikinä onnistu..." Ei sitä vaan osaa kuvitella ennen kuin se tapahtuu.

MiäsHenkilö kirjoitti:

Voihan niitä tosielämän juttuja tapahtua kun on siinå terapiassa. Itseasiassa niitä tapahtuu todennäköisemmin, kun asia on hoidossa.

Juu en mäkään sitä tarkoita, että terapia olisi jotenkin huono idea.

64

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Sanoit, että töissä jne menee naisten kanssa ihan luontevasti, kun ei ole mitään ajatustakaan siitä, että pitäisi syntyä jotain sutinaa. Eli vaikka varmaan jotain ns. naispelkoakin voi olla, niin tavallaanhan tuon voi myös nähdä eräänlaisena "treffikammona". Jos ne kauhut iskee päälle sitten, kun on ajatuksena että jotakin pitäisi olla syntymässä. Ootko miettinyt jonkun harrastuksen aloittamista? Ymmärrän, jos ei baarissa ramppaaminen kiinnosta. Mä kyllä jaksoin joskus, mutta en enää. Mutta jossain harrastuksessa voisi tutustua ihmisiin samaan tapaan kuin töissäkin. Tietysti tulta päin meneminenkin voi olla hyvä keino, mutta mitä enemmän olisi tuollaisia "ihan tavallisia" tilanteita joissa ihmisiin tutustuu, sitä todennäköisempää olisi, että siellä tulisikin vastaan joku jonka kanssa yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdilleen.

Mä olin etenkin naiseksi suht vanhaksi kokematon ja epävarma miesten kanssa. Täytyy myöntää, että mulla se baarissa juokseminen ja muut tämän kaltaiset sosiaaliset häppeningit toimivat siedättäjinä, mutta joka tapauksessa vähitellen sitä vaan sitten oppi olemaan :D

Silti vielä vanhemmaksi kesti, että mikään oikea parisuhde onnistui. Mutta kun sitten vaan kerran sattui sopiva ihminen kohdalle, niin yhtäkkiä toivoton ikisinkku olikin suhteessa, ja pitkään olikin. Se suhde on jo päättynyt, mutta enää en ole se jolla oli jokin henkinen kompleksi liittyen intiimeihin suhteisiin. Ensimmäinen pitkä parisuhde opetti paljon, toinen opetti ja opettaa vielä lisää.

Se mitä yritän sanoa on, että sellaista mitä ei ole vielä ollut, on todella vaikeaa kuvitella. Pidin minäkin itseäni vähän toivottomana tapauksena kunnes sitten vaan sattumoisin tulikin vastaan ihminen, jonka kanssa niitä ihmeellisiä lukkoja ja ongelmia ei ollutkaan. Kannattaa muistaa se, että ei liikaa määritä itseään menneisyyden perusteella, koska elämä yllättää ja itsestään löytää eri ihmisten seurassa ihan eri puolia. Itsekin voi yllättää itsensä (hyvässä ja pahassa), vaikka kuinka luulisi jo tietävänsä, että "tällainen minä olen".

Kirjallisen ilmaisusi perusteella vaikutat tosiaan tosi hyvältä tyypiltä. Tiedät varmasti sen itsekin. Ehkä on samaa vikaa kuin itsellänikin, että on jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut, joka on saanut sen ns. aidon minän tosi turhauttavasti piiloutumaan aina tietyissä tilanteissa. Ja hei, sullahan on kuitenkin aika hyvä tilanne, kun pystyt kuitenkin esim. työkaverinaisten kanssa olemaan ihan rennosti. Mä kyllä olin sukulaisia lukuunottamatta ihan kaikkien miesten seurassa ihan lukossa aikoinaan :D Ehkä nimenomaan pidin miehiä jotenkin ylempinä, ja kykenevimmilläni ehkä pystyin hihittelemään jutuilleen hermostuneena. Tuntui, ettei mikään mitä sanoisin voisi olla tarpeeksi kiinnostavaa. Joko yritin liikaa ja vaikutin typerältä tai sitten olin vain hiljaa/hihitin :D

Tärkeintä on elää elämäänsä, koska joskus vaan sopivat uudet tuttavuudet voivat olla parasta "terapiaa". Sitä voi oikeasti yllättyä, miten uusia puolia ja uutta rohkeutta itsestään voi löytääkään, kun tulee sopivia ihmisiä kohdalle. Ei kaikkien kanssa lukkiudu ja jännitä samalla tavalla, ei todellakaan. Kyllä ihan se treffitilanne voi jo sinällään olla aika ongelma, kun siinä on juuri se ajatus, että tässä nyt vähän niin kuin yritetään tehdä vaikutusta toisiinsa jne. Jos sitten ihan sattumalta muissa yhteyksissä tutustuu ihmisiin, voi homma lähteä lentoon ihan eri tavalla.

Vau, kirjoitit ketjuuni pitkän, oivaltavan, viisaan ja sympaattisen viestin. Kiitos.

Se mikä iski viestissä silmään oli puhe siitä yhdestä oikeasta ihmisestä. Vaikka kokeilut useiden kanssa varmasti auttaisivat ja treffisyke laskisi, niin kyllä parasta olisi löytää se yksi johon luottaa ja jonka seurassa rentoutua. Mulla oli yksi tommoinen. Hän nauroi jutuilleni, puhuimme kaikesta, mutta lopulta hän ei pitänyt mua kuin ystävänä. Se oli kuitenkin hetken kokemus miltä tuntuu olla normaali. Muistelen sitä kun sataa vettä ja sukat ovat märät.

ap

Ja niitä "oikeita" tai sanoisinko pikemminkin erityisiä tai sopivia voi tietenkin olla useitakin. Ensimmäinen pitkä parisuhde oli tottakai itselläni merkittävä, juuri tavallaan sellainen kokemus normaaliudesta josta itsekin puhuit. Ja se, kun jonkun kanssa yhtäkkiä ne aiemmin niin ylivoimaiset asiat menevätkin ihan luontevasti. Siitä huolimatta tuo suhde aikanaan loppui ihan omasta tahdostani, mutta se ei tietysti poista sen merkitystä. Sitten tuli toinen, entistä enemmän omaa itseä avaava ja vapauttava suhde, joka on tehnyt musta entistäkin rennomman ja vapautuneemman. Tuntuu hassulta ajatella, miten lukkiutunut ja mieskammoinen sitä joskus olikaan.

Jotenkin käsitän viesteistäsi, että olet myös introvertimman puoleinen, jolloin ehkä näitä ihmisiä tulee vastaan harvemmin. Mutta tulee kuitenkin. Juuri nuo positiiviset kokemukset on hyvä pitää mielessä, kun tulee se olo, että "ei mulla ikinä onnistu..." Ei sitä vaan osaa kuvitella ennen kuin se tapahtuu.

Kyllä. Jotenkin mulla on lukko, kun niin harvoin saa vastakaikua. Epäilee itseään ja pelkää enemmän.

Käsitit oikein. Oon semmoinen osa-aikainen introvertti. Välillä olen juhlien keskipiste, mutta usein jossain vaiheessa koti ja lukematon kirja kiehtoo enemmän. Näin kun ei aina jaksa viihdyttää niin treffitilanteessa en ole vahvuusalueellani.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Sanoit, että töissä jne menee naisten kanssa ihan luontevasti, kun ei ole mitään ajatustakaan siitä, että pitäisi syntyä jotain sutinaa. Eli vaikka varmaan jotain ns. naispelkoakin voi olla, niin tavallaanhan tuon voi myös nähdä eräänlaisena "treffikammona". Jos ne kauhut iskee päälle sitten, kun on ajatuksena että jotakin pitäisi olla syntymässä. Ootko miettinyt jonkun harrastuksen aloittamista? Ymmärrän, jos ei baarissa ramppaaminen kiinnosta. Mä kyllä jaksoin joskus, mutta en enää. Mutta jossain harrastuksessa voisi tutustua ihmisiin samaan tapaan kuin töissäkin. Tietysti tulta päin meneminenkin voi olla hyvä keino, mutta mitä enemmän olisi tuollaisia "ihan tavallisia" tilanteita joissa ihmisiin tutustuu, sitä todennäköisempää olisi, että siellä tulisikin vastaan joku jonka kanssa yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdilleen.

Mä olin etenkin naiseksi suht vanhaksi kokematon ja epävarma miesten kanssa. Täytyy myöntää, että mulla se baarissa juokseminen ja muut tämän kaltaiset sosiaaliset häppeningit toimivat siedättäjinä, mutta joka tapauksessa vähitellen sitä vaan sitten oppi olemaan :D

Silti vielä vanhemmaksi kesti, että mikään oikea parisuhde onnistui. Mutta kun sitten vaan kerran sattui sopiva ihminen kohdalle, niin yhtäkkiä toivoton ikisinkku olikin suhteessa, ja pitkään olikin. Se suhde on jo päättynyt, mutta enää en ole se jolla oli jokin henkinen kompleksi liittyen intiimeihin suhteisiin. Ensimmäinen pitkä parisuhde opetti paljon, toinen opetti ja opettaa vielä lisää.

Se mitä yritän sanoa on, että sellaista mitä ei ole vielä ollut, on todella vaikeaa kuvitella. Pidin minäkin itseäni vähän toivottomana tapauksena kunnes sitten vaan sattumoisin tulikin vastaan ihminen, jonka kanssa niitä ihmeellisiä lukkoja ja ongelmia ei ollutkaan. Kannattaa muistaa se, että ei liikaa määritä itseään menneisyyden perusteella, koska elämä yllättää ja itsestään löytää eri ihmisten seurassa ihan eri puolia. Itsekin voi yllättää itsensä (hyvässä ja pahassa), vaikka kuinka luulisi jo tietävänsä, että "tällainen minä olen".

Kirjallisen ilmaisusi perusteella vaikutat tosiaan tosi hyvältä tyypiltä. Tiedät varmasti sen itsekin. Ehkä on samaa vikaa kuin itsellänikin, että on jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut, joka on saanut sen ns. aidon minän tosi turhauttavasti piiloutumaan aina tietyissä tilanteissa. Ja hei, sullahan on kuitenkin aika hyvä tilanne, kun pystyt kuitenkin esim. työkaverinaisten kanssa olemaan ihan rennosti. Mä kyllä olin sukulaisia lukuunottamatta ihan kaikkien miesten seurassa ihan lukossa aikoinaan :D Ehkä nimenomaan pidin miehiä jotenkin ylempinä, ja kykenevimmilläni ehkä pystyin hihittelemään jutuilleen hermostuneena. Tuntui, ettei mikään mitä sanoisin voisi olla tarpeeksi kiinnostavaa. Joko yritin liikaa ja vaikutin typerältä tai sitten olin vain hiljaa/hihitin :D

Tärkeintä on elää elämäänsä, koska joskus vaan sopivat uudet tuttavuudet voivat olla parasta "terapiaa". Sitä voi oikeasti yllättyä, miten uusia puolia ja uutta rohkeutta itsestään voi löytääkään, kun tulee sopivia ihmisiä kohdalle. Ei kaikkien kanssa lukkiudu ja jännitä samalla tavalla, ei todellakaan. Kyllä ihan se treffitilanne voi jo sinällään olla aika ongelma, kun siinä on juuri se ajatus, että tässä nyt vähän niin kuin yritetään tehdä vaikutusta toisiinsa jne. Jos sitten ihan sattumalta muissa yhteyksissä tutustuu ihmisiin, voi homma lähteä lentoon ihan eri tavalla.

Vau, kirjoitit ketjuuni pitkän, oivaltavan, viisaan ja sympaattisen viestin. Kiitos.

Se mikä iski viestissä silmään oli puhe siitä yhdestä oikeasta ihmisestä. Vaikka kokeilut useiden kanssa varmasti auttaisivat ja treffisyke laskisi, niin kyllä parasta olisi löytää se yksi johon luottaa ja jonka seurassa rentoutua. Mulla oli yksi tommoinen. Hän nauroi jutuilleni, puhuimme kaikesta, mutta lopulta hän ei pitänyt mua kuin ystävänä. Se oli kuitenkin hetken kokemus miltä tuntuu olla normaali. Muistelen sitä kun sataa vettä ja sukat ovat märät.

ap

Ja niitä "oikeita" tai sanoisinko pikemminkin erityisiä tai sopivia voi tietenkin olla useitakin. Ensimmäinen pitkä parisuhde oli tottakai itselläni merkittävä, juuri tavallaan sellainen kokemus normaaliudesta josta itsekin puhuit. Ja se, kun jonkun kanssa yhtäkkiä ne aiemmin niin ylivoimaiset asiat menevätkin ihan luontevasti. Siitä huolimatta tuo suhde aikanaan loppui ihan omasta tahdostani, mutta se ei tietysti poista sen merkitystä. Sitten tuli toinen, entistä enemmän omaa itseä avaava ja vapauttava suhde, joka on tehnyt musta entistäkin rennomman ja vapautuneemman. Tuntuu hassulta ajatella, miten lukkiutunut ja mieskammoinen sitä joskus olikaan.

Jotenkin käsitän viesteistäsi, että olet myös introvertimman puoleinen, jolloin ehkä näitä ihmisiä tulee vastaan harvemmin. Mutta tulee kuitenkin. Juuri nuo positiiviset kokemukset on hyvä pitää mielessä, kun tulee se olo, että "ei mulla ikinä onnistu..." Ei sitä vaan osaa kuvitella ennen kuin se tapahtuu.

Kyllä. Jotenkin mulla on lukko, kun niin harvoin saa vastakaikua. Epäilee itseään ja pelkää enemmän.

Käsitit oikein. Oon semmoinen osa-aikainen introvertti. Välillä olen juhlien keskipiste, mutta usein jossain vaiheessa koti ja lukematon kirja kiehtoo enemmän. Näin kun ei aina jaksa viihdyttää niin treffitilanteessa en ole vahvuusalueellani.

ap

Osa-aikainen introvertti kuulostaa tutulta. Olisko virallinen termi ambivertti. Itsekin kyllä varsinkin nuorempana saatoin kyllä olla ns. juhlien keskipiste, tai jos nyt ei keskipiste niin jotain sinne päin.

Mä en muuten koskaan ole varsinaisilta treffeiltä suhteeseen päätynyt, muutenkaan treffit perinteisessä mielessä ei ole koskaan mihinkään johtaneet. Ne suhteet joita on ollut, ovat kummunneet opiskelu, työ- tai kaveripiirin kautta. Kun on vaan jonkun kanssa natsannut, ja siitä se on sitten lähtenyt. Kenenkään, jonka kanssa olen ollut suhteessa, en ole ollut varsinaisilla treffeillä :D Homma on lähtenyt lentoon niin helposti sitten, kun on lähtenyt. Treffit nyt on mitä on...

Monella tätä on. Suurin osa pääsee irti ihan itsestään. Jos ahdistaa niin viina auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Monella tätä on. Suurin osa pääsee irti ihan itsestään. Jos ahdistaa niin viina auttaa.

Ei auta. Alkoholin avulla puhun ehkä helpommin naisille, vitsailen, mutta ei se musta casanovaa tee. Tämän suhteen olen viallinen mies.

ap

Nainen on ihminen ja mies on ihminen. Miksi pelätä?

Koiraa, karhua tai verokarhua kannattaa vähän pelätä, mutta ei toista sukupuolta. Menet ja puhut niille naisille. Kohta on hellu kainalossa, yhteinen asunto ja kaksi lasta. Kaikki me olimme nuorina ujoja, mutta me muut kasvoimme siitä ulos, kuten normaalista ajatteleva ihminen tekee.

Vaatimuslistoja tyyliin (pitää olla ruskeat silmät ja diplomi-insinööri) tekee vain epäkypsät hölmöt. Kyllä se karisee iän myötä. Toki on ihan järkevää miettiä, että jos on itse tosi urheilullinen ja eläinrakas, ja mahdollinen kumppani haluaa vain katsoa telkkaria ja vihaa kaikkia eläimiä, että onko tässä mitään järkeä. Tsemppiä sinulle, vaikutat älykkäältä ja pohdiskelevalta. Hyppää vain suoraan syvään päähän, mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Pelot lähtevät parhaiten kohtaamalla ne

Vierailija kirjoitti:

älykkäältä ja pohdiskelevalta.

Jos mies varisee kuin haavanlehti ja puhe katkeilee kuin olisi paha hikka niin tuollaisilla ominaisuuksilla saa heittää vesilintua. Eiköhän ne ole ne perusjutut millä nainen hurmataan: itseluottamus, miehisyys, ulkonäkö, menestys ja kiehtova seksuaalisuus. Älykäs ja pohdiskeleva on sitten jotain harlekiinikirjojen juttuja varmaan.

Minullakin on sama tilanne. Sukulaisnaiset, työkaverit, harrastuskaverit ja kavereiden vaimot ja tyttöystävät pitävät minusta ja heidän kanssaan on helppo ja luonteva puhua, mutta potentiaalisten sinkkunaisten kanssa homma menee jäyheän viralliseksi ja johtaa molemminpuoleiseen kyräilyyn kunnes alan tietoisesti välttelemään heitä. Klubeilla ja baareissa käydessä tulee vain oltua tutussa porukassa ja en edes muista milloin olisin tehnyt viimeksi aloitteen. Inhoan sitä naisten valmiiksi negatiivista ennakkoasennetta baareissa minua kohtaan. Ongelmana on luultavasti että naisista välittyvä positiivinen tai negatiivinen suhtautuminen vaikuttaa minun suhtautumiseen voimakkaammin, kuin mitä yleensä miehillä ja siitä syntyy joko positiivinen tai negatiivinen kierre. Varatuilla naisilla on jo minuun tutustuessa positiivinen kuva minusta joko työn, harrastusten tai kavereiden kautta ja sinkkunaiset näkevät vain ujon, hiljaisen ja syrjäänvetäytyvän kuoren ja suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai negatiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on sama tilanne. Sukulaisnaiset, työkaverit, harrastuskaverit ja kavereiden vaimot ja tyttöystävät pitävät minusta ja heidän kanssaan on helppo ja luonteva puhua, mutta potentiaalisten sinkkunaisten kanssa homma menee jäyheän viralliseksi ja johtaa molemminpuoleiseen kyräilyyn kunnes alan tietoisesti välttelemään heitä. Klubeilla ja baareissa käydessä tulee vain oltua tutussa porukassa ja en edes muista milloin olisin tehnyt viimeksi aloitteen. Inhoan sitä naisten valmiiksi negatiivista ennakkoasennetta baareissa minua kohtaan. Ongelmana on luultavasti että naisista välittyvä positiivinen tai negatiivinen suhtautuminen vaikuttaa minun suhtautumiseen voimakkaammin, kuin mitä yleensä miehillä ja siitä syntyy joko positiivinen tai negatiivinen kierre. Varatuilla naisilla on jo minuun tutustuessa positiivinen kuva minusta joko työn, harrastusten tai kavereiden kautta ja sinkkunaiset näkevät vain ujon, hiljaisen ja syrjäänvetäytyvän kuoren ja suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai negatiivisesti.

Jotenkin herää kysymys että miksi kuvittelet koko naissukupuolella olevan kollektiivinen asenneongelma sen sijaan että vilkaisisit omaa asennettasi? Ehkä hekin reagoivat juuri sinun negatiivisuuteesi. Entäs huomaatko itse ne ujot, hiljaiset ja syrjäänvetäytyvät naiset vai oletko heitä kohtaan samanlainen kuin miten sinuun reagoidaan?

Voi miten hauskasti kirjoitat! Tee meille palvelus ja kokeile kirjoittaa romaani. Naispelkoisen miehen elämästä. Vähän sellainen Erlend Loen Supernaiivi -kirjan tyylinen hauskanvakava teos.

Vierailija kirjoitti:

Voi miten hauskasti kirjoitat! Tee meille palvelus ja kokeile kirjoittaa romaani. Naispelkoisen miehen elämästä. Vähän sellainen Erlend Loen Supernaiivi -kirjan tyylinen hauskanvakava teos.

Ai, tämäkin ketju on vielä elossa.

Kiitos mukavasta kehusta, sinä tuntematon henkilö. Kiva että osasin olla edes jollain tavoin iloksi. Jos totta puhutaan niin vaihtaisin tämänkin kirjoitustaidon vaikka heti edes keskinkertaiseen naistennauratustaitoon ja kovempaan itseluottamukseen. No, niillä mennään mitä on äidinmaidosta saatu ja yritetään hetki hetkeltä kehittää itseä paremmaksi.

ap