En jaksa enää elää, kun syöpähoidot pilasi terveyden

Minusta tällaisiin aloituksiin ei pitäisi tuoda sitä lasta ollenkaan. Jos ei sen verta tilannetajua ole luettuaan aloituksen. Mutta eihän sitä osaa tietenkään olla tuomatta, jos just se tilannetaju puuttuu. Jos te haluaisitte kuolla, niin MITÄ ILOA TEILLE OIS SIITÄ, ETTÄ ÄHHÄHHHÄÄÄ, KOSKA ETTE SAA, NIIN SAATTEPA OLLAKIN ÄITI!? Kyllä mä ainakin mieluummin saisin sen mitä mä haluan, ja sitten on oikeus olla äiti.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tällaisiin aloituksiin ei pitäisi tuoda sitä lasta ollenkaan. Jos ei sen verta tilannetajua ole luettuaan aloituksen. Mutta eihän sitä osaa tietenkään olla tuomatta, jos just se tilannetaju puuttuu. Jos te haluaisitte kuolla, niin MITÄ ILOA TEILLE OIS SIITÄ, ETTÄ ÄHHÄHHHÄÄÄ, KOSKA ETTE SAA, NIIN SAATTEPA OLLAKIN ÄITI!? Kyllä mä ainakin mieluummin saisin sen mitä mä haluan, ja sitten on oikeus olla äiti.

Varsinkin, kun sitä varmaan kuka tahansa täysijärkinen tiedostaa, että kuolemaa kaipaava ihminen ei ole mikään hyvä äiti.

Mutta av:llä pitää lässyttää, että kuolemaakin kaipaava ihminen on tärkeä lapselle, koska on äiti! Ei välttämättä ole, kuolemaa kaipaavasta voi olla lapsille enemmän vahinkoa ja haittaa kuin elämänhaluisesta ympäristöstä ilman äitiä.

Ei lapsillekaan pidä opettaa, että pitää rakastaa mitä tahansa, kuten äitejä, jotka eivät jaksa olla äitinä (omista syistään, jotka eivät liity lapseen millään lailla.) Lapsi ei saa sellaiselta äidiltä rakkautta, mutta se ei saa olla syy, etteikö lapsen pidä rakastaa äitiään, mikä on täysin väärin lasta kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Ennenaikaiset vaihdevuodet? Niihinkin on kyllä hoitoa olemassa.

Lääkärit vaan unohtaa kertoa tämän. Todetaan vasta siinä vaiheessa, kun hormonit on alhaalla. Tähän ei ehdi sopeutua. Tilanne on uusi ja kamala.

Elämä ei mene aina niin kuin itse haluaa. Se elämä mikä meille on annettu, on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin lyhyt.

Minä valitsin olla katkeroitumatta ja valittamatta. Huolimaton autoilija vammautti minut liikenteessä. Koko elämä meni toisin kuin itse olisin halunnut. 2/3 odotettavissa olevasta eliniästäni menee kipujen kanssa, pois työelämästä, jatkuvasti toisten ihmisten avun varassa.

Perhe, lapset, ystävät pitävät minut kiinni elämässä.

Kyllä, minulla on päiviä, jolloin haluaisin pois täältä. Ja minulle se varmasti olisi helpompaa. Ajattelen, että olemme täällä toisiamme varten. Siksi en luovuta.

Kummallinen ketju. Jos ap haluaa ryöpyttää katkeruutta niin siitä vaan. Kitukoon rauhassa ja kärventyköön katkuunsa.

Hei ap

Kyllä sinä saat tuntea ihan kaikkea mitä haluat. Saat olla vihainen ja katkera. Miksi syöpä pitäisi hyväksyä ja olla valittamatta että sentään jäi henkiin? Se on kauheaa kidutusta ja pilaa elämän. Voimia ap siihen että pääset joskus asioiden kanssa sinuksi. Uskon että oppisit elämään niiden kanssa ajan myötä

En ihan ymmärrä kokonaan tilannettasi, mutta oletko siis liikuntakyvytön vai pystytkö esim kävelemään, minä suosittelisin, että kokeilisit vesijuoksua jonkun ystävättären kanssa, siinä voi höpöttää ja vesi hellii ja poistaa turvotusta ehkä myös kipua, meillä on tyttöporukka jossa laidasta laitaan Kipuja ja se on mitä voimme tehdä yhdessä, päälle sauna ja pullakahvit ja elämä on edes hieman iloisempi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, syöpä on syvältä. Mullakin elämänlaatu heikentynyt huomattavasti. Aina vaan puhutaan siitä kuinka mon selviää syövästä nykyään mutta ei siitä missä kunnossa he ovat kaiken rääkin jälkeen.

Moni eloonjäänyt on henkisesti ihan pihalla monta vuotta, ennen kuin he alkavat luottamaan että elämää taas kantaa jotenkin. Pelottava syöpä vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti minäkuvaan ja elämänkatsomukseen.

No jos olisikin vain henkinen ongelma nin voisikin toipua mutta kun fyysiset oireet/vammat ovat pysyviä, niistä ei parane.

Kato kun se nimenomaan on juuri henkinen ongelma että on munaa kertakaikkiaan sisäistää se fakta että mun pitää elää näitten vammojen/arpien ja kipujen kanssa loppuelämä. Pärjätä niiden asioiden kanssa eteenpäin päivä kerrallaan. Katkeroitumatta ja pilaamatta läheisten elämää märisemällä 24/7 että vittukusattuu.

Tämä.

Koska elämä ei mene aina kaikkien osalta hyvin ja onnellisen tarinan mukaisesti.

Tiedät sen itsekin. Kun olit terve, sinulla oli onnellinen saumaton elämäntarina ja traagisen elämäntarinan (esim. syövän, kuolemanpelon kohdanneet ihmiset) kulkijat olivat joitain muita, sinun ulkopuolella, jossain kaukana.

Yhtäkkiä sinun elämäntarinasi onkin se traaginen. Koska se on aina jonkun osa. Joku näyttelee tässä maailmankaikkauden teatterissa aina sitä, jolla kaikki ei menekään putkeen.

Sun pitää vain hyväksyä se.

Vierailija kirjoitti:

Mä haluaisin kommentoida sitä, että kaikki täällä korostavat, että onhan tärkeintä, että ap on elossa lapsensa takia ja että kuinka on tärkeintä olla äiti lapselle. Oikeasti, en ole sitä mieltä, että on lapsen etu, että hän on äitinsä ainoa elämän syy. On hirveä taakka lapselle olla toisen elämättömän elämän keskipisteenä. Ja äitiys ei pyhitä kaikkea, uskon että moni synnytykseen menehtynyt olisi valinnut mieluummin elämän ja lapsettomuuden kuin kuoleman ja elävän lapsen. Mutta tästähän ei saa puhua, koska naisen Ainoa Tehtävä on olla äiti, kaikki muut syyt elää ovat "itsekkyyttä".

Tsemppiä ap, en tiedä tilannettasi, mutta kuulostat pahasti masentuneelta, voisitko saada siihen jotain lääkitystä? Kai kipusi ainakin ovat hallinnassa?

Juuri näin! Viisaasti ja kiihkottomasti kirjoitettu.

Sekin on otettava huomioon, että kaikki eivät toivu vaikeasta masennuksesta, eivät, vaikka apu olisi miten huippua.

Jotkut haluavat kuolla, se pitää vaan hyväksyä.

On outoa, että jotkut teistä hokevat aplle, että pitää hyväksyä sitä ja tätä. Menkää itseenne, eläkää kuten opetatte ja hyväksykää, että joku voi olla totaalisen lopussa, eikä ehkä siitä jaksa nousta.

Ap, sinulla on vielä toivoa, kun jaksat kirjoittaa tilanteestasi. Toivon, että saat apua kipuihisi ja kokeilet, jos et jo ole kokeillut, lääkkeellustä masennuksen hoitoa. Se on helvetin väärin, että vakavasti masentunut vaikeasti sairas joutuu luopumaan terapiasta rahan takia.

Voi saatana tätä keskusta-kokoomus Suomea, jossa kaikki raha pitää saada kerättyä rikkaille.

Sipilä on vittumainen paska! Orpo vielä vittumaisempi!

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ketju. Jos ap haluaa ryöpyttää katkeruutta niin siitä vaan. Kitukoon rauhassa ja kärventyköön katkuunsa.

Sinulle toivotan mahdollisimman paskaa loppuelämään. Toivottavasti et kohtaa mitään hyvää!

Luin eilen ketjua ja ymmärsin rivien välistä että isoin ongelma tai kipu johtuu alaraajojen turvotuksesta? Ja ei ole korjattavissa imusolmukkeiden siirtoleikkauksella? En mitenkään halua verrata, mutta olen ollut isossa jalan alueen leikkauksessa ja turvotus jälkeenpäin oli helvetillistä. Ymmärrän siis että kenenkään on turha tulla sanomaan että siihen kipuun tottuu. Lääkkeet pistää pään juntturaan ja en voi kuvitella että loppuelämä pitäisi elää niin ja ilman toivoa kipujen lievenemisestä. Tämä voikin olla nyt tyhmä heitto minulta, koska en tiedä paremmin tilannettasi, mutta tuli mieleen, koska olet niin epätoivoinen että toivot kuolemaa. Mutta oletko keskustellut lääkärin kanssa auttaisiko amputaatio kipujasi? Ja tehdäänkö tämmöisissä tilanteissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta olet elossa ja mukana lapsesi elämässä, eikö se ole parempi vaihtoehto kuin haudassa?

Minkälaisia oireita sinulla sitten on, jos kuolema olisi parempi?

En tiedä, koska jos olisin kuollut, niin lapsella olisi muisto minusta jo himmennyt ja olisi saanut luultavasti paremman elämän jonkun terveen kanssa. Tietenkin hänelle olisi voinut käydä huonosti siinäkin, enkä olisi enää voinut vaikuttaa, mutta esitin kyllä toiveen minne haluaisin hänet sijoitettavan jos kuolen, ja se perhe olisi ollut hänelle luultavasti hyvä.

Jos en olisi hoitoon edes mennyt, niin elämäni voisi olla aivan hyvää nyt. Voisin olla terve ja olla saanut enemmän lapsia.

En halua tässä oireista ladella listaa, mutta kyllä ne muistaa joka hetki ja vaikuttaa kaikkeen, ei ole mitään rauhaa eikä hyvää oloa kehossa koskaan. Ap

Törkeää, ap, miten voit olla noin häpeämättömän itsekäs. Olen menettänyt äidin todella pienenä, ja mikään ei korvaa omaa äitiä, ei ikinä. Kukaan ei rakasta kuin oma äiti. Äiditön on sisältä rikki, vaikka hän olisi ulkoa ehjä. Millainen äiti sinä olet, jos voit tehdä omalle lapsellesi niin saadaksesi lievityksen omaan vaivaasi?

Yritänkin tässä elossa olla, mutta siis joskus kun ajattelee että jos olisi kuollut silloin siihen, niin se ei olisi mun vika ja kaikki olisi asettunut jo uomiinsa. Ja jos lapsi on aika pieni ja hänellä on adoptioäiti, niin vaikka se ei biologista vanhempaa korvaa, voisi olla kuitenkin hyvä, turvallinen ja rakastava vanhempi. Olen pettynyt omiin kykyihin vanhempana, koska olisin halunnut paremman elämän tarjota. Ap

Mitä hittoa haluaisit että sanoisimme sinulle? "No, tapa sitten itsesi"??? Eihän me sellaista voida sanoa... 

En tiedä. Aloitin ketjun koska oli paha olla ja kukaan läheinen ei jaksa tällaista kuunnella. Hyvää yötä! Ap

Hyvää yötä, AP! Tämä on ihan hirveä ketju, ja olen puolestasi todella pahoillani! Miksi ihmiset on niin täysiä kusipäitä, että jos heillä ei ole mitään empatiaa niin tälläisiin ketjuihin täytyy tulla suoltamaan omaa pahaa oloaan toisten niskaan?

AP minullakin on ollut syöpä ja on melko pahaa turvotusta (ja se ikuinen pelko siitä mitä joku pieni kolotus jossain tarkoittaa... onko syöpä uusiutunut ? ), kontrollikäynnit pelottaa ihan hellkaristi ja v*tuttaa se, etten voi enää vapaasti tehdä ennen niin mieluisia asioita näiden jälkivaivojen takia. Minussa on ikuisesti se syövän sairastaneen stigma. Toki silti taidan olla sinua paremmassa tilassa koska olen ilman jatkuvia kolotuksia.

Päivä kerrallaan tässä mennään. Juuri nyt on aika raskas vaihe kun toinen lapsista on muuttanut pois kotoa (koin kuitenkin taistelevani itseäni terveeksi ’lasten takia’, itsekkäästi, koska haluan nähdä mihin elämä heidät kantaa) Minusta on tullut työnarkomaani, rukoilija ja ’piilojuoppo’ (jos mies on työmatkalla saatan hyvin kitata koko illan ja piilottaa pullot palautusta varten vaatekaappiini...) Olen aloittanut uusia harrastuksia, missä olen tavannut ihmisiä, joille en profiloidu tautini kautta ja olen yrittänyt opetella itsekkäämmäksi ajankäyttöni kanssa. Olen onnekas koska töitä riittää ja ne tuovat mukanaan riittävä palkan, jolla toteuttaa haaveitani. Mutta todella, päivä kerrallaan tätä elämää rämmitään jatkuva pieni pelko puserossa ja ahdistuksen aallot mielessä velloen. Puhuin näistä tuntemuksistani hoitavan lääkärin kanssa ja hän siltä istumalta kirjoitti minulle jonkun 6kk masennuslääkeluurin, mitä en hakenut. Ymmärrän resurssien rajallisuuden mutta koen, että olisin enemmän tarvinnut keskusteluapua (ja ennen muuta jonkun pätevämmän mielialaläärim diagnoosin kuin syöpälääkärin...) tuli vain sellainen olo, että tropataan tuonkin potilaan tunteet jumiin, ei että yritetään auttaa häntä kiipeämään niiden yli 😡

Mutta AP toivon että aamu on tuonut sinulle paremman mielen ja yritä joka päivä löytää jotain kivaa elämääsi ja elämästäsi, ja iloita niistä pienistäkin jutuista äläkä välitä noista kusipääkirjoituksista!

❤️

Vierailija kirjoitti:

Luin eilen ketjua ja ymmärsin rivien välistä että isoin ongelma tai kipu johtuu alaraajojen turvotuksesta? Ja ei ole korjattavissa imusolmukkeiden siirtoleikkauksella? En mitenkään halua verrata, mutta olen ollut isossa jalan alueen leikkauksessa ja turvotus jälkeenpäin oli helvetillistä. Ymmärrän siis että kenenkään on turha tulla sanomaan että siihen kipuun tottuu. Lääkkeet pistää pään juntturaan ja en voi kuvitella että loppuelämä pitäisi elää niin ja ilman toivoa kipujen lievenemisestä. Tämä voikin olla nyt tyhmä heitto minulta, koska en tiedä paremmin tilannettasi, mutta tuli mieleen, koska olet niin epätoivoinen että toivot kuolemaa. Mutta oletko keskustellut lääkärin kanssa auttaisiko amputaatio kipujasi? Ja tehdäänkö tämmöisissä tilanteissa?

Olet ensimmäinen joka ymmärsi asian ytimen. Se tilanne turvotuksen kanssa on paha ja vaikea hoitaa, kun se ei ulotu vain yhteen raajaan. En ole löytänyt vielä mitään, mikä auttaisi enemmän kuin helpottaisi hetkeksi ja useimmat lääkärit ei ymmärrä edes, mistä on kyse. Keskustelisin mielelläni yksityisesti sun kanssa jos se olisi jotenkin mahdollista? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin eilen ketjua ja ymmärsin rivien välistä että isoin ongelma tai kipu johtuu alaraajojen turvotuksesta? Ja ei ole korjattavissa imusolmukkeiden siirtoleikkauksella? En mitenkään halua verrata, mutta olen ollut isossa jalan alueen leikkauksessa ja turvotus jälkeenpäin oli helvetillistä. Ymmärrän siis että kenenkään on turha tulla sanomaan että siihen kipuun tottuu. Lääkkeet pistää pään juntturaan ja en voi kuvitella että loppuelämä pitäisi elää niin ja ilman toivoa kipujen lievenemisestä. Tämä voikin olla nyt tyhmä heitto minulta, koska en tiedä paremmin tilannettasi, mutta tuli mieleen, koska olet niin epätoivoinen että toivot kuolemaa. Mutta oletko keskustellut lääkärin kanssa auttaisiko amputaatio kipujasi? Ja tehdäänkö tämmöisissä tilanteissa?

Olet ensimmäinen joka ymmärsi asian ytimen. Se tilanne turvotuksen kanssa on paha ja vaikea hoitaa, kun se ei ulotu vain yhteen raajaan. En ole löytänyt vielä mitään, mikä auttaisi enemmän kuin helpottaisi hetkeksi ja useimmat lääkärit ei ymmärrä edes, mistä on kyse. Keskustelisin mielelläni yksityisesti sun kanssa jos se olisi jotenkin mahdollista? Ap

Kyllä voin keskustella yksityisesti. Mitenköhän sen vain tekisi? 🤔

Hei ja kiitos viisaista sanoistasi. Sain niistä paljon apua - olen itsekin sairastanut rintasyövän ja

on asioita jotka masentavat edelleen.  Ketjun aloittajalle toivon apua niin että häntä kuunneltaisiin

ja että hänet otettaisiin vakavasti.  Minä sain keskusteluapua kun vaan marssin hoitajan pakeille

ja sanoin että nyt ei mene hyvin (tässä oli taustalla mm. työnantajan petetyt lupaukset minulle).

Olen saanut myös huomata että jossain kohtaa asiat ovat paremmin vaikka välillä tuntuukin

että mistään ei ole ulospääsyä.

Viestini alkuosa oli tarkoitettu numerolle 96

Porkkanapää vol 3 kirjoitti:

Hei ja kiitos viisaista sanoistasi. Sain niistä paljon apua - olen itsekin sairastanut rintasyövän ja

on asioita jotka masentavat edelleen.  Ketjun aloittajalle toivon apua niin että häntä kuunneltaisiin

ja että hänet otettaisiin vakavasti.  Minä sain keskusteluapua kun vaan marssin hoitajan pakeille

ja sanoin että nyt ei mene hyvin (tässä oli taustalla mm. työnantajan petetyt lupaukset minulle).

Olen saanut myös huomata että jossain kohtaa asiat ovat paremmin vaikka välillä tuntuukin

että mistään ei ole ulospääsyä.

Tsemppiä sinullekin Porkkanapää vol3.

Joka ei ole sairastanut syöpää ei voi oikein ymmärtää, miten sen kanssa elää lopun elämäänsä (ja varmaan tilanne on sama monen muun pitkäaikaissairauden kanssa), mutta harva tauti kuitenkin on sellainen että siitä voi saada ns ’terveen paperit’ - ja harva meistä enää kai kuitenkaan on ihan henkisesti tervehtynyt kun tuo uusiutumisen peikko vaanii nurkan takana. Ainakin minulla siis. Minulla kun on sukulainen, jolla rintasyöpä on uudistunut jo kolmasti ja aina on välillä ollut yli 5v :(

Ainakin minun ystäväni, vaikka ihania ovatkin, tuntuvat hiukan olevan sitä mieltä, että ’se oli ja meni jo, unohda se’ - helpommin sanottu kuin tehty (ja ei, en tätä tuo mitenkään esille saati pidä keskustelunaiheena).

APn saamiin kommentteihin vielä, minusta on vähän hassua jos ihmisellä on joku kipu, vaikkapa viiltävä migreeni, että ihmiset siihen sanoisivat ”no ole kiitollinen että olet hengissä” - Se kuulostaa jotenkin toisen tuntemuksien vähättelyltä eikä kovin empaattiselta :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin eilen ketjua ja ymmärsin rivien välistä että isoin ongelma tai kipu johtuu alaraajojen turvotuksesta? Ja ei ole korjattavissa imusolmukkeiden siirtoleikkauksella? En mitenkään halua verrata, mutta olen ollut isossa jalan alueen leikkauksessa ja turvotus jälkeenpäin oli helvetillistä. Ymmärrän siis että kenenkään on turha tulla sanomaan että siihen kipuun tottuu. Lääkkeet pistää pään juntturaan ja en voi kuvitella että loppuelämä pitäisi elää niin ja ilman toivoa kipujen lievenemisestä. Tämä voikin olla nyt tyhmä heitto minulta, koska en tiedä paremmin tilannettasi, mutta tuli mieleen, koska olet niin epätoivoinen että toivot kuolemaa. Mutta oletko keskustellut lääkärin kanssa auttaisiko amputaatio kipujasi? Ja tehdäänkö tämmöisissä tilanteissa?

Olet ensimmäinen joka ymmärsi asian ytimen. Se tilanne turvotuksen kanssa on paha ja vaikea hoitaa, kun se ei ulotu vain yhteen raajaan. En ole löytänyt vielä mitään, mikä auttaisi enemmän kuin helpottaisi hetkeksi ja useimmat lääkärit ei ymmärrä edes, mistä on kyse. Keskustelisin mielelläni yksityisesti sun kanssa jos se olisi jotenkin mahdollista? Ap

Kyllä voin keskustella yksityisesti. Mitenköhän sen vain tekisi? 🤔

Toinen teistä tekee s-postin tyyliin diibadaabaa@gmail.com ja toinen ottaa siihen yhteyttä ja sitten vaihdatte yhteystiedot ja unohdatte tuon alkuperäisen spostiosoitteen?