Uusperheen äiti.

Mä olin myös "liian kiva" äitipuoli. Lapsi meni sitten mainostamaan äidilleen, miten minusta tykkää. Siitähän alkoi kunnon kiusaamiskampanja. Lasta manipuloitiin jopa olemaan puhumatta minulle. En vaan voi ymmärtää. Ei minulla ollut mitään tarvetta viedä äidin paikkaa tms.

Toivottavasti kaikki toiset naiset, jotka havittelevat itselleen varattua miestä, jolla on lapsia, lukevat näitä kommentteja.

Itse rakastuin leskenä ja kouluikäisten lasten äitinä eronneeseen mieheen, jonka omat lapset olivat jo aikuisia. Tunne oli molemminpuolinen, mutta omat lapseni inhosivat miestä yli kaiken eikä hän itse osannut käsitellä tilannetta siten kuin aikuisen olisi pitänyt. Muutaman kuukauden kuluttua erosimme, koska tilanne oli täysin mahdoton. Oli toivotonta seurustella, kun lapset ja mies eivät tulleet toimeen keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Jätätkö miehen, jos lasten äiti sairastuu vakavasti, alkoholisoituu tai kuolee, ja lapset jouruvat muuttamaan isänsä luo? Mitä jos äiti löytää uuden miehen sinun asenteellasi, ja, alkaa vaatia viikko-viikko systeemiä?

Äiti on taatusti testamentannut lapsensa siskolleen. Äiti nimittäin ei haluaisi antaa lapsia lainkaan isälle. Hän kyllä tuntee eksänsä. Oikeuden kautta joutuivat menemään, että isä saa nähdä lapsiaan.

Lapsia ei voi testamentata kenellekään. Vastaisitko nyt vain kysymykseen, etkä venkoilisi. Jos lapset muuttaisivat jostain syystä teille, jättäisitkö miehen?

Jotenkin en usko, että lapset muuttaisivat meille. Kuka heistä pitäisi huolta? Ei mieskään jaksa. Mieheni tuntien tiedän, että hän sopisi jonkun kuvion äidin sisarusten kanssa, heitä kun on useita.

Mutta jos muuttaisivat tänään, niin en jättäisi miestäni. En minä niitä lapsia vihaa, ihan mukavia lapsia ovat. Minä en vain heitä hoida.

Jos lapset muuttaisivat viiden vuoden päästä, teini-iässä, niin se olisi vielä parempi. Teinit kun viihtyvät omissa huoneissaan.

Eli jatkaisit samaan malliin, ukko ei hoida lapsia ja sinä huitelisit missä sattuu? Olisit valmis katselemaan lasten heitteillejättöä, rakkaudesta ukkoosi?

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti kaikki toiset naiset, jotka havittelevat itselleen varattua miestä, jolla on lapsia, lukevat näitä kommentteja.

Itse rakastuin leskenä ja kouluikäisten lasten äitinä eronneeseen mieheen, jonka omat lapset olivat jo aikuisia. Tunne oli molemminpuolinen, mutta omat lapseni inhosivat miestä yli kaiken eikä hän itse osannut käsitellä tilannetta siten kuin aikuisen olisi pitänyt. Muutaman kuukauden kuluttua erosimme, koska tilanne oli täysin mahdoton. Oli toivotonta seurustella, kun lapset ja mies eivät tulleet toimeen keskenään.

Ei ne toiset naiset taida useinkaan oikeasti sitä miestä haluta vaan jännitystä ja itsetunnon pönkitystä.

Aika mahdoton uusperheyhtälö, jos aikuiset pettureita, harvat lapset hyväksyy.

Mä olin myös "liian kiva" äitipuoli. Lapsi meni sitten mainostamaan äidilleen, miten minusta tykkää. Siitähän alkoi kunnon kiusaamiskampanja. Lasta manipuloitiin jopa olemaan puhumatta minulle. En vaan voi ymmärtää. Ei minulla ollut mitään tarvetta viedä äidin paikkaa tms.

Meillä kävi samoin. Otan osaa, tiedän tuon kamaluuden. Tuollaiset äidit pitäisi laittaa ..... Itsekään en missään tapauksessa halunnut viedä äidin paikkaa, lapselle korostin aina oman äidin tärkeyttä ja ihanuutta, mutta minkäs sairaalle mielelle mahdat. Onneksi osasimme käsitellä asiat meidän perheen kesken hienosti, mutta äitiä lähinnä kävi sääliksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kaipa tän keskustelun voi niinkin summata, että monien uusperheiden äidit eivät välitä puolisonsa lapsista, vaan salaa vihaavat, mikä aiheuttaa erittäin pahaa psyykkistä epävakautta joissain näissä uusperheissä olleissa lapsissa.

Tämän keskustelun kannalta on sinänsä se ja sama, ottaako tuo eräs kirjoittaja vastuuta itsestään vai ei (vaikka aikuisena niin olisikin tehtävä). Tietyllä tapaa hän kuitenkin todisti pointtinsa: uusperheessä, jossa puolison lapsia kohdellaan vain välttämättömänä pahana, saatetaan aiheuttaa mittavaa psyykkistä vahinkoa lapselle. Se varmaan oli kirjoittajan tarkoituskin, vaikkei ehkä tiedosta itse havainnollistavansa asiaa.

I rest my case.

Minä olen niitä äitipuolia, jonka miehen lapset ovat välttämätön paha. Mies hoitaa lapset (joka toinen vkl), ja minä teen silloin omiani. Teen töitä työhuoneessani tai näen kavereitani enkä käy kotona kuin nukkumassa).

Jos näille lapsille tulee aikuisena mielenterveysongelmia - niin sekö on minun syyni?? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että mies ei vain antaa lapsille pelikoneet käteen, nukkuu aamulla pitkään antaen lasten olla tuntitolkulla hereillä? Sillä ei ole mitään merkitystä, että isä itse ei halua asua lähellä lapsia, jotta nämä eivät tulisi yllättäen kylään? Eikö sillä ole mitään merkitystä, että isä itse ei jaksa leikkiä heidän kanssaan?

Tästä keskustelusta tulee outo lynkkausmeininki, että ei, syy on äitipuolen. Jos isä on tuollainen, niin äitipuolen pitää herätä aamulla ja leikkiä ja laulattaa. Nyt tulee juonopaljastus: ei kuule tarvitse. Jos isä hoitaa isyyden kunnialla, niin yksi äitipuoli omissa oloissaan ei aiheuta mitään traumoja.

Jätätkö miehen, jos lasten äiti sairastuu vakavasti, alkoholisoituu tai kuolee, ja lapset jouruvat muuttamaan isänsä luo? Mitä jos äiti löytää uuden miehen sinun asenteellasi, ja, alkaa vaatia viikko-viikko systeemiä?

Äiti on taatusti testamentannut lapsensa siskolleen. Äiti nimittäin ei haluaisi antaa lapsia lainkaan isälle. Hän kyllä tuntee eksänsä. Oikeuden kautta joutuivat menemään, että isä saa nähdä lapsiaan.

Lapsia ei voi testamentata kenellekään. Vastaisitko nyt vain kysymykseen, etkä venkoilisi. Jos lapset muuttaisivat jostain syystä teille, jättäisitkö miehen?

Jotenkin en usko, että lapset muuttaisivat meille. Kuka heistä pitäisi huolta? Ei mieskään jaksa. Mieheni tuntien tiedän, että hän sopisi jonkun kuvion äidin sisarusten kanssa, heitä kun on useita.

Mutta jos muuttaisivat tänään, niin en jättäisi miestäni. En minä niitä lapsia vihaa, ihan mukavia lapsia ovat. Minä en vain heitä hoida.

Jos lapset muuttaisivat viiden vuoden päästä, teini-iässä, niin se olisi vielä parempi. Teinit kun viihtyvät omissa huoneissaan.

Eli jatkaisit samaan malliin, ukko ei hoida lapsia ja sinä huitelisit missä sattuu? Olisit valmis katselemaan lasten heitteillejättöä, rakkaudesta ukkoosi?

Totta kai se olisi erilaista, jos lapset asuisivat meillä. On ihan erilaista toimia näin, kun lapset käyvät silloin tällöin. Joutuisin siis pakosta tekemään jotain toisin. Eli luulen, että päätyisin äidiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Tai sitten voin vain muuttaa isälleni ja tappaa itseni siellä, kuten olen miettinyt. Voivat sitten miettiä äitipuolen kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin.

En ole aikaisemmin kommentoinut tähän ketjuun, mutta nyt on ihan pakko!

 

Sinä suunnittelet itsemurhaa rangaistaksesi isääsi ja äitipuoltasi! Vaikuttaa siltä, että sinulla on muitakin ongelmia kuin pelkkä vakava masennus. Tarvitset pikaisesti ammattiapua itsellesi. 

Oletko kertonut terapeutillesi itsetuhoisista ajatuksistasi? Kyllä kannattaisi! Tai oikeammin, sinun pitäisi hakeutua pikaisesti psykiatriseen päivystykseen itsetuhoisten ajatustesi vuoksi. 

Tarvitset myös pitkän terapiajakson päästäksesi eroon pahasti vääristyneistä ajatusmalleistasi. Onko lääkityksesi kunnossa? Lääkityksen puute, liian pieni annostus tai vääränlainen lääkityskin voivat aiheuttaa vääristyneitä ajatuksia. Lääkitystä ei pidä kuitenkaan mennä itse rukkaamaan vaan se pitää tehdä lääkärin kanssa yhteistyössä. 

Minulla on ollut isäpuoli, mutta en ole sen vuoksi hajalla. Päinvastoin. Minulle oli ihan ok, että äiti löysi itselleen sopivan puolison erottuaan isästä.  Minulla kyllä kesti muutamia vuosia hyväksyä äidin uusi mies, niin hajalla olin lapsena kokemistani ahdistavista asioista. Oma isäni pahoinpiteli minua ja muuta perhettä ennen kuin muutimme isän luota pois. En kuitenkaan koskaan fantisoinut itsemurhasta kostona isää tai ketään muutakaan kohtaan vaikka toisinaan olenkin ollut huonossa kunnossa. 

Nyt aikuisena minulla on hyvät välit isäpuoleni kanssa. Ihailen hänen sinnikkyyttään, ettei hän luovuttanut, sillä olin melkoinen riivinrauta murrosikäisenä. Koskaan en ole odottanut häneltä mitenkään läheistä suhdetta, mutta sellainen meillä on nyt. 

Kerron tämän sinulle, jotta luopuisit kostoitsemurhasta haaveilemisesta. Etkö tajua, miten sairas ajatuksesi on? Miten silmäsi saisi avautumaan näkemään, että tarvitset nyt todella järeitä apuja omiin mielenterveysongelmiisi? Sitä on yrittänyt kovin moni tässäkin ketjussa siinä mitenkään onnistumatta. Jos olisit lapseni, veisin sinut välittömästi päivystykseen. 

Hyvin. Hauskoja tyyppejä, mutta mä tykkään retkeillä ja mökkeillä tms. Ja nämä on ihan faneja siihen. Viihtyvät myös kun mulla on koira.

Heidän äiti on tosi mukava, joten kiitos sinne. Yks ainut kerta lapsi oli äidilleen valittanut ja yrittänyt testata, että lähteekö äiti mukaan kun pakoon lapsen laittaan takin kouluun ku oli niin kylmä. Äitinsä oli todennut, että totta kai takki laitetaan ja et X teki ihan oikein. Sen jälkeen eivät ole koettanut.

Mä oon se hauska täti varmaan heille, komennan tarvittaessa, mutta mies vetää rajat.

Vanhimman kanssa käyn tosi paljon läksyjä läpi, koska mulla on siihe koulutus.

Tämä kaikki on kyl vaatinut, että molemmat vanhemmat ovat vanhempia(tasavertaisia) ja heillä on ihan ok välit. He kumpikin haluavat lapsilleen parasta, ovat pystyneet tunnustamaan omat virheensä ja päästämään irti toisesta.

Kerrankin positiivinen kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin myös "liian kiva" äitipuoli. Lapsi meni sitten mainostamaan äidilleen, miten minusta tykkää. Siitähän alkoi kunnon kiusaamiskampanja. Lasta manipuloitiin jopa olemaan puhumatta minulle. En vaan voi ymmärtää. Ei minulla ollut mitään tarvetta viedä äidin paikkaa tms.

Meillä kävi samoin. Otan osaa, tiedän tuon kamaluuden. Tuollaiset äidit pitäisi laittaa ..... Itsekään en missään tapauksessa halunnut viedä äidin paikkaa, lapselle korostin aina oman äidin tärkeyttä ja ihanuutta, mutta minkäs sairaalle mielelle mahdat. Onneksi osasimme käsitellä asiat meidän perheen kesken hienosti, mutta äitiä lähinnä kävi sääliksi. 

Minua käy nämä ns äitipuolet todella sääliksi. Ovat joutuneet keskelle toisten perhettä ns ylimääräisinä aikuisina joka jo itsessään on täydellisen luonnonvastainen tilanne. Tottakai lapset ja äiti reagoi. Ns äitipuoli on täysin turha ihminen. Isä, äiti ja lapset kuuluvat yhteen ja asumaan samaan katon alle. Avionrikkoja saa paljon pahaa aikaan niinkuin tästä ketjusta selviää. Se on oikein että lapset ei puhu avionrikkojalle jonka takia normaali elämä perheenä on mahdotonta. Nämä naikkoset on yleensä rahan perässä ja monelle maistuu alkoholi. Sillä turrutetaan pahaa oloa kun tietää tehneensä väärin vieteltyään pikkulapsen isän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Tai sitten voin vain muuttaa isälleni ja tappaa itseni siellä, kuten olen miettinyt. Voivat sitten miettiä äitipuolen kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin.

En ole aikaisemmin kommentoinut tähän ketjuun, mutta nyt on ihan pakko!

 

Sinä suunnittelet itsemurhaa rangaistaksesi isääsi ja äitipuoltasi! Vaikuttaa siltä, että sinulla on muitakin ongelmia kuin pelkkä vakava masennus. Tarvitset pikaisesti ammattiapua itsellesi. 

Oletko kertonut terapeutillesi itsetuhoisista ajatuksistasi? Kyllä kannattaisi! Tai oikeammin, sinun pitäisi hakeutua pikaisesti psykiatriseen päivystykseen itsetuhoisten ajatustesi vuoksi. 

Tarvitset myös pitkän terapiajakson päästäksesi eroon pahasti vääristyneistä ajatusmalleistasi. Onko lääkityksesi kunnossa? Lääkityksen puute, liian pieni annostus tai vääränlainen lääkityskin voivat aiheuttaa vääristyneitä ajatuksia. Lääkitystä ei pidä kuitenkaan mennä itse rukkaamaan vaan se pitää tehdä lääkärin kanssa yhteistyössä. 

Minulla on ollut isäpuoli, mutta en ole sen vuoksi hajalla. Päinvastoin. Minulle oli ihan ok, että äiti löysi itselleen sopivan puolison erottuaan isästä.  Minulla kyllä kesti muutamia vuosia hyväksyä äidin uusi mies, niin hajalla olin lapsena kokemistani ahdistavista asioista. Oma isäni pahoinpiteli minua ja muuta perhettä ennen kuin muutimme isän luota pois. En kuitenkaan koskaan fantisoinut itsemurhasta kostona isää tai ketään muutakaan kohtaan vaikka toisinaan olenkin ollut huonossa kunnossa. 

Nyt aikuisena minulla on hyvät välit isäpuoleni kanssa. Ihailen hänen sinnikkyyttään, ettei hän luovuttanut, sillä olin melkoinen riivinrauta murrosikäisenä. Koskaan en ole odottanut häneltä mitenkään läheistä suhdetta, mutta sellainen meillä on nyt. 

Kerron tämän sinulle, jotta luopuisit kostoitsemurhasta haaveilemisesta. Etkö tajua, miten sairas ajatuksesi on? Miten silmäsi saisi avautumaan näkemään, että tarvitset nyt todella järeitä apuja omiin mielenterveysongelmiisi? Sitä on yrittänyt kovin moni tässäkin ketjussa siinä mitenkään onnistumatta. Jos olisit lapseni, veisin sinut välittömästi päivystykseen. 

Ihan ohiksena, eikö ihmiset oikeasti lue ennenkun kommentoi? Tuossahan kertoi miksei ole terapiassa. Aiemmin ollut laitoshoidossa, nyt avohoito psyk. sairaanhoitajan käynneillä. Tuo on aivan normaalia psyk. hoitoa nykyään, ei päivystyksessä reagoida, jollei ole psykoosissa. Sinne on aivan turha mennä istumaan. Tämä on hoitoalan työntekijöillä ihan yleinen tieto.

Lisäksi tämä kirjoittaa isän tietävän psyykkisestä tilasta. Turha varmaan kääntää veistä haavassa ja kertoa, mitä tekisit, jos hän olisi sinun lapsesi. Isää ja tämän perhettä (puoliso ja puolison omat lapset) johon kirjoittajaa ei otettu mukaan, kun ei tunnu kiinnostavan. Minkä tämä kokeekin ongelman juuriksi. Toisaalta ymmärrän, että on järkyttävää, että puolison lapsilla on oikeus olla perhettä isän kanssa, mutta itsellä ei ole. Se ei tietenkään ole ainoa tilanteen aiheuttaja, mutta ehkä alkusyy.

Minä näen tässä hylätyn, hukassa olevan nuoren. Äitikin kuollut. Ihan yksin maailmassa, tullut hylätyksi ja masentunut. Kyllä nyt pitäisi isän ja äitipuolen huolehtia ja ottaa luokseen. Varsinkin jos siellä on muitakin samanikäisiä, miksi heillä olisi isompi oikeus olla vanhempansa tykönä. Päivystyksestä tämä henkilö ei kyllä tyle apua saamaan. Nuorten mt-palvelut ovat muutenkin aivan retuperällä. Se on juuri noita psyk. sh-tapaamisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin myös "liian kiva" äitipuoli. Lapsi meni sitten mainostamaan äidilleen, miten minusta tykkää. Siitähän alkoi kunnon kiusaamiskampanja. Lasta manipuloitiin jopa olemaan puhumatta minulle. En vaan voi ymmärtää. Ei minulla ollut mitään tarvetta viedä äidin paikkaa tms.

Meillä kävi samoin. Otan osaa, tiedän tuon kamaluuden. Tuollaiset äidit pitäisi laittaa ..... Itsekään en missään tapauksessa halunnut viedä äidin paikkaa, lapselle korostin aina oman äidin tärkeyttä ja ihanuutta, mutta minkäs sairaalle mielelle mahdat. Onneksi osasimme käsitellä asiat meidän perheen kesken hienosti, mutta äitiä lähinnä kävi sääliksi. 

Minua käy nämä ns äitipuolet todella sääliksi. Ovat joutuneet keskelle toisten perhettä ns ylimääräisinä aikuisina joka jo itsessään on täydellisen luonnonvastainen tilanne. Tottakai lapset ja äiti reagoi. Ns äitipuoli on täysin turha ihminen. Isä, äiti ja lapset kuuluvat yhteen ja asumaan samaan katon alle. Avionrikkoja saa paljon pahaa aikaan niinkuin tästä ketjusta selviää. Se on oikein että lapset ei puhu avionrikkojalle jonka takia normaali elämä perheenä on mahdotonta. Nämä naikkoset on yleensä rahan perässä ja monelle maistuu alkoholi. Sillä turrutetaan pahaa oloa kun tietää tehneensä väärin vieteltyään pikkulapsen isän.

Provotiprovo.

Korjasin miehen talteen vuosi eron jälkeen ja mies oli se, joka lensi pellolle exänsä existentiaalisen elämänkriisin takia. Hirveetä lorttoomista hyi olkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Tai sitten voin vain muuttaa isälleni ja tappaa itseni siellä, kuten olen miettinyt. Voivat sitten miettiä äitipuolen kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin.

En ole aikaisemmin kommentoinut tähän ketjuun, mutta nyt on ihan pakko!

 

Sinä suunnittelet itsemurhaa rangaistaksesi isääsi ja äitipuoltasi! Vaikuttaa siltä, että sinulla on muitakin ongelmia kuin pelkkä vakava masennus. Tarvitset pikaisesti ammattiapua itsellesi. 

Oletko kertonut terapeutillesi itsetuhoisista ajatuksistasi? Kyllä kannattaisi! Tai oikeammin, sinun pitäisi hakeutua pikaisesti psykiatriseen päivystykseen itsetuhoisten ajatustesi vuoksi. 

Tarvitset myös pitkän terapiajakson päästäksesi eroon pahasti vääristyneistä ajatusmalleistasi. Onko lääkityksesi kunnossa? Lääkityksen puute, liian pieni annostus tai vääränlainen lääkityskin voivat aiheuttaa vääristyneitä ajatuksia. Lääkitystä ei pidä kuitenkaan mennä itse rukkaamaan vaan se pitää tehdä lääkärin kanssa yhteistyössä. 

Minulla on ollut isäpuoli, mutta en ole sen vuoksi hajalla. Päinvastoin. Minulle oli ihan ok, että äiti löysi itselleen sopivan puolison erottuaan isästä.  Minulla kyllä kesti muutamia vuosia hyväksyä äidin uusi mies, niin hajalla olin lapsena kokemistani ahdistavista asioista. Oma isäni pahoinpiteli minua ja muuta perhettä ennen kuin muutimme isän luota pois. En kuitenkaan koskaan fantisoinut itsemurhasta kostona isää tai ketään muutakaan kohtaan vaikka toisinaan olenkin ollut huonossa kunnossa. 

Nyt aikuisena minulla on hyvät välit isäpuoleni kanssa. Ihailen hänen sinnikkyyttään, ettei hän luovuttanut, sillä olin melkoinen riivinrauta murrosikäisenä. Koskaan en ole odottanut häneltä mitenkään läheistä suhdetta, mutta sellainen meillä on nyt. 

Kerron tämän sinulle, jotta luopuisit kostoitsemurhasta haaveilemisesta. Etkö tajua, miten sairas ajatuksesi on? Miten silmäsi saisi avautumaan näkemään, että tarvitset nyt todella järeitä apuja omiin mielenterveysongelmiisi? Sitä on yrittänyt kovin moni tässäkin ketjussa siinä mitenkään onnistumatta. Jos olisit lapseni, veisin sinut välittömästi päivystykseen. 

Ihan ohiksena, eikö ihmiset oikeasti lue ennenkun kommentoi? Tuossahan kertoi miksei ole terapiassa. Aiemmin ollut laitoshoidossa, nyt avohoito psyk. sairaanhoitajan käynneillä. Tuo on aivan normaalia psyk. hoitoa nykyään, ei päivystyksessä reagoida, jollei ole psykoosissa. Sinne on aivan turha mennä istumaan. Tämä on hoitoalan työntekijöillä ihan yleinen tieto.

Lisäksi tämä kirjoittaa isän tietävän psyykkisestä tilasta. Turha varmaan kääntää veistä haavassa ja kertoa, mitä tekisit, jos hän olisi sinun lapsesi. Isää ja tämän perhettä (puoliso ja puolison omat lapset) johon kirjoittajaa ei otettu mukaan, kun ei tunnu kiinnostavan. Minkä tämä kokeekin ongelman juuriksi. Toisaalta ymmärrän, että on järkyttävää, että puolison lapsilla on oikeus olla perhettä isän kanssa, mutta itsellä ei ole. Se ei tietenkään ole ainoa tilanteen aiheuttaja, mutta ehkä alkusyy.

Minä näen tässä hylätyn, hukassa olevan nuoren. Äitikin kuollut. Ihan yksin maailmassa, tullut hylätyksi ja masentunut. Kyllä nyt pitäisi isän ja äitipuolen huolehtia ja ottaa luokseen. Varsinkin jos siellä on muitakin samanikäisiä, miksi heillä olisi isompi oikeus olla vanhempansa tykönä. Päivystyksestä tämä henkilö ei kyllä tyle apua saamaan. Nuorten mt-palvelut ovat muutenkin aivan retuperällä. Se on juuri noita psyk. sh-tapaamisia.

Edellinen täällä, terve! Toki olen lukenut aiemmat kommentit. Itseasiassa olen lukenut koko ketjun läpi, kun sattui aihe kiinnostamaan, vaikka en olekaan kenenkään äitipuoli. 

Toki tiedän jotakin siitäkin, miten nykyinen mt-puoli toimii. Tiedän, että itselleen tai ympäristölleen vaarallinen potilas saa helpommin apua kuin vaaraton. Ainakin minun itsetuhoiset ajatukseni on otettu ihan vakavasti ja olen toistamiseen terapiassa. Samalla tarkistettiin myös lääkitystäni. Näiden kaikkien toimenpiteiden vuoksi olen pikkuhiljaa toipumassa. Sivumennen sanoen, en koskaan halunnut kuolla, silti kuolema-ajatukset valtasivat ajatukseni, ja pidin sitä niin huolestuttavana, että hakeuduin uudelleen hoitoon. 

Olin huolissani siitä, ettei tämä nuori, selkeästi eksyksissä oleva ihminen (tästä olemme samaa mieltä!) ehkä olekaan kertonut ihan kaikkea terapeutilleen. Tilanteet myös vaihtelevat, niin myös henkinen tasapaino - tiedän kokemuksesta. Olin huolissani siitäkin, että nämä itsemurha-ajatukset ovat ehkä niin tuoreita, ettei hän ole kertonut terpalleen. Kuukaudessa ehtii tapahtua kaikenlaista. 

Jos olisit lapseni, veisin sinut välittömästi päivystykseen. 

Kurjaa, jos kommenttini tulkitaan veitsen kääntämiseksi haavassa.  Se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni. Olen toisinaan tälläkin palstalla lohduttanut nuorta, eksyksissä olevaa ihmistä sanomalla jotakin tämän tapaista. Yleensä olen saanut ihan myönteistä palautetta tämäntapaisiin kommentteihini: vaikka omat vanhemmat eivät välitä, joku vieras täti netin toisessa päässä ajattelee lämpimästi.

"Kyllä nyt pitäisi isän ja äitipuolen huolehtia ja ottaa luokseen."

Tässä olen täysin samaa mieltä. Olen kuitenkin ymmärtänyt kirjoittajan kommenteista, ettei hänellä ole sijaa isän uudessa perheessä.

Olen yhä sitä mieltä, että hänen kannattaa puhua itsetuhoisista ajatuksistaan terapeutille. Eikä päivystyksen mahdollisuutta pidä unohtaa. Myös lääkitys pitää tarkistaa. Ennen kaikkea olisi hyvä, että hän saisi rahoituksen terapiaa varten järjestymään, jotta hän pääsisi toipumaan.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Tai sitten voin vain muuttaa isälleni ja tappaa itseni siellä, kuten olen miettinyt. Voivat sitten miettiä äitipuolen kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin.

En ole aikaisemmin kommentoinut tähän ketjuun, mutta nyt on ihan pakko!

 

Sinä suunnittelet itsemurhaa rangaistaksesi isääsi ja äitipuoltasi! Vaikuttaa siltä, että sinulla on muitakin ongelmia kuin pelkkä vakava masennus. Tarvitset pikaisesti ammattiapua itsellesi. 

Oletko kertonut terapeutillesi itsetuhoisista ajatuksistasi? Kyllä kannattaisi! Tai oikeammin, sinun pitäisi hakeutua pikaisesti psykiatriseen päivystykseen itsetuhoisten ajatustesi vuoksi. 

Tarvitset myös pitkän terapiajakson päästäksesi eroon pahasti vääristyneistä ajatusmalleistasi. Onko lääkityksesi kunnossa? Lääkityksen puute, liian pieni annostus tai vääränlainen lääkityskin voivat aiheuttaa vääristyneitä ajatuksia. Lääkitystä ei pidä kuitenkaan mennä itse rukkaamaan vaan se pitää tehdä lääkärin kanssa yhteistyössä. 

Minulla on ollut isäpuoli, mutta en ole sen vuoksi hajalla. Päinvastoin. Minulle oli ihan ok, että äiti löysi itselleen sopivan puolison erottuaan isästä.  Minulla kyllä kesti muutamia vuosia hyväksyä äidin uusi mies, niin hajalla olin lapsena kokemistani ahdistavista asioista. Oma isäni pahoinpiteli minua ja muuta perhettä ennen kuin muutimme isän luota pois. En kuitenkaan koskaan fantisoinut itsemurhasta kostona isää tai ketään muutakaan kohtaan vaikka toisinaan olenkin ollut huonossa kunnossa. 

Nyt aikuisena minulla on hyvät välit isäpuoleni kanssa. Ihailen hänen sinnikkyyttään, ettei hän luovuttanut, sillä olin melkoinen riivinrauta murrosikäisenä. Koskaan en ole odottanut häneltä mitenkään läheistä suhdetta, mutta sellainen meillä on nyt. 

Kerron tämän sinulle, jotta luopuisit kostoitsemurhasta haaveilemisesta. Etkö tajua, miten sairas ajatuksesi on? Miten silmäsi saisi avautumaan näkemään, että tarvitset nyt todella järeitä apuja omiin mielenterveysongelmiisi? Sitä on yrittänyt kovin moni tässäkin ketjussa siinä mitenkään onnistumatta. Jos olisit lapseni, veisin sinut välittömästi päivystykseen. 

Ihan ohiksena, eikö ihmiset oikeasti lue ennenkun kommentoi? Tuossahan kertoi miksei ole terapiassa. Aiemmin ollut laitoshoidossa, nyt avohoito psyk. sairaanhoitajan käynneillä. Tuo on aivan normaalia psyk. hoitoa nykyään, ei päivystyksessä reagoida, jollei ole psykoosissa. Sinne on aivan turha mennä istumaan. Tämä on hoitoalan työntekijöillä ihan yleinen tieto.

Lisäksi tämä kirjoittaa isän tietävän psyykkisestä tilasta. Turha varmaan kääntää veistä haavassa ja kertoa, mitä tekisit, jos hän olisi sinun lapsesi. Isää ja tämän perhettä (puoliso ja puolison omat lapset) johon kirjoittajaa ei otettu mukaan, kun ei tunnu kiinnostavan. Minkä tämä kokeekin ongelman juuriksi. Toisaalta ymmärrän, että on järkyttävää, että puolison lapsilla on oikeus olla perhettä isän kanssa, mutta itsellä ei ole. Se ei tietenkään ole ainoa tilanteen aiheuttaja, mutta ehkä alkusyy.

Minä näen tässä hylätyn, hukassa olevan nuoren. Äitikin kuollut. Ihan yksin maailmassa, tullut hylätyksi ja masentunut. Kyllä nyt pitäisi isän ja äitipuolen huolehtia ja ottaa luokseen. Varsinkin jos siellä on muitakin samanikäisiä, miksi heillä olisi isompi oikeus olla vanhempansa tykönä. Päivystyksestä tämä henkilö ei kyllä tyle apua saamaan. Nuorten mt-palvelut ovat muutenkin aivan retuperällä. Se on juuri noita psyk. sh-tapaamisia.

Edellinen täällä, terve! Toki olen lukenut aiemmat kommentit. Itseasiassa olen lukenut koko ketjun läpi, kun sattui aihe kiinnostamaan, vaikka en olekaan kenenkään äitipuoli. 

Toki tiedän jotakin siitäkin, miten nykyinen mt-puoli toimii. Tiedän, että itselleen tai ympäristölleen vaarallinen potilas saa helpommin apua kuin vaaraton. Ainakin minun itsetuhoiset ajatukseni on otettu ihan vakavasti ja olen toistamiseen terapiassa. Samalla tarkistettiin myös lääkitystäni. Näiden kaikkien toimenpiteiden vuoksi olen pikkuhiljaa toipumassa. Sivumennen sanoen, en koskaan halunnut kuolla, silti kuolema-ajatukset valtasivat ajatukseni, ja pidin sitä niin huolestuttavana, että hakeuduin uudelleen hoitoon. 

Olin huolissani siitä, ettei tämä nuori, selkeästi eksyksissä oleva ihminen (tästä olemme samaa mieltä!) ehkä olekaan kertonut ihan kaikkea terapeutilleen. Tilanteet myös vaihtelevat, niin myös henkinen tasapaino - tiedän kokemuksesta. Olin huolissani siitäkin, että nämä itsemurha-ajatukset ovat ehkä niin tuoreita, ettei hän ole kertonut terpalleen. Kuukaudessa ehtii tapahtua kaikenlaista. 

Jos olisit lapseni, veisin sinut välittömästi päivystykseen. 

Kurjaa, jos kommenttini tulkitaan veitsen kääntämiseksi haavassa.  Se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni. Olen toisinaan tälläkin palstalla lohduttanut nuorta, eksyksissä olevaa ihmistä sanomalla jotakin tämän tapaista. Yleensä olen saanut ihan myönteistä palautetta tämäntapaisiin kommentteihini: vaikka omat vanhemmat eivät välitä, joku vieras täti netin toisessa päässä ajattelee lämpimästi.

"Kyllä nyt pitäisi isän ja äitipuolen huolehtia ja ottaa luokseen."

Tässä olen täysin samaa mieltä. Olen kuitenkin ymmärtänyt kirjoittajan kommenteista, ettei hänellä ole sijaa isän uudessa perheessä.

Olen yhä sitä mieltä, että hänen kannattaa puhua itsetuhoisista ajatuksistaan terapeutille. Eikä päivystyksen mahdollisuutta pidä unohtaa. Myös lääkitys pitää tarkistaa. Ennen kaikkea olisi hyvä, että hän saisi rahoituksen terapiaa varten järjestymään, jotta hän pääsisi toipumaan.  

No etpä huolella lukenut minunkaan viestiäni. Kirjoittaja EI läy terapiassa. Syykin kävi ilmi. Käy vaan (kerran kuussa, ilmeisesti?) sh:n vastaanotolla. Se on täysin eri asia, se on seurantakäynti, ei terapiaa. Kertoi käyneensä joskus myös psykologilla. Hehän arvioivat potilaan tilaa yleensä puolivuosi/vuositasolla, kuten lääkärit. Miksi jauhat kokoajan terapiasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vttu mitkä kusipäiden kokoontumisajot. Oletteko noin munankipeitä, että pitää tuhota lasten elämä antamalla heille tunne siitä, etteivät ole haluttuja ja hyväksyttyjä OMASSA KODISSAAN?

Ja vaikka lapset olisivat vain viikonloppuja, heidän isänsä koti on heidän kotinsa, ainakin tasapainoisilla vanhemmilla. Omassa kodissa heillä on oikeus olla omanlaisiaan. Vtun ämmat.

No kuule, minä olen yks noista joita ei enää äidin rooli kiinnosta. Mut lapset ovat tervetulleita, heitä varten on lelut ja vaatteet ja systermit ja todellakin viihtyvät meillä. Paremmin luultavasti kuin äidillään. Ja minun lapseni ovat sanoneet että on kiva käydä isällä ja suhteet kunnossa, muttei se ole heidän koti. Vaan heidän ainoa koti on minun kanssa. Eikä tässä oo mitään negatiivista. Suhteet isään ja tämän vaimoonkin ovat lämpimät. Pitäskö alkaa heille huutaa että ei, kyllä se isän koti on teidän koti...?

No jos miehen lapset viihtyy niin paljon paremmin teillä, niin ottakaa ne teille asumaan. Vai onko niin, että sun koti on sun lapsille koti mutta sun miehen koti ei ole miehen lapsille?

Ja tuo nyt on ihan naurettavaa olettaa, että kaikki on hyvin, kun lapset vaikuttaa siltä. Haloo, lapset yrittää miellyttää vanhempiaan jopa tilanteissa, jossa päädytään huostaanottoon! Ainahan lapset sanovat haluavansa asua kotona!

Itsekin vasta aikuisena olen terapiassa alkanut käsitellä tätä iskän "uutta" puolisoa, jonka koti ei ollut minun koti. Juuri tällaiset "mukavat" mutta "en äidiksi rupea" välit teki minulle tunteen, etten ole haluttu isän elämään, ja etten ole hyväksytty. Terapeuttini mykaan ihmiset hyppää uusperhekuvioihin tajuamatta, että ne lapset on ihmisiä, ja niitä on opittava rakastamaan. Lapsen oikeus on olla rakastettu vanhempansa luona, ei siedetty. Aikuisen on otettava vastuuta myös toisen lapsista antaakseen tunteen ehjästä perheestä ja aikuisten luotettavuudesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Isän kodin pitäisi olla myös lasten koti, sillä miyä jos äidilke vaikka sattuu jotain tms. Joutuuko lapset olemaan "vierailulla" isillä sitten kunnes muuttavat kotoa?

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tässä sulle kohtalotoveri!

Se eukko, joka oli just tuollainen "asialliset välit, mutta en ole sun äiti" on aiheuttanut mulle niin pahat traumat :( iskällä "sai" olla, mutta kyllä sen aisti mitä se eukko ajatteli... muka jotenkin asiallinen, mutta se välittämisen puute oli kamalaa.. miksi isä otti sellaisen naisen. Tottakai naisen omat lapset sai olla kuin kotonaan, itse olin vieraana... :( kyllä oli niin eriarvoista tämäkin. Yritin aina olla kiltisti että se eukko ajattelisi että isän koti on minunkin. Ei auttanut, kun ei "halunnut äidiksi alkaa". Käyn myös terapiassa hylkäämistraumoista, jossa terapeutti on sanonut, että nämä kuviot on aiheuttanut paljon ongelmia tämän getken nuorille aikuisille. Siis jotka on ollut lapsia uusperhekuvion aikaan.

Kiva kuulla että muilla samoja fiiliksiä. Toivoisin ettei ihmiset menisi yhteen jollei oikeasti voisi ottaa avosylin vastaan toisen lapsia, ja vaikka asumaan yhteiseen kotiin tarvittaessa. Niin että oltaisiiin perhe.. vältyttäisiin monelta lapsen murheelta..

Oikeasti kiitos näistä kokemuksista! Nämä olivat minulle todella arvokkaita. Olin 8 kun isäni muutti uuden naisen kanssa yhteen. Seurustelua uuden kanssa oli takana alle 2 vuotta (en tiedä varmasti). Äidilleni ero oli rankka paikka, ja hän käsitteli vielä tunteitaan. Isä oli alkanut seurustelemaan heti eron jälkeen, joten äiti koki itsensä arvottamaksi ja suhteen olleen isälle merkityksetön. Äidistä sitten annettiin (yritettiin antaa) minulle kuva että tämä oli todella hankala, ja vain kiusallaan ei hyväksynyt isän uutta suhdetta, suorastaan sabotoi tätä. Oikeasti isäni ei ollut hoitanut eroa kunnolla. Isä ei suostunut puhumaan erosta eikä yrittänyt mitenkään tukea äitini vanhemmuutta. Äiti oli oikeassa, kun yritti huolehtia oloistani kun olin isän luona. En todellakaan kokenut olevani kotonani, olin vieras, kylässä. En lapsena tiedostanut sitä, mutta kyllä siinä oli sellainen jatkuva pahanolontunne mukana.

 Sain kyllä olla siellä, mutta huomasin olevani "liikaa" uudelle naiselle. Minua piti vaan sietää joka toinen vkl ja keskiviikkoisin. Naisen omat lapset saivat mennä ja tulla miten tykkäsivät, oli omat huoneet ja kaapit, minulla joku nurkkaus, johon laitoin vaatteeni, ja kyläilystä piti sopia etukäteen. En voinut vain mennä "kotiin".

Kyllä jäi arvoton fiilis :( Äiti yritti minua tukea. Sairastuin masennukseen teini-iässä, sillä tiellä mennään yhä näin parikymppisenä. Isän uusi nainen leikkii yhä perhettä omien kakaroidensa (myöhäisteinejä) ja isäni kanssa. Tekisi mieli jäädä asunnottamaksi ja tupata sinne asumaan. Siinähän olisi akalla sietämistä, ja olisi ihan oikein. Tällä menolla ei kyllä ole varaa vuokraan ja toteutuu tämä uhkakuva.

Parikymppinen aikuinen nainen tuppaamassa asumaan isänsä ja hänen perheensä luokse? Et voi olla tosissas. Koko tekstistäsi paistaa se, että äitisi on siirtänyt traumojaan sinulle, joissa nyt aikuistumisen kynnyksellä ryvet, kun et suostu aikuistumaan vaikka pitäis. Itse muutin pois YDINPERHEESTÄ 16-vuotiaana, ja isä antoi selvän viestin, että jos nut lähdet, niin turha kinuta enää takaisin. Mä taas olin niin aikuinen ja kypsä omasta mielestäni, parisuhteessa, opiskelemassa ja töissä ja 16-vuotiaana olin vakaasti päättänyt, että nyt on aika itsenäistyä. Vaikka vanhempani sittemmin erosivatkin eikä isälläkään mennyt kauaa kun oli jo uudessa suhteessa, niin en kokenut olevani oikeutettu menemään aikuisena enää takasisin isän enkä äidinkään luokse asumaan, kun aikuisen on alettava ottamaan vastuuta itsestään.

Mites sinä? Luuletko, että isäsi on elätusvelvollinen aikuisesta lapsestaan? Tai edes ottamaan sua nurkkiinsa asumaan? Nyt kun oot parikymppinen, tiedät varmasti, että elatusvastuu päättyi siihen, kun täytit kahdeksantoista. Susta ei makseta lapsilisiä eikä elareita, ja jos kerran tiedät, ettei sulla oo varaa asua omillas, niin sossuun mars (vai kelako niitä toimeentulotukiasioita nykyään hoitaa?).

Ihmettelen oikeasti näitä nykynuoria, ketkä on niin uusavuttomia, ettei pärjää omillaan edes kaksikymppisinä. Ei osaa hoitaa elämänsä kuntoon ja odottaa, että kyllä vanhempien on musta huolehdittava, vaikka pääsenkin jo baariin ja vaikka minne omilla papereilla ja olen sen ikäinen, että moni on ollut jo vuosia työelämässä ikääni mennessä. Pullamössönuoret.

Mihin mielestäsi päättyy sitten vanhempien elatusvastuu mielestäsi? Oletatko, että vielä kolme-nelikymppisenä sulla on oikeus pilata elämäsi esim alkoholisoitumalla tai narkkaamalla, tai muuten vain laiskistumalla, ja palata sen jälkeen vanhempien nurkkiin häntä koipien välissä odottamaan, että kyllä äiti/isi musta pitää huolen, vaikka mä oonkin jo aikuinen, joka vain ei millään halua aikuistua? Nyt se pää pois perseestä ja ala rakentamaan omaa elämää, oot AIKUINEN jo, sun on otettava vastuuta vähintäänkin itsestäs (pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt, sillä olettamuksella, että olet 20-21 etkä esim 28-29 mikä on myös "parikymppinen" itse olin asunut jo muutaman vuoden omillani, mennyt naimisiin ja synnyttänyt ensimmäisen lapseni). Kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole elättää nurkissaan täyskasvuista aikuista loiseläjää, vaikka tuo loinen sattuiskin olemaan oma aikuistunut lapsi.

Ja vielä toinen juttu. Äitisi katkeruus isälleen ja uudelle vaimolleen on saastuttanut mielesi. Edelleen "leikkii perhettä" monen vuoden jälkeen ei kuulosta sinun puheilta, vaan katkeroituneen äitisi, joka ei koskaan hyväksynyt isäsi uutta puolisoa. Uskoisin, että jos menisit terapiaan, löytäisitte yhdessä terapeutin kanssa muitakin ajatuksia ja asenteita, mitkä eivät ole omiasi, mutta jotka olet omaksunut. Terapeutti auttais sua purkamaan pahan olosi, löytämään todelliset syyt siihen ja jopa avaimet, millä pääsisit tunteitasi ja lukkojasi availemaan ja käsittelemään. Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jotta sinun ois helpompi aloittaa oma elämäsi. Tsemppiä.

Mitä helvettiä sä tulet mua neuvomaan, kun et tiedä tilanteesta mitään? Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, ja olen täysin tuilla. Pystyn käymään pari päivää viikossa työtoiminnassa mistä saan 6e/päivä. Terapiaan minulla ei ole varaa, kelan rahan jälkeen omavastuuta jää useampi kymppi/kerta. Olen jutellut psykologin kanssa teini-ikäisestä saakka, ja paljon olemme keskustelleet itsetunnostani, joka ei ole normaali sillä minulla on niin pahat hylkäystraumat, sekä siitä, miten voisin alkaa kokemaan itseni arvokkaaksi ja halutuksi. Vielä en ole vastauksia löytänyt. Psykologini on myös korostanut, että minulla on OIKEUS olla loukkaantunut ja surullinen kohtelustani. Minun pitäisi saada tälle perheasialle joku "closure".

Isä voi olla ottamatta minua luokseen asumaan, mikäli haluaa. Tuskin on pokkaa minua kadulle jättää, kun tietää psyykkeeni tilan. Varsinkin kun ne eukon lapset ovat tosiaan myöhäisteinejä, eli toinen on jo täysi-ikäinen. Olen vain vähän vanhempi. Miksi hän saa siis asua siellä, mutta minä en saisi? Äidin luo ei voi mennä, äitini kuoli valitettavasti syöpään viime vuonna.

Eukon lapset? :D

"Toinen jo täysikäinen ja mä olen vain muutaman vuoden vanhempi"? Salli mun nauraa. Mites ne leikkipaikat, mihin pääsee esim vain alle 12-vuotiaat, niin pitikö sinunkin päästä, vaikka olit jo esim 17 (=vain muutaman vuoden nuorempi).

Minullakin on diagnosoitu keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus silloin 19-vuotiaana. Hengissä oon enkä lääkkeitä tai terapiaa ole tarvinut kuin akuuttiin hätään silloin, kun 19-vuotiaana täytyi pitää koliikkivauvasta huolta enkä meinannut jaksaa. (Huom. aina se oma tilanne on kaiken vaikein, se on luonnollista, niin oli mullakin ;) )

Mitä äitisi kuolemaan taas tulee, otan osaa. Oma isäni kuoli syöpään vuonna 2013, joten ei ne sinunkaan kipuilut täysin tuntemattomia minulle ole.

Pointtini ei ollut lähteä kanssasi kinastelemaan siitä, kumman elämä ja psyyke on enemmän hajalla. Pointtini oli tsempata aikuistumisen tiellä, mikä ei sekään ole helppoa. Apua löytyy, jos jaksaa pyytää. Jos ei ole varaa terapiaan, uskoisin, että harkinnanvaraista toimeentulotukea on mahdollista saada siihenkin. Muttet sä oikein pääse tervehtymään ennen kuin luovut katkeruudestasi ja annat vanhemmillesi ja äitipuolellesi anteeksi. Tekstistäsi päätellen, siihen on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Sitten, kun olet valmis itse hyväksymään ja antamaan anteeksi kokemasi vääryyden, toipuminen voi alkaa. Saattaapi käydä hyvinkin vielä niin, että toipuessasi isästäsi ja hänen uusperhestään tulee vielä sinunkin perhettä. Uskoisin, että nuo aikuiset ovat siihen jo valmiita ja odottavat vain sitä hetkeä milloin aika ja sinä ootte kypsiä. Kenenkään ei tarvii passata katkeroitunutta yhteistyöhalutonta aikuista, jonka mielestä isän perhe on leikki-perhettä ja isän rakas vaimo on itse saatana. Pallo on sinulla, mitä sillä teet on kiinni vain ja ainoastaan siitä, kuinka valmis itse olet hyväksymään ja muuttamaan asenteesi ja suhtautumisesi ihmisiin ympärilläsi. Jos isäsi on edelleen yhdessä äitipuolesi kanssa, niin tuskin se aikuisen lapsen kiukuttelusta mihinkään muuttuu. Aikuiset ihmiset valitsevat itse omat puolisonsa, toisin kuin lapsia, joita ei voi valita. Ja jos isäsi ja äitisi ovat aikoinaan päätyneet eroon, tarkoittaa se sitä, ettei yhteiselämä toiminut, toisin kuin nykyisen kanssa, jonka kanssa edelleen "leikkii perhettä" sanojesi mukaan. Ja siinä kohtaa kun lapsen on kasvattanut ihminen, joka on lapsen isälle ikuisesti katkera, eikä aikuistunut lapsi itsekään myönnä sitä tosiasiaa, että suhtautumisensa isän rakkaisiin kanssa on pitkälti sitä, mitä äiti on isän selän takana isästä ja hänen puolisostaan katkerana kertonut, niin en ihmettele, että välit viilenee. Isä ja hänen perheensä eivät vaadi sinulta mitään, he vain odottavat, päätätkö tulla lähelle rakentamaan tervettä suhdetta, vai päätätkö unohtaa isän puolisoineen ja rakentaa omaa elämääsi. Pallo on sinulla.

Tuletko avoimin mielin isäsi kotiin vai pitämään sotaa "eukon" ja hänen lastensa kanssa, se tässä tulee olemaan lopputuloksen kannalta ratkaisevaa. Isän elatus- ja lasvatusvelvollisuus sua kohtaan on loppu, jatko on vapaaehtoista.

Osaatko lukea? EN KIRJOITTANUT MUUTAMAN VUODEN VANHEMPI vaan VÄHÄN VANHEMPI! Olen alle 2v vanhempi kuin tämä toinen! MIKSI VÄÄRISTELET SANOJANI? Äitini kuollessa muutin omilleni, mutta en pärjää, koska olen sairas. Eikö muka isälläni ole mitään edes moraalista velvollisuutta auttaa minua tässä???

Ja älä kirjoita asioista joisa et tiedä mitään!! Terapiaan saa "terapeutin etsimiskäynteihin" (max. 3kpl, jolloin voi kokeilla eri terapeutteja) harkinnanvaraista, sitten se on maksettava itse! Luuletko etten ole sossun asiakkaana tätä selvittänyt!

Te olette järkyttäviä kiusaajia ihmiselle, joka ihan oikeasti on psyykkisesti hajalla! Olen ollut laitoshoidossakin tämän asian kanssa tiimoilta. Nyt vaan keskustelut sairaanhoitajan kanssa 1krt/kk, enempää en saa. 

En ole se, jolle vastaat. Mutta.

Olen ollut vakavasti sairas, minunkin äitini kuoli ja jouduin katsomaan kun hän kuoli kouristellen ja hädissään. Olen saanut nuorena paniikkikohtauksia ja viimeisimpänä olin kuolla synnytykseen.

Ymmärrän mitä on tuska. Useimmat ymmärtävät, koska useimmat ovat kokeneet jotain sellaista kipeää, jota sinä pidät ainutlaatuisena oikeutuksena mustaan aukkoon sisimmässäsi.

Mutta sinä et voi käyttää tuskaa syynä omalle pahalle ololle enää aikuisena. Vanhempia ei voi syyttää ikuisesti. Olet oman itsesi vanki, eikä se vie ulos masennuksesta. Enemmän nyt itsetutkiskelua ja vähemmän kaiken muun syyttämistä ja voivottelua.

Laitoit itse sanoja meidän suuhumme, mutta nyt sanot meitä kiusaajiksi, koska emme anna sinun sääliä itseäsi piloille. Sääli ja voivottelu kun eivät sinua vie eteenpäin vaan se, että joku sanoo sinulle, mitä sinun pitää kuulla.

Haluat olla masentunut, koska uskot saavasi sillä sen huomion, jota et saanut lapsena. Haluat kostaa isällesi, et halua aikuistua. Mutta lopeta ajoissa, koska kärsit itse asenteestasi eniten.

Tai sitten voin vain muuttaa isälleni ja tappaa itseni siellä, kuten olen miettinyt. Voivat sitten miettiä äitipuolen kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin.

En ole aikaisemmin kommentoinut tähän ketjuun, mutta nyt on ihan pakko!

 

Sinä suunnittelet itsemurhaa rangaistaksesi isääsi ja äitipuoltasi! Vaikuttaa siltä, että sinulla on muitakin ongelmia kuin pelkkä vakava masennus. Tarvitset pikaisesti ammattiapua itsellesi. 

Oletko kertonut terapeutillesi itsetuhoisista ajatuksistasi? Kyllä kannattaisi! Tai oikeammin, sinun pitäisi hakeutua pikaisesti psykiatriseen päivystykseen itsetuhoisten ajatustesi vuoksi. 

Tarvitset myös pitkän terapiajakson päästäksesi eroon pahasti vääristyneistä ajatusmalleistasi. Onko lääkityksesi kunnossa? Lääkityksen puute, liian pieni annostus tai vääränlainen lääkityskin voivat aiheuttaa vääristyneitä ajatuksia. Lääkitystä ei pidä kuitenkaan mennä itse rukkaamaan vaan se pitää tehdä lääkärin kanssa yhteistyössä. 

Minulla on ollut isäpuoli, mutta en ole sen vuoksi hajalla. Päinvastoin. Minulle oli ihan ok, että äiti löysi itselleen sopivan puolison erottuaan isästä.  Minulla kyllä kesti muutamia vuosia hyväksyä äidin uusi mies, niin hajalla olin lapsena kokemistani ahdistavista asioista. Oma isäni pahoinpiteli minua ja muuta perhettä ennen kuin muutimme isän luota pois. En kuitenkaan koskaan fantisoinut itsemurhasta kostona isää tai ketään muutakaan kohtaan vaikka toisinaan olenkin ollut huonossa kunnossa. 

Nyt aikuisena minulla on hyvät välit isäpuoleni kanssa. Ihailen hänen sinnikkyyttään, ettei hän luovuttanut, sillä olin melkoinen riivinrauta murrosikäisenä. Koskaan en ole odottanut häneltä mitenkään läheistä suhdetta, mutta sellainen meillä on nyt. 

Kerron tämän sinulle, jotta luopuisit kostoitsemurhasta haaveilemisesta. Etkö tajua, miten sairas ajatuksesi on? Miten silmäsi saisi avautumaan näkemään, että tarvitset nyt todella järeitä apuja omiin mielenterveysongelmiisi? Sitä on yrittänyt kovin moni tässäkin ketjussa siinä mitenkään onnistumatta. Jos olisit lapseni, veisin sinut välittömästi päivystykseen. 

Ihan ohiksena, eikö ihmiset oikeasti lue ennenkun kommentoi? Tuossahan kertoi miksei ole terapiassa. Aiemmin ollut laitoshoidossa, nyt avohoito psyk. sairaanhoitajan käynneillä. Tuo on aivan normaalia psyk. hoitoa nykyään, ei päivystyksessä reagoida, jollei ole psykoosissa. Sinne on aivan turha mennä istumaan. Tämä on hoitoalan työntekijöillä ihan yleinen tieto.

Lisäksi tämä kirjoittaa isän tietävän psyykkisestä tilasta. Turha varmaan kääntää veistä haavassa ja kertoa, mitä tekisit, jos hän olisi sinun lapsesi. Isää ja tämän perhettä (puoliso ja puolison omat lapset) johon kirjoittajaa ei otettu mukaan, kun ei tunnu kiinnostavan. Minkä tämä kokeekin ongelman juuriksi. Toisaalta ymmärrän, että on järkyttävää, että puolison lapsilla on oikeus olla perhettä isän kanssa, mutta itsellä ei ole. Se ei tietenkään ole ainoa tilanteen aiheuttaja, mutta ehkä alkusyy.

Minä näen tässä hylätyn, hukassa olevan nuoren. Äitikin kuollut. Ihan yksin maailmassa, tullut hylätyksi ja masentunut. Kyllä nyt pitäisi isän ja äitipuolen huolehtia ja ottaa luokseen. Varsinkin jos siellä on muitakin samanikäisiä, miksi heillä olisi isompi oikeus olla vanhempansa tykönä. Päivystyksestä tämä henkilö ei kyllä tyle apua saamaan. Nuorten mt-palvelut ovat muutenkin aivan retuperällä. Se on juuri noita psyk. sh-tapaamisia.

Edellinen täällä, terve! Toki olen lukenut aiemmat kommentit. Itseasiassa olen lukenut koko ketjun läpi, kun sattui aihe kiinnostamaan, vaikka en olekaan kenenkään äitipuoli. 

Toki tiedän jotakin siitäkin, miten nykyinen mt-puoli toimii. Tiedän, että itselleen tai ympäristölleen vaarallinen potilas saa helpommin apua kuin vaaraton. Ainakin minun itsetuhoiset ajatukseni on otettu ihan vakavasti ja olen toistamiseen terapiassa. Samalla tarkistettiin myös lääkitystäni. Näiden kaikkien toimenpiteiden vuoksi olen pikkuhiljaa toipumassa. Sivumennen sanoen, en koskaan halunnut kuolla, silti kuolema-ajatukset valtasivat ajatukseni, ja pidin sitä niin huolestuttavana, että hakeuduin uudelleen hoitoon. 

Olin huolissani siitä, ettei tämä nuori, selkeästi eksyksissä oleva ihminen (tästä olemme samaa mieltä!) ehkä olekaan kertonut ihan kaikkea terapeutilleen. Tilanteet myös vaihtelevat, niin myös henkinen tasapaino - tiedän kokemuksesta. Olin huolissani siitäkin, että nämä itsemurha-ajatukset ovat ehkä niin tuoreita, ettei hän ole kertonut terpalleen. Kuukaudessa ehtii tapahtua kaikenlaista. 

Jos olisit lapseni, veisin sinut välittömästi päivystykseen. 

Kurjaa, jos kommenttini tulkitaan veitsen kääntämiseksi haavassa.  Se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni. Olen toisinaan tälläkin palstalla lohduttanut nuorta, eksyksissä olevaa ihmistä sanomalla jotakin tämän tapaista. Yleensä olen saanut ihan myönteistä palautetta tämäntapaisiin kommentteihini: vaikka omat vanhemmat eivät välitä, joku vieras täti netin toisessa päässä ajattelee lämpimästi.

"Kyllä nyt pitäisi isän ja äitipuolen huolehtia ja ottaa luokseen."

Tässä olen täysin samaa mieltä. Olen kuitenkin ymmärtänyt kirjoittajan kommenteista, ettei hänellä ole sijaa isän uudessa perheessä.

Olen yhä sitä mieltä, että hänen kannattaa puhua itsetuhoisista ajatuksistaan terapeutille. Eikä päivystyksen mahdollisuutta pidä unohtaa. Myös lääkitys pitää tarkistaa. Ennen kaikkea olisi hyvä, että hän saisi rahoituksen terapiaa varten järjestymään, jotta hän pääsisi toipumaan.  

No etpä huolella lukenut minunkaan viestiäni. Kirjoittaja EI läy terapiassa. Syykin kävi ilmi. Käy vaan (kerran kuussa, ilmeisesti?) sh:n vastaanotolla. Se on täysin eri asia, se on seurantakäynti, ei terapiaa. Kertoi käyneensä joskus myös psykologilla. Hehän arvioivat potilaan tilaa yleensä puolivuosi/vuositasolla, kuten lääkärit. Miksi jauhat kokoajan terapiasta?

Myös psyk.sh:n keskustelut ovat terapiaa. Tästä minulla on ihan omakohtaista kokemusta, ihan psyk.polilla kävin silloin ensimmäisellä masennuskierroksellani. Psykiatria näin vain muutaman kerran esim., kun piti tarkistaa lääkitys jne.

Terapiaa on tosiaankin monenlaista ja monentasoista. Tällä hetkellä (toinen masennuskierros) käyn psykologin vastaanotolla ja psykiatria näen silloin tällöin, siihenkin on omat syynsä, mutta ne eivät kuulu tähän. Aika harvoin psyk.polilla tarjotaan psykologia terapeutiksi, näin olen käsittänyt. 

Kelan myöntämää terapiaakin on väläytelty, mutta se tulee sitten aikanaan. Toivon, että myös tämä nuori eksynyt ihminen saa Kelan myöntämän  terapian rahoituksen kuntoon. 

Mitä muuta haluat tietää mt-kuntoutumisesta potilaan näkökulmasta? Kerron mielelläni, jos osaan. Osastolla en ole koskaan ollut, joten siitä tiedän vain muiden kertomana. 

Ei ole sairaanhoitaja muuten terapeutti, eikä tarjoa terapiaa. Terapeuteilla on ihan omat koulutuksensa, eikä tuollaista nimikettä voi sh käyttää.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sairaanhoitaja muuten terapeutti, eikä tarjoa terapiaa. Terapeuteilla on ihan omat koulutuksensa, eikä tuollaista nimikettä voi sh käyttää.

Mitä terapiaa tarkoitat?

Terapiaa on tosiaankin monenlaista, kuten tuolla edellä mainittiin. 

Kansanomainen esitys siitä, mitä terapialla tarkoitetaan, löytyy mm. Wikipediasta. 

Terapia

Tämä artikkeli käsittelee hoitomuotoa. Artikkeli yhtyeestä, katso Terapia (yhtye).

Terapia (lat. therapīa, kreik. θεραπεία, sananmukaisesti "parantaminen"[1]) on pyrkimys korjata terveysongelma, ja se yleensä seuraa lääketieteellistä diagnoosia. Arkikielessä käsite viittaa tavallisesti psykoterapiaan tai puheterapiaan, mutta se voi joissain yhteyksissä viitata myös fysioterapiaan.

Suomessa työskentelevistä terapeuteista Valviran hyväksymiä laillisia ammattihenkilöitä ovat puheterapeutit, toimintaterapeutit, fysioterapeutit sekä ravitsemusterapeutit. Näitä ammatteja ei voi harjoittaa muu kuin laillistettu ammattihenkilö. Lisäksi sekä psykoterapeuteilla että jalkaterapeuteilla on Valviran myöntämä nimikesuojattu ammattinimike. Sen sijaan esim. taide- tai musiikkiterapeuttina voi työskennellä ilman Valviran myöntämää laillistusta.

Muita terapiamuotoja ovat:

Kirjallisuusterapia

Musiikkiterapia

Taideterapia

Sisällysluettelo

 [piilota] 1Terapiamuotoja

1.1Psykoanalyysi

1.2Kirjallisuusterapia

2Lähteet

Terapiamuotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysissä tavoitteena on, että potilas tulee tietoiseksi omista tiedostamattomista pyrkimyksistään terapeutti-potilas -dialogin myötä. Potilas saa puhua vapaasti ajatuksistaan ja mielikuvistaan terapeutille. Hänen ei tarvitse erityisesti keskittyä lapsuuden tapahtumiin, vaan lapsuuden kokemuksiin liittyvät toiveet ja pelot tulevat esiin potilaan kokemissa tunteissa analyytikkoa kohtaan. Psykoanalyysi kestää hoitona yleensä 4-7 vuotta.

Kirjallisuusterapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuusterapiassa käytetään valmista kirjallista aineistoa ryhmämuotoisen terapian välineenä. Terapeuttisuus ryhmässä perustuu läsnäolijoiden väliseen vuorovaikutukseen, jossa jäsenten kirjoituksista annettu ja saatu palaute on keskeistä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Terapia

Nämä kaikki ovat terapioita.

Vierailija kirjoitti:

Vasta aikuisiällä olen tajunnut, että oma äitini oli juurikin tuollainen katkera "lasten äiti." Vaikka itse oli ollut jättäjä, ja muutti toisen miehen luo, otti kaksi lasta mukaan, ja kaksi jätti isälleni. Silti elatusmaksuja vaati oikeusteitse isältäni, ja PALJON. Mustsmamaalasi isääni minulle jaytkuvasti, yritti väkisin saada minua kutsumaan uutta miestään isäksi ja mm. laittoi isäpuoleni allekirjoittamaan koulutodistukseni "uutena isänä" (olin 12). Uuden puolisonsa, ns. "Isäpuoleni" kanssa otti lainarahaa 10 000€ ja lukuisien keinohedelmöitysten jälkeen saivatkin yhteisen lapsen. Ja jatkossa minä sainkin vaatteeni isoveljeltäni kierrätyksenä, ammattikoulunkin jouduin jättämään kesken ja menemään töihin, sillä sain kuussa muuten vain 20€ rahaa, sillä ehdolla että siivosin koko asunnon joka viikko yksin. Pikkuvelipuoleni sai kaiken, hänen vaatekaappinsa pursusi vaatteita kun itse kuljin rääsyissä. En saanut kulkea kotona vapaasti ja käydä esim. suihkussa iltaisin tai keittiössä, ettei "pikkuveli" herää. Äitini hoidatti pikkuveljeni suurilta osin minulla. Isäpuolesta sen verran, että oli lähes aina humalassa tai krapulassa, sanoi minulle "saisit sinäkin uusia vaatteita mutta et ole mun lapsi" ja hakkasi minua.

Isäni eli yksin veljieni kanssa, maksoi suuria summia elatusmaksuja jotka menivät äitini menoihin ja pikkuvelipuoleeni. Lopulta isäni tapasi uuden naisen, joka oli mukava. Ei yrittänytkään esittää äitiä minulle. Heiltä kuulin, että tiesivät ahdingostani, ja maksaisivat mieluusti elatusmaksusta edes osan minulle äitini sijaan, mutta äitini ei suostu... toki auttoivat minkä pystyivät. Muutin pois 17-vuotiaana omilleni. Myös äitini erosi isäpuolestani myöhemmin.

Aivan sama kuvio kuin meillä. Kaikki täsmää. Yritä tässä nyt olla isän uusi puoliso. Kaikkeni yritän, muttei tämä helppoa ole.

Vierailija kirjoitti:

No enpä voi sanoa nauttivani uusperhearjesta. Miehellä edellisestä suhteesta 3 lasta ja ensimmäinen yhteinen on tulossa.

Edellisen suhteen lapset ovat 2, 4 ja 6v, eli aivan saakelin raivostuttavassa iässä. Pitäisi olla ostelemassa kaikenmaailman Frozen-koulureppuja ja mies vaan kyselemättä ostaa mitä pikkuprinsessa pyytää. Miehen ex osallistuu lastensa menoihin silloin kun häntä itseään sattuu huvittamaan, eli maksattaa kaiken miehelläni eikä maksa edes elatusmaksuja. Ollaan hankittu koulutarvikkeet, vaatteet ja makseltu puhelinlaskua. Olisi maksattanut miehellä myös melkein 100e harrastusmaksun, jos en olisi avannut suutani. Mieheni ja hänen ex ovat hyysänneet lapset aivan riippuvaisiksi heistä ja minua ärsyttää, että niille lapsille pitää soitella joka päivä, vaikka olisivat poissa vaan yhden viikonlopun, eli ei siis yhtäkään päivää niin, että lapsista ei tarvitsisi puhua tai nähdä. 

Oma lapsi syntyy kesällä, enkä jaksaisi koko äitiyslomaa olla vastaanottamassa miehen lapsia koulusta kotiin ja pitämässä heille mitään ip-kerhoa. Haluaisin olla rauhassa oman perheeni kanssa, useammin kuin joka toinen viikonloppu. Mies ei suostu viikko-viikko-systeemiin, koska lapset ovat muka liian pieniä. Mitenköhän kaikkien muiden eroperheiden lapset sitten ovat ihan täyspäisiksi kasvaneet? 

Lisäksi raivostuttaa, että hankintojen lisäksi kaikki muukin kaatuu meidän harteillemme. Lasten harrastuksiin vieminen, meidän vastuulla. Vanhempainilta, meidän vastuulla. Neuvolat, meidän vastuulla. Passikuvat, meidän vastuulla. Miehen entisellä on auto mutta silti minä siirsin aamusta töitäni ja lähdin viemään lasta lääkäriin? 

2,4 ja 6-vuotiaat joille ostellaan koulutarvikkeita ja otetaan koulusta vastaan? Missä maassa?

"Omanani" pidän. Tarkoittaen sitä, että taloudessa asuu kaksi aikuista ja kaksi lasta, ja molemmat lapset ovat tismalleen samalla viivalla, ei ole suosimista eikä sorsimista. Olen aiemminkin kommentoinut perhetilanteestamme siihen Karmeimmat uusperhekuviot (tms)-ketjuun, eli miehellä aiemmasta suhteesta teini ja minulla aiemmasta teini, vuosi ikäeroa. Asutaan kaikki samaa taloutta, miehen teini käy äidillään lomilla ja viikonloppuisin. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä siitä lähtien, kun lapset ovat olleet taaperoita.

Ei tämä kuvio onnistuisi, jos miehen ex ei olisi tuollainen ihminen kuin hän on. Voisin kirjoittaa todella pitkän postauksen hänen hyvistä puolistaan, koska niitä riittää. Arvostan häntä todella paljon, ja olen tämän hänelle sanonutkin. Voi kuulostaa monen korviin oudolta, mutta meillä (minulla ja hänellä) on todella hyvät välit, aina ollut. Hoitivat eronsa aikoinaan asiallisesti, ja meillä on aina puhuttu minusta etunimellä ja äidistä äitinä, niinkuin kuuluu ollakin. Aikoinaan, kun exän työ vei hänet toiselle puolelle maata, neljän aikuisen voimin (minä, mies, ex ja hänen puolisonsa) istuttiin saman pöydä ääreen miettimään, että mikä on lapsen edun mukainen asumisjärjestely, ja lapsi muutti silloin meille (oli 4-vuotias silloin) ja exäkin silloin sanoi, että hän luottaa lapsensa minun hoitooni. Pidin, ja pidän edelleen sitä melkoisena luottamuksenosoituksena. 

Kyllä, ajoittain kuulen, että "sä et mua komennä, sä et oo mun äiti" mutta äidille kantelu minun tekemisistäni yleensä päättyy siihen, että äiti toteaa minun olevan oikeassa. Enkä minä osaa noista kommenteista hermostua tai loukkaantua, se kuuluu asiaan. Melkoisena lottovoittona voisin tilannettamme pitää, koska kaikilla aikuisilla on hyvin samankaltaiset ajatukset esimerkiksi kasvatuksesta ja rajojen pitämisestä. Siksi tämä toimii niin hyvin.

Täytyypä antaa suuri KIITOS vaimolleni, joka huolehtii neljästä lapsestani kuin omistaan. Lapsetkin pitävät häntä äitinään.

Itseni ei tarvitse juurikaan osallistua lastenhoitoon, kotitöihin tms. Entisenä totaaliyksinhuoltajaisänä tämä on kyllä luksusta. Töistä tullessa kotona odottaa ruoka ja lasten läksyt on tarkastettu. Vaimo huolehtii meistä kaikista päivittäin ja lapseni ovat kanssamme siis koko ajan.

Lasten oma äiti ole juuri ollenkaan lasten kanssa tekemisissä, mutta tekee parhaansa mukaan kiusaa etäältä.

Itse myönnän olevani sellainen kusipää, että muiden pentuja en katselisi. Sen vuoksi en koskisi missään nimessä naisiin, joilla on lapsia aiemmista suhteistaan.

Täytyypä yrittää muistaa vaimoa kukkakimpulla.