Onko kukaan muu vapaaehtoisesti kaveriton?

Suoraan sanottuna haluaisin olla kaveriton. Iän myöten minusta on tullut koko ajan erakompi eikä työpäivän jälkeen jaksaisi pitää kehenkään yhteyttä. Suoraan ahdistaa, kun puhelin kilahtaa ja sitä pitää katsoa, kuka taas laittaa viestiä tai soittaa. Totta kai ystäväni ja sukulaiset ovat rakkaita, mutta minulla ei ole antaa itsestäni kovin paljon. Mukava heitä on nähdä, mutta sitten kun pääsee kotiin niin tietää että ei se ole ohi, kohta pitää sopia seuraava tapaaminen tai puhelin taas soi tms.

Rakkauden tähden kuitenkin pidän heihin yhteyttä enkä haluaisi menettää heitä ja onneksi ovat oppineet, että mikään säännöllinen yhteydenpito kehenkään ei minulta onnistu tavallisessa arjessa (tietysti jos toiselle sattuu jotain niin olen käytettävissä, mutta pelkkää höpinää en jaksa suorittaa). Ihmettelen, että lähipiirissäni edes on enää n. 10 ihmistä, jotka minua kestävät. <3

Minä. Minulle ei ole koskaan ollut vaikeaa saada kavereita niin halutessani ja olen kuulunutkin useampaan tiiviiseen kaveriporukkaan elämäni aikana. Olen kuitenkin huomannut, että kaverisuhteet aiheuttavat minulle pelkästään ylimääräistä stressiä, eikä hyviä puolia oikeastaan ole. Minua ei suoraan sanottuna kiinnosta kahvitella tai istua iltaa porukassa ja jauhaa jotain turhanpäiväistä skeidaa, tai olla jatkuvasti heittämässä viestiä. Kaikkein pahin oli ehkä treenaaminen kaverin kanssa, sillä olen itse fiilispohjainen treenaaja. Oli pakko raahautua sinne salille kun oltiin se jo viikko sitten sovittu, vaikka sinä aamuna olisi tehnyt enemmän mieli mennä lenkille. Kaverit myös rajoittivat liikkumista erilaisissa tahtumissa. Oli tietenkin otettava heidätkin huomioon eikä voinut tulla ja mennä kuten itse halusi.

Ehkä olen itsekäs ihminen mutta minusta kaikki on niin paljon helpompaa ja mukavampaa yksin. Voi tehdä asioita pelkästään omilla ehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Minulle ei ole koskaan ollut vaikeaa saada kavereita niin halutessani ja olen kuulunutkin useampaan tiiviiseen kaveriporukkaan elämäni aikana. Olen kuitenkin huomannut, että kaverisuhteet aiheuttavat minulle pelkästään ylimääräistä stressiä, eikä hyviä puolia oikeastaan ole. Minua ei suoraan sanottuna kiinnosta kahvitella tai istua iltaa porukassa ja jauhaa jotain turhanpäiväistä skeidaa, tai olla jatkuvasti heittämässä viestiä. Kaikkein pahin oli ehkä treenaaminen kaverin kanssa, sillä olen itse fiilispohjainen treenaaja. Oli pakko raahautua sinne salille kun oltiin se jo viikko sitten sovittu, vaikka sinä aamuna olisi tehnyt enemmän mieli mennä lenkille. Kaverit myös rajoittivat liikkumista erilaisissa tahtumissa. Oli tietenkin otettava heidätkin huomioon eikä voinut tulla ja mennä kuten itse halusi.

Ehkä olen itsekäs ihminen mutta minusta kaikki on niin paljon helpompaa ja mukavampaa yksin. Voi tehdä asioita pelkästään omilla ehdoilla.

*tapahtumissa

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tavallaa joo. Teen isossa tiimissä työtä, jossa sosiaalinen kiintiö täyttyy äärimmilleen työpäivän aikana. En kaipaa kanssakäymistä siinä määrin enää työpäivän jälkeen , että haluasin tapailla ketään tai seurustella kenenkään kanssa. Siksi en aktiivisesti tutustu ihmisiin, enkä kaipaa ystäviä vaikka kahvittelemaan. 

Minusta tämä on oikeasti tosi surullista. Siis että työ vie mehut niin, että saa ihmisistä tarpeekseen eikä halua elämäänsä ihmisiä töiden ulkopuolelle. Mitä sitten jos työt loppuvat? Jos työ ei vaikuttaisi noin, haluaisitko ihmisiä elämääsi? Mitä teet vapaa-ajalla ja lomilla?

Mulla oli hyvä ystävä, yli 20 vuotta kesti ystävyys. Puukotti sitten mua selkään yhdessä työasiassa pahasti. Ja ryhtyi itse valittamaan, kerroin sitten mitä mieltä olin asiasta. Puoli vuotta meni että pääsin asiasta jonkinlaiseen tasapainoon. Ystäväni tiesi että minua on ennenkin petetty vastaavanlaisessa asiassa, ja että en meinannut päästä siitä yli, ja teki sen sitten itse. Luulen että olin lähellä hermoromahdusta, sillä puoleen vuoteen tämä oli ensimmäisenä aamulla mielessä ja viimeisenä illlalla.

Kun puoli vuotta oli kulunut niin tajusin, että viimeiset vuodet ystävyys olikin ollut lähinnä hyväksikäyttöä. Ystäväni käytti minun likasankona, mutta kun minä olisin halunnut puhua asioistani, niin hänellä ei ollutkaan aikaa. Lisäksi asiaan liittyi taloudellisia seikkoja.

Kaipaan ystävää jolle voisin puhua ajoittain ongelmistani ja käydä välillä kahvilla. Mutta valitettavasti en jaksaisi nyt kuunnella toisten murheita, eli en voisi tarjota vastavuoroisuutta, sen verran jäi traumoja edellisen ystävyyden jäljiltä. Eli en ole nyt valmis antamaan samaa kuin pitäisi saada päästäkseni tasapainoon.

Säälittävää, mutta tämä palsta toimii nyt ystävänäni, käyn itkemässä tänne.

Joskus kun oikein ottaa päähän, harkitsen että menisin jollekin psykologille puhumaan, mutta en halua niitä paperijälkiä asiasta. Ja viimeaikaisten tapahtumien valossa ...

Toinen mitä olen harkinnut, on että menisin kaupunkiin ja katsoisin kadulla jonkun kiireettömän näköisen ihmisen ja tarjoaisin viisikymppisen siitä hyvästä että lähtisi kahville ja kuuntelisi tunnin marmatustani. Ilman nimiä tai mitään. Olisitko valmis kuuntelemaan vieraan kitinää rahasta? Jos sinun ei tarvitisi muuta kuin myönnellä ja näyttää myötätuntoiselta. Voisit sitten jälkikäteen kertoa tarinaa, että tapasin tällaisen hullun joka maksoi kuuntelusta.

Minullakin on ollut tuttavia, joista olisin saanut helposti ihania ystäviä. Jostain syystä nämä ihmiset pitivät minusta kovasti. Minua vaivaa kuitenkin sama kuin monia muita tämän ketjun kirjoittajia, eli en jaksa vaivautua ihmisten vuoksi. Kaipa se on jonkinlaista itsekkyyttä, sillä ystävyys vaatii vaivannäköä. Voi olla kyse myös hyvin voimakkaasti introvertista persoonasta. Ihmisten seura syö energiaa, ei anna sitä ja palautumiseen menee vanhemmiten aina vain kauemmin. Nuorempana palautui nopeammin. 

Itsekään en ole kovin sosiaalinen, mutta pitäisikö niitä kavereita kuitenkin olla. Nyt jo tiedetään, että sosiaaliset ihmiset ovat terveempiä ja sairastuvat muistisairauteen harvemmin. Rantaruotsalaiset kuuluvat eläkeiässäkin kaikkiin järjestöihin ja heillä pidempi elinikä keskimäärin. Varsinkin juuri eläkkeellä korostuu ystävien ja sosiaalisten suhteiden merkitys. Ihmisen aivot ovat viriilimmät ja voivat paremmin, jos on edes joku, jonka kanssa jutella ja jakaa ajatuksia. Ei kannata kenenkään kokonaan olla ilman kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Lopetin kaikki kaverisuhteet samasta syystä. En yksinkertaisesti jaksa lörpötellä puhelimessa yhtenään ja vielä täysin tyhjänpäiväisistä asioista.

Ihmissuhteissa ei ole kyse "asioista" vaan ihan muusta.

Minulla ei ole yhtään kaveria eikä ystävää työkuvioiden ja harrastuskuvioiden ulkopuolella. En käy kenenkään luona kylässä enkä kenenkään kanssa kahvilla tai kaljalla, enkä koskaan kutsu ketään kotiini.

Perhe, työkaverit, liikuntaharrastukset ja muut vapaa-ajan aktiviteetit (muut harrastukset, remontit, kotityöt, kirjallisuus jne.) pitävät minut kiireisenä ja virkeänä. Harrastusteni ympärillä käyn silloin tällöin kiintoisaa keskustelua nettipalstoilla samanhenkisten ihmisten kanssa jotka ovat älyllisesti vähintään samalla tasolla.

En tiedä, mitä edes sanoisin perusmirjamille tai tavispertille... minua ei kiinnosta tosi-tv-ohjelmien juonenkäänteet, sydänsurut tai lasten ripulitaudit. Minua ärsyttävät tavikset jo kun niitä näkee ohimennen marketeissa.

Sitten taas harrastusteni parissa viihtyvät ihmiset ovat usein hyvin älykköitä ja lahjakkaita, mutta sosiaalisesti sellaisia, etten haluaisi heidän seuraansa millään muulla tavoin, kuin netissä.

Win-win. :-D

nämä jotka eivät lapsiaan rokota haluavat ettei piritta pentillä ole kavereita. meidän lapset ei ainakaan ole missään tekemisissä