Onko kukaan muu vapaaehtoisesti kaveriton?

Olen

Syy: haluan olla yksin.

Kaverit olisi vain tiellä. Miesten jutut ei kiinnosta ja naiset ovat ärsyttäviä.

En nyt ihan kuulu kohderyhmään, mutta annoin kenkää kaikille kavereille, joiden kanssa olin velvollisuudesta tekemisissä. Eli oli raskasta, tylsää tai ei-vastavuoroista kaveruutta. Yksi jäi. Mielellään kyllä tutustuisin uusiin ihmisiin, mutten usko tällä iällä olevan itsestäänselvyys että hyviä kavereita on jäljellä. Ihmisillä on jo omat porukkansa.

Mitä paremmin ihmisiä oppii tuntemaan, niiden seuraan kyllästyy tietyissä asioissa. Sitten kun haluaa elämään jotain uutta, ja löytää vaikka uuden harrastuksen, niin sitä mieluummin etsii uuden samanhenkisen ihmisen siihen harrastuksen yhteyteen, kuin pakottaa jotain vanhaa kaveria kiinnostumaan samasta asiasta. Samoin ei jaksa itse innostua kaikista kavereiden päähänpistoista.

Joskus vanhatki kaverit innostuu samasta asiasta ja kaveruus voi kasvaa uuteen kukoistukseen. Yleensä sitä kasvaa kavereistaan erilleen.

Niin, että joo, vapaaehtoisesti olen kaveriton. Tiettyjen asioiden tiimoilla tapaan ihmisiä, joiden haluaisin olevan kavereitani, mutta en halua pelottaa näitä ihmisiä pois tekemällä syvempää tuttavuutta. Kuitenkin nakkaisin heidät romukoppaan tai he minut, kun aika tulee.

Toisinsanoen jos olen ollut tekemisissä samojen hmisten kanssa hyvin pitkään ja ne tilanteet on menneet aina nappiin. Sitä mieluummin säilyttää hyvän muiston hienoista ihmisistä kuin, että pilaa sen pakonomaisella ystävyydellä.

Ihmissuhteiden pakonomainen ylläpitäminen on niin kuluttavaa, että takaan tämän etuoikeiden vain tärkeimmille sukulaisilleni ja naistystävälleni. 

Minä olen henkilö joka tykkää olla omassa seurassaan. Tosin sitä ei ihan valtavasti ole kun käyn täysipäiväisesti töissä tai opiskelen täysipäiväisesti. Opiskelen uusia kieliä vapaa-ajalla. Pelaan golfia, tennistä ja sulkapalloa. Näissä kaikissa on ihmisiä ympärillä.

Minulla on yksi ystävä jonka kanssa hengailen muuten vain. Tuttavia senkin edestä. Heitä näen vain asioihin liittyvissä tilaisuuksissa ja en tee lähemmin yleensä tuttavuutta. Olen hyvin tyytyväinen kun ei tarvitse syvällisempää tuttavuutta. Ihmiset ovat aina hetken aikaa elämässäni ja sitten siirryn eteenpäin.

Haluan kunnolla jutella ongelmistani niin käyn terapeutilla. En rupea muita ihmisiä turruttamaan asioillani kun ei minuakaan kiinnosta muiden draama.

Minulla on ollut hyviä ystäviä, mutta yhteydenpito on hiipunut. Minä annan sen hiipua, koska suhteet vievät niin paljon voimia. Olen siis introvertti. Ja tavatessa hyvinkin sosiaalinen, mutta väsyn "seurustelusta". Vaikka en pidä yhteyttä, ajattelen silti joskus vanhoja tuttuja ja ystäviä ja heillä on paikka sydämessäni.

Tällä hetkellä puolisoni on paras ystäväni.

Luulen, että voisin elää hyvin ihan yksinkin.

Ensinnäkin en vain jaksa ylläpitää kaverisuhteita. Kukaan kavereistani ei ole ollut ns. samanhenkinen kanssani, niin minua ei yksinkertaisesti ole kiinnostanut tavata, viestitellä ja kuunnella heidän juttujaan/kuulumisiaan.

Toiseksi minulla on huonoja kokemuksia ystävyyssuhteista, että mieluummin hankin lemmikin, kuin alan kaveeraamaan ihmisten kanssa.

Kolmanneksi, viihdyn todella hyvin yksin, omassa seurassani ja teen kivoja juttuja yksin, kuten käyn kävelyillä, elokuvissa, kirpputoreilla, ostoksilla, syömässä, kahvilla, puistoissa jne.

N27

Käykö muillakin niin, että ne kaverit alkaa ennen pitkää ärsyttämään ihan vietävästi? Vttuunnun heidän seuraansa, juttuihin ja maneereihin. Lopulta lemppaan heidät elämästäni.

Vierailija kirjoitti:

En varsinaisesti mutta olen todennut, että olen onnellisempi ilman kavereita kuin täysin eri aaltopituudella olevien sellaisten kanssa. Naispuolisilla kavereilla varsinkin on ikävä tapa olla rajattomia ystävyyssuhteissaan ja isommassa porukassa kaikki yritetään roolittaa johonkin tiettyyn muottiin. Miespuoliset kaverit ovat muuten olleet ok, mutta heteromiesten kohdalla olen ikävä kyllä tullut huomanneeksi, että jossain vaiheessa suurin osa alkaa haikailla joko seksiä tai romanssia. Olen tullut siis varovaiseksi vuosien mittaan niin nais- kuin miespuolistenkin ihmisten kohdalla.

Olen kyllä siitä onnekkaassa asemassa, että olen aina viihtynyt yksikseni. Jos olisin persoonallisuudeltani seurallisempi, niin olisin varmaan aika onneton. Hyvänpäiväntuttuja minulla kyllä on ja monesti sosiaalisuuskiintiöni täyttyy jo eri foorumeiden ja kirjeenvaihtokaverien kautta.

Tämä oli melkein, kuin omalta näppäimistöltäni. Aikaisemmin oli kaverisuhteita, mutta jossain vaiheessa annoin niiden hiipua pois, kun alkoi tympiä, ettei oikein kenenkään kanssa ollut samalla aaltopituudella. No samanhenkisiä miespuolisia ystäviä olisi sinällään ollut, aina tullut jostain syystä helpommin miesten kanssa toimeen, mutta ongelma juurikin tuo, ettei oikein tahdota pysyä kaverilinjalla ja sitten välit menee kiusalliseksi. Introverttina ihmisenä olen myöskin aina viihtynyt itsekseni, mutta toisinaan kaipaisin kaltaisteni seuraa. Harmi vain, että sitä mukaa kun ikää tulee lisää (olen jo 40+), koen olevani entistä poikkeavampi ikätovereihini nähden, erityisesti naisiin, ja todennäköisyys löytää samanhenkisiä kavereita koko ajan pienenee.

Töissä on kivat työkaverit. Vapaa-ajalla tykkään olla yksin kotona. Luen tai katselen dvd- levyjä tai telkkaria. Ja youtubessa on paljon kiinnostavia ilmailukanavia.

Toivon vaan että lapsilla olisi edes joku kaveri, ettei niiden tarvitsisi olla yksin.

Minua ei vain kiinnosta kaverisuhteet. En jaksa ja viihdyn ehkä liiankin hyvin yksin.

Tuttuja on ja ne riittää. Olen tainnut olla tällainen aina ja en kai muutu, kun ikää on jo 60 v

Vierailija kirjoitti:

Lopetin kaikki kaverisuhteet samasta syystä. En yksinkertaisesti jaksa lörpötellä puhelimessa yhtenään ja vielä täysin tyhjänpäiväisistä asioista.

Sama. Karsin myös facesta kaikki muut paitsi perheenjäsenet. Asun yksin ja viihdyn näin.

Minä nyt olen varmaan väärä ihminen vastaamaan, koska minulla on kavereita. Olen heidät kaikki tuntenut jo 20-30 vuotta, enkä heitä tapaa kuin ehkä kerran vuodessa. Silloinkin olen vain tyytyväinen, jos tapaaminen peruuntuu.

Työpaikkani on oikein sosiaalinen ja silloin minun pitää myös sellainen olla. En vain jaksaisi. Minulla on kotona mies ja yksi täysi-ikäinen ja lähellä äiti. He riittävät minulle ”kaveriksi”.

Sinänsä uskon ihmisitä oikein hyvää. Ei minulla negatiiviisa kokemuksia ole. Minä vain nautin enemmän omasta päästäni kuin muiden ajatuksista.

Kaverittomuus ei ole mulle periaate kysymys, mutta en vain ole tavannut ketään jonka seurassa oikeasti viihtyisiä. Normaaleissa sosiaalisissa tilanteissa parhaan hyvin (ihmiset jopa pitävät minusta), mutta muassa ei muut ihmiset oikeasti kiinnosta.

Sulla on ap outo suhtautuminen ystäviin. Vai puhuitko tosiaan vain kavereista? Minä en ole koskaan ajatellut, että olisin velkaa kenellekään ystävälleni yhtään mitään. Jos joku on mun ystäväni, en koe olevani vastuussa hänestä. Hän soittakoon itse ja kysyköön apua tai tukea, jos kokee, ettei saa sitä kysymättä. Jos ei halua soittaa ja kysyä ja ajattelee, että en ole enää hänen ystävänsä, itse hän siinä sitten pois jättäytyy. Jos ei viihdy seurassani, niin ei ole pakko olla.

Mulla ei ole siis mitään ihmisiä vastaan, jos jonkun kanssa on kivaa olla, niin olen totta kai mielelläni. Minulla oli vain hankala ja pitkään jatkunut masennus, jonka takia oma yhteydenpitoni ihmisiin oli heikkoa. Sen jälkeen ystävät ovat kaikonneet jonnekin. Mutta ajattelen sen niin, että on helpompi pitää yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa on jotain yhteistä, jos ei ole, side yleensä katkeaa.

En jaksa tutustua ihmisiin, jos ei se vain tapahdu.

Mutta koskaan en ole ajatellut, että olisin jotain velkaa ystävilleni. Eivätkä he minulle. Ystävyys perustuu vapaaehtoisuuteen, ei velvolkisuuksiin.

On. Ei jaksa takertuvia ihmisiä ja heidän tylsiä juttujaan. Omista jutuista ei ole tarvetta puhua.

Ihan on sama asia onko kaverton koska "luovuttanut" tai sosiaalisten tilojen pelon takia. Taustalla 100 % sama mekanismi, sama psykologia! 

Kun tarpeeksi on tullut takkin ja selkään niin alkaa ajattelemaan kuin aloittaja. Hän ehkä kuvittelee syntyneensä tuollaiseksi, mutta taustalla hänelläkin jokin trauma ja hylätyksi kokemisen tunne. Toiset vaan sinnittelee, lyö päätä seinään tms kauemmin erinäisistä syistä.

Mulla esim viimeinen usko kaveruuten meni kun lyhyen ajan sisällä tapahtui mm se, että KUKAAN ei halunnu järkätä mulle treffejä toisen sinkun kanssa, josta olin kiinnostunut ja meillä oli yhteisiä tuttavia. Juu tiedän ei tarvii, ja ehkä ne tiesi henkilöstä jotain jota eivät halunneet kertoa, tai pitivät mua liian ällönä hänelle. Ihan mikä vaan, reilu kaveri olisi kertonut rehellisesti mikä on homman nimi eikä vaan keksiä ihme tekosyitä/olettamia ja olla vaivautunut ja välttelevä.  Toinen juttu mikä sai minut vetäytymään lopullisesti oli se, kuinka moni EI tullut synttäreilleni ja sitten se että kun mua oli kutsuttu kylään, mulle oli tarjottu niin kun yritin tarjota takas sitä ei otettu vastaan. (nää kaikki muutaman kk:n sisällä). Jos minussa on heidän mielssä vikaa niin pitäisi jotenkin asiallisesti ilmoittaa. Nyt ikään kuin esittelevät kavereita mutta eivät sitä ole.

Joten on alkanut tuntua hieman raskaalta miettiä kenelle pitäisi nyt laittaa mitäkin viestiä, ja aina olla aloitteellinen. 

Olen introvertti kuten selvästi sinäkin. En jaksa ylläpitää soiaalisia suhteita ja tavata ihmisiä. Mieheni onneksi on samalainen joten vietämme kaiken vapaa-ajan yhdessä. Töissä olen sosiaalinen ja pidän työkseni presentaatiota jne, mutta se on ihan eri asia. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan on sama asia onko kaverton koska "luovuttanut" tai sosiaalisten tilojen pelon takia. Taustalla 100 % sama mekanismi, sama psykologia! 

Kun tarpeeksi on tullut takkin ja selkään niin alkaa ajattelemaan kuin aloittaja. Hän ehkä kuvittelee syntyneensä tuollaiseksi, mutta taustalla hänelläkin jokin trauma ja hylätyksi kokemisen tunne. Toiset vaan sinnittelee, lyö päätä seinään tms kauemmin erinäisistä syistä.

Mulla esim viimeinen usko kaveruuten meni kun lyhyen ajan sisällä tapahtui mm se, että KUKAAN ei halunnu järkätä mulle treffejä toisen sinkun kanssa, josta olin kiinnostunut ja meillä oli yhteisiä tuttavia. Juu tiedän ei tarvii, ja ehkä ne tiesi henkilöstä jotain jota eivät halunneet kertoa, tai pitivät mua liian ällönä hänelle. Ihan mikä vaan, reilu kaveri olisi kertonut rehellisesti mikä on homman nimi eikä vaan keksiä ihme tekosyitä/olettamia ja olla vaivautunut ja välttelevä.  Toinen juttu mikä sai minut vetäytymään lopullisesti oli se, kuinka moni EI tullut synttäreilleni ja sitten se että kun mua oli kutsuttu kylään, mulle oli tarjottu niin kun yritin tarjota takas sitä ei otettu vastaan. (nää kaikki muutaman kk:n sisällä). Jos minussa on heidän mielssä vikaa niin pitäisi jotenkin asiallisesti ilmoittaa. Nyt ikään kuin esittelevät kavereita mutta eivät sitä ole.

Joten on alkanut tuntua hieman raskaalta miettiä kenelle pitäisi nyt laittaa mitäkin viestiä, ja aina olla aloitteellinen. 

Sinulle kaverit ovat tärkeitä. Mutta älä oleta, että sama pätee muihin. Itse olin jo lapsena itsekseni viihtyvä. Minulla ei ole mitään kauheita traumoja elämässäni.

Tosin olen aina ollut hieman varautunut ja esim. nuo asiat mitä sinä kerrot olisivat ajatuksenakin mahdottomia mulle. En pidä ihmisistä, jotka tuppautuvat ja en koskaan itse halua olla sellainen. Jos haluaisin treffit jonkun kanssa, kysyisin itse. Eihän sellainen nyt hyvänen aika ole kaverien tehtävä. Synttäreille olen aina pyytänyt vain 1-2 parasta ystävää lapsena ja hekin joskus eri aikoina. Sinulla taas kuulostaa sellaiselta, että kavereita on paljon, kaipaat juhlimista ja yhdessä tekemistä, mutta aitoja ystäviä ei taida olla.