Lapsen kaverin vanhemmat peruu ja välttelee tapaamisia

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä on hyvä keskustelunaihe. Ajatuksia herättävä ja antoi itselleni aihetta katsoa peiliin. Tajusin asioita, joita en ole aiemmin ymmärtänyt. Minäkin olen halunnut tukea lapsiani ystävyyssuhteiden luomisessa, koska olin itse yksinäinen kiusattu lapsi. Nyt ymmärrän paremmin, että ihmiset ovat erilaisia, arvostavat erilaisia juttuja ja elävät erilaisissa olosuhteissa. En tiedä, miten voisin tukea lastani tutustumaan muihin lapsiin ja varsinkin juuri niin, että tutustuminen olisi luontevaa ja vaivatonta ja että hän tutustuisi useisiin lapsiin, ettei hän jää yhden bestiksen varaan. Ei saisi olla liian ohjaileva mutta ei täysin passiivinenkaan. Olen itse pyytänyt meille päiväkotikavereita välilä leikkimään (lapset 3 ja 5), mutta en liian usein. Aina on joku tullut muta vastakutsuja ei juuri ole tullut. Lapset ovat välillä murheellisia, kun eivät pääse muille kylään muuten kuin syttäreillä. Ymmärrän ruuhkavuodet ja kiireen, toisaalta en oikein ymmärrä. Näin kuolemansairaana perheenäitinä sosiaaliset suhteet ja porukkaan kuuluminen tuntuu jotenkin tärkeämmältä kuin silloin, kun olin vielä terve. Nyt lähinnä katselen muiden hetkistä ja eristäytynyttä elämää kuin näytelmää. Ihanaa tietysti, että monilla on sukulaiset ja naapurit omasta takaa, ettei seuraa tarvitse varsinaisesti järjestää. Kaikilla ei kuitenkaan ole.

Tärkeintä on, että lapsella on mahdollisuus tutustua muihin lapsiin ja leikkiä heidän kanssaan. Ei ole väliä, missä tutustuminen tai leikkiminen tapahtuu. Ei siis tarvitse olla toisen koti vaan voi hyvin olla päiväkoti, leikkipuisto tms paikka. Lapsen on hyvä tutustua erilaisiin lapsiin. Jos lapsi itse on pomottajaluonne, on ihan hyvä, että hän opettelee leikkimään myös toisen pomottajan kanssa eikä aina sellaisen, joka mukautuu helposti pomottamiseen. On hyvä tutustua lapsiin, joilla on paljon kavereita, ja lapsiin, joilla ei ole paljoa kavereita. Näin lapsi oppii ymmärtämään, että kaikki eivät ole samanlaisia, kaikkien kanssa ei leikitä samalla tavalla, kaikilla ei ole samalla tavalla aikaa jne. Oppii, että ei ole olemassa yhtä oikeanlaista kaverisuhdetta vaan kaverisuhteita voi olla monta ja ne voivat olla kaikki keskenään erilaisia. 

Onpa vaan aika tylyä menoa, keskimäärin. Harmi, että ap:llä on ollut vaikeuksia löytää yhteistä säveltä toisten vanhempien kanssa :/

Me asutaan isohkossa kaupungissa, omakotialueella ja mielelläni kuskaan lapsia leikkitreffeille kun kutsuja tulee. Viikonloppuisin varsinkin on paremmin aikaa, arki-iltaisin ei aina jaksa. Ihan naapureissa meillä ei ole samanikäisiä lapsia ja serkkuja ei lapsilla ole. Minun suku asuu kaukana ja miehen suku on pieni, muita lapsia ei heidän suvussa ole, eivätkä juuri ole tekemisissä keskenään. Siksikin tosi kiva, että kavereita on löytynyt muutenkin. Mielelläni myös tutustuisin muihin vanhempiin, mutten sellaista toki edellytä. Tärkeintä, että lapsilla on kivaa. Mutta on ollut mukavia hetkiä nekin, kun joku on jäänyt kahvit juomaan meille, kun on lastaan tuonut :)

Ekaluokkalainen esikoinen jo itse sopii ja menee ja kaverit on liki aina tervetulleita, 5-vuotiaan kuopuksen kaverijuttuja pitää vielä aikuisten kesken sopia.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä on hyvä keskustelunaihe. Ajatuksia herättävä ja antoi itselleni aihetta katsoa peiliin. Tajusin asioita, joita en ole aiemmin ymmärtänyt. Minäkin olen halunnut tukea lapsiani ystävyyssuhteiden luomisessa, koska olin itse yksinäinen kiusattu lapsi. Nyt ymmärrän paremmin, että ihmiset ovat erilaisia, arvostavat erilaisia juttuja ja elävät erilaisissa olosuhteissa. En tiedä, miten voisin tukea lastani tutustumaan muihin lapsiin ja varsinkin juuri niin, että tutustuminen olisi luontevaa ja vaivatonta ja että hän tutustuisi useisiin lapsiin, ettei hän jää yhden bestiksen varaan. Ei saisi olla liian ohjaileva mutta ei täysin passiivinenkaan. Olen itse pyytänyt meille päiväkotikavereita välilä leikkimään (lapset 3 ja 5), mutta en liian usein. Aina on joku tullut muta vastakutsuja ei juuri ole tullut. Lapset ovat välillä murheellisia, kun eivät pääse muille kylään muuten kuin syttäreillä. Ymmärrän ruuhkavuodet ja kiireen, toisaalta en oikein ymmärrä. Näin kuolemansairaana perheenäitinä sosiaaliset suhteet ja porukkaan kuuluminen tuntuu jotenkin tärkeämmältä kuin silloin, kun olin vielä terve. Nyt lähinnä katselen muiden hetkistä ja eristäytynyttä elämää kuin näytelmää. Ihanaa tietysti, että monilla on sukulaiset ja naapurit omasta takaa, ettei seuraa tarvitse varsinaisesti järjestää. Kaikilla ei kuitenkaan ole.

Oletko miettinyt, mistä tämä johtuu? Miksi lapsillesi olisi niin tärkeää päästä muiden koteihin? Edustaako kotiin kutsuminen sinulle itsellesi ystävyyttä? Kyselen tätä siksi, että kyläilykulttuuri on vähentynyt ja monet aikuisetkin tapaavat ystäviään nykyisin muualla kuin kenenkään kotona. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä on hyvä keskustelunaihe. Ajatuksia herättävä ja antoi itselleni aihetta katsoa peiliin. Tajusin asioita, joita en ole aiemmin ymmärtänyt. Minäkin olen halunnut tukea lapsiani ystävyyssuhteiden luomisessa, koska olin itse yksinäinen kiusattu lapsi. Nyt ymmärrän paremmin, että ihmiset ovat erilaisia, arvostavat erilaisia juttuja ja elävät erilaisissa olosuhteissa. En tiedä, miten voisin tukea lastani tutustumaan muihin lapsiin ja varsinkin juuri niin, että tutustuminen olisi luontevaa ja vaivatonta ja että hän tutustuisi useisiin lapsiin, ettei hän jää yhden bestiksen varaan. Ei saisi olla liian ohjaileva mutta ei täysin passiivinenkaan. Olen itse pyytänyt meille päiväkotikavereita välilä leikkimään (lapset 3 ja 5), mutta en liian usein. Aina on joku tullut muta vastakutsuja ei juuri ole tullut. Lapset ovat välillä murheellisia, kun eivät pääse muille kylään muuten kuin syttäreillä. Ymmärrän ruuhkavuodet ja kiireen, toisaalta en oikein ymmärrä. Näin kuolemansairaana perheenäitinä sosiaaliset suhteet ja porukkaan kuuluminen tuntuu jotenkin tärkeämmältä kuin silloin, kun olin vielä terve. Nyt lähinnä katselen muiden hetkistä ja eristäytynyttä elämää kuin näytelmää. Ihanaa tietysti, että monilla on sukulaiset ja naapurit omasta takaa, ettei seuraa tarvitse varsinaisesti järjestää. Kaikilla ei kuitenkaan ole.

Oletko miettinyt, mistä tämä johtuu? Miksi lapsillesi olisi niin tärkeää päästä muiden koteihin? Edustaako kotiin kutsuminen sinulle itsellesi ystävyyttä? Kyselen tätä siksi, että kyläilykulttuuri on vähentynyt ja monet aikuisetkin tapaavat ystäviään nykyisin muualla kuin kenenkään kotona. 

Tämä menee nyt vähän ohi ketjun aiheesta:

Oletko ajatellut, mistä se johtuu ettei kotiin kutsuta ketään? Luin juuri artikkelin, jonka mukaan sen jälkeen kun IKEA ja muut ketjut tulivat maahan, suomalaiset ovat sisustaneet ahkerammin kuin koskaan. Asuntomessut ovat suosittuja, asumista ja sisustusta käsittelevät lehdet myyvät edelleen, duunaritkin tekevät kodeistaan näyttäviä. Pieniäkin koteja sisustetaan design-esineillä ja maalataan ja remontoidaan ahkerasti. 

Eikö siinä ole valtava ristiriita, että samalla kun kotiin panostetaan rahallisesti enemmän kuin koskaan, sitä ei enää haluta näyttää kenellekään? Ennen kun ihmiset ostivat kauan säästettyään sen täsmälleen samanlaisen olohuoneen kaluston kuin kaikki muutkin, oli luontevaa kutsua ihmisiä kylään ahtaaseenkin elementtikämppään. Nyt 300-neliöisessä hulppeassa omakotitalossa asuva ei halua kotiinsa ketään - ei edes lapsia, jotka eivät osaa arvioida toisten kodin siisteyden ym. tasoa lainkaan.

Minulle itselleni asialla ei sinällään ole merkitystä, kunhan ihmettelen. Meille lasten kaverit, naapurit ja muutkin tutut ovat aina olleet tervetulleita ja kodissamme on välillä aikamoinen trafiikki. Toisaalta meillä on hyvin tavallinen keskiverto talo, jossa ei sinällään ole mitään erikoista - ei ylpeilyn eikä toisaalta häpeilynkään aihetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä on hyvä keskustelunaihe. Ajatuksia herättävä ja antoi itselleni aihetta katsoa peiliin. Tajusin asioita, joita en ole aiemmin ymmärtänyt. Minäkin olen halunnut tukea lapsiani ystävyyssuhteiden luomisessa, koska olin itse yksinäinen kiusattu lapsi. Nyt ymmärrän paremmin, että ihmiset ovat erilaisia, arvostavat erilaisia juttuja ja elävät erilaisissa olosuhteissa. En tiedä, miten voisin tukea lastani tutustumaan muihin lapsiin ja varsinkin juuri niin, että tutustuminen olisi luontevaa ja vaivatonta ja että hän tutustuisi useisiin lapsiin, ettei hän jää yhden bestiksen varaan. Ei saisi olla liian ohjaileva mutta ei täysin passiivinenkaan. Olen itse pyytänyt meille päiväkotikavereita välilä leikkimään (lapset 3 ja 5), mutta en liian usein. Aina on joku tullut muta vastakutsuja ei juuri ole tullut. Lapset ovat välillä murheellisia, kun eivät pääse muille kylään muuten kuin syttäreillä. Ymmärrän ruuhkavuodet ja kiireen, toisaalta en oikein ymmärrä. Näin kuolemansairaana perheenäitinä sosiaaliset suhteet ja porukkaan kuuluminen tuntuu jotenkin tärkeämmältä kuin silloin, kun olin vielä terve. Nyt lähinnä katselen muiden hetkistä ja eristäytynyttä elämää kuin näytelmää. Ihanaa tietysti, että monilla on sukulaiset ja naapurit omasta takaa, ettei seuraa tarvitse varsinaisesti järjestää. Kaikilla ei kuitenkaan ole.

Oletko miettinyt, mistä tämä johtuu? Miksi lapsillesi olisi niin tärkeää päästä muiden koteihin? Edustaako kotiin kutsuminen sinulle itsellesi ystävyyttä? Kyselen tätä siksi, että kyläilykulttuuri on vähentynyt ja monet aikuisetkin tapaavat ystäviään nykyisin muualla kuin kenenkään kotona. 

Tämä menee nyt vähän ohi ketjun aiheesta:

Oletko ajatellut, mistä se johtuu ettei kotiin kutsuta ketään? Luin juuri artikkelin, jonka mukaan sen jälkeen kun IKEA ja muut ketjut tulivat maahan, suomalaiset ovat sisustaneet ahkerammin kuin koskaan. Asuntomessut ovat suosittuja, asumista ja sisustusta käsittelevät lehdet myyvät edelleen, duunaritkin tekevät kodeistaan näyttäviä. Pieniäkin koteja sisustetaan design-esineillä ja maalataan ja remontoidaan ahkerasti. 

Eikö siinä ole valtava ristiriita, että samalla kun kotiin panostetaan rahallisesti enemmän kuin koskaan, sitä ei enää haluta näyttää kenellekään? Ennen kun ihmiset ostivat kauan säästettyään sen täsmälleen samanlaisen olohuoneen kaluston kuin kaikki muutkin, oli luontevaa kutsua ihmisiä kylään ahtaaseenkin elementtikämppään. Nyt 300-neliöisessä hulppeassa omakotitalossa asuva ei halua kotiinsa ketään - ei edes lapsia, jotka eivät osaa arvioida toisten kodin siisteyden ym. tasoa lainkaan.

Minulle itselleni asialla ei sinällään ole merkitystä, kunhan ihmettelen. Meille lasten kaverit, naapurit ja muutkin tutut ovat aina olleet tervetulleita ja kodissamme on välillä aikamoinen trafiikki. Toisaalta meillä on hyvin tavallinen keskiverto talo, jossa ei sinällään ole mitään erikoista - ei ylpeilyn eikä toisaalta häpeilynkään aihetta.

Olen ajatellut ja ihmetellyt ihan samaa. Ja keksinyt ainakin kolme syytä. Ensinnäkin nykyisin on paljon enemmän muitakin tapaamispaikkoja kuin kodit. Toiseksi voi olla myös niin, että kun sisustamisesta on somen ja blogien ansiosta trendikästä, kotiin "ei kehdata" enää kutsua, jos se ei olekaan trendikkäästi sisustettu. Kolmas syy voi olla, että kodeista on tullut niin henkilökohtaista aluetta, ettei niihin enää haluta perheen ulkopuolisia. 

harmittaa lapsen puolesta kirjoitti:

Löytyisikö täältä neuvoja tai kokemuksia, miten ootte saaneet välit toimimaan lapsen kaverien vanhempien kanssa? Meillä on tilanne, että lapsen parhaan kaverin vanhempien kanssa on todella vaikea sopia leikkitapaamisia tai yhteistä tekemistä. Lapsi ei tietenkään ymmärrä tätä vaan kaipaa kaveriaan ja haluaisi puuhata yhdessä. Tapaavat toki hoitopaikassa, mutta lomilla tai muutenkin vapaa-ajalla olisi mukava tehdä asioita yhdessä. Vanhemmat vaan ovat niin kiireisiä, että tapaamisia ei saada sovittua tai jos joku on sovittu pari viikkoa aiemmin, se saatetaan perutaan viime tingassa. Lapsi on tietysti pettynyt jos on ehditty jo puhua että pääsisi kaverin kanssa puuhaamaan. Olemme fasessa kavereita ja sieltä näen että tällä lapsen kaverilla on serkkuja ja joitain muita leikkikavereita, joiden kanssa tapaavat. Voiko olla niin että satumme aina ehdottamaan huonoon aikaan tekemistä/tapaamista vai vältteleeköhän perhe meitä jostain syystä? Lapsemme on ainoa lapsi (toinen on ollut toiveissa mutta eipä ole onnistunut), ja samanikäisiä serkkuja ei ole ja kavereitakin vähänlaisesti. Surettaa lapsen puolesta, kun haluaisi niin kovasti nähdä useammin tätä kaveria vapaa-ajallakin, mutta tapaamisten sopiminen on kovan työn takana. Lapset ovat vielä niin pieniä, että keskenään eivät voi sopia tapaamisista.

Ei meillä päiväkotivaiheessa ollut kuin satunnaisia leikkitreffejä. Ehkä kerran kesälomalla tapasivat.

Kaikki eivät halua vieraita lapsia koteihinsa. Tai ei ainakaan kaikkia lastensa kavereita. On lapsia, jotka eivät tottele aikuisia. Meillä on lapsilla talon suurimmat makuuhuoneet juuri siksi, että niissä on tilaa leikkiä. Silti jotkut lasten kavereista eivät ole malttaneet leikkiä vaan haahuilevat itsekseen ympäri taloa tai menevät toisen sisaruksen huoneeseen. Siitäkin huolimatta, että heitä on kehotettu menemään takaisin leikkimään. En myöskään pidä siitä, että kun olemme syömässä, vieras lapsi tulee keittiöön norkoilemaan ja hoputtamaan omia lapsiani. Jotkut lapset on lähetettävä ruoka-aikaan kotiin tai vähintään laitettava pihalle odottamaan, koska he eivät jaksa odottaa lastenhuoneessa, että omat lapseni saavat syötyä. Meillä on myös lemmikkieläimiä ja jotkut lapset eivät kertakaikkiaan usko, että niihin ei kosketa eikä niitä hätyytetä. Lisäksi olen tavannut lapsia, joille tuntuu olevan kiinnostavampaa minun tekemiseni kuin leikkiä lapseni kanssa. 

Onkohan nyt kyse siitä, että ap:n lapsi on ainoana lapsena tottunut saamaan kaiken haluamansa ja nyt lapselle kelpaa vain tämä yksi ainoa kaveri leikkikaveriksi? Ehkä  kaveri ei ole lainkaan niin ihastunut ap:n lapseen kuin tämä häneen? Hoitopaikassahan oli parikymmentä muutakin lasta, joten eiköhän niistä löydy vaihtoehtojakin?

Mitä nämä leikkitreffit ja "yhdessä tekemiset" tarkalleen ottaen ovat? Siis haluaisit viedä tämän tarhakaverin jonnekin? Minne? Millä? Autollasi? Jos kyse on niin pienistä lapsista, että eivät vielä voi itsenäisesti tavata kavereitaan, tässä voi olla kyseessä yksinkertaisesti luottamuspula. Lapsen vanhemmat eivät luota siihen, että vahtisit myös heidän lastaan yhtä huolellisesti kuin omaasi. Kun sulla on vain yksi lapsi, ehkä he ajattelevat, ettei sulla ole oikein kokemustakaan useamman lapsen samanaikaisesta vahtimisesta. Lisäksi he eivät ehkä mielellään anna lastaan vieraan autokyytiin. Onko sulla autossasi edes kahta turvaistuintakaan? 

Ymmärrän sen, että päiväkoti-ikäiset voivat käydä toistensa luona leikkimässä, mutta lapsen antaminen vieraiden vanhempien mukaan jonnekin muualle voi arveluttaa. 

Jotenkin et näköjään ymmärrä. että serkut, jotka ovat kasvaneet yhdessä ovat esim. sisarusten lapsia, ovat syntymästä asti sisaruksen asemassa. Heillä on myös yhteinen mummola ja yhteiset kesäpaikat ja ehkä matkustavat pikälle ulkomaille yhdessä. Kun itse olen kasvanut isossa serkkuparvessa olisi siihen vaikeaa sovittaa aivan taustaltaan vieraita aikuisia tai lapsia. Nytkin me olemme hyvin liikkuvia on ennestään paljon sukulaisia, joiden kanssa haluaisi olla enemmänkin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät halua vieraita lapsia koteihinsa. Tai ei ainakaan kaikkia lastensa kavereita. On lapsia, jotka eivät tottele aikuisia. Meillä on lapsilla talon suurimmat makuuhuoneet juuri siksi, että niissä on tilaa leikkiä. Silti jotkut lasten kavereista eivät ole malttaneet leikkiä vaan haahuilevat itsekseen ympäri taloa tai menevät toisen sisaruksen huoneeseen. Siitäkin huolimatta, että heitä on kehotettu menemään takaisin leikkimään. En myöskään pidä siitä, että kun olemme syömässä, vieras lapsi tulee keittiöön norkoilemaan ja hoputtamaan omia lapsiani. Jotkut lapset on lähetettävä ruoka-aikaan kotiin tai vähintään laitettava pihalle odottamaan, koska he eivät jaksa odottaa lastenhuoneessa, että omat lapseni saavat syötyä. Meillä on myös lemmikkieläimiä ja jotkut lapset eivät kertakaikkiaan usko, että niihin ei kosketa eikä niitä hätyytetä. Lisäksi olen tavannut lapsia, joille tuntuu olevan kiinnostavampaa minun tekemiseni kuin leikkiä lapseni kanssa. 

Kun meillä on lapsivieras, kutsumme hänet kanssamme ruokapöytään. Sillä tavalla kaikilla on mukavampaa. Lemmikkien käsittelyn ja talon tavat on jokainen kyllä oppinut kun olen opastanut. Toki jos joku lapsen kaveri olisi täysin rajaton, käskisin lapseni olemaan kutsumatta tätä meille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät halua vieraita lapsia koteihinsa. Tai ei ainakaan kaikkia lastensa kavereita. On lapsia, jotka eivät tottele aikuisia. Meillä on lapsilla talon suurimmat makuuhuoneet juuri siksi, että niissä on tilaa leikkiä. Silti jotkut lasten kavereista eivät ole malttaneet leikkiä vaan haahuilevat itsekseen ympäri taloa tai menevät toisen sisaruksen huoneeseen. Siitäkin huolimatta, että heitä on kehotettu menemään takaisin leikkimään. En myöskään pidä siitä, että kun olemme syömässä, vieras lapsi tulee keittiöön norkoilemaan ja hoputtamaan omia lapsiani. Jotkut lapset on lähetettävä ruoka-aikaan kotiin tai vähintään laitettava pihalle odottamaan, koska he eivät jaksa odottaa lastenhuoneessa, että omat lapseni saavat syötyä. Meillä on myös lemmikkieläimiä ja jotkut lapset eivät kertakaikkiaan usko, että niihin ei kosketa eikä niitä hätyytetä. Lisäksi olen tavannut lapsia, joille tuntuu olevan kiinnostavampaa minun tekemiseni kuin leikkiä lapseni kanssa. 

Kun meillä on lapsivieras, kutsumme hänet kanssamme ruokapöytään. Sillä tavalla kaikilla on mukavampaa. Lemmikkien käsittelyn ja talon tavat on jokainen kyllä oppinut kun olen opastanut. Toki jos joku lapsen kaveri olisi täysin rajaton, käskisin lapseni olemaan kutsumatta tätä meille.

Nykyisin lapsilla on niin paljon erilaisia allergioita, että en uskaltaisi alkaa ruokkia päiväkoti -ikäistä, joka ei välttämättä osaa vielä kertoa kaikkia allergioitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on päivähoidossa montako tuntia päivässä?

Jos lapsi on niin pieni, ettei itse pääse kaverille, niin meillä on kyllä aika selkeää, että sitten ei kaveria tavata ja lomia yhdessä vietetä. En ryhdy kalenteroimaan vapaa-aikaani jonkun toisen perheen vaatimusten mukaan.

Joku ehdottaa leikkitreffejä lasten kanssa = toisten vaatimus "kalenteroida" oma vapaa-aika heidän mukaan?

No tuota. .... täytyyhän silloin sopia, mihin aikaan lapsi tuodaan ja haetaan. Omat menot pitää sopia sen mukaan, että on viemässä ja hakemassa. Jos lapsi on kaverillaan vaikka klo 12 - 14, niin se rajoittaa aika paljon, mitä muuta sinä päivänä ehtii tehdä.

Meillä on iso perhe ja lapsilla harrastuksia useana iltana viikossa, lisäksi miehellä aikaa vievä harrastus, vanhempainiltoja jne.jne.ja jossain välissä olisi kiva viettää perheen kesken aikaa. Olemme molemmat kokopäivätöissä. Alle kouluikäisten leikkitreffeistä en juuri innostu, mutta eskarista lähtien meillä on saanut käydä esim.yökylässä, tietysti lapsesta riippuen. Jos leikit sujuu hienosti mikä sen mukavampaa! Mutta jos lapsi on hyvin erityinen tai haastava ja "leikki" on yksinomaan riitelyä tai riehumista niin en kyllä kovin mielellään kyläiluä lupaile, aika on valitettavasti kortilla ja omaa jaksamistakin täytyy miettiä. Toinen ongelma on jos vanhempi (lue äiti) on kovin herkkä esim.kuulostelemaan lapsensa kiusaamisia jne. Silloin täytyy melkein muistiinpanovehkein varusteltuna olla kuulemassa jokainen sananvaihto leikin tiimellyksessä ja puuttua ennenkuin tilanteet yhtään näyttävät edes sananvaihtoon yltävän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät halua vieraita lapsia koteihinsa. Tai ei ainakaan kaikkia lastensa kavereita. On lapsia, jotka eivät tottele aikuisia. Meillä on lapsilla talon suurimmat makuuhuoneet juuri siksi, että niissä on tilaa leikkiä. Silti jotkut lasten kavereista eivät ole malttaneet leikkiä vaan haahuilevat itsekseen ympäri taloa tai menevät toisen sisaruksen huoneeseen. Siitäkin huolimatta, että heitä on kehotettu menemään takaisin leikkimään. En myöskään pidä siitä, että kun olemme syömässä, vieras lapsi tulee keittiöön norkoilemaan ja hoputtamaan omia lapsiani. Jotkut lapset on lähetettävä ruoka-aikaan kotiin tai vähintään laitettava pihalle odottamaan, koska he eivät jaksa odottaa lastenhuoneessa, että omat lapseni saavat syötyä. Meillä on myös lemmikkieläimiä ja jotkut lapset eivät kertakaikkiaan usko, että niihin ei kosketa eikä niitä hätyytetä. Lisäksi olen tavannut lapsia, joille tuntuu olevan kiinnostavampaa minun tekemiseni kuin leikkiä lapseni kanssa. 

Kun meillä on lapsivieras, kutsumme hänet kanssamme ruokapöytään. Sillä tavalla kaikilla on mukavampaa. Lemmikkien käsittelyn ja talon tavat on jokainen kyllä oppinut kun olen opastanut. Toki jos joku lapsen kaveri olisi täysin rajaton, käskisin lapseni olemaan kutsumatta tätä meille.

Nykyisin lapsilla on niin paljon erilaisia allergioita, että en uskaltaisi alkaa ruokkia päiväkoti -ikäistä, joka ei välttämättä osaa vielä kertoa kaikkia allergioitaan.

Älä huoli - ne vanhemmat (lue: sen lapsen äiti) kyllä taatusti huolehtii tiedottamisesta! Niin monta mukulaa on tässä talossa vieraillut (ja ruokittu) että tämän olen huomannut. Jos niin pienen allergisen lapsen veisit kylään ettei tämä itse osaisi allergioistaan kertoa, varmaan itsekin huolehtisit tiedottamisesta?

Kerran kävi naapurin äiti mun ovella kysymässä miksei meidän Xxxxx leki heidän tytön kanssa? Olivat samalla luokalalla (2 lk). Sanoin etten voi pakottaa lastani leikkimään kenenkään kanssa. Enkä halunnut viettää laatuaikaa itsekään naapurin äidin kanssa. Juttelin kyllä pihalla ja tervehdin, mutta ei voi olettaa että toiset vanhemmat haluaa viettää yhteistä aikaa toisten vanhempien kanssa pakosta.

Jos ei ole sisaruksia kotona niin se täytyy itse ottaa ja leikkiä lapsen kanssa tai kulkea jossain kerhossa tai puistossa mistä voikin löytyä uusi kaveri niin lapselle kuin äidille/perheelle.

Aina kemiat ei vain kohtaa aikuisilla vaikka lapsilla kohtaisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät halua vieraita lapsia koteihinsa. Tai ei ainakaan kaikkia lastensa kavereita. On lapsia, jotka eivät tottele aikuisia. Meillä on lapsilla talon suurimmat makuuhuoneet juuri siksi, että niissä on tilaa leikkiä. Silti jotkut lasten kavereista eivät ole malttaneet leikkiä vaan haahuilevat itsekseen ympäri taloa tai menevät toisen sisaruksen huoneeseen. Siitäkin huolimatta, että heitä on kehotettu menemään takaisin leikkimään. En myöskään pidä siitä, että kun olemme syömässä, vieras lapsi tulee keittiöön norkoilemaan ja hoputtamaan omia lapsiani. Jotkut lapset on lähetettävä ruoka-aikaan kotiin tai vähintään laitettava pihalle odottamaan, koska he eivät jaksa odottaa lastenhuoneessa, että omat lapseni saavat syötyä. Meillä on myös lemmikkieläimiä ja jotkut lapset eivät kertakaikkiaan usko, että niihin ei kosketa eikä niitä hätyytetä. Lisäksi olen tavannut lapsia, joille tuntuu olevan kiinnostavampaa minun tekemiseni kuin leikkiä lapseni kanssa. 

Kun meillä on lapsivieras, kutsumme hänet kanssamme ruokapöytään. Sillä tavalla kaikilla on mukavampaa. Lemmikkien käsittelyn ja talon tavat on jokainen kyllä oppinut kun olen opastanut. Toki jos joku lapsen kaveri olisi täysin rajaton, käskisin lapseni olemaan kutsumatta tätä meille.

Nykyisin lapsilla on niin paljon erilaisia allergioita, että en uskaltaisi alkaa ruokkia päiväkoti -ikäistä, joka ei välttämättä osaa vielä kertoa kaikkia allergioitaan.

Älä huoli - ne vanhemmat (lue: sen lapsen äiti) kyllä taatusti huolehtii tiedottamisesta! Niin monta mukulaa on tässä talossa vieraillut (ja ruokittu) että tämän olen huomannut. Jos niin pienen allergisen lapsen veisit kylään ettei tämä itse osaisi allergioistaan kertoa, varmaan itsekin huolehtisit tiedottamisesta?

Ei meillä ainakaan ole puhuttu mitään allergioista, jos ei ole myös sovittu, että lapsi syö meillä.

Minä kun tulen maalta ja olen niin vanha, tää ketju sai mut kieltämättä vähän nauramaan. Ajatuskin siitä, että jompikumpi vanhemmistani olisi soitellut ihmisille ja järjestänyt mulle jotain leikkitreffejä!

Ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet. Siitä huolimatta pidän tosi outona tätä, että vanhemmat hääräävät tällä tavalla lasten kaveruudessa mukana. Minun aikaani leikittiin niiden kanssa,  joita oli, naapurit iltaisin ja kerhossa (niin, ei se mikään päiväkoti ollut) niiden kanssa, joita siellä oli. Aina ei osunut naapurilasten iät tai sukupuolet yhteen, silloin leikittiin edelleen niiden kanssa joita oli, tyttöjen tai poikien, nuorempien tai vanhempien kanssa. Koulussa sama juttu.

Vanhempiani ei juuri kiinnostanut, onko mulla kavereita vai ei. Ehkä sitten, jos olisin aina ollut yksin, olisivat kyselleet - tosin en ole varma tästäkään. Eikä niitä aina ollutkaan, joskus piti mennä isosiskon luo mankumaan seuraa, silläkin uhalla, että äkkilähtö tulee.

Yksi ainoa sääntö ainakin meillä oli: kaikkien pitää mahtua leikkiin. Se on ainut, mistä ärähdettiin, jos jotain nöösimistä sattui aikuiset havaitsemaan. Kaikilla ei ollut edes tätä sääntöä.

Kun siis luen näitä juttuja, mulle todella tulee mieleen, että miten nämä, joiden vanhemmat ovat järjestäneet seuraelämän valmiiksi jo kolmivuotiaana, oikein ikinä tulee pärjäämään työpaikoilla ja muualla aikuisena. Kuka siellä ottaa vetovastuun, että oikean kemian omaava ystävä kalenteroi aikaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap hyvin harmisi. Mutta millaisista tapaamisista siis on nyt kyse? 2/5 tyypillisenä av-mammana olettaa sinun puuhanneen yhteisiä perhetapaamisia, mutta oliko nyt kyse nimenomaan lasten leikkitreffeistä? Siis että esim. olette pyytäneet sitä lapsenne kaveria teille leikkimään tai kanssanne vaikkapa uimahalliin tai puuhapuistoon lapsenne seurana?

Sen nimittäin minäkin ymmärrän, jos ventovieraan perheen kanssa aikuiset eivät kovin usein välitä kahvitella, pari kertaa toki tutustumiseksi on hyväkin juttu.

Mutta sitä en ymmärrä, jos lasten sosiaalisia suhteita ei yhtään viitsitä kannustaa. Lapset ovat eläväisiä ja lomat varsinkin aika pitkiä aikoja olla erossa parhaasta kaverista. Ok, jos olisin kiireinen yksinhuoltaja ja minulla olisi viisi lasta, tuskin jaksaisin minäkään paljon vapaalla enää kuskata kavereille leikkimään.

Mutta normaali kaupunkilaisperhe ja kyse siitä, että viitsi lapsensa heittää kaverilleen pariksi tunniksi tai ottaa vastaavasti kaverin kylään pariksi tunniksi? Sehän on kaikkien etu, lapsilla on hauskaa ja vuorolauantaisin minulla olisi miehen kanssa kaksi tuntia omaa aikaa.

Nämä siis sillä oletuksella, että lasten leikki sujuu nätisti ja että te olette pyrkineet vastavuoroisesti ottamaan sitä lapsenne kaveria teille leikkimään, ette pelkätään työntämään omaanne kaverille hoitoon.

Jos noin on, ja silti ei tuo toimi, niin ehkä alkaisin etsiskellä lapselle toistakin kaveria sieltä päiväkodista. Kysy lapselta, kenen muun hän voisi ajatella kutsuttavan teille kotiin leikkimään vaikka ensi lauantaina. Ja sitten lähesty ko. lapsen vanhempaa, kun seuraavan kerran näette. Anna puhelinnumerosi ja kysy, voisitteko kutsua heidän lapsensa leikkimään viikonloppuna tai joku arki-ilta.

Nimenomaan parin tunnin leikkitreffeistä on ollut kyse, luistelusta, hoplop-käynnistä, leikkipuistosta tai olemme kutsuneet lapsen kylään jne. Sopivaa aikaa arvotaan ensin monen viikon päähän ja sitten se ei lopulta käykkään. Kyllä meilläkin tekemistä riittää myös perheen kesken mutta mielelläni tukisin lapsen kaverisuhteita. Mielestäni toisten ajan epäkunnioittamista on myös perua sovittuja tapaamisia, ja pakottaa siten toiset 'kalenteroimaan oma vapaa-aika toisten vaatimusten mukaan'

Mutta kun se luistelu tai hoplopkäynti edellyttävät vastavuoroisuutta! Sinulla voi olla vain 1 lapsi, meillä 3, joten jos lähtisin tuolle "ilman vanhempien vaivannäköä ei ole kavereita" -linjalle, niin meillä ei olisi koskaan aikaa omalle perheelle tai lasten harrastuksille. Pitäisi muistaa, kuka viimeksi pyysi ketä lasta Leon leikkimaahan eli kenen perheessä odotellaan tuohtuneina vastakutsua ja tietenkin niin, että meidän perheen muut lapset eivät saa tulla mukaan. Tai kenen luona esikoinen oli viimeksi kylässä, oliko siellä pienempiä sisaruksia, joten kun tehdään vastakutsu, niin saako meidän kuopus olla kotona vai huutaako vieras, että hänen ei tarvitse leikkiä vauvojen kanssa.

Kylläpä teet asioista todella vaikeita. Miksi se tarkoittaisi vastavuoroisuutta, että menet lapsesi kanssa leikkipuistoon ja sinne kiikutetaan lapsellesi leikkikaveri, ja katsot näitä molempia lapsia pari tuntia? Minä en ole koskaan odottanut minkäänlaista vastakutsua sille, että olen kysynyt lapsen kaveria mukaamme eläintarhaan/uimaan/Leon leikkimaahan/puistoon. En myöskään odota, että kaveriperhe järjestää muut perheenjäsenet pois kotoansa, jos meidän lapsi on mennyt sinne leikkimään niinä kahtena kertana, kun on vastakutsu tullut.

Kaverisynttäreitä täälläpäin ei järjestetä juuri ollenkaan.

Tässä ketjussa on muutenkin sekoitettu se, pyydetäänkö tavallisena arki-iltana leikkimään vaiko lomilla/viikonloppuina, jolloin ei ole moneen päivään ollut mitään seuraa.

Ja sinä sekoitat tässä ketjussa ne lapset, joilla on lomilla/viikonloppuina riittävästi seuraa niihin lapsiin, joilla ei ole. Aloittajan lapsen tarhakaverilla mitä ilmeisimmin on lomilla/viikonloppuina seuraa, aloittajan lapsella taas ei. 

Tässä ketjussa kiihkoilevat vastaajat puhuvat koko ajan tarhapäivien jälkeisistä illoista, ap ei.

Todella töykeitä vastauksia on ap saanut. Hyökätään suoraan ap:n ja hänen lapsensa kimppuun ja haukutaan ties miksi. Varmaan ovat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, jotka haluaisivat joskus jotain seuraa - tässä tapauksessa siis ap:n lapsi.

Meidän lapsemme on kesäisin kaksi kuukautta pois päiväkodista. Kyllä siinä aika tulee pitkäksi, kun ainoa leikkikaveri on isä tai äiti. Ei tällä asuma-alueella ole muita lapsiperheitä, ketään ei näe edes leikkipuistoissa, ja lapsen omat serkut ovat 10-15 vuotta vanhempia. Mekin olemme lomilla tehneet sen suuren synnin, että olemme soittaneet lapsen päiväkotikaverien vanhemmille ja kysyneet, josko heidän lapsensa tulisi meille pariksi tunniksi leikkimään. Hyvin on onnistunut. Emme ole koskaan odottaneet mitään vastavuoroisuutta.

Lapseni on rauhaa rakastava mutta iloinen ja seurallinen tyttö, joka leikkii mielellään barbien tai nukkejen tai Duplojen kanssa paikoillaan. Hän inhoaa villejä poikia, jotka hyppäävät päälle, riehuvat ja rääkyvät, ja toisaalta isompien ja vauhdikkaampien tyttöjen kiljuminen ja tavaroiden paiskominen on hänestä myös pelottavaa. Onneksi päiväkodissa on pari samankaltaista rauhallista tyttöä, joiden kanssa lapseni viihtyy ja saa leikkiä itselleen ominaisimpia leikkejä. Heitä olemme sitten pyrkineet tapaamaan myös lomilla.

Mä aloitin täällä kerran ketjun melko samanalaisesta aiheesta:

https://www.vauva.fi/keskustelu/2974686/vanhempi-miksi-ette-kutsu-lasta…

Ymmärrän täysin ap:ta ja edelleen ihmettelen, miten voi olla niin vaivalloista pari kertaa kuussa viedä oma lapsi jonnekin leikkimään tai ottaa toisen lapsi kylään. Itselläni on paljon "muutakin elämää", kotona tehtäviä töitä, isohko talo hoidettavana ym, mutta kerran viikossakin jaksan ihan hyvin viedä tai ottaa. Meidän alueella se on tosin helppoa, koska välimatkat lapsen kavereiden koteihin ovat max. kilometri, ja usein toinen lapsi lähtee jo tarhasta mukaan, mikä säästää edestakas kuljetuksilta. Oletteko te negailijat kysyneet lastenne mielipidettä? AInakin oman lapseni kaveripiirissä on tärkeää esitellä omaa huonetta ja leikkiä leluilla rauhassa, mikä ei siellä päiväkodissa ole mahdollista.