Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Olisin leski. Sitä olen toki nytkin, mutta uudessa liitossa, jossa paljon onnellisempi. Tässä nykyisessä liitossani olen saanut olla myös äiti, mitä ensimmäiseen liittooni ei mahtunut. Olimme yhdessä ikävuoteni 20 - 36 eli kun jäin leskeksi.

Paskaa. Mun eka suhde oli sinäänsä hiton jees ja olin teinipojan innolla todella rakastunut. Sitä iloa kesti nelisen kuukautta kun selvisi että tämä neitonen pani jotakuinkin kaikkea mikä ympärillään liikkui. Meni muutama kuukausi erosta ja hän yritti itsemurhaa ja jouduin sitä asiaa sitten selvittelemään ja olemaan tukena jne. Sen jälkeen hän aloitti suhteen parhaan ystäväni kanssa. Hakkasin ystäväni, haukuin muijan horoksi ja jatkoin elämää. Mutta ne 4kk oli silti ehkä elämäni parhaimmat. Oltiin siis silloin kaikki kolme 14v.

Nimim. "Oon teinipoikasi kirjeineen. Ne suudelmin sinetöin..."

Oltaisiin varmaan muutettu johonkin syrjäkylälle mökkiin asumaan. Hankittu pari lasta. Kissoja olisi myös. Minä pitäisin ruokakulut minimissä viljelemällä itse, mies tekisi urakoita. Lauantaisin mentäisiin raveihin totoamaan. Välillä käytäisiin paikallisessa laulamassa karaokea. Minä olen eronnut ja tuo ensimmäinen suhde naimisissa mukavan naisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseeni! 16-vuotiaina alettiin seurustella, nyt ollaan 4-kymppisiä. Ei ole kaduttanut. Aika suuria saisi tapahtua, että eroon päädyttäisiin, niin paljon on yhdessä koettu, ylä- ja alamäkiä.

Mulla sama, ollaan kolmekymppisiä. Paljon kaikenlaista teinivuosien ja naimisiinmenon välissä tapahtui mutta onpahan nyt helpompaa kun tuntee niin pitkältä ajalta. Ja teinisuhteiden iso bonus on myös läheiset välit appivanhempiin ja lankoihin/kälyihin kun on seurusteluaikana lapsuudenkoteihin tutustuttu hyvin.

Eläisin varmaan suht samanlaista arkista perhe-elämää kuin nytkin, mutta olisi jäänyt paljon hienoja seikkailuja ja ihania ja vähemmän ihania ihmissuhteita kokematta. Tylsyyttä osaa arvostaa toisella tavalla, kun on nähnyt vähän liikaakin jänniä tyyppejä.

Eipä olisi hurraamista. Mies olisi itsekeskeinen, luennoisi minulle itselleen tärkeistä aiheista, tulkitsisi asiat kirjaimellisesti, olisi joustamaton ja loukkaantuisi herkästi. Vaikka hän aina piti itseään muita fiksumpana, hän ei olisi oikein koskaan löytänyt paikkaansa työelämässä.

Olen onnellinen, että en koskaan ajatellut lasten hankkimista hänen kanssaan. Tässä vaiheessa olisimme olleet yhdessä 16-vuotiaasta lähtien eli noin 20 vuotta. (Oikeasti tajusin muutaman vuoden jälkeen, että nauttisin enemmän elämästä jonkun toisen kanssa.)

Mies asuisi omistamassi kämpässä ja olisi työtön, mutta tekisi pimeästi keikkaa alallaan. Samalla vahtisi mustasukkaisesti tekemisiäni. Lapsia olisi yksi, koska emme olisi jaksaneet hoitaa useampaa. Vanhempieni kanssa olisi kireät välit, appivanhempieni kanssa kylmän kohteliaat.

Olen jäänyt. Hyvä on elämä ollut. 50v pian olen.

Pian 12v yhdessä, 8v naimisissa. Kaksi lasta. Ihana puoliso, hyvä isä ja myöskin paras ystävä minulle. Kannustaa aina kaikessa. Odotan innolla niitä vuosia kun lapsilta liikenee taas vähän enemmän kahdenkeskistä aikaa.

Minä otin ekan ja se oli erinomainen valinta :)

N28

Vierailija kirjoitti:

Eka oli ihana taiteilijasieluinen mutta levoton ja liikaa pohtiva/epävarma punapää. Olisi karannut ainakin viidesti ja palannut takaisin, jos näin pitkään kerran olisi oltu yhdessä. Asuttaisiin varmaan jossain utsjokikevolla wanhassa remontoidussa maatalossa, ympärillä hengaisi joku taiteilijayhdyskunta ja pari tenavaa yrittäisi kunnostaa vanhoja mopojaan päästäkseen edes joskus kylille.

Tämä voisi olla kuvaus minusta.

Tyttöystävä lukkosepälle. Olisin ylipainoinen ja mieheni pettäisi kokoajan. Luultavasti lapseton ja asuisimme Itä-Helsingissä.

Nyt olen avoliitossa insinöörin kanssa ja meillä on 2 ihanaa lasta. Elän terveellistä ja ihan mukavaa elämää. En usko että olen elämäni rakkauden kanssa nytkään mutta rakkautta ja intohimoa silti löytyy ja pääosin olen onnellinen.

Mikä on "ensimmäinen parisuhde"? Joku lukioajan seukkailu?

Todella vaikea koska en tiedä mihin tie on hänet vienyt ja mitä hän on valinnut.

Hän on voinut valita huonomman tien taikka sitten ei.

Luulen kuitenkin, että jos tapasimme meillä olisi kiinnostava keskustelu.

On mennyt niin paljon aikaa ja vuosia, että mitään riitaa tuskn tulisi.

Jäin ja elin 30- vuotisen hyvän avioliiton ja jäin leskeksi.

Olisin rikkaampi. Asuttaisiin miehen kotikylällä. Olisin käynyt yliopiston loppuun. Työni olisi samankaltaista kuin nyt.

Yrittäisin miellyttää ja suorittaa. Mies olisi pettänyt monet kerrat. (Tiedän koska petti nykyistäkin.. erosivat) ehkä olisin myös tajunnut lähteä.

Paljon onnellisempi minua oikeasti rakastavan kanssa.

Olisin rajavartijan vaimo. En ole varma, mitä tekisin niillä kulmilla... todennäköisesti olisin farmaseutti lähimmässä apteekissa. Olisimme nyt olleet yhdessä vähän yli 20 vuotta. Voi hyvinkin olla, että olisin siinä elämässä onnellisempi kuin nyt. Mutta mistäpä näitä tietäisi, muidenkaan mahdollisten elämänpolkujen kulkuja...

Asuisin mieheni lapsuudenkodissa seitsemän kilometrin päässä vanhemmistani. Työpaikkani olisi alle kilometrin päässä. Mies olisi yrittäjä eikä juuri koskaan kotona. Anoppi päättäisi kaikesta. Pisin ulkomaanmatkani olisi keskustapuolueen risteily.

Mutta voisi se aika hyvää elämää olla sekin!

Outo ajatus, että itse ei voisi vaikuttaa mihinkään, vain se toinen määräisi. Minä muutin mieheni elämän aika totaalisesti, kun tapasimme 30+. En tosin vastoin hänen tahtoaan, vaan mahdollistin asioita.

Ei olisi elämää, olisin kuollut.

Onneksi löysin nuorena naiivina tyttönä jostain voimaa lähteä sairaalloisen mustasukkaisen ja vaarallisen väkivaltaisen miehen otteesta pois.

Luultavasti eläisin painajaista työttömän kanssa. Nyt on akateeminen kumppani ja talous kunnossa. Ei ole ikävä aikaisempaa suhdetta.