Lue keskustelun säännöt.
Kamalaa edes kysyä, enkä halua loukata <3 mutta miten te erityislasten vanhemmat jaksatte?
Työskentelen itse päiväkodissa ja työ on muuten mukavan rentoa, mutta ryhmässämme on yksi erityislapsi jonka kanssa mikään ei meinaa onnistua..
Pukeutuminen on yhtä taistelua ja joskus täytyy pitää todella napakasti kiinni, että vaatteet saa päälle. Ruokailussa ei suostu istumaan alas juuri ikinä ja aiheuttaa rauhattomuutta muissakin, päikkäreillä ei asetu vaan karkailee ja ääntelee, välipalalla sama tilanne kuin ruokailussa, lelut levittää mutta ei raivaa, välillä ei saa mitään kontaktia.
Päivän päätteeksi tuntuu siltä, että en jaksa enää yhtään samanlaista päivää kunnes ajatukset siirtyvät lapsen vanhempiin ja kuinka he jaksavat.. lapsi on todella ihana ja tarvitsisi ihan erilaisen hoitoympäristön ja tuen kun mitä perus päiväkotiryhmä voi tarjota.
Jos sulla on erityislapsi niin muistathan ottaa aikaa myös lepäämiseen ja itsellesi jos se vain suinkin on mahdollista <3
Kommentit (184)
Vierailija kirjoitti:
Vihdoin järkevä aloitus. Ei sitä voi tajuta, miten raskasta erityislasten vanhemmilla on. Ja se pesti on läpi koko elämän.
Ei tosiaan voi. Ei voi mitenkään verrata terveen lapsen kasvattamiseen. Kun mikään ei suju niinkuin "normaalisti" ei syö, ei nuku, huutaa ja paiskoo tavaroita.. valvoo yöt.. tätä 7 pv viikossa pahimmillaan 22 tuntia päivässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erityislasten vanhemmat joutuvat usein lopettamaan työnsä päiväkotiajan jälkeen, koska lapsi ei voi olla hetkeäkään yksin, eli koulun jälkeen jonkun on oltava kotona vahtimassa. Aikuisenakin lapsi jää kotiin, joten se on todella raskas asia vanhempien elämää ajatellen. Ei mikään onnenkantamoinen.
No onneksi erityislapsikin voi kasvaa ja kehittyä ja mennä monella tapaa eteenpäin vaikka ei oliskaan ihan ikäistensä tasolla.Nykyään myös tietotaito on parempaa ja lasta voidaan auttaa kehittymään monin tavoin.Uskon että aina sitä omaa lastaan rakastaa ja jos on erityislapsi jotenkin suojelunhalu on vielä voimakkaampaa kuin normilapsen kohdalla.Mut en siis tarkoittanut vähätellä, ihan varmasti on myös raskaita hetkiä.Halusin vain sanoa jotain positiivistä.
Minkä ihmeen takia aina näissä ketjuissa joku sanoo, että erityislapsi ei lähde kotoa aikuisenakaan? Lähtee kyllä elleivät vanhemmat takerru.
Hyvin. Tilanne on kyllä meillä se, että lapsi käyttäytyy huonosti ja levottomasti lähinnä koulussa ja joissain poikkeustilanteissa, pikkuhiljaa menee parempaan suuntaan. Hyvä tästä vielä tulee, kun tekee vaan kaikkensa.
Joskus rankan päivän jälkeen kun lapset menee nukkumaan menen toiseen huoneeseen niin, että he eivät varmasti kuule ja itken, itken kaiken ahdistuksen kunnes tunnen oloni kevyemmäksi ja päätän selvitä taas huomisestakin päivästä ja selviänkin.
Valtaosan ajasta olen kuitenkin iloinen ja päättäväinen ihminen. Mielestäni kaikesta selviää kun vaan päättää. Joku päivä minä katson lapsiani ja näen kuinka hienoja ihmisiä heistä kaikista tulikaan kovalla työllä ja rakkaudella heitä kohtaan.
T: 3 lapsen yksinhuoltaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä on vaan pakko jaksaa. Oma lapseni on jo 16v, olen koko ajan käynyt normaalisti töissä, onhan koulussa iltapäivätoiminta.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin. Tilanne on kyllä meillä se, että lapsi käyttäytyy huonosti ja levottomasti lähinnä koulussa ja joissain poikkeustilanteissa, pikkuhiljaa menee parempaan suuntaan. Hyvä tästä vielä tulee, kun tekee vaan kaikkensa.
Joskus rankan päivän jälkeen kun lapset menee nukkumaan menen toiseen huoneeseen niin, että he eivät varmasti kuule ja itken, itken kaiken ahdistuksen kunnes tunnen oloni kevyemmäksi ja päätän selvitä taas huomisestakin päivästä ja selviänkin.
Valtaosan ajasta olen kuitenkin iloinen ja päättäväinen ihminen. Mielestäni kaikesta selviää kun vaan päättää. Joku päivä minä katson lapsiani ja näen kuinka hienoja ihmisiä heistä kaikista tulikaan kovalla työllä ja rakkaudella heitä kohtaan.T: 3 lapsen yksinhuoltaja.
Miten kukaan kestää tuollaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä nostan hattua erityislasten vanhemmille.
Vierailija kirjoitti:
Sitä on vaan pakko jaksaa. Oma lapseni on jo 16v, olen koko ajan käynyt normaalisti töissä, onhan koulussa iltapäivätoiminta.
Onko hän nyt siis yhdeksännen luokan iltapäivätoiminnassa? Entä ensi vuonna ja siitä eteenpäin iäti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä nostan hattua erityislasten vanhemmille.
Ihan kiva, mutta ei se varmaan paljoa auta.
Vierailija kirjoitti:
Erityislasten vanhemmat joutuvat usein lopettamaan työnsä päiväkotiajan jälkeen, koska lapsi ei voi olla hetkeäkään yksin, eli koulun jälkeen jonkun on oltava kotona vahtimassa. Aikuisenakin lapsi jää kotiin, joten se on todella raskas asia vanhempien elämää ajatellen. Ei mikään onnenkantamoinen.
Oletpas tietämätön. Erityiskouluissa on päivätoimintaa ja aikuisena muuttavat tuettuihin asuntoihin tai sisäoppilaitoksiin opiskelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskomattoman rankkaa on ollut.
Viikon mittaisia raivareita, (oikeasti) tavaroiden hajottamista,
sisarusten kimppuun käymistä...jne
Lukuisia hoitoneuvotteluja, vanhempien syyllistämistä.
En oikeasti itsekään ymmärrä miten jaksoin.
Tässä sitä kuitenkin ollaan, suunnilleen täyspäisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä on vaan pakko jaksaa. Oma lapseni on jo 16v, olen koko ajan käynyt normaalisti töissä, onhan koulussa iltapäivätoiminta.
Onko hän nyt siis yhdeksännen luokan iltapäivätoiminnassa? Entä ensi vuonna ja siitä eteenpäin iäti?
Erityiskouluissa on iltapäivätoimintaa ihan loppuun asti. Kohta alkaa yhteushaku, vaihtoehtoina on erityisammattikoulut ja valmentavat linjat. Ja jos niihin ei pääse, niin sitten työtoimintaa. Kukaan ei jää kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvin. Tilanne on kyllä meillä se, että lapsi käyttäytyy huonosti ja levottomasti lähinnä koulussa ja joissain poikkeustilanteissa, pikkuhiljaa menee parempaan suuntaan. Hyvä tästä vielä tulee, kun tekee vaan kaikkensa.
Joskus rankan päivän jälkeen kun lapset menee nukkumaan menen toiseen huoneeseen niin, että he eivät varmasti kuule ja itken, itken kaiken ahdistuksen kunnes tunnen oloni kevyemmäksi ja päätän selvitä taas huomisestakin päivästä ja selviänkin.
Valtaosan ajasta olen kuitenkin iloinen ja päättäväinen ihminen. Mielestäni kaikesta selviää kun vaan päättää. Joku päivä minä katson lapsiani ja näen kuinka hienoja ihmisiä heistä kaikista tulikaan kovalla työllä ja rakkaudella heitä kohtaan.T: 3 lapsen yksinhuoltaja.
Miten kukaan kestää tuollaista?
Millaista? Että lapsi tarvitsee enemmän aikuisen valvontaa koulussa ja sieltä tulee usein huonoa palautetta joka sitten käydään taas kotona läpi tai että uusissa tilanteissa lapsi voi riekkua ympäriinsä?
En osaa sanoa muiden puolesta, mutta minä vaan jaksan. Ei tässä ole muitakaan vaihtoehtoja. Olen ihminen joka ei luovuta, keksin aina uusia ratkaisuja ja keinoja kunnes saavutan haluamani lopputuloksen. Nyt on onneksi alkanut näkyä valoa tunnelin päässä ja onneksi kaksi lapsista on "helppoja" ja heistä tulee hyvää palautetta koulustakin. Pitää tarttua kaikkiin pieniinkin hyviin asioihin ja hetkiin elämässä ja niistä saa voimaa jaksaa ikävät asiat. Hymyile vaikka väkisin ja huomaat kohta hymyileväsi oikeasti. Elämässä on aina joku syy hymyyn jos haluaa vain nähdä. :)
Toki minun lapseni ei varmaan ole mitenkään pahimmasta päästä koska osaa vaikka yksinkin kotona olla, ongelmat ilmenee uusissa tilanteissa ja tilanteissa joissa on paljon ihmisiä.
Raha auttaa vähän. Tuilla voi ostaa kotiapua. Kunnalta saa tilapäishoitoa, jne
Ihan hyvin. Lapsella ADD, minulla myös, eli ei mistään kovin voimakkaasta "erityisyydestä" kyse. Olisi kuitenkin kiva, että koululuokissa olisi rauhallisempaa, koska nyt se joidenkin "normaalien" lasten riekkuminen pilaa lapseni keskittymisen. Varmaan jossain määrin muidenkin. Opettajilta on otettu pois keinot kurinpitoon. Ei siis pärjää hälyssä ja sähellyksen keskellä. Ollaan molemmat rauhallisia, rauhaa rakastavia ihmisiä.
Iltapäiväkerhot ym järjestyy kyllä kunhan lapsella diagnoosi, mutta sen saamiseen voi mennä vuosia, sitä ennen turhissa palavereissa istumista, vanhemmuuden kyseenalaistamista, jatkuvan tarkkailun alla olemista. Varsinkin osalla tytöistä nepsy diagnoosit eivät tule todellakaan helpolla vaan vuosien jälkeen. Lapsen kanssa olen kyllä pärjännyt vaikka välillä ollut haastavaakin, mutta kun toisaalta taas niitä hienoja hetkiä kuitenkin on myös paljon. Mutta tämän yhteiskunnan tuki on ollut vitsi ja siihen rumbaan kun joutuu, se on raskasta. Todella raskasta. Osa on onnekkaita ja saa asiallista tukea alusta asti, monet eivät.
Nyt menee ihan hyvin, kun tuo on jo täysi-ikäinen, Mutta siinä ollessaan pahimmaassa teini-iässä, laskin kyllä joskus mielessäni vuosia, että koska saan taas nukkua.
Meidän nuori muutti omaan huoneeseen nukkumaan 13 vuotiaana. Muistan kun moni toitotti että antaa lapsen aina tulla yöllä viereen, ei se enää 15 vuotiaana tule! No meillä kyllä tuli =)
Vihdoin järkevä aloitus. Ei sitä voi tajuta, miten raskasta erityislasten vanhemmilla on. Ja se pesti on läpi koko elämän.