Miten vanha mielenterveys diagnoosi on vaikuttanut myöhempään elämääsi?

Yritin itsemurhaa masentuneena 15 vuotiaana, en päässyt lähihoitajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilanne on nyt se että olen aika varmasti lievästi masentunut (kaikki kotityöt jäävät hoitamatta mutta töihin jaksa vielä sinnitellä tekohymy naamalla), ja olen tämän takia varannut jo lääkäriajan. Harkitsen kuitenkin sen perumista, sillä pelottaa paljon miten mahdollinen diagnoosi vaikuttaa joskus myöhemmin jos/kun elän aivan tavallista ja onnellista elämää ilman mitään mielenterveysongelmia.

Voiko vanha diagnoosi olla esim. ehdoton ei asuntolainalle tai adoptiolle tai katsovatko kaikki lääkärit sitä vanhaa mt-diagnoosia kun valitat vaikka selkäsärkyä?

Adoptioprosessista en tiedä juuri mitään, paitsi että yhdessä tuttavaperheessä adoptoitiin poika vaikka perheessä ainakin toinen vanhemmista pitkäaikaistyötön, joten ei sekään ihan niin tiukkaa vaikuta olevan kuin luulisi.

Minä tiedän. Lievimmätkin mielenterveyteen liittyvät ongelmat ovat este adoptiolle. Psykiatrit ovat sitä mieltä, ettei esim. 10 vuotta sitten sairastettu lievä masennus aiheuta haittaa adoptiovanhemmuudelle. Adoptiojärjestöt ovat kuitenkin toista mieltä. Jos sinulla on minkäänlaisia mt-merkintöjä, et saa adoptiolasta.

Se on siinä kirjoitti:

Kerran hullu aina hullu. Ei siitä parane.

Syövästäkin paranee. Melkoinen kusipää olet leimakirveesi kanssa!

Omissa tiedoissani lukee "kaksisuuntaisen mielialahäiriön remissiovaihe". En koe sen haittaavan, pikemminkin siitä näkee, että a) olen kykenevä käsittelemään ongelmiani niiden piilottelun sijaan ja b) henkisesti vahva ja rohkea.

Hoidettu mielenterveysongelma on parempi asia kuin hoitamaton ja salattu, joka imee voimat ja altistaa vastuuttomille teoille kuten joukkomurhien suunnittelulle (ja diskriminoivalle käytökselle).

Älykäs hankkii hoitoa, tollo leikkii ettei ongelmaa ole.

Niin ja neuvolatäti on joka raskauden kohdalla puoliväkisin yrittänyt että "-kyllä sulle kuule varmaan tulee se synnytyksenjälkeinen masennus, kun sulla on täällä tämmöinen tausta..." En ole ollut vauva-aikoina todellakaan masentunut! Päinvastoin! 😳

Vierailija kirjoitti:

Metsästys/aseenkantolupaa ei saa koskaan. Eikä voi ryhtyä sijaisperheeksi.

Onneksi nuo ovat marginaalisia ongelmia. Aselupaa tarvitsevat vainoharhaiset diagnosoimattomat hullut, sotilaat ja poliisit. Sijaisvanhemmaksi (tai biologiseksi) taas ei kannata edes ryhtyä ellei nuppi kestä lapsetontakaan elämää. Lapsen myötä stressi vain kasvaa.

Vakuutusyhtiöt tutkivat historiaa. Jos löytyy ajat sitten hoidettu masennus, se ei ole mikään este vakuutuksille. Toisaalta keskosuus ja vaikka astma voi olla este täysin kattavalle sairausvakuutukselle.

Miten ihmeessä joku kauan aikaa sitten sairastettu masennus voisi vaikuttaa mitenkään jos on kuitenkin ollut ”terve” suurimman osan elämästään. Onpa perseestä.

Vierailija kirjoitti:

Yritin itsemurhaa masentuneena 15 vuotiaana, en päässyt lähihoitajaksi.

Oho. Itse sairastin vakaaa masennusta teininä ja yritin useasti itsemurhaa. Lähihoitajaksi hain ja pääsin 18 vuotiaana kun keskeytin mt-ongelmieni takia lukion. Kerroin ppääsykokeen psykologin haastattelussa että seirastan masennusta, ei ilmeisesti mnulla ollut este. Tosin kerroin myös että hoitokontaki on ja psykoterapia menossa.

Eipä siinä, en tuolle alalle lpulta jäänyt ja lukionkin kävin loppuun kun lopulta masennus oli taakse jäänyttä elämää muutamaa vuotta myöhemmin...

Ikinä ei ole mitään ongelmai tuosta teini-iän masennuksestani tullut, ikinä ei ole tullut ees ilmi että lääkärit olisi moisia kannasta tms lukeneet. Hyvää tuuria sitten kai.

Masennus on niin yleinen sairaus etenkin lievänä. Ei se tänä päivänä estä oikeastaan mitään. Ymmärtääkseni adoptioluvissakin on niin että joku vuosien takainen diagnoosi ei ole asialle mikään este, jos sairaus on hoidossa. Tuorekaan ei välttämättä lievänä ole - miettikää kuinka moni lievästi masentuu ja ahdistuu  jos kärsii lapsettomuudesta!! Harvassa on ne jotka eivät asiasta käy edes juttelemassa vaikka vain muutamankin kerran psykologilla! Kunhan asia on hoidossa ja saa surunsa käsiteltyä, on jopa adoptio aivan mahdollinen. Vakavissa mt-ongelmissa kuten psykooseissa tms on toki asia toinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilanne on nyt se että olen aika varmasti lievästi masentunut (kaikki kotityöt jäävät hoitamatta mutta töihin jaksa vielä sinnitellä tekohymy naamalla), ja olen tämän takia varannut jo lääkäriajan. Harkitsen kuitenkin sen perumista, sillä pelottaa paljon miten mahdollinen diagnoosi vaikuttaa joskus myöhemmin jos/kun elän aivan tavallista ja onnellista elämää ilman mitään mielenterveysongelmia.

Voiko vanha diagnoosi olla esim. ehdoton ei asuntolainalle tai adoptiolle tai katsovatko kaikki lääkärit sitä vanhaa mt-diagnoosia kun valitat vaikka selkäsärkyä?

Adoptioprosessista en tiedä juuri mitään, paitsi että yhdessä tuttavaperheessä adoptoitiin poika vaikka perheessä ainakin toinen vanhemmista pitkäaikaistyötön, joten ei sekään ihan niin tiukkaa vaikuta olevan kuin luulisi.

Minä tiedän. Lievimmätkin mielenterveyteen liittyvät ongelmat ovat este adoptiolle. Psykiatrit ovat sitä mieltä, ettei esim. 10 vuotta sitten sairastettu lievä masennus aiheuta haittaa adoptiovanhemmuudelle. Adoptiojärjestöt ovat kuitenkin toista mieltä. Jos sinulla on minkäänlaisia mt-merkintöjä, et saa adoptiolasta.

No nyt jauhat kyllä aikamoista bullshittiä totuutena. Ei pidä paikkaansa. Tiedän ihmisiä joilla on historiassaan merkintöja lievistä mt-ongelmista kuten masennus tai lievä paniikkihäiriä ja ovat  adoptiolapsen saaneet.

Lääkitys on, joten töissä on kivaa kirjoitti:

Mene vaan, ei se tulevaisuudessa haittaa. Sen sijaan masennus voi pahentua, eikä se ole hyvä juttu. Elät taas täyttä elämää, kunhan saat lääkityksen tai muuta hoitaa.

Yleensä kipuihin määrätään nykyään SSRI-masennuslääkettä nostamaan kipukynnystä. Lääkäri määrää sen edes kysymättä onko masennusta. Minulle on määrätty kaikkea Cotalopramista Cymbaltaan mutta niistä ei ole apua kipuihin. Masennukseen ne voivat auttaakin.

Minun elämäntarinani on niin poikkeuksellinen, että eipä ole kukaan diagnoosia ihmetellyt. Näillä vastoinkäymisillä olisi varmaan suurempi ihmetyksen aihe, jos EN olisi masentunut..

No huh. Kylläpä täällä nyt pelotellaan. Itselläni ei ole koskaan millään tavalla negatiivisesti vaikuttanut yhtään mihinkään. Ja olen diagnoosien (mm. depressioon ja syömishäiriöön liittyvät) ja sairauksien hoidon jälkeen (sekä niiden aikana) päässyt opiskelemaan ja työskennellyt sosiaali- ja terveysalalla, ottanut kaikenmoisia vakuutuksia, sairastellut fyysisesti, perustanut perheen (en adoption kautta)...

Päin vastoin, on ollut suuri apu siitä että on opiskelupaikoissa ja raskauden aikana voinut tuoda ilmi, että "minua on hoidettu häiriön X takia mutta hoitokontaktia ei tällä hetkellä ole, voidaanko tämä asia ja tuen tarve ottaa täällä huomioon?" On kyllä kannattanut. Salailu olisi ollut todella raskasta. Masennus on sellainen sairaus että se vain syvenee, mitä pitempään sen jättää hoitamatta.

Suomessa adoptoitaisiin vain muutama lapsi per vuosi jos mt-ongelmat (lievät) olisi sille täysi este vuosiakin myöhemmin. Käyttäkää järkeänne, ne on niin yleisiä juttuja tänä päivänä ettei suinkaan ole mitään sellaista sääntöä että lievä masennus 10v sitten = et saa adoptiolasta. 

Etenkin nuorilla on joniin yleisiä masennukset ja muut ja iniin vaan silti ihmiset saa adoptiolupia vieläkin. Tänä päivänä ongelmat havaitaan jo varhain yleensä, ja ei tosiaankaan kaikista tapauksista niin vakavia pääse kehittymään että olisi mitään ongelmia vuosia myöhemmin elämässä vanhan diagnoosin suhteen. 

Entä ihan kriisikeskus? Esimerkiksi Oulussa kriisikeskuksessa voi käydä viitisen kertaa, eikä siellä tehdä sairaskertomusmerkintöjä ollenkaan. Ohjaavat kyllä eteenpäin, mikäli tarpeen näkevät jatkohoidolle. Paikka palvelee siis myös muita kuin oululaisia.

Vierailija kirjoitti:

Yritin itsemurhaa masentuneena 15 vuotiaana, en päässyt lähihoitajaksi.

Miten tällainen itsemurhayritys edes tuli missään hakuprosessin vaiheessa esille??

Itselläni on masennustaustaa ihan aikuisiältä, vaikea-asteinen masennus ja myöhemmin keskivaikea. Ei ole vaikuttanut mitenkään, on asuntolainaa ja vakuutuksia, työskentelen sosiaalialalla ja minulla on alan koulutus (diagnoosin jälkeen hankittu). Lapsiakin on, ei tosin adoption kautta.

En ole huomannut mitään.

10 vuotta säännöllisesti ollut tiedoissa masennusta, paniikkihäiriötä, burnoutia, itsemurhayrityskin löytyy. Olen saanut työpaikkoja, vakuutuksia, asuntolainoja, lapsen, kaikkea mitä normaalistikin. Elän ihan tavallista elämää päälle päin.

Vierailija kirjoitti:

Entä ihan kriisikeskus? Esimerkiksi Oulussa kriisikeskuksessa voi käydä viitisen kertaa, eikä siellä tehdä sairaskertomusmerkintöjä ollenkaan. Ohjaavat kyllä eteenpäin, mikäli tarpeen näkevät jatkohoidolle. Paikka palvelee siis myös muita kuin oululaisia.

Ainakin n. 5 vuotta sitten sieltä sai uskomattoman ammattitaidotonta palvelua.

Sosiaali-ja terveysministeriö linjannyt, että adoption estäciä psykiatrisia sairauksia ovat psykoosi, persoonallisuushäiriöt, toistuvat mielialahäiriöt. Eli pelkkä joskus sairastettu masennus ja sen mukana tuleva "alttius" eivät ole este.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaali-ja terveysministeriö linjannyt, että adoption estäciä psykiatrisia sairauksia ovat psykoosi, persoonallisuushäiriöt, toistuvat mielialahäiriöt. Eli pelkkä joskus sairastettu masennus ja sen mukana tuleva "alttius" eivät ole este.

*linjannut, *estäviä jne... en jaksanut linkittääkään tällä puhelimella kun on niin vaikeaa :)

Eikö se olekaan niin, että lääkäri ei saa katsoa kannasta mt-ongelmiin liittyviä asioita, jos menet jonkun fyysisen vaivan takia vastaanotolle? Olen ollut siinä käsityksessä, että heille psyk.-puolen diagnoosit näkyy siellä omalla lehdellään, eikä sinne saa mennä katsomaan, jos potilas tulee vaikka selkäkivun takia lääkäriin.