Lue keskustelun säännöt.
Miten vanha mielenterveys diagnoosi on vaikuttanut myöhempään elämääsi?
08.02.2018 |
Tilanne on nyt se että olen aika varmasti lievästi masentunut (kaikki kotityöt jäävät hoitamatta mutta töihin jaksa vielä sinnitellä tekohymy naamalla), ja olen tämän takia varannut jo lääkäriajan. Harkitsen kuitenkin sen perumista, sillä pelottaa paljon miten mahdollinen diagnoosi vaikuttaa joskus myöhemmin jos/kun elän aivan tavallista ja onnellista elämää ilman mitään mielenterveysongelmia.
Voiko vanha diagnoosi olla esim. ehdoton ei asuntolainalle tai adoptiolle tai katsovatko kaikki lääkärit sitä vanhaa mt-diagnoosia kun valitat vaikka selkäsärkyä?
Kommentit (129)
Vierailija kirjoitti:
Olen vasta parikymppinen muttei ainakaan vielä ole ollut haittaa teininä sairastetusta vakavasta masennuksesta ja osastojaksosta. Sairasvakuutus oli jo ennestään mutta senkin lopetin jossain vaiheessa kun ei vain ikinä ollut tarvetta käydä yksityisellä. Kaikki on hoidettu hyvin julkisella puolella (mm. rintojen pienennysleikkaus). Eipä ole tullut mieleenkään että vaikuttaisi johonkin asuntolainaan tms kun päinvastoin pankista on kyselty eikö jo olisi aika ostaa asunto asp-tilin säästöjä hyödyntäen. Kaikki tarvitsemani vakuutukset ovat myös kunnossa. Työskentelen lasten parissa opetusalalla että eipä ole ammatinvalintaankaan vaikuttanut.
Tässä vaihteeksi tällainen kokemus.
Olisiko mahdollista, että masennuksen sijoittuminen juuri teini-ikään vaikuttaisi? En halua laisinkaan vähätellä masennusjaksoasi, mutta itselläni samanlaisia kokemuksia. Masennus tosin ”vain” lievä keskivaikeilla jaksoilla. Satunnaisesti lääkärit saattavat kysyä, mutta muuten olen saanut olla rauhassa asian kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät enää uskalla mennä edes yksityiselle lääkärille, kun kaikki menee kantaan. Ennen sentään sai hoidettua itseään salaa yksityisesti.
Voi käydä lääkärissä Suomen ulkopuolella.
Itse huomasin tyytyväisyydellä, ettei Kanta-rekisterissä ole vanhoja lääkärikäyntejä eikä diagnooseja. Eli minä olen terve. Olenkin tullut viime vuosina ihan asiallisesti kohdelluksi, ja saanut tarvitsemani hoidon. Mennävuosina katsoivat papereista, että on mt-diagnoosi ja sehän selitti sitten kaikki muutkin vaivat.
En tajua tätä ketjua ollenkaan. Olen ollut hullu kirjaimellisesti koko ikäni, diagnoosit tehtiin ekan kerran 16-vuotiaana, tilanne päällä ihan koko ajan edelleen, eikä mulle ole tullut koskaan mieleenkään että itse diagnoosi tai edes se että ihan avoimesti ja näkyvästi on hullu olisi mikään ongelma. Ei ole koskaan vaikuttanut saamaani hoitoon tai muuhunkaan. Toki umpihulluna elämänpiirini on ollut aika suppea, ehkä sitten johtuu siitä. Mutta enemmän tämä nyt anteeksi vaan kuulostaa siltä että terveet kauhistelee keskenään asioita joihin ei ole omaa kosketuspintaa, siihen on tosiaan saatu tottua.
Vierailija kirjoitti:
En tajua tätä ketjua ollenkaan. Olen ollut hullu kirjaimellisesti koko ikäni, diagnoosit tehtiin ekan kerran 16-vuotiaana, tilanne päällä ihan koko ajan edelleen, eikä mulle ole tullut koskaan mieleenkään että itse diagnoosi tai edes se että ihan avoimesti ja näkyvästi on hullu olisi mikään ongelma. Ei ole koskaan vaikuttanut saamaani hoitoon tai muuhunkaan. Toki umpihulluna elämänpiirini on ollut aika suppea, ehkä sitten johtuu siitä. Mutta enemmän tämä nyt anteeksi vaan kuulostaa siltä että terveet kauhistelee keskenään asioita joihin ei ole omaa kosketuspintaa, siihen on tosiaan saatu tottua.
Olet onnekas ja kuulut harvalukuiseen vähemmistöön. Lukuisat mt-diagnosoidut ovat raportoineet, ettei heidän fyysisiä oireitatutkita ja hoideta, vaan vedotaan psyykkisiin syihin. Olen itsekin saanut kokea tällaista vähättelyä. Et saa lähetettä verikokeisiin, tai muihin tutkimuksiin, kun olet papereiden mukaan masentunut. Näin esimerkiksi.
Ja esim. pitkäaikaista matkavakuutusta ei myönnetty. Eikä päässyt opiskelemaan,kun oli dg. Muutamia mainitakseni. Ihan omaa karua kokemusta nämä, ikävä kyllä.
Höpö höpö. Itse olen kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta teini-iästä asti. Tosin melko lievistä sellaisista, eivät ole vaikuttaneet työntekooni. Esim. työhöntulotarkastuksessa olen rehellisesti kertonut käyttäväni mielialalääkettä, minun muistaakseni asiasta ei edes sen kummemmin kysytty. Jos kysyttiin olen kertonut totuuden eli käyn terapiassa. Ja työssäni hoidan muita ihmisiä. Ei ole vaikuttanut mitenkään asuntolainan tai henkivakuutuksen saantiin. Toki voi olla että joku kollegani uteliaisuudesta katsoo tietojani, mutta ottaa siinä aika helvetin typerän riskin. Ja toisaalta, siinäpä katsoo, en ole varsinaisesti ainoa masentunut tai ahdistunut tällä alalla. 😀 Että sanoisin, että hae apua jos sinusta tuntuu siltä että sitä tarvitset. Jos joku lääkäri/hoitaja myöhemmin vetoaa mahdollisiin mielenterveysongelmiin ruumiillista vaivaa valittaessasi, sano tekeväsi valitus. Ja tee jos sanominen ei auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tajua tätä ketjua ollenkaan. Olen ollut hullu kirjaimellisesti koko ikäni, diagnoosit tehtiin ekan kerran 16-vuotiaana, tilanne päällä ihan koko ajan edelleen, eikä mulle ole tullut koskaan mieleenkään että itse diagnoosi tai edes se että ihan avoimesti ja näkyvästi on hullu olisi mikään ongelma. Ei ole koskaan vaikuttanut saamaani hoitoon tai muuhunkaan. Toki umpihulluna elämänpiirini on ollut aika suppea, ehkä sitten johtuu siitä. Mutta enemmän tämä nyt anteeksi vaan kuulostaa siltä että terveet kauhistelee keskenään asioita joihin ei ole omaa kosketuspintaa, siihen on tosiaan saatu tottua.
Ok, mä "alennun" vastaamaan tähän. Ehkei se ole sulle ongelma, ehkä olet jotenkin emt. "tyytynyt osaasi"(=olet äärimmäisen huono-osainen ja vähäosainen ihminen, ja olen äärimmäisen pahoillani sinun puolestasi). En tiedä mtn sun diagnooseja, mutta tästä välittyy se kuva, että olisi pitkäaikaiset. En tiedä oletko sellaisessa tilassa, ettet jotenkin ymmärrä/osaa lukea ihmisiä, et ehkä tajua, että on vaikuttaneet saamaasi hoitoon ja kohteluun. Vähän samaan tapaan kuin näkisi spurgun ja lapsen, kumpaa kohtelee paremmin. Tässä ajatusleikissä sä oot se spurgu. Sulta jää varmaan kaikki normaaliasiat elämässä saamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua tätä ketjua ollenkaan. Olen ollut hullu kirjaimellisesti koko ikäni, diagnoosit tehtiin ekan kerran 16-vuotiaana, tilanne päällä ihan koko ajan edelleen, eikä mulle ole tullut koskaan mieleenkään että itse diagnoosi tai edes se että ihan avoimesti ja näkyvästi on hullu olisi mikään ongelma. Ei ole koskaan vaikuttanut saamaani hoitoon tai muuhunkaan. Toki umpihulluna elämänpiirini on ollut aika suppea, ehkä sitten johtuu siitä. Mutta enemmän tämä nyt anteeksi vaan kuulostaa siltä että terveet kauhistelee keskenään asioita joihin ei ole omaa kosketuspintaa, siihen on tosiaan saatu tottua.
Olet onnekas ja kuulut harvalukuiseen vähemmistöön. Lukuisat mt-diagnosoidut ovat raportoineet, ettei heidän fyysisiä oireitatutkita ja hoideta, vaan vedotaan psyykkisiin syihin. Olen itsekin saanut kokea tällaista vähättelyä. Et saa lähetettä verikokeisiin, tai muihin tutkimuksiin, kun olet papereiden mukaan masentunut. Näin esimerkiksi.
Ja esim. pitkäaikaista matkavakuutusta ei myönnetty. Eikä päässyt opiskelemaan,kun oli dg. Muutamia mainitakseni. Ihan omaa karua kokemusta nämä, ikävä kyllä.
Kyllä noista oireiden tutkimatta jättämisistä tuntuu pääterveet valittavan kanssa aika hanakasti. Ihan terveydenhuollon peruspiirteitä ja ikuisuusongelmia. Varmasti käy vähän useammin hulluille, kuten myös vanhoille, naisille, tummaihoisille, rumille, köyhille ja kouluttamattomille. Tuskin kauhean paljon isompi vaikutus kuin noissa muissakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on puhuttu vakuutuksista, somaattisten oireiden hoitamattajättämisistä ja ties mistä.
Vaikuttaako esimerkiksi eriasteiset masennukset aina noin? Oma äitini on ollut monta kertaa psykalla pitkiäkin jaksoja, käy psykoterapiassa 2 krt viikossa ja päihdekuntoutuksessakin ollut.
Silti on tehty kunnallisella puolella vaikka mitä lonkkaleikkauksia että työkyky säilyisi. Kaikki mahdolliset vakuutukset löytyy. Asuntolainaa ei ole kun on varallisuutta, mutta en ole ikinä kuullutkaan että hän olisi jotenkin kärsinyt masennusdiagnooseistaan. Miten se on mahdollista? Johtuuko sitten ns. pärstäkertoimesta, kun on korkeasti koulutettu ja hyvässä asemassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua tätä ketjua ollenkaan. Olen ollut hullu kirjaimellisesti koko ikäni, diagnoosit tehtiin ekan kerran 16-vuotiaana, tilanne päällä ihan koko ajan edelleen, eikä mulle ole tullut koskaan mieleenkään että itse diagnoosi tai edes se että ihan avoimesti ja näkyvästi on hullu olisi mikään ongelma. Ei ole koskaan vaikuttanut saamaani hoitoon tai muuhunkaan. Toki umpihulluna elämänpiirini on ollut aika suppea, ehkä sitten johtuu siitä. Mutta enemmän tämä nyt anteeksi vaan kuulostaa siltä että terveet kauhistelee keskenään asioita joihin ei ole omaa kosketuspintaa, siihen on tosiaan saatu tottua.
Ok, mä "alennun" vastaamaan tähän. Ehkei se ole sulle ongelma, ehkä olet jotenkin emt. "tyytynyt osaasi"(=olet äärimmäisen huono-osainen ja vähäosainen ihminen, ja olen äärimmäisen pahoillani sinun puolestasi). En tiedä mtn sun diagnooseja, mutta tästä välittyy se kuva, että olisi pitkäaikaiset. En tiedä oletko sellaisessa tilassa, ettet jotenkin ymmärrä/osaa lukea ihmisiä, et ehkä tajua, että on vaikuttaneet saamaasi hoitoon ja kohteluun. Vähän samaan tapaan kuin näkisi spurgun ja lapsen, kumpaa kohtelee paremmin. Tässä ajatusleikissä sä oot se spurgu. Sulta jää varmaan kaikki normaaliasiat elämässä saamatta.
:D oletkohan sä ihan tosissasi? Ei näitä voi enää ees erottaa ironiasta.
Joo, olen "tyytynyt osaani", sikäli etten terveiden tavoin voi enää kauhistella sitä miten nöyryyttävää ja hirveää olisikaan pudota hullujen tasolle. Mutta ei mun älyssäni, ulkonäössäni tai käytöksessäni mitään vikaa ole.
Mutta tällasia ihmiset oikeesti tuntuu mielenterveysongelmaisista kuvittelevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua tätä ketjua ollenkaan. Olen ollut hullu kirjaimellisesti koko ikäni, diagnoosit tehtiin ekan kerran 16-vuotiaana, tilanne päällä ihan koko ajan edelleen, eikä mulle ole tullut koskaan mieleenkään että itse diagnoosi tai edes se että ihan avoimesti ja näkyvästi on hullu olisi mikään ongelma. Ei ole koskaan vaikuttanut saamaani hoitoon tai muuhunkaan. Toki umpihulluna elämänpiirini on ollut aika suppea, ehkä sitten johtuu siitä. Mutta enemmän tämä nyt anteeksi vaan kuulostaa siltä että terveet kauhistelee keskenään asioita joihin ei ole omaa kosketuspintaa, siihen on tosiaan saatu tottua.
Olet onnekas ja kuulut harvalukuiseen vähemmistöön. Lukuisat mt-diagnosoidut ovat raportoineet, ettei heidän fyysisiä oireitatutkita ja hoideta, vaan vedotaan psyykkisiin syihin. Olen itsekin saanut kokea tällaista vähättelyä. Et saa lähetettä verikokeisiin, tai muihin tutkimuksiin, kun olet papereiden mukaan masen1tunut. Näin esimerkiksi.
Ja esim. pitkäaikaista matkavakuutusta ei myönnetty. Eikä päässyt opiskelemaan,kun oli dg. Muutamia mainitakseni. Ihan omaa karua kokemusta nämä, ikävä kyllä.Kyllä noista oireiden tutkimatta jättämisistä tuntuu pääterveet valittavan kanssa aika hanakasti. Ihan terveydenhuollon peruspiirteitä ja ikuisuusongelmia. Varmasti käy vähän useammin hulluille, kuten myös vanhoille, naisille, tummaihoisille, rumille, köyhille ja kouluttamattomille. Tuskin kauhean paljon isompi vaikutus kuin noissa muissakaan.
No "pääterveelle" lääkäri tuskin innoissaan selittää, että hän tietää tarkalleen, mistä on kysymys, ja kirjoittaa sulle mirtatsepiinireseptin. Huooh.
Ei mitenkään. Vakava masennus 16-20 vuotiaana.
Asuntolaina on saatu, ei tullut mitenkään tuo ilmi ees? Ja ihan on vakuutukset yms. Lääkäritkin aina suhtautuneet täysin asiallisesti ja hoitaneet fyysiset vaivani ihan normaalisti, en tiiä sitten ovatko ees huomannet tiedoissani moisia juttuja? Vain kerran aiheesta on puhuttu oikeastaan lääkärien kanssa jälkeen päin ees; kun aloitin lapsettomuushoidot lapsen hankkimiseksi yksin. Siinähän pitää psykologin kanssa jutustella kertaluontoisesti kaikkien sun muuta tutkintaa ennenkuin pääsee hoitoja aloittamaan yksin, silloin aihetta sivuttiin. Itse asian otin puheeksi, lääkäri vain totesi että eipä tuollainen teini-iän masennus tässä mitään vaikuta, monellahan teininä on jotain ongelmia. Asiaa siis sivuuttiin vaan pari minuuttia, lääkäri kyseli onko ollut tuon jälkeen mitään ja yleisesti kuinka sairaus aikanaan oireili jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai jonkun mielenterveyden vaikeudet ovat sitten niin pieniä, että niihin voi hyvin jättää hakematta apua. Minun eivät olleet tai ole, apua oli saatava, että pysyin tässä elämässä kiinni. Eivät ole diagnoosit kummitelleet somaattisia sairauksia hoidettaessa. Olen myös kertonut käyttäneeni huumeita vuosia sitten, sen voisin jo kuvitella voivan vaikuttaa jonakin päivänä siihen, miten oireitani ehkä tulkitaan ja mitä lääkkeitä minulle uskalletaan määrätä, mutta missään sitä ei toistaiseksi ole nostettu esiin.
Metsästys/aseenkantolupaa ei saa koskaan. Eikä voi ryhtyä sijaisperheeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mm. erossa exäsi voi tehdä kiusaa asialla. Hän voi nostaa oireesi tai diagnoosisi esille mm. lasten huoltajuuskiistassa. Sossuille voi soitella, että olet mielisairas hullu, etkä voi pitää lapsia. Ja kun sossujen "huoli on herännyt", joudut pitkälliseen lastensuojeluprosessiin, jossa koko terveyshistoriasi pengotaan koko elämäsi ajalta ja saat pelätä menettäväsi lapsesi kokonaan. Näin, vaikka oireistasi olisi kulunut yli 10 vuotta, ja ne olisivat olleet lieviä.
Tästä on omaa kokemusta. Oli tosi vaikea eri paikoissa yrittää todistella olevansa normaali, koska ex pystyi puhumaan diagnoosista. Heitti ne vielä vähän sinnepäin, eli epätarkasti, virheellisesti, jolloin sai ne kuulostamaan paljon pahemmilta kuin ne olivat. Harmitti, kun olin käynneistäni hänelle mitään kertonut, koska hänestä ei kuitenkaan mitään apua ollut aikoinaan näihin liittyen. Päinvastoin juuri ex:stä aiheutuneita ongelmia siellä käsittelin....Seurakunnan auttajat ovat sikäli hyviä, että eivät ole "terveydenhoitoa".
Yksityinen psykologi voisi olla hyvä, jos et sitten anna lupaa luovuttaa tietoja minnekään.
Mene vaan, ei se tulevaisuudessa haittaa. Sen sijaan masennus voi pahentua, eikä se ole hyvä juttu. Elät taas täyttä elämää, kunhan saat lääkityksen tai muuta hoitaa.
Ei mitenkään, oli parikymppisenä vaikea masennus, paniikkihäiriö, yleinen ahdistuneisuus ja traumaperäinen stressihäiriö. En saanut apua keskustelukäynneistä joten lopetin ne seinään, tästä aikaa kymmenisen vuotta, eivätkä asiat ole nousseet missään vaiheessa esille. Tietysti siihen vaikuttaa se, että olen ollut koko ajan täysin toimintakykyinen, ei yhtään mt-ongelmista johtuvia sairauslomia tai muutakaan ongelmaa. Esitän normaalia ja se menee läpi. Viime aikoina olen pohtinut samaa kuin aloittaja, koska on alkanut olla päivittäin itsetuhoisia ajatuksia, täytyy tsempata esim. rautatiesillalla että askel pysyy tiellä, vaikka kaide huutelee helpotusta kokonaisvaltaiseen tuskaan. Pelottaa ihan hirveästi jos mt-ongelmat estää vaikka sen asuntolainan saannin tai en pääse töihin. Mieluummin kituutan kuin laitan perheenikin kärsimään omista vinksahduksista.
Kävin kolmivuotisen Kelan korvaaman psykoterapian. Se päättyi pari vuotta sitten. Ei siitä näy Kanta-arkistossa mitään tietoja, ei edes niistä psykiatrikäynneistä, jotka piti vuosittain tehdä, jotta sai jatkoa Kelan maksusitoumukselle. Miksihän ei näy?
Kanta-arkistossa ei kyllä näy myöskään antibioottiallergioitani, vaikka kyllä ne tietääkseni tk:n potilastiedoissa näkyvät.
Sairastin keskivaikean masennuksen opiskeluaikoinani. Viisi vuotta myöhemmin ostimme mieheni kanssa asunnon. Mihinkään muuhun diagnoosi ei vaikuttanut kuin siihen, että henkivakuutukseni vuosimaksu oli huomattavasti enemmän kuin puolisollani ja ehtoihin oli kirjattu tyyliin "Mikäli teet itsemurhan vuoden sisällä, mitään ei korvata".
Laitetaanko tuonne Kantaan merkintä myös mielenterveyspotilaan omaiselle, joka käy vastaanotolla. Sain kutsun tapaamiseen (kyseessä psykoosi).
Ok, yksittäinen kommentti, en ole provosoitunut, mutta sanonpa nyt kuitenkin.
Tästäkin viestistä välittyy "kerran sairas=aina sairas"-ajattelumalli. "Ei sinne haluta sairaita töihin kun on terveitäkin", niin, ei tietenkään haluta sairaita töihin, kalliimpaa ja riskimpi työnantajalle. Vaikka inhoan fyysisten sairauksien ja psyyken ongelmien rinnastamista, sanonpa kuitenkin, että muistaakseni 50% suomalaisista on joku krooninen sairaus. Ja sanonpa taas kerran, hoitaja ei ole mikään kovin kummoinen ammatti, enemmänkin hoitajan työ on ns. paskatyö.