20 vuotta parisuhteessa, lapsia ja sinänsä kaikki hyvin.

Mieheni on ensimmäiseni. Jos on huonoja aikoja ollut, niin on hyviäkin. Suhteeseemme ei kuulu väkivalta eikä päihteet, eivätkä suuret intohimot puoleen tai toiseen.

Olen selvinnyt tähän mennessä pienillä ihastumisilla satunnaisiin tuttaviin. Ne ovat aina hiipuneet ilman sen kummempaa. Vuosi sitten tuli työpaikalleni uusi työntekijä. Ulkonäöltään lähes epämiellyttävä, rivoja puhuva ikäiseni mies. Yhteisissä tehtävissämme ja ruokatuntikeskusteluissamme huomasin hänet kiltiksi, ystävälliseksi ja avuliaaksi. Vähitellen uskalsin kertoa hänelle asioita ja ajatuksia, joista en ennen ole puhunut. Hän osaa keskustella siten, että keskustelukumppani tuntee itsensä tärkeäksi eikä koskaan noloksi.

Emme ole puoleen vuoteen olleet samalla työpaikalla. Välillä kaupungilla sattumalta tapaamme tai kirjoittelemme arkikuulumisia. En pysty unohtamaan häntä. Kun näen hänet, on oloni kuin teinillä. Sydän hakkaa ja olen onnellinen. Kun mieheni kanssa menee huonommin, ajattelen tätä extyökaveria ja poden sydänsuruja siitä, että en saa olla hänen kanssaan.

Olen hyvin rationaalinen ihminen enkä ymmärrä näitä tunteita. Miksi haluan ihmistä, joka ei oikeasti ole minulle sopiva? Miksi en voi vain rakastaa miestäni niin kuin aikaisemmin? Onko tämä jokin keski-iän villitys? Meneekö tämä ohi? Kaduttaako minua, jos en tee mitään kumpaankaan suuntaan?

Haluaisin keskustella tästä. Miehelleni en voi sanoa mitään, sillä hän on mustasukkaisia laatua ja epävarma. Tuon toisen miehen kanssa pystyisin keskustelemaan, mutta en ole varma olisiko se viisasta...