Osa suomalaislapsista on niin heikkokuntoisia, että pelkkä kuntotestien yrittäminen on vaikeaa – "Tulokset ovat huolestuttavia"

Liikuntaa joskus opettanur kirjoitti:

Kun omaehtoinen liikunta on nuorilta pois, tilanne on se mikä on. Monet joukkueissa pelaavatkin, erityisesti pojat, ovat kuntotasoltaan heikkoja. Taitoa on, kuntoa ei. Käydään vaan seuran treeneissä, vanhemmat kuskaavat lajista ja matkasta viis.

Vain yksilölajeissa tapahtuu itsenäistä treeniä.

Kuvaavaa on, että moni joukkueurheilija saattaa hakeutua vaihtopenkille, jos meinaa tulla hiki.

Olen häkeltynyt huonokuntoisten määrästä. On niitä laihoja läskejä ja ihan vaan läskejä. Lisäksi se huipputimmien määrä on silminnähtävän pieni.

Ymmärrän kehopositiivisuuden perusajatuksen. Kun on lihava, on parempi olla armollinen ja mahdollisesti tehdä muutoksia elämässä kuin vaipua synkkyyteen ja syödä sipsipussi. Toisaalta pelkään, että se saa tukevammat tuudittautumaan ”ei mitään väliä”-asenteeseen. Haastavaa!

Meillä oli kotona tapana, että jos kävellen tai pyörällä pääsi paikkaan alle puolessa tunnissa niin auto jätettiin kotiin. Poikkeuksena tietysti jos satoi vaikka kaatamalla vettä. Kuljin kouluun 4km aina pyörällä ja pyöräilin ympäri kaupunkia kavereiden perässä. En ole mikään urheilullinen ihminen ja koululiikuntaa vihasin. Olen kömpelö ja olin huono kaikissa lajeissa. Peruskunto on aina kuitenkin ollut kohtuullinen ja varmasti juuri tuon lapsuuden hyötyliikunnan takia. Jaksan esim tehdä 5 km hölkkälenkkejä ihan helposti vaikka olenkin nykyään 10kg ylipainoinen istumatyötä tekevä sohvaperuna.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kotona tapana, että jos kävellen tai pyörällä pääsi paikkaan alle puolessa tunnissa niin auto jätettiin kotiin. Poikkeuksena tietysti jos satoi vaikka kaatamalla vettä. Kuljin kouluun 4km aina pyörällä ja pyöräilin ympäri kaupunkia kavereiden perässä. En ole mikään urheilullinen ihminen ja koululiikuntaa vihasin. Olen kömpelö ja olin huono kaikissa lajeissa. Peruskunto on aina kuitenkin ollut kohtuullinen ja varmasti juuri tuon lapsuuden hyötyliikunnan takia. Jaksan esim tehdä 5 km hölkkälenkkejä ihan helposti vaikka olenkin nykyään 10kg ylipainoinen istumatyötä tekevä sohvaperuna.

Arvostan!! Sekä vanhempiesi asennoitumista liikkumiseen ja omaa motivaatiotasi. Olisit voinut vain jäädä sohvalle möllöttämistä. Peukut, että teet hölkkälenkkejä. Mulle ne on välillä tuottanut tuskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väitän, että kouluista tuttu kilpailuasetelma ja jatkuva arviointi sekä vertaaminen tappavat aika tehokkaasti sellaisen keskiverronkin liikkujan motivaation. Ainoastaan ne liikunnallisesti lahjakkaat ja superaktiiviset menestyvät noissa ja täten varmaan tykkäävätkin. Ongelmana on, kun liikunnanopettajat ovat itse useimmiten näitä jo lapsesta asti liikunnallisesti lahjakkaita ja aktiivisia, eivätkä osaa kuvitella toisenlaista tapaa olla ja elää. On lapsia, jotka eivät koskaan ole kummemmin liikuntaa harrastaneet kouluun tullessaan, koska vanhemmilta ei aina saa parhaita mahdollisia eväitä tähänkään asiaan. Sen sijaan että jo ekoista luokista lähtien lähdetään ajamaan sellaista kipeetä kilpailuasetelmaa jossa on vain voittajia ja häviäjiä, voitaisiin yrittää lähteä siitä itse liikkumisesta. Kuinka moni muistaa juoksutestit ja -lenkit, mutta kertaakaan ei juoksutekniikkaa kummemmin opetettu? Ei meillä ainakaan. Käskettiin vaan tehdä, ja jos olit huono niin hyi kun olit huono. Jos taas osasit jo valmiiksi, niin voi että kun olit lahjakas!

Mitä jos matematiikan tunneilla jaettaisiin julkisesti joukkueet, joissa fiksuimmat pääsee valitsemaan parhaat päältä ja laskutaidottomat jäisi pohjalle? Sitten tulokset julkisesti esiin ja kauhisteltaisiin, kuinka huonosti Nico nyt jakolaskuissa pärjäsi mutta luokan älykkö Arvo nyt sai taas parhaat pisteet. Avoimesti saataisiin ilkkua matemaattisesti lahjattomia? Ai ei? Miksi siis liikunnallisesti sama toiminta on ookoo?

Noinhan sitä nyt juuri tehdäänkin. Sitä paitsi noi matemattisesti lahjakkaat pääsevät jatko-opintoihin mutta ei matemaattisesti lahjakkaat EI pääse. Joten koko tulevaisuus laitetaan peliin siinä asiassa. Miksi liikunnan pitäisi olla yhtään eri asia? Miksi fyysisissä asioissa ihmisiä ei saa laittaa kilpailemaan keskenään mutta henkisissä ja mentaaleissa asioissa saa laittaa? Niissä on jopa enemmän eroja kuin fyysississä asioissa ihmisten välillä!

Suomessa tämä urheilun ihannointi tuntuukin heijastuvan ihan kouluun saakka. Liikunnallisuuteen kannustaminen on mielestäni erittäin tärkeää, ja nimenomaan kannustaminen. Onko koskaan ikinä kukaan tuntenut itseään erityisen motivoituneeksi tekemään mitään, jos oletusarvoisesti sinua lähestytään jo mitta-asteikko kourassa? Asetelma "Katotaan nyt mihin susta on!" on kuollut syntyessään, ellei toista ole koskaan opetettu tekemään näitä mitattavia asioita.

Juuri noinhan koululaitos toimii matematiikassa, kielissä jne. testataan koko ajan ja jos et pärjää niin tulevaisuus tyssää siihen. Kaikki jatkokoulutukset määritellään noiden mukaan. Joten turha valittaa mistään testaamisesta.

Luulin tuon alkuperäisen kommentoijan pointin olleen se, että muissa aineissa tekniikkaa ja taustaa opetetaan ja selitetään ja niitä voi harjoitella, liikunnassa se on usein esimerkiksi tuossa juoksussa että nyt juoksette matkan X. Jos ei ole kodista lähtöisin yhtään liikunnallista taustaa, niin se juoksutekniikkakin on ihan erilainen kuin vaikka niillä yleisurheilutaustan lapsilla. Meillä ei liikuntatunnilla juuri selitetty edes telinevoimistelutunnilla miten jotain liikkeitä kuuluisi tehdä ja miten ne olisi helpoin tehdä, joko teit sen liikkeen ja sait pisteitä tai et. Aika surkeaa "opettamista" siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väitän, että kouluista tuttu kilpailuasetelma ja jatkuva arviointi sekä vertaaminen tappavat aika tehokkaasti sellaisen keskiverronkin liikkujan motivaation. Ainoastaan ne liikunnallisesti lahjakkaat ja superaktiiviset menestyvät noissa ja täten varmaan tykkäävätkin. Ongelmana on, kun liikunnanopettajat ovat itse useimmiten näitä jo lapsesta asti liikunnallisesti lahjakkaita ja aktiivisia, eivätkä osaa kuvitella toisenlaista tapaa olla ja elää. On lapsia, jotka eivät koskaan ole kummemmin liikuntaa harrastaneet kouluun tullessaan, koska vanhemmilta ei aina saa parhaita mahdollisia eväitä tähänkään asiaan. Sen sijaan että jo ekoista luokista lähtien lähdetään ajamaan sellaista kipeetä kilpailuasetelmaa jossa on vain voittajia ja häviäjiä, voitaisiin yrittää lähteä siitä itse liikkumisesta. Kuinka moni muistaa juoksutestit ja -lenkit, mutta kertaakaan ei juoksutekniikkaa kummemmin opetettu? Ei meillä ainakaan. Käskettiin vaan tehdä, ja jos olit huono niin hyi kun olit huono. Jos taas osasit jo valmiiksi, niin voi että kun olit lahjakas!

Mitä jos matematiikan tunneilla jaettaisiin julkisesti joukkueet, joissa fiksuimmat pääsee valitsemaan parhaat päältä ja laskutaidottomat jäisi pohjalle? Sitten tulokset julkisesti esiin ja kauhisteltaisiin, kuinka huonosti Nico nyt jakolaskuissa pärjäsi mutta luokan älykkö Arvo nyt sai taas parhaat pisteet. Avoimesti saataisiin ilkkua matemaattisesti lahjattomia? Ai ei? Miksi siis liikunnallisesti sama toiminta on ookoo?

Noinhan sitä nyt juuri tehdäänkin. Sitä paitsi noi matemattisesti lahjakkaat pääsevät jatko-opintoihin mutta ei matemaattisesti lahjakkaat EI pääse. Joten koko tulevaisuus laitetaan peliin siinä asiassa. Miksi liikunnan pitäisi olla yhtään eri asia? Miksi fyysisissä asioissa ihmisiä ei saa laittaa kilpailemaan keskenään mutta henkisissä ja mentaaleissa asioissa saa laittaa? Niissä on jopa enemmän eroja kuin fyysississä asioissa ihmisten välillä!

Suomessa tämä urheilun ihannointi tuntuukin heijastuvan ihan kouluun saakka. Liikunnallisuuteen kannustaminen on mielestäni erittäin tärkeää, ja nimenomaan kannustaminen. Onko koskaan ikinä kukaan tuntenut itseään erityisen motivoituneeksi tekemään mitään, jos oletusarvoisesti sinua lähestytään jo mitta-asteikko kourassa? Asetelma "Katotaan nyt mihin susta on!" on kuollut syntyessään, ellei toista ole koskaan opetettu tekemään näitä mitattavia asioita.

Juuri noinhan koululaitos toimii matematiikassa, kielissä jne. testataan koko ajan ja jos et pärjää niin tulevaisuus tyssää siihen. Kaikki jatkokoulutukset määritellään noiden mukaan. Joten turha valittaa mistään testaamisesta.

Luulin tuon alkuperäisen kommentoijan pointin olleen se, että muissa aineissa tekniikkaa ja taustaa opetetaan ja selitetään ja niitä voi harjoitella, liikunnassa se on usein esimerkiksi tuossa juoksussa että nyt juoksette matkan X. Jos ei ole kodista lähtöisin yhtään liikunnallista taustaa, niin se juoksutekniikkakin on ihan erilainen kuin vaikka niillä yleisurheilutaustan lapsilla. Meillä ei liikuntatunnilla juuri selitetty edes telinevoimistelutunnilla miten jotain liikkeitä kuuluisi tehdä ja miten ne olisi helpoin tehdä, joko teit sen liikkeen ja sait pisteitä tai et. Aika surkeaa "opettamista" siis.

Mun äiti on SM-tason juoksija, eikä se mulle osannu opettaa juoksemista enkä voi sanoa juoksuasentoni olleen mikään huippu.

Yläasteella puolestaan mä olin se, joka näytti just noi pukkihyppelyliikkeet ym. Eikä siis mitään taustaa. Liikuin kyllä. Enkä usko että liikunnannumero on yhdestä liikkeestä kiinni.

Sen sijaan opettaja kiinnitti huomiota tahallaan vemppaajiin ja motivaatio-ongelmaisiin laski kyllä niiden numeroita.

Suurin osa lapsista on vyötärölihavia nykyään.

Liikuntaa joskus opettanur kirjoitti:

Kun omaehtoinen liikunta on nuorilta pois, tilanne on se mikä on. Monet joukkueissa pelaavatkin, erityisesti pojat, ovat kuntotasoltaan heikkoja. Taitoa on, kuntoa ei. Käydään vaan seuran treeneissä, vanhemmat kuskaavat lajista ja matkasta viis.

Vain yksilölajeissa tapahtuu itsenäistä treeniä.

Kuvaavaa on, että moni joukkueurheilija saattaa hakeutua vaihtopenkille, jos meinaa tulla hiki.

Aika kaukaa haettu. Liikkuminen lisää liikuntaa. En ole nähnyt kuvatun kaltaista ongelmaa, niissä lajeissa joissa itse olen ollut mukana jossain roolissa.

Ja kouluaineena liikunta on muuttunut ut. Nykyään siinä on jo kirjallisiakin osuuksia. Kaikki testit on vain oman kehityksensä seuraamiseksi. Kaikista aineista tulee numero, vaikka oppilaalla ei lahjakkuutta juuri siihen olisikaan. Lukivaikeuksien kanssa elävät ovat samalla viivalla muiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki vaan jääkiekkoa harrastamaan, niin pääsee istuskelemaan laitamille ja lopulta palkinnoksi jäykän perseen.

Vihdoinkin joku uskalsi sanoa sen ääneen, minkä suurin osa on tiennyt jo pitkään: Joukkueurheilu ei ole suurimmalle osalle harrastajista kävelyä ihmeellisempää kuntoilua. 

Jännä kuitenkin, että tuollaiset sitten on niitä jotka selviää liikkaluokkien testeistä yms.

En todellakaan halua hurskastella nykylasten olevan niin paljon huonompia kuin ennen vanhaan. Kuitenkin todella surullisena seuraan vaimoni pojan kasvua ja kehitystä. Hän on vielä alakoulussa ja harrastaa pallopelejä urheiluseurassa. Tuo harrastus on kuitenkin todella tuhoon tuomittua, koska aavistan sen olevan vain ajan kysymys että se harrastaminen loppuu. Aina jos siellä harkoissa on vähänkin enemmän joutunut hikoilemaan ja urheilemaan, niin tulee kotiin todella huonotuulisena, koska niin vastenmielistä sellainen liikunnallisuus tuntuu olevan.

Mutta ei hätää, lapsi on löytänyt varman tavan saada hymyä huulille: Herkkujen syöminen. Tämä meno jos jatkuu, niin voi olla kaikenlainen liikkuminen melko haastavaa kun tekee itsestään jo niin pienenä pullamössön. Ja ei ole tämä sellainen asia mikä välttämättä minun elämääni pilaa, mutta onhan tuo nyt hölmö tapa tehdä itselleen melkoinen karhunpalvelus loppuelämää ajatellen. Kun me suomalaiset tuppaamme lähes kaikki (myös minä itse viime vuosina) ajan myötä sukeutua sohvaperunoiksi, niin sitä toivoisi vielä alakoululaisten omaavan sellaista liikkumisen riemua. Heillä kun on niin uskomaton se lapsen riemu - eli jos tekeminen on hauskaa ja kivaa, niin sitä jaksaa tehdä syömättä ja juomatta vaikka yli 10 tuntia putkeen. 

Enkä hurskastele mutta avaudun tänne missä muutkin lasten vanhemmat näitä lukevat. Ihmettelen suuresti miten ne treenit ovat sellainen ihme paikka jonne ei pääse muulla kuin autolla. Eli jos ei saa kyytiä niin sitten ei voi mennä. Kuitenkin osa treeneistä on sellaisessa paikassa minne on 10 minuutin kävelymatka! Eli sama kuin koulumatka minne kyllä pääsee joka päivä eestaas!

Vierailija kirjoitti:

Liikuntaa joskus opettanur kirjoitti:

Kun omaehtoinen liikunta on nuorilta pois, tilanne on se mikä on. Monet joukkueissa pelaavatkin, erityisesti pojat, ovat kuntotasoltaan heikkoja. Taitoa on, kuntoa ei. Käydään vaan seuran treeneissä, vanhemmat kuskaavat lajista ja matkasta viis.

Vain yksilölajeissa tapahtuu itsenäistä treeniä.

Kuvaavaa on, että moni joukkueurheilija saattaa hakeutua vaihtopenkille, jos meinaa tulla hiki.

Olen häkeltynyt huonokuntoisten määrästä. On niitä laihoja läskejä ja ihan vaan läskejä. Lisäksi se huipputimmien määrä on silminnähtävän pieni.

Ymmärrän kehopositiivisuuden perusajatuksen. Kun on lihava, on parempi olla armollinen ja mahdollisesti tehdä muutoksia elämässä kuin vaipua synkkyyteen ja syödä sipsipussi. Toisaalta pelkään, että se saa tukevammat tuudittautumaan ”ei mitään väliä”-asenteeseen. Haastavaa!

Huipputimmien määrä on pieni, koska sellaisessa kunnossa pysyminen vaatii melkein jokapäiväistä treenaamista, oikeaa ruokavaliota ja kaikista tärkein, riittävä lepo.

Ihmiset ei tunnu ymmärtävän, minkä määrän liikuntaa oikeasti tarvitsee pysyäkseen hyväkuntoisena.

Ei siihen riitä mitkään päivittäiset tunnin lepsut kävelyt/lenkkeilyt. Itse kun aikoinaan pudotin painoa 15 kiloa, niin treenasin noin 3 tuntia päivässä ja 6 kertaa viikossa. Taas olisi sama urakka edessä, vähintään 10 kiloa läskiä pois.

Vierailija kirjoitti:

Tässä voisi antaa palautetta myös urheiluseurojen suuntaan. Niissä harrastamisesta on tehty aivan liian vakavaa, joko pitää lapsesta asti mennä täysillä tai sitten ei ollenkaan. Missä on höntsäjoukkueet?

Ongelma on se että harrastustoiminta vaatii rahaa ja aktiivisia aikuisia. Nämä ihmiset haluavat tietenkin tehdä hommaa täysillä. Höntsäily olisi hyvä mutta siihen ei oikein löydy järjestäjiä.

Kyllä urheiluseurassakin voi harrastaa monia lajeja ilman että tarvii mennä täysiä tai että pitää kilpailla. Toisaalta joukkulajeja on vaikea harrastaa jos ei ole koskaan pelejä muita vastaan. Ei ne lapset pelkkää höntsäpeliä loputtomiin jaksa pelata.