Mies, voisitko olla naisen kanssa jota olisi käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi plus kiusattu pahasti koulussa yläasteella?

En ole mies. Mutta eiköhän enemmän merkkaa millainen nainen on nyt. Jos jollain on syy miksi ei kelpaa tuollainen tausta, on vain hyvä että nainen pääsee sellaisesta miehestä eroon.

Eiköhän enemmän vaikuta se, millainen kumppani nainen on tänä päivänä. Eli riippuu siitä miten menneet tapahtumat vaikuttavat nykyisyyteen ja millaisia ongelmia tässä hetkessä tulee, johtuivat ne sitten noista kokemuksista tai jostain muusta.

Tottakai voisin olla sellaisen naisen kanssa. Ja mielellään olisinkin. Miksi aikuiselle naiselle pitäisi vielä ikään kostaa siitä, että häntä on todella pahasti kohdeltu lapsena? Sellaisessa naisessa on myös herkkyyttä.  Olen muuten sinkku, joten ota yhteyttä :-)

Voi AP, mulla on melkein samat haasteet (lapsuustraumat ei olleet juuri seksuaalista hyväksikäyttöä) ja en ole edes tajunnut koko asiaa pelätä. Kai se on sitten juuri siitä traumojen seksuaalisesta luonteesta kiinni. Kamalaa, että joudut tuollaista miettimään. Toivottavasti löydät kumppanin joka sinut hyväksyy sellaisena kuin olet.

Seurustelin, olin susiparina ja menin lopulta naimisiin lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyn naisen kanssa. Hän kertoi hyväksikäytöstä seurustelun vakiinnuttua. Hyväksikäyttö järkytti minua, mutta ei vaikuttanut minun suhtautumiseeni häneen.

Ongelma oli, että hän ei päässyt asiasta yli. Se seurasi liitossa mukana.

Minun nähdäkseni kysyjän ei tarvitse olla huolissaan siitä kelpaako nainen miehelle, jos on joutunut lapsena hyväksikäytön kohteeksi. Se ei ole ollut lapsen vika, eikä ole tehnyt lapsesta huonoa naista. Mutta omasta kokemuksestani tiedän, että naisen itsensä ja hänen mahdollisen suhteensa vuoksi on tärkeää käsitellä aisa jotenkin pois - tarvittaessa psykologisen terapian avulla. Lapsena koettu väkivalta jättää jäljet. Parisuhde onnistuu paremmin, kun on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa.

Ainakin minulle ihminen - mies tai nainen - on merkittävä omana itsenään.

Tämä kuulostaa tosi pahalta, itsekkäältä ja ilkeältä, mutta en voisi, en haluaisi, enkä olisi. Enkä muutenkaan naisen kanssa jolla olisi jotain pahoja käsittelemättömiä traumoja. Liian raskasta ja synkkää.

Eihän tuo hyvältä kuulosta, mutta pääasia että reikä löytyy.

T: Kiltti mies

En. Olin 10v naisen kanssa jota oli seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena.

Parhaani yritin mutta voimani ja taitoni loppuivat. Ei ole enää paukkuja alkaa Kalle kotipsykiatriksi kellekään.

Jkggjvhkklnbb kirjoitti:

Tämä kuulostaa tosi pahalta, itsekkäältä ja ilkeältä, mutta en voisi, en haluaisi, enkä olisi. Enkä muutenkaan naisen kanssa jolla olisi jotain pahoja käsittelemättömiä traumoja. Liian raskasta ja synkkää.

Jep, sitten jos sairastut syöpään, alssiin, jäät rekan alle ja halvaannut, lapsesi kuolee jne niin voit ymmärtää kavereita ja tuttuja jotka katoaa kuin tuhka tuuleen kun tilanteesi on liian raskas ja synkkä. Vaihtavat puolta kun tulet kadulla vastaan, tätä kuulemma yleisesti tapahtuu isojen vastoinkäymisten kohdalla..

Mulla on sama historia. Lisäksi on muutakin. Voisin ilman muuta seurustella. Oikeastaan toivoisinkin löytäväni jonkun itseni kaltaisen, jolla olisi vähän samanlainen mentaliteetti kuin mulla. Sellainen, että saa myös nauraa kamalille asioille näin suljettujen seinien sisällä. Olen itse päässyt ylös aika hyvin. Edelleen käyn tahtomattani traumoja läpi monessa muodossa, mutta ei ne enää hallitse elämää.

Tunnen olevani vähän ulkopuolinen sellaisten ihmisten kanssa, jotka on kasvaneet suht hyvässä kodissa ja elämä on kutakuinkin kantanut. Ehkä tämä on outoa, mutta kun puhun kovia kokeneiden ihmisten kanssa, olen jotenkin omieni parissa. Voi olla rennommin. Aika monella on jännä huumorintaju.

Varmaan on ihan todennäköistäkin, että päädyn yhteen jonkun omaa kivirekeään vetävän kanssa.

M29

Olen seurustellut naisen kanssa, jolla oli tai ehkä vieläkin on lapsuuden traumoja. Ei mikään ongelma olisi ollut, jos ne olisi käsitelty. Jouduin ties kuinka monta kertaa kuuntelemaan samoja rankkoja tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Olen tavallinen mies enkä terapeutti, joten en voinut auttaa mitenkään. Mitä pitäisi sanoa ja tehdä, kun ihminen jo kolmatta tai neljättä kertaa kertoo tarinaa kuinka oma äiti pahoinpitelee ilman syytä. 

Nainen käyttäytyi välillä hyvin oikukkaasti ja epäilen, että johtui juuri näistä käsittelemättömistä lapsuuden tapahtumista. Ihana, lahjakas ja järkevä ihminen, mutta välillä vain muuttui täysin päinvastaiseksi. 

Kysymykseen vastaan, että en tiedä.

Usan voimistelujoukkueessa on tai on ollut 175 alaikäistä, joita lääkäri käytti seksuaalisesti hyväksi, joukossa mm moninkertaisia olympiavoittajia. Kyllä heilläkin miehiä on..

En tietenkään. Ei ole enää kuranttia tavaraa.

Vierailija
</p>

<p>Tunnen olevani vähän ulkopuolinen sellaisten ihmisten kanssa, jotka on kasvaneet suht hyvässä kodissa ja elämä on kutakuinkin kantanut. Ehkä tämä on outoa, mutta kun puhun kovia kokeneiden ihmisten kanssa, olen jotenkin omieni parissa. Voi olla rennommin. Aika monella on jännä huumorintaju.
</p>

<p>Varmaan on ihan todennäköistäkin, että päädyn yhteen jonkun omaa kivirekeään vetävän kanssa.
</p>

<p>M29[/quote kirjoitti:

Sama täällä. Syvää ymmärrystä ei oikein pääse syntymään ihmisten kanssa, jotka ovat saaneet turvallisen ja tasapainoisen kasvuympäristön. Jos on kokenut kovia, varsinkin lapsuudessa, ymmärtää ihan eri tavalla oman todellisuuden ja lähtökohdat.

Kaikkea hyvää sinulle AP. Toivon, että saat ja jaksat hakea apua traumoihisi ja pääsisit niiden herraksi. Eihän ne koskaan poistu, mutta elämä voi silti olla riittävän hyvää. Minulla ei ole onneksi tuollaisia traumoja, mutta monia muunlaisia on. Vieläkin opettelen ihan elämän perusasioita. Vaikka siis ulkoisesti olen elämässä menestynytkin, niin sisältä olen edelleen aika hajalla. Olen jo yli kolmekymppinen, olen ollut vuosia naimisissa ja mulla on lapsikin.

Milloin te idiootit ymmärrätte ettei täällä ole miehiä? Jotain vierailevia meillämies-tähtiä ei lasketa. Ja mikäkö on meillämies? No se on se palstailijan mies, josta ei voi millään käyttää sanaa "minun mieheni."

Vierailija kirjoitti:

Olen seurustellut naisen kanssa, jolla oli tai ehkä vieläkin on lapsuuden traumoja. Ei mikään ongelma olisi ollut, jos ne olisi käsitelty. Jouduin ties kuinka monta kertaa kuuntelemaan samoja rankkoja tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Olen tavallinen mies enkä terapeutti, joten en voinut auttaa mitenkään. Mitä pitäisi sanoa ja tehdä, kun ihminen jo kolmatta tai neljättä kertaa kertoo tarinaa kuinka oma äiti pahoinpitelee ilman syytä. 

Nainen käyttäytyi välillä hyvin oikukkaasti ja epäilen, että johtui juuri näistä käsittelemättömistä lapsuuden tapahtumista. Ihana, lahjakas ja järkevä ihminen, mutta välillä vain muuttui täysin päinvastaiseksi. 

Kysymykseen vastaan, että en tiedä.

No, itsekin olin ihan hullu. Siis täysi kaistapää näiden juttujen takia nuorempana. Olin pitkäaikaisessa suhteessa ja exä sanoi eron jälkeen, ettei enää halua elää niin pahasti mielenterveysongelmaisen kanssa (oltiin kavereita aika pitkään ja ihan rehellisesti puhuttiin). Ymmärrän sen todella hyvin. Olin todella arvaamaton. Exä sanoi, ettei aamuisin tiennyt koskaan, kenen vierestä herää. Arvostan todella paljon hänen rehellisyyttä.

Nämä jutut tekee ihmiselle jotain. Tällainen ihminen on kuin joku suolle rakennettu mökki. Ja siinä on se juttu, että vain itse voi jotenkin kohdata ne asiat, ja ne asiat on jotenkin hukassa. Oma mieli on kuin labyrintti, jossa aina joutuu umpikujaan.

Exä sieti tosi paljon multa. Ei sellaista voi odottaa keneltäkään. Ei ole huono ihminen, jos ei halua tällaiseen lähteä. Saatoin esim. olla öitä pois kotoa ihan vain, koska yhtäkkiä jalat lähti viemään jonnekin. Kävelin kymmeniä kilometreja pää tyhjänä. Olin itsetuhoinen ja mulla oli muistikatkoksia. Kuulin ääniä ja näin harhoja. Äärimmäisen rankkaa se oli kummallekin.

Varsinkin, jos on tästä kokemusta, niin en ihmettele yhtään, jos ei samaa enää halua.

M29

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen seurustellut naisen kanssa, jolla oli tai ehkä vieläkin on lapsuuden traumoja. Ei mikään ongelma olisi ollut, jos ne olisi käsitelty. Jouduin ties kuinka monta kertaa kuuntelemaan samoja rankkoja tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Olen tavallinen mies enkä terapeutti, joten en voinut auttaa mitenkään. Mitä pitäisi sanoa ja tehdä, kun ihminen jo kolmatta tai neljättä kertaa kertoo tarinaa kuinka oma äiti pahoinpitelee ilman syytä. 

Nainen käyttäytyi välillä hyvin oikukkaasti ja epäilen, että johtui juuri näistä käsittelemättömistä lapsuuden tapahtumista. Ihana, lahjakas ja järkevä ihminen, mutta välillä vain muuttui täysin päinvastaiseksi. 

Kysymykseen vastaan, että en tiedä.

No, itsekin olin ihan hullu. Siis täysi kaistapää näiden juttujen takia nuorempana. Olin pitkäaikaisessa suhteessa ja exä sanoi eron jälkeen, ettei enää halua elää niin pahasti mielenterveysongelmaisen kanssa (oltiin kavereita aika pitkään ja ihan rehellisesti puhuttiin). Ymmärrän sen todella hyvin. Olin todella arvaamaton. Exä sanoi, ettei aamuisin tiennyt koskaan, kenen vierestä herää. Arvostan todella paljon hänen rehellisyyttä.

Nämä jutut tekee ihmiselle jotain. Tällainen ihminen on kuin joku suolle rakennettu mökki. Ja siinä on se juttu, että vain itse voi jotenkin kohdata ne asiat, ja ne asiat on jotenkin hukassa. Oma mieli on kuin labyrintti, jossa aina joutuu umpikujaan.

Exä sieti tosi paljon multa. Ei sellaista voi odottaa keneltäkään. Ei ole huono ihminen, jos ei halua tällaiseen lähteä. Saatoin esim. olla öitä pois kotoa ihan vain, koska yhtäkkiä jalat lähti viemään jonnekin. Kävelin kymmeniä kilometreja pää tyhjänä. Olin itsetuhoinen ja mulla oli muistikatkoksia. Kuulin ääniä ja näin harhoja. Äärimmäisen rankkaa se oli kummallekin.

Varsinkin, jos on tästä kokemusta, niin en ihmettele yhtään, jos ei samaa enää halua.

M29

Dissosiaatiohäiriö? Sehän ei ole sinänsä "hulluutta" vaan suojamekanismi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija
</p>

<p>Tunnen olevani vähän ulkopuolinen sellaisten ihmisten kanssa, jotka on kasvaneet suht hyvässä kodissa ja elämä on kutakuinkin kantanut. Ehkä tämä on outoa, mutta kun puhun kovia kokeneiden ihmisten kanssa, olen jotenkin omieni parissa. Voi olla rennommin. Aika monella on jännä huumorintaju.
</p>

<p>Varmaan on ihan todennäköistäkin, että päädyn yhteen jonkun omaa kivirekeään vetävän kanssa.
</p>

<p>M29[/quote kirjoitti:

Sama täällä. Syvää ymmärrystä ei oikein pääse syntymään ihmisten kanssa, jotka ovat saaneet turvallisen ja tasapainoisen kasvuympäristön. Jos on kokenut kovia, varsinkin lapsuudessa, ymmärtää ihan eri tavalla oman todellisuuden ja lähtökohdat.

Kaikkea hyvää sinulle AP. Toivon, että saat ja jaksat hakea apua traumoihisi ja pääsisit niiden herraksi. Eihän ne koskaan poistu, mutta elämä voi silti olla riittävän hyvää. Minulla ei ole onneksi tuollaisia traumoja, mutta monia muunlaisia on. Vieläkin opettelen ihan elämän perusasioita. Vaikka siis ulkoisesti olen elämässä menestynytkin, niin sisältä olen edelleen aika hajalla. Olen jo yli kolmekymppinen, olen ollut vuosia naimisissa ja mulla on lapsikin.

Sitä vaan kasvaa erilaiseksi eri ympäristöissä. Nuorena aikuisena mä ja sota-ajan ja köyhyyden kokenut mummoni oltiin tiiviisti yhteyksissä ja me oltiin ystäviä. Se oli ihan erilaista kuin tavallinen mummo-lapsenlapsi-suhde. Ikäeroa ei kumpikaan muistanut, kun oltiin yhdessä. Ymmärrettiin toisiamme ja toistemme outoja juttuja. Tavallaan se on semmoisena tähtenä pimeydessä, että nämä jutut voi myös yhdistää ihmisiä.

AP:lle mäkin toivon jaksamisia. Ja lainaamalleni kirjoittajalle. On ihmisiä, jotka tietävät, mistä puhutaan.

M29

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen seurustellut naisen kanssa, jolla oli tai ehkä vieläkin on lapsuuden traumoja. Ei mikään ongelma olisi ollut, jos ne olisi käsitelty. Jouduin ties kuinka monta kertaa kuuntelemaan samoja rankkoja tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Olen tavallinen mies enkä terapeutti, joten en voinut auttaa mitenkään. Mitä pitäisi sanoa ja tehdä, kun ihminen jo kolmatta tai neljättä kertaa kertoo tarinaa kuinka oma äiti pahoinpitelee ilman syytä. 

Nainen käyttäytyi välillä hyvin oikukkaasti ja epäilen, että johtui juuri näistä käsittelemättömistä lapsuuden tapahtumista. Ihana, lahjakas ja järkevä ihminen, mutta välillä vain muuttui täysin päinvastaiseksi. 

Kysymykseen vastaan, että en tiedä.

No, itsekin olin ihan hullu. Siis täysi kaistapää näiden juttujen takia nuorempana. Olin pitkäaikaisessa suhteessa ja exä sanoi eron jälkeen, ettei enää halua elää niin pahasti mielenterveysongelmaisen kanssa (oltiin kavereita aika pitkään ja ihan rehellisesti puhuttiin). Ymmärrän sen todella hyvin. Olin todella arvaamaton. Exä sanoi, ettei aamuisin tiennyt koskaan, kenen vierestä herää. Arvostan todella paljon hänen rehellisyyttä.

Nämä jutut tekee ihmiselle jotain. Tällainen ihminen on kuin joku suolle rakennettu mökki. Ja siinä on se juttu, että vain itse voi jotenkin kohdata ne asiat, ja ne asiat on jotenkin hukassa. Oma mieli on kuin labyrintti, jossa aina joutuu umpikujaan.

Exä sieti tosi paljon multa. Ei sellaista voi odottaa keneltäkään. Ei ole huono ihminen, jos ei halua tällaiseen lähteä. Saatoin esim. olla öitä pois kotoa ihan vain, koska yhtäkkiä jalat lähti viemään jonnekin. Kävelin kymmeniä kilometreja pää tyhjänä. Olin itsetuhoinen ja mulla oli muistikatkoksia. Kuulin ääniä ja näin harhoja. Äärimmäisen rankkaa se oli kummallekin.

Varsinkin, jos on tästä kokemusta, niin en ihmettele yhtään, jos ei samaa enää halua.

M29

Dissosiaatiohäiriö? Sehän ei ole sinänsä "hulluutta" vaan suojamekanismi.

Tämä mulla on diagnoosinakin. Terapiassa opin arvostamaankin ihmisen mieltä, kun se tekee melkein mitä vain suojellakseen ihmistä ja pitääkseen tämän hengissä. Mun äänetkin yritti auttaa mua. Pystyin keskustelemaan niiden kanssa. Kun viesti meni perille, ne vaikeni. Siihen tosin meni vuosia.

Nämä on niin outoja asioita, ettei niitä ymmärrä kuin toinen "hullu".

Nykyisin olen ihan yllättävän toimintakykyinen. Ihmisen aivot on hieno juttu.

M29

Hmmm... No täytyy tunnustaa, että riippuu siitä, missä iässä hyväksikäyttö on tapahtunut. Jos olet vaikkapa 15-vuotiaana ravannut omasta tahdostasi kylän äijänkäppänäjuopon luona harrastamassa seksiä vapaasta tahdostasi päihteitä ja tupakkaa vastaan, niin kokisin sen aika likaisena. Mutta jos se on oikeasti lapsena tapahtunutta, niin sitten ei olisi väliä ja heräisi ehkä jopa pieni suojeluvaisto sinua kohtaan. Koulukiusatuksi joutuminen  ei tietenkään vaikuta millään lailla.