Lue keskustelun säännöt.
Millaisiin ylihuolehtiviin vanhempiin olet törmännyt? Kerro esimerkkejä! :)
19.01.2018 |
Tuli mieleen tuosta ketjusta, jossa oli iso tyttö pistetty valjaisiin. Mitä muuta?
Kommentit (373)
Vierailija kirjoitti:
Minä olin ala-asteella pitkiä aikoja yksin kotona koulun jälkeen ja öitäkin yksin, kun vanhemmat olivat töissä.
Opin lämmittämään ruokaa hellalla ( mikro tuli vasta 80-luvun lopussa) ja keittämään kahvia, tein läksyt yksin ja menin nukkumaan yksin. Olin viidennellä luokalla kun aloin polttaa ja saatoin koulun jälkeen istua keittiön avoimessa ikkunassa röökillä , kahvikuppi kädessä. Olin jossain määrin pikkuvanha lapsi ja monien aikuisten mielestä nenäkäs, opin peittämään sarkasmilla oikeat tunteeni. Vanhemmat olivat ylpeitå, kun pärjäsin niin hyvin! Vähän se ylpeys karisi kun jäin tupakoinnista kiinni...
Sitten äiti jäi työttömäksi ja tuli raskaaksi, olin 11v tuolloin. Ja pikkusiskosta tulikin sitten sellainen pumpuliin kääritty ja passattu prinsessa ettei mitään rajaa! Äiti etenkin, mutta kyllä isäkin purki huonoa omatuntoaan siskoon, päättivät ettei tämän tarvitsisi pärjätä yksin . Sisko nukkuikin vanhempien välissä 8-vuotiaaksi! Eikä saanut leipää leikata tai kaakaota mikrossa lämmittää, ettei tule pipiä.
No, voitte arvata että sisko on nyt sitten ihan kädetön ja pelokas ja epävarma. Asuu asunnossa jonka vuokran vanhemmat maksavat, opiskelut jäi kesken. Ei osaa mitään eikä uskalla mitään.
Kun taas itse jaoin mainoksia 15-vuotiaana, muutin kotoa 17-vuotiaana ja juuri 21 täyttäneenä päädyin yh-äidiksi, kun ehkäisy petti ja poikakaveri teki selväksi että abortti tai hän lähtee!
Saan jatkuvasti kuulla vanhemmilta, miten minun pitää ymmärtää siskoani koska " hän on niin herkkä". Herkkä, paskat. Hemmoteltu pentu. Moni voi olla sitä mieltä, että minua kohdeltiin julmasti mutta itse koen että siskon kohtelu oli paljon julmempaa .
Tuntuu, että olet kasvattanut itsellesi kovan kuoren ja kadehdit siskoasi, "lellipentua" joka sai huolenpidon joka sinullekin olisi kuulunut. Oletko puhunut vanhempiesi kanssa lapsuudestasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mennään leikkipuistoon lapset puettuna merkkivaatteisiin, mutta leikkiä eivät lapset juuri saa, koska heidän vaatteensa likaantuisivat.
Vierailija kirjoitti:
Mennään leikkipuistoon lapset puettuna merkkivaatteisiin, mutta leikkiä eivät lapset juuri saa, koska heidän vaatteensa likaantuisivat.
Ei tuo miltään ylihuolehtimiselta kuulosta. Eivätköhän ne vanhemmat ole huolissaan ennemminkin kalliiden vaatteiden likaantumisesta kuin lapsesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin armeijassa, jossa tavan mukaan ruokailulle ei ollut paljoa aikaa ja piti syödä suht nopeasti. Yhden nuoren miehen äiti soitti paikan päälle vääpelille ja valitti, että kyllä ruokailuun pitää olla enemmän aikaa.
Näin se menee. Pomot ne on vääpeleilläkin oltava!
Pari vuotta sitten oli lehdissäkin juttua, kun alokkaat oli lähetetty eka lomille talvipakkasessa pelkissä kesätakeissa. Yhden alokkaan äiti oli soittanut vääpelille, että poikaparka oli paleltunut. Palkinnoksi tästä soitosta koko ryhmä oli laitettu kuukauden ajaksi suorittamaan kaikki juoksulenkit täydessä varustuksessa aluspaidat, villapuserot ja talvitakit päällä sekä karvalakit läpät alhaalla. Yhtään ei saanut nappia avata, ja kessut vinoilivat, että taitaa vieläkin paleltaa joten juoksua vielä pari lenkkiä lisää. Kyllä kaverit kiittelivät sitä, jonka äiti oli niin huolehtivainen...
Minä en oppinut koskaan kunnolla a. uimaan b. luistelemaan c. hiihtämään. Uida sai mökkirannassa mielin määrin, mutta vielä kouluiässä oli oltava kellukkeita ja muita härpäkkeitä, etten huku! Kotoa laitettiin yläasteelle liikunnanopelle lappu, jossa luki, että en osaa sukeltaa, niin minua ei saa laittaa hyppäämään sukellustestiä korokkeelta. Siihen aikaan se kuului myös koulun uimatestiin. Kyllä hävetti. Luistelemisesta ei tullut mitään, kun jos kerran pyllähti, heti oltiin tarkistamassa vammoja. Hiihtäessä mentiin tasaista pitkin. Koulussakin otin sukset pois jalasta ja kävelin isot mäet alas.. Kotiväki oli varoitellut aivotärähdyksestä, jos kaatuu kovassa vauhdissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttavan lapsi. Ei saanut kävellä kavereiden kanssa kouluun vaan äiti vei autolla/saattoi, ei saanut laskea samasta "liian hurjasta" pulkkamäestä kuin muut, äitinsä hössötti ja varoitteli ja pelkäsi.
Seuraus: Nyt 12v tyttö ei mene yksin/kavereiden kanssa uimahalliin tai kirjastolle tms, ei osaa ajaa bussilla eikä uskalla mennä tivolissa kuin lasten laitteisiin. Äitinsä joutuu töistä käsin vastaamaan tytön itkuisiin puheluihin ja selvittelemään lapsen ongelmia! On Facebookissa valittanut, että miten " Aino" voi pelätä kaikkea mahdollista, eräs ihminen pamautti totuuden vastaukseksi tähän retoriseen kysymykseen ja joutui pois kaverilistalta sekä Facessa että tosielämässä...
Minulla oli ala-asteella saman tyyppinen kaveri. Hän ei voinut tehdä tai mennä minnekään koska "äiti ei anna". Hän oli kerran meillä yötä (olimme jotain 10-11v). Hän alkoi itkemään äitiä. Minä hämmennyin ja oma äitini oli ihan kypsä koko tapaukseen kun piti kaikki tehdä tytön puolesta ja sitten tää "haluun äidin" yö kohtaus. Ei tullut meille enää tän jälkeen
Kuulostaa yhdeltä tuntemaltani erityislapselta. Oliko lapsi varmasti ihan normaali?
Minä voin helposti kuvitella että tämä olisi käynyt minulle jos olisin ollut yötä jossain. Siksi kieltäydyinkin aina ja olin ekaa kertaa yksin yötä vasta kun muutin pois kotoa. Silti minulla on aiheeseen liittyvää ahdistusta. Minä pysty kyllä noin ympäripyöreästi ymmärtää että kyse liittyy johonkin turvattomuuden tunteeseen, mutta osaisiko joku ehkä tarkentaa ja sanoin auttaa asiassa. Kyseessä siis jokin alitajuntainen juttu. Pelästyy jos on erossa vanhemmastaan vielä vanhempanakin. Jokin on jäänyt kehittymättä? Mutta miksi ja mitä on tapahtunut.
Isäni rupesi panikoimaan kun 23-vuotiaana sukelsin järvessä ihan rannassa mökillä :) Hui kamala!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mennään leikkipuistoon lapset puettuna merkkivaatteisiin, mutta leikkiä eivät lapset juuri saa, koska heidän vaatteensa likaantuisivat.
Ollaan kyllä todellisuudesta irti, jos ollaan ylivarovaisia. Lapset ovat vain näyttelyesineitä eivätkä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Mennään leikkipuistoon lapset puettuna merkkivaatteisiin, mutta leikkiä eivät lapset juuri saa, koska heidän vaatteensa likaantuisivat.
Missä päin tälläistä? En ole ikinä itse nähnyt vastaavaa ja aina vähän hämmästyttää. Kaikki mun tapaamat lapset on saaneet leikkiä ihan normaalisti (pl. yksi tyttö jonka piti kiertää lätäköt, loska, kiipeilytelineet, keinut ym. kun vaatteet eivät pitäneet vettä. En vieläkään ymmärrä miksi piti sillä kelillä sitten lähteä leikkipuistoon kun mitään ei saanut tehdä?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Serkkuni äiti tekee joka päivä lämpimän ruuan valmiiksi serkulleni työpäivän jälkeen. Sieltä hän sitten maha pullollaan ajelee omaan kotiinsa. Kyseessä on aikuinen mies. Yksi entinen naisystävä veti herneet nenäänsä, kun ei hänen tekemänsä ruoka kelvannut, vaan mamman luokse vei tie aina työpäivän jälkeen. Kai se suhde päättyikin lopulta, kun noilla kahdella on niin symbioottinen suhde ja naisystävä taisi olla mustasukkainen.
Noh, onhan se aikamoinen turn-off, kun aikuinen mies käy äidin luona syömässä päivittäin.
Yksi hyvä ystäväni (38v, mies) käy myös edelleen äitinsä luona syömässä usein. Ei päivittäin, mutta useamman kerran viikossa. Äiti myös käy välillä pyykkäämässä ja tiskaamassa hänelle. Hankkii huonekalut, verhot yms. Pitää huolen että pojalla on pullaa pakkasessa. Soittelee päivittäin. Jos poika on reissussa ihan kotimaan sisällä, niin ehdottomasti pitää ilmoittaa kun tulee kotiin, eikä siinä mitään, mutta jos unohtuu ilmoittaa niin soittaa kaikki sukulaiset ja ystävät läpi paniikissa että onko joku kuullut hänestä. Siis olen samaa mieltä siitä, että on normaalia soitella kun tullaan Ruotsin risteilyltä, mutta epänormaalin raja lienee siinä miten reagoidaan siihen huoleen jos aikuinen ihminen ei soita kuljettuaan 100km matkan kotimaan sisällä.
Tämä häiritsee toki kaverillani, mutta ei silti ole valmis luopumaan äidin ruuista ja siivoamisista. Kovasti ihmettelee, kuten äitinsäkin, miksi ei löydä puolisoa. On ainoa lapsi, ja äitinsä lapsenlapsiakin toivoisi (kyllä olisi varmasti siinä miniällä työ, jos tuohon soppaan vielä lapsiakin tekisi :D). Kumpikaan eivät vain tunnu näkevän, että puoliso on vakea löytää, jos sen puolison paikan on vienyt jo oma äiti. Ihan suoraankin olen tuosta maininnut, että voi olla naiset haluavat tällä iällä jo vähän itsenäisemmän miehen. Välillä harmittaa tosissaan, kaveri sinänsä on tosi mukava ihminen kyllä ja varmasti olisi hyvä puoliso jollekin, jos osaisi antaa puolisolle sen "tärkeimmän naisen" paikan. Ja jos äitinsä todella tajuaisi antaa aikuisen lapsensa elämää ihan aikuisen ihmisen elämää, ilman jatkuvaa huolenpitoa.
Tunnen pari ylihuolehtivaa vanhempaa, jotka ovat kuitenkin hyvin tavoiltaan erilaisia. Toinen äiti on jatkuvasti läsnä lapselle. Kyllä, läsnäkin voi olla liikaa. Hän on vauvan synnyttyä vastannut jokaikiseen inahdukseen. Nyt lapset ovat jo 3-6-vuotiaita, mutta edelleen äiti keskeyttää heti hommansta, jos lapset haluavat. Ruuaksi on usein tyyliin ranskalaisia ja kalapuikkoja, koska äiti ei pysty monimutkaisempaan ruokaan paneutua lasten vaatiessa huomiota. Lapset otetaan vessaan mukaan, koska he eivät osaa olla yhtään ilman äitiä. Kyläpaikassa alkavat itkemään, jos joutuvat metriä kauemmaksi äidistä (en liioittele!). Äiti hössöttää koko ajan vaatteista, että onhan niitä riittävästi. Sisätiloissakin on koko ajan nykimässä hihoja ja lahkeita alas ettei vain tule kylmä.
Toisessa tuntemassani perheessä 1-luokkalainen kuopus pyörittää koko perhettä mielensä mukaan. Jos lapsi haluaa koko päivän katsoa lempiohjelmaansa, kellään muulla ei ole mitään asiaa tulla vaihtamaan kanavaa. Lapsella ei kohta ole lainkaan kavereita, koska leikit AINA päättyvät riitaan. Lapsi ei ole valmis tekemään kompromisseja tai mukautumaan. Kotona saa itkemällä kaiken läpi, mutta kaverit eivät jaksa tuollaista. Mielestäni kyseessä on enemmän vanhempien kyvyttömyys asettaa rajoja kuin varsinainen ylihuolehtiminen. Tuo rajattomuus vaikuttaa lapsen terveyteenkin. Lapsen hampaat ovat jo täynnä reikiä, koska ei halua pestä hampaita ja ruokavalio koostuu pelkästä sokerista. Kuka nyt pahoja kasviksia söisi? Lapsi valvoo myöhään ja on aamulla hyvin väsynyt. Lapsen ei myöskään tarvitse pitää pyöräilykypärää, koska ei halua. En tajua vanhempia, joita ei oman lapsen terveys kiinnosta, vaan vedotaan siihen ettei lapsi halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 65-vuotias mies. Aina kun käyn äidin luona tai soitan hänelle, viimeksi kuuluu: Aja varovasti.
Minäkin sanoin omalle pojalleni noin kunnes tajusin että voin sanoa toisinkin sen ajatuksen että toivottavasti kotimatka on turvallinen ja pääsee ehjänä perille. Joten nyt sanon "turvallista kotimatkaa" :) Ei tunnu miehestä siltä että häntä pidetään huonona kuskina ;) Miehille kun tuo tuntuu olevan erityisen arka paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 8 vuotta nuorempi siskopuoli, ja yhteinen isämme ei antanut hänen matkustaa yksi julkisilla kulkuvälineillä alle 18-vuotiaana. Vrt. Itse matkustin ekan kerran bussilla yksin n. 10-vuotiaana 300km matkan.
Itse olen viisissäkymmenissä ja mulla on kaksi teini-ikäistä lasta. Oma äitini on ylihuolehtiva, murehtii omiakin asioitaan etukäteen ja jos jotain sattuu, niin silloin ja tietysti pitkään jälkeenpäin. Usein sanon että josko murehtisi vain silloin kun jotain sattuu ja sitten siirtyisi eteenpäin, elämä olisi paljon helpompaa.
On jatkuvasti huolissaan lasteni koulupäivien pituudesta, läksyistä, harrastuksista (=mitä jos loukkaa siellä itsensä), asioista joihin EI voi vaikuttaa. Itse olen lapsena saanut leikkiä ulkona suht vapaasti kavereiden kanssa, mutta on unohtanut asian nyt lapsenlapsien kohdalla. Hämmästelee jos ovat jossain ilman minua tai yksin kotona, ei tahdo ymmärtää että ovat jo teini-ikäisiä ja hyvin järkeviä sekä vastuuntuntoisia.
Huomaan että mitä vanhemmaksi käy, sen enemmän huolehtii, positiivisesti ei osaa kommentoida mihinkään ja tämä on alkanut kehittymään omasta teini-iästäni lähtien. Olin kiltti teini, vaikka liikuinkin kavereiden kanssa ja kokenut kaikenlaista (osan salaa;)) Olen nykyisin niin kypsä tähän negatiivisuuteen, että huomautan aina asiasta ja hieman yrittää sen takia petrata (esim. sain uuden työn, ensimmäinen kommentti oli epäilys, pärjäänkö siinä varmasti?)
Kuten moni tänne kirjoittanut, olen joissakin asioissa arempi kuin moni muu. Itseluottamus ei ole tämån takia kovin hyvä ollut koskaan, itsekin epäilen liian helposti, mutta opetellut pääsemään siitä eroon, koska kokemus on osoittanut että olen hyvä esim. työssäni. Aikuisena olen opetellut asioita ja pärjäämään hyvin, silti tuntuu ettei luoteta siihen, että osaisin tehdä itse päätöksiä. Monet kerrat olen sanonut etten voi eläå hänen elämäänsä, virheet eivät ole maailmanloppu, asiat pitää jokaisen kokea ja nähdä itse, vaikka epäonnistuisikin. Hullulta tuntui vähän aikaa sitten kun olin kyytimässä häntä ja keli ei ollut kovin hyvä. Oli sitä mieltä, että minun pitäisi jäädä hänelle yöksi ja sieltä aamulla töihin, jos keli olisi parempi. Toisaalta herttaista, mutta toisaalta rasittavaa. Kotiin 20 min ajomatka hiljaisella tiellä...
En halua itsestäni samanlaista, toki olen huolissani lapsistani ja varmasti aina. Kuitenkin parhaani mukaan piilotan huoleni ja kannustan heitä haaveissaan, yrittämään uusia asioita, olemaan itsenäisiä, mutta että apua saa ja pitää pyytää tarvittaessa ja saa epäonnistua. Toistaiseksi olen uskoakseni onnistunut hyvin. Omalta kohdalta haaveilta katkaistiin aina siivet, mikäli niistä ääneen sanoi, epäilemällä. Uskon näin tehdyn siksi, etten itse kokisi sitä mahdollista epäonnistumista ja siitä tulevaa mielipahaa, kun tällä tavalla minut siltä etukäteen säästettiin. Mitään pahaa tällä ei ole tarkoitettu, mutta isoisoisoiso karhunpalvelus minulle....
Eräs yläkouluaikainen koulukaverini asui noin 150 metrin päässä koulusta, mutta siitä huolimatta hänen äitinsä saattoi pojan koulun ovelle joka aamu peruskoulun loppumiseen asti. Se oli yleinen ihmettelyn aihe ikäluokkamme keskuudessa.
Yhdeksännellä luokalla luokkamme lähti leirikouluun ulkomaille, ja pojan molemmat vanhemmat ja yksi sisaruksista tuli mukaan retkelle - eivät edes valvojina vaan "ihan muuten vaan". Leirikoulussa varmaan viikon puoleen väliin asti poika joutui kulkemaan kokoaika vanhempiensa kanssa, oli kyseessä vapaa-aika tai jokin järjestetty vierailu. Pojan piti siis kavereidensa sijasta viettää järjestetyillä retkillä aikaa vain vanhempiensa ja sisaruksensa kanssa, kävellä perheensä kanssa erillään muista leirikoululaisista tai valvojista. Sinäänsä ihan kiva perheloma, mutta nuorelle leirikoulussa voisi ehkä olla jännittävää myös luokkakavereiden kanssa oleminen. Loppuviikolla opettajakin yritti maanitella näitä vanhempia päästämään lapsensa muiden leirikoululaisten kanssa edes kävelylle tai lähikauppaan. Leirikoulun lopussa lähdimme luokkalaisten kanssa läheiseen ravintolaan ihan päiväsaikaan juhlistamaan yhteisen yläkouluaikamme loppumista, ja muistaakseni poika ei sinne saanut ilman vanhempiaan tulla.
Toinen tuntemani ylihuolehtiminen oli alakoulussa. Yksi hyvä ystäväni asui samassa taloyhtiössä minun kanssani, mutta hän ei saanut äidiltään lupaa lähteä koulun jälkeen kyläilemään luoksemme, koska asuimme niin "kaukana", eikä lapsi saanut kulkea yksin meiltä kotiinsa, eli siis viereiseen taloon. Äitini sopi tämän kaverini äidin kanssa, että voimme aina saattaa tytön takaisin kotirapulleen, mikä sitten sopikin sillä ehdolla, että tyttö on viimeistään klo 17 kotona. Usein tytön äiti myös tuli hakemaan hänet meidän rapultamme. Muistaakseni kuudennella luokalla hän sai ensimmäisen kerran ikinä kävellä rapulta toiselle, kunhan oli klo 17 kotona! Sama tyttö joutui yläkoulussa tehdä koulumatkalla pienen kierroksen ja kävellää lähistöllä sijaitsevan äitinsä työpaikan ikkunan takana vilkuttelemassa, kai äiti jotain elonmerkkejä kaipasi.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini pesee sisareni perheen pyykkejä välillä. Sisareni on 42 vuotias😂
Meillä anoppi yritti tätä. Meillä on aina ollut täysin toimiva pesukone, siitä asti kun yhteen muutettiin. Anoppi yritti käydessään ottaa meiltä likapyykkiä matkaan ja palauttaisi pestynä. Asuvat 150km matkan päässä.. Pistin tälle stopin heti. Me pestään kyllä itse omat pyykkimme, en halua toisten pesevän likaisia vaatteitamme ym. Kerran oli meillä ehtinyt pistää koneeseen pyykkiä kun oli kylässä ja kävin miehen kanssa kaupassa. Hän värjäsi valkoiset pyykkimme pinkeiksi. Mies suuttui ihan huoella ja tämän jälkeen ei ole pyykkeihimme koskenut.
Ja toisekseen miten ihmeessä olisimme pärjänneet ilman vaatteita kun eivät edes joka kuukausi käyneet. Olisi pitänyt olla aika hillitön määrä vaatetta, että voisi aina osan viedä..
Mun kaverilla oli kanssa aika pirttihirmuäiti. Ei päästänyt minnekkään tai jos päästi niin hirveen vaivan, itkun ja huudon jälkeen. Kaveria aina pelotti kysyä pääseekö lähtemään. Sääliksi käy... Vaikutti paljonkin kaverin itsetuntoon.
Lukiolaistyttö nukkuu äitinsä kanssa samassa huoneessa. Mihinkään ei saa mennä, viettää kaiken vapaa-ajan äitinsä kanssa. Vanhojentanssit kiellettiin ym.
On ainoa tytär, mutta silti... Pitäshän sitä elää.
Minua istutettiin 5-vuotiaana väkisin vessanpöntöllä, koska en äitini mielestä kakannut tarpeeksi usein. Nöyryyttävintä oli, että äiti istui siinä vieressä sitten vahtimassa ja kyselemässä, miksi en kakkaa. Selitykseksi ei käynyt, ettei ollut hätä. En saanut minkäänlaista yksityisyyttä, muistaakseni pönttöön jopa kurkattiin, etten olisi valehdellut tehneeni asioitani. Vessasta ei saanut lähteä, leikkitaukoja sai joskus pitää mutta sitten piti mennä takaisin pöntölle istumaan.
Ylihuolehtiminen vessassa käymisestäni jatkui vielä kouluikäisenäkin, mutta silloin onneksi ei äiti enää tullut sentään mukaan. Aamulla oli pakko mennä vessaan, samoin illalla ja jos lähdetään jonnekin (okei tämän ymmärrän ehkä jotenkin, muita en). Äiti tarkisti minulta aina, olenko käynyt vessassa ja missä välissä. Yritin vastentahtoisesti juoda paljon vettä aamulla, jotta saisin vessa-aikaan pissattua edes vähän eikä tarvitsisi vastata nolostuttaviin kyselyihin vessahädästäni tai käydä sitä väittelyä, pitäisikö mennä kokeilemaan jos kuitenkin tulisi. Ei se ehkä näin kirjoitettuna kuulosta kauhean pahalta, mutta siinä koko vessa-asiassa oli jotenkin todella painostava ja ahdistava sävy. Tarkennuksena vielä, että en kouluikäisenä ikinä kastellut sänkyäni tms.
Tämä vessakyttäys tosin johti lopulta siihen, että 11-vuotiaana en enää osannutkaan itse tunnistaa milloin on hätä ja milloin ei ja aloin pissaamaan housuihini. En kehdannut kertoa siitä kenellekään, joten jouduin itse opettelemaan alusta tunnistamaan itse oman hätäni. Minua pelotti tavata kavereita vahinkojen takia, joita tapahtui vielä 13-vuotiaanakin satunnaisesti. Vielä tänä päivänäkään en ymmärrä, miksi hemmetissä siitä piti tehdä niin iso numero, että käyn mukamas liian harvoin vessassa. Ei kaikkien kehoja voi pakottaa toimimaan samalla tavalla.