Sosiaaliset tilanteet jää pyörimään pakkoajatuksina mieleen - mistä kyse?

Vierailija kirjoitti:

Ette uskokaan miten helpottavaa on kuulla että on muitakin! Tai ehkä te juuri uskottekin, kun kärsitte samasta. Tätä vatvomista on ollut minulla niin kauan kuin muistan. Muistan joskus teininä muutenkin tosi ahdistuneena pelänneeni että se on jonkun mielisairauden oire tms, kun en kyennyt lopettamaan sosiaalisten tilanteiden uudelleenkelaamista ja kuten joku hyvin kuvaili "käsikirjoittamista". Olen itse elänyt hyvin räjähdysalttiissa ja väkivaltaisessa ilmapiirissä lapsuuteni, uskon että se on vaikuttanut paljon kun on pitänyt olla aina äärimmäisen valmistautunut kun on oikeasti voinut tapahtua vaikka mitä. Nyt sitten aikuisen normaalissa elämässä ei osaa ottaa rennosti, kun se hälytystila on ikäänkuin jäänyt päälle. Terapia varmaan auttaisi mutta ei ole varaa. Enkä siis väitä että kaikilla olisi taustalla traumoja, mutta osalla se varmaan on syy.

Kuulostaa tutulta. Itselläni oli vakavasti mielenterveysongelmainen isä. Koko ajan piti olla ns. varpaillaan kun ei tiennyt koska helvetti pääsee valloilleen. Omaa lapsuuttani värittää pelot ja todella ahdistava ilmapiiri.

Ehkä näillä asioilla on jokin yhteys. (Onko se sitten kokemus siitä, että on oppinut sellaisen mallin, että pitää käyttäytyä tietyllä tavalla välttääkseen tietyt seuraamukset ja jos ei yllä siihen asettamaansa standardiin niin sitten alkaa se kelaaminen).

Jännä näkökulma asiaan, kiitos tästä! Itse en ole osannut asiaa yhdistää näin.

Itse olen käynyt terapiassa, mutta en koe saaneeni apua. Eli ei terapiakaan aina ole välttämätöntä toipumisen kannalta.

Ehkä paras apu on ollut aika (aikuisena osaa suhtautua itseensä armollisemmin ja näkee tilanteet ja myös itsensä laajemmalta kantilta) ja ihmissuhteet, joissa uskaltaa olla täysin oma itsensä.

Täällä myös yksi samasta ongelmasta kärsivä. Aloituksen saamien ylänuolien ja vastausten perusteella tämä on yllättävän yleistä?

Huono itsetunto kenties, minulla sama juttu.

Salli itsellesi mokat, kukaan ei ole täydellinen. Puhuttele itseäsi ystävällisesti ja positiivisesti (niin kuin tietenkin muitakin ihmisiä), älä soimaa itseäsi. Ehdotettu käänteisajattelu on toimiva. Tärkeintä on heti ottaa ajatuksistaan kiinni, kun huomaa tätä ongelmaa tapahtuvan, eikä antaa niiden jauhaa omaa rataansa. Ja itselleen, omille mokilleen on hyvä oppia hymyilemään, nauramaan.

Mulla on aina ollut tätä ja olen myös taipuvainen huoledtumaan ja stressaamaan paljon. Ainoa elämänvaihe, jolloin tätä negatiivista kelailua ei ollut, oli kun lapseni oli vauva ja taapero. Silloin piti varautua koko ajan enmalta kaikkiin skenaarioihin ja ne täyttivät ajatukseni. Tajusin, että se taitaa olla koko tämän ominaisuuden tarkoitus! Maksimoida kyky huolehtia avuttomasta ihmistaimesta. Nyt kun lapsi on jo aika itsenäisesti pärjäävä iso koululainen, kelaan ja stressaan näitä omia turhia juttujani taas, kun lapsenhoito ja arki ei enää sellaista panostista tarvitse, olen ikäänkuin tyhjäkäytöllä luonnon mielestä. Luulen että tämä on ehkä jopa ylihuolehtivaisten ja tunnollisten naisten eli äitikandidaattien luonnon luoma ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina ollut tätä ja olen myös taipuvainen huoledtumaan ja stressaamaan paljon. Ainoa elämänvaihe, jolloin tätä negatiivista kelailua ei ollut, oli kun lapseni oli vauva ja taapero. Silloin piti varautua koko ajan enmalta kaikkiin skenaarioihin ja ne täyttivät ajatukseni. Tajusin, että se taitaa olla koko tämän ominaisuuden tarkoitus! Maksimoida kyky huolehtia avuttomasta ihmistaimesta. Nyt kun lapsi on jo aika itsenäisesti pärjäävä iso koululainen, kelaan ja stressaan näitä omia turhia juttujani taas, kun lapsenhoito ja arki ei enää sellaista panostista tarvitse, olen ikäänkuin tyhjäkäytöllä luonnon mielestä. Luulen että tämä on ehkä jopa ylihuolehtivaisten ja tunnollisten naisten eli äitikandidaattien luonnon luoma ominaisuus.

Ihan sama kokemus! Olen ollut ahdistunut murehtija jo lapsena, ja tämä on helpottanut ainoastaan raskaus- ja vauva-aikana, kun ajatukset ovat olleet suuntautuneena lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erityisherkkyydeltä. Onko tuttu termi?

Minullekin tuli mieleen. Alapeukuttajat eivät taida hyväksyä toisten herkkyyttä.

Itse kuulun (erityis)herkkiin, ja toimin samoin miten aloittaja. Valitettavasti. Jos olen kokenut ahdistavan (=olen mielestäni sönköttänyt, puhunut hölmösti tai joku on käyttäytynyt tylysti itseäni kohtaan) sosiaalisen tilanteen, mietin sitä lähes pakonomaisesti päässäni: miten olisin voinut paremmin sanoa/reagoida. Luonnollisesti kaikki parhaimmat fraasit tulee heti tilanteen jälkeen mieleen.

On hölmöä ikäänkuin rankaista itseään miettimällä tilannetta jälkikäteen. Kuten joku mainitsikin, että on olemassa kirjoja henkiseen kasvuun liittyen. On totta, että on paljon höpöhöpö-teoriaa tarjolla, mutta myös oikeasti vaikuttavia teoksia. Suosittelen Kiltteydestä kipeät -kirjaa. Sitten tietysti voisi ajatella tunnelukko-kirjoja.

On todella helpottavaa kuulla, että muillakin on samaa. Itse olen kärsinyt vuosikausia sosiaalisten tilanteiden pelosta, johon sisältyy myös pelko mokaamisesta. Tuossa joulunpyhien puolipakollisten sukulaisvierailujen jälkeen totesin edelleenkin olevani sisäisesti se sama epävarma teini, joka pelkäsi punastumista. Olen 37-vuotias.

Ei kai siinä auta muu kuin armollisuus itselle ja harjoittelu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erityisherkkyydeltä. Onko tuttu termi?

Minullekin tuli mieleen. Alapeukuttajat eivät taida hyväksyä toisten herkkyyttä.

Itse kuulun (erityis)herkkiin, ja toimin samoin miten aloittaja. Valitettavasti. Jos olen kokenut ahdistavan (=olen mielestäni sönköttänyt, puhunut hölmösti tai joku on käyttäytynyt tylysti itseäni kohtaan) sosiaalisen tilanteen, mietin sitä lähes pakonomaisesti päässäni: miten olisin voinut paremmin sanoa/reagoida. Luonnollisesti kaikki parhaimmat fraasit tulee heti tilanteen jälkeen mieleen.

On hölmöä ikäänkuin rankaista itseään miettimällä tilannetta jälkikäteen. Kuten joku mainitsikin, että on olemassa kirjoja henkiseen kasvuun liittyen. On totta, että on paljon höpöhöpö-teoriaa tarjolla, mutta myös oikeasti vaikuttavia teoksia. Suosittelen Kiltteydestä kipeät -kirjaa. Sitten tietysti voisi ajatella tunnelukko-kirjoja.

No siis itse alapeukutin sen takia, että erityisherkkyyden sijaan kyse voi olla ahdistuneisuushäiriöstä, sosiaalisten tilanteiden pelosta tai vaikka pakko-oireisesta häiriöstä, joten ne pitäisi sulkea pois ennen melko ympäripyöreän erityisherkkyys-diagnoosin tekemistä. En siis vähättele erityisherkkyyttä sinänsä, mutta joskus sen takana voi olla todellinen neuropsykologinen tai mielenterveydellinen ongelma, joka vaatii hoitoa.

Onpa poikkeuksellisen hyvä ja tärkeä ketju!

Vierailija kirjoitti:

Onpa poikkeuksellisen hyvä ja tärkeä ketju!

En ole ennen nähnyt noin monta ylänuolta aloituksessa ilman ainoatakaan alanuolta, joten aloitus puhuttelee varmaan monia muitakin.

Minä oon kelannu viikkoja tilannetta uimahallissa, nauroin liian lujaan ääneen. Joskus on kausia kun ei murehdin ollenkaan joskus vatvoo vuosia vanhoja juttuja. Ja en ole erikoisen ujo tai herkkä. Kauhea tunne, mutta hyvä huomata että en oo ainut.

Mulla on ihan tuota samaa, mutta en ole ikinä ajatellut niitten olevan mitään pakkoajatuksia, vaan olettanut sen johtuvan huonosta itsetunnosta ja siitä että aina murehdin että mitä muut musta ajatteleekaan.

Hyvä ketju! Veikkaisin näitä asioita: ahdistuneisuus, (ahdistuneisuushäiriö), huono itsetunto, epävarmuus, erityisherkkyys. Nämä kaikki yhdessä, tai joku näistä. Kärsin itse samasta, ja ainoa mikä auttaa, on se kun ajattelee että on aivan sama mitä muut minusta ajattelevat! Miksi edes mietit mitä muut ajattelevat? Siksi koska pidät muita itsesi yläpuolella. Vahvista itsetuntoasi, ja harjoittele päivittäin; että et välitä mitä mieltä muut ovat sinusta.

Mulla persoonallisuustyyppi yhdistää muiden ihmisten skannailun vahvaan perfektionismiin, että there you go. Saatat kuulua samaan leiriin, enkä usko, että tota "ominaisuutta" pystyy kauheasti kontrolloimaan tällä yhdistelmällä. Koitat vaikka hyväksyä, että sä nyt vaan käyt niitä tilanteita läpi ja käytät sen pohdinnan oman käyttäytymismallin kehittämiseen seuraavia tilanteita varten. Silleen mä koitan elää ton kanssa.

Itsellä täysin samaa, enpä olisi uskonut että meitä on näin monta! Olen päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa, joten siedätys ei itselläni auta. Olen ollut ujo, herkkä ja huonoitsetuntoinen lapsesta asti. Mutta se mikä on pahin tekijä, on varmasti pakko-oireisuus, eli minulla on ocd. Kun kyllä nuo keskustelujen "mielessä jankkaamiset" aika pakko-ajatuksilta ja pidemmän päälle ahdistavilta tuntuu, en saa niitä lopetettua ennen kuin olen "kunnolla" miettinyt ja käynyt asian läpi. Niin ja monessa asiassa olen myös melkoisen perfektionisti. Huono yhdistelmä.

Olen huomannut, että silloin kun on hyvä olla, eikä ahdista mikään, näitä ajatuksia ei tule. Ja on tosiaan niin, että kelaan ihan mielessä eri vaihtoehtoja, mitä olisi kannattanut sanoa ja mitä sitten olisi voinut tapahtua eri tavalla.

Onkos teillä muilla sellaista, että kelaatte jo etukäteen mahdolliset sosiaaliset tapahtumat, keskustelut ja puhelinsoitot mielessä läpi? Sekin on rasittavaa. En varmaan vaan luota itseeni, että osaisin spontaanisti puhua järkevästi.

Sama! Ihanaa että on muitakin. Varmasti mahtuu joukkoon mt-ongelmaisia mutta minäpä veikkaan tän olevan meidän ihanaa suomalaista kulttuuriperintöä jossa häpeä, nöyristely ja kyräily ovat isossa osassa. Pelkäämme mitä muut ajattelevat koska häpeämme, pelkäämme ettemme ole tarpeeksi nöyriä ja että muut kyräilevät selkämme takana. Hiiteen nuo ajatukset, saa ihminen olla itsensä kokoinen, näköinen ja kuuloinen! "Parempi että ihmiset vihaavat sinua siksi mitä olet kuin että rakastavat sinua siksi mitä et ole" Mulle toimii tämä karaistus:)