Sosiaaliset tilanteet jää pyörimään pakkoajatuksina mieleen - mistä kyse?

Samaa vikaa on. Essitalopraami on hivenen auttanut.

Kyllä kärsin tästä ja tiedän syyn, olen erakko ja erakko olen koska olen todennäköisesti vähintään lievästi autistinen joka rakastaa rutiineja ja vihaa kaikkea uutta ja yllättävää (mitä normaalit ihmiset pitäisivät piristävänä). Sosiaalisesti olen siis aivan täysi ameeba ja pakkokelailen mielessäni kaikki miten silloin ja silloin tuli sanottua niin ja niin typerästi, miksen sanonut toisin. Tämä vain entisestään latistaa tunnelmia lähteä mihinkään ihmisten ilmoille, mieluiten jään aina kotiin jos mahdollista, missä en voi itseäni nolata kenenkään nähden. Tekemäni mokat esim. auton ratissa ne vasta korventaakin, miten saatoin olla niin tampio etten huomannut sitä kolmiota ja melkein sain auton kylkeeni ja vihaisia katseita. Tuolloin tekee toki aina vahvasti mieli hankkiutua eroon koko autosta.

Onpa meitä monta. Jokseenkin lohduttavaa ajatella, että se kanssakäymisen vastapuoli saattaa tehdä ihan samaa omalla tahollaan.

Uskon, että tämä on perfektionististen ihmisten ongelma. Omaa käyttäytymistään ja esim. keskustelutilanteissa puhettakaan ei pysty täysin kontrolloimaan vaikka kuinka tahtoisi. Kaipa siitä jälkikäteen jää sellainen olo, että olisi pitänyt nuo tilanteet "suorittaa" paremmin. Ja sitten aivot kelaa ja kelaa niitä tilanteita uudelleen kun on vaikea mennä eteenpäin siitä epäonnistumisen kokemisesta...

Tästä se johtuu. Vertaat käyttäytymistäsi ja ulosantiasi muiden vastaaviin ja jäät tappiolle. Asetat tiedostamattasi itsellesi tavoitteeksi olla sosiaalisesti yhtä taitava kuin muut ja kun et onnistu petyt itseesi ja vatvot asiaa mielessäsi.

Kehittyessäsi taitavammaksi alat olla omasta mielestäsi tarpeeksi hyvä joten lakkaat miettimästä käyttäytymistäsi ja olet vaan rauhassa itsesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Pidät mielessäsi niitä ajatuksia: se on paradoksaalista, eli jotta ne ajatukset muuttuvat kevyemmiksi tai mitättömiksi, ja lopuksi häviävät, on niitä ajateltava, eikä millään tavalla yritettävä häätää. Minulla toimii, kun laitan silmät kiinni ja ensin hengitän muutaman minuutin palleaan asti sitä seuraten. Sitten yritän tavoittaa mieleeni jonkin ahdistavan ajatuksen ja pidän sitä mielessä mitenkään sitä arvostelematta tai sen kanssa väittelemättä. Katson sitä siis pelkästään ajatuksena. Voi huomioida myös ajatuksen tuottamia tunteita ja missä ja mille tuntuu kehossa. Meditaatiokirjoissa on tämän kaltaista, sieltä oppinut. Sellainen kuin "Mielekkäästi irti masennuksesta" -kirja.

Kiitos tästä, hyvin selitetty vaikkei tavallaan minulle olekaan uutta. Tällä hetkellä on taas vahvasti päällä liian sosiaaliseen työelämään liittyvä pakkoajattelu, pahimmalta tuntuu just se pään sisäinen itsensä tuomitseminen siitä ettei pitäisi näitä turhia murehtia vaan jatkaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös, saatan soimata itseäni miksi sanoin niin, ja miksi puhuin sitä ja tätä, ja olisi pitänyt niin ja näin.

Enemmän silloin jos tilanne tai tapaaminen tulee yllättäen. Joskus myös sovitun tapaamisenkin jälkeen. Aika rasittavaa ,miten pääsisi eroon?

Yhden keinon olen huomannut auttavan: täytyy alkaa kyseenalaistaa näitä syytteleviä ajatuksia. Se tuntuu aluksi hölmöltä, ehkä teennäiseltäkin, koska se tunne, että on käyttäytynyt nolosti ja tehnyt/sanonut jotakin tyhmää on niin konkreettinen.

Jos noita soimaavia ajatuksia herää, niin kannttaa yrittää kääntää ne vaikka ihan sanomalla ääneen: Olen vain ihminen, annan itselleni anteeksi. Halusin antaa hyvän kuvan itsestäni, mutta koen epäonnistuneeni. Se ei haittaa, olen itselleni armollinen, unohdan ja menen eteenpäin.

Pikku hiljaa ne ajatukset alkavat muuttua siihen suuntaan, että tämmöinen kohtaaminen tänään, ei sen kummempaa.

Kun liikaa keskittyy itseensä ja tarkkailee omaa olemistaan ja käytöstään niin tällainen alkaa muodostua ongelmaksi. Mutta jos alkaa miettiä asiaa, niin tuskin kukaan meistä miettii jostakusta toisesta että olipa se nyt tyhmän ja idiootin ja vajaan oloinen. Ja sanoipa se nyt koko ajan kaikkia hölmöjä ja noloja juttuja ja muutenkin ihan täysin nolo ihminen. (ja vaikka joku sanoisi tai tekisi joskus jotain noloa niin eipä sitä enää muista hetkeä myöhemmin.)  Ei tietenkään! Miksi siis itsestäänkään tarvitsisi niin ajatella. Ihmisiä me kaikki ollaan, koetetaan siis olla armollisempia itsellemme!

Kiitos lämpimistä ja kauniista vastauksesta. Osaat hyvin pureutua "ongelmakohtiin" ja koitan opetella ajattelemaan toisin.  Pitäisi pystyä unohtamaan itsensä ja elää vain tilanteessa.

Kuulostaa tutulta, tuntuu että aina kun aivoni saavat "vapaa-aikaa", niin ne alkaa muistella juttuhetkiä tai "käsikirjoittamaan" niitä uudelleen tai jopa keksimään kokonaan uusia.

Tämän takia en kestä kovin hyvin "tylsyyttä", koska alan miettiä itseäni muiden silmin, miten nolo olen ja suunnitella millä tavalla seuraavalla kohtaamisella yrittäisin ihmisten kanssa olla.

Esim. jos menen lenkille, niin siinä on juuri tuota kauheaa aika ruveta miettimään kaikenlaista.

Illalla ennen nukahtamista teen kännykällä jotain niin kauan, ettei silmät pysy enää auki, koska jos rupean odottelemaan unta ajatellen asioita, niin siitä tulee ahdistusta, kun alan ajatella omaa noloutta, rumuutta (miltä se näyttää muiden silmiin) ym. ikävää ja masentavaa.

Itselläni auttoi aika paljon, kun opettelin suhtautumaan elämään enemmän huumorilla. Saatoin ajatella sos. tilanteita ennen esim. päiviä, ja vähän masennella mokauksiani. SItten kyllästyin jossain vaiheessa, ja aloin ajattelemaan ne tilanteet ikään kuin huumorintajuisen, kolmannen osapuolen silmin. Yllättäen ne rupesivatkin naurattamaan.

Elämä ei ole niin vakava asia. Se on vaan elämää, ja ihminen on erehtyväinen.

Kärsin samasta, enkä ole sosiaalisesti kömpelö tai mitenkään hiljainen.

Esiinnyn työkseni ja tiedän olevani siinä hyvä (halutaan töihin, saan hyvää palautetta) ja kohtaan muutenkin paljon ihmisiä. Silti jaksan vuodesta toiseen vatvoa pienimpiäkin virheitäni esiintymisessä ja keskusteluissa. Perfektionismia? Voi kun joskus osaisi vain antaa olla ja lakata murehtimasta.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni auttoi aika paljon, kun opettelin suhtautumaan elämään enemmän huumorilla. Saatoin ajatella sos. tilanteita ennen esim. päiviä, ja vähän masennella mokauksiani. SItten kyllästyin jossain vaiheessa, ja aloin ajattelemaan ne tilanteet ikään kuin huumorintajuisen, kolmannen osapuolen silmin. Yllättäen ne rupesivatkin naurattamaan.

Elämä ei ole niin vakava asia. Se on vaan elämää, ja ihminen on erehtyväinen.

Sama täällä!

Kannattaa ajatella asiaa positiiviselta kannalta: onnistuinpahan antamaan ihmisille jotain ihmeteltävää. Siinäpähän on heille jotain erikoista ja hauskaa sisältöä päiväänsä kun minä sekoilen ja noloilen. Eivät varmana ole tälläista kohdanneet aiemmin!

(vaikka totuus on, että suurin osa ihmisistä taitaa vaan keskittyä itseensä eikä välitä muiden mokailuista, mutta sitä on niin vaikea saada taottua kaaliinsa...)

Mä kärsin toistuvasta masennuksesta, ja tuo on yksi oireistani. Tällä hetkellä olen masentuneempi kuin vuosiin ja huomaan yhtäkkiä ajattelevani jopa vuosia vanhoja asioita. Yhtäkkiä vain tulee mieleen jokin hävettävä asia tai sanomiseni jostain kymmenen vuoden takaa. Mulla on huono itsetunto ja paljon häpeää sisälläni.

Minä taas olen sosiaalinen, minun on helppo puhua ihmisille ja saan kontaktia helposti. Silti teen tätä samaa kuin te muut. Jotenkin ajattelen niin että mulla on tietty kuva mielessä miten jokin tilanne menee/haluaisin menevän/tulisi mennä ja sit kun näin ei välttämättä tapahdukaan järkyttää se mieltäni. Saatan loukkaantua ystäväni sanoista moneksi päiväksi ja käydä päässäni keskustelua uudelleen ja uudelleen mitä minun olisi pitänyt sanoa. Tai vähän aikaa sitten olin hakemassa leffalippuja ja homma ei mennyt siellä tiskillä niin kuin olin kuvitellut. Pyörittelin tätäkin päiviä päässäni, että miten olisin halunnut sen myyjän sanovan.

Itselläni helpottaa se että on paljon tekemistä eikä ehdi miettiä näitä "näytelmiä" päässään.

Aiheuttajaksi luulen epävakaata lapsuutta, jossa ei ikinä tiennyt mitä tulee tapahtumaan ja oli aina valmistauduttava vaikka mihin. Siksi pyrin aikuisena varmistamaam että tiedän mitä on tulossa.

Vierailija kirjoitti:

Mä kärsin toistuvasta masennuksesta, ja tuo on yksi oireistani. Tällä hetkellä olen masentuneempi kuin vuosiin ja huomaan yhtäkkiä ajattelevani jopa vuosia vanhoja asioita. Yhtäkkiä vain tulee mieleen jokin hävettävä asia tai sanomiseni jostain kymmenen vuoden takaa. Mulla on huono itsetunto ja paljon häpeää sisälläni.

Ihan ymmärrettävää, jos nykyhetkessä ei ole paljoakaan sisältöä niin aivot alkaa nostamaan vanhoja menneitä asioita ajateltavaksi.

Toivottavasti olosi helpottaa. Muista, että sinäkin olet arvokas ja elämälläsi on tarkoitus vaikkei siltä aina tuntuisikaan.

Minä myös ilmottaudun porukkaan! Mulla vaiva on pahin, jos elämä on muuten rauhallista ja hiljaista. Sitten kun jotain kerrankin tapahtuu esim kyläily, niin en pääse siitä yli vaan tilanne ainakin seuraavan yön jumittaa päässä. Mutta silloin kun näen arjessa enemmän ihmisiä, en enää niin jaksa keskittyä kaikkeen. Eli mulla siedätys toimii.

Sitten olen kyllä "pulassa", jos törmään vaik tuttuun jota näen kerran kymmenessä vuodessa. Miks en sanonut niin ja näin, mutta noin sanoin...

Mutta mikä mulla auttaa, niin lenkillle lähtö. Kierrän vaikka rinkiä kun joku asia jankkaa päässä. Sitten kun menen kotiin, saattaa asia jäädä oven ulkopuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas olen sosiaalinen, minun on helppo puhua ihmisille ja saan kontaktia helposti. Silti teen tätä samaa kuin te muut. Jotenkin ajattelen niin että mulla on tietty kuva mielessä miten jokin tilanne menee/haluaisin menevän/tulisi mennä ja sit kun näin ei välttämättä tapahdukaan järkyttää se mieltäni. Saatan loukkaantua ystäväni sanoista moneksi päiväksi ja käydä päässäni keskustelua uudelleen ja uudelleen mitä minun olisi pitänyt sanoa. Tai vähän aikaa sitten olin hakemassa leffalippuja ja homma ei mennyt siellä tiskillä niin kuin olin kuvitellut. Pyörittelin tätäkin päiviä päässäni, että miten olisin halunnut sen myyjän sanovan.

Itselläni helpottaa se että on paljon tekemistä eikä ehdi miettiä näitä "näytelmiä" päässään.

Aiheuttajaksi luulen epävakaata lapsuutta, jossa ei ikinä tiennyt mitä tulee tapahtumaan ja oli aina valmistauduttava vaikka mihin. Siksi pyrin aikuisena varmistamaam että tiedän mitä on tulossa.

Tästä tuli niin mieleen tämä :D http://www.dailymotion.com/video/x2u1avi (sorry vähän ot, toivottavasti kukaan ei loukkaannu).

Itsekin teen tuota, että tavallaan "käsikirjoitan" elämääni ja sitten mitkään kohtaamiset ei mene kuitenkaan yhtään niin kuin oli suunnitellut, ja sitten niitä juttuja vatvoo ja vatvoo...

VArmaan tämä on juurikin luovien ja perfektionismiin taipuvaisten ihmisten ongelmaa??

Pitäisi jotenkin lakata kuvittelemasta noita tilanteita etukäteen ja go with the flow.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni auttoi aika paljon, kun opettelin suhtautumaan elämään enemmän huumorilla. Saatoin ajatella sos. tilanteita ennen esim. päiviä, ja vähän masennella mokauksiani. SItten kyllästyin jossain vaiheessa, ja aloin ajattelemaan ne tilanteet ikään kuin huumorintajuisen, kolmannen osapuolen silmin. Yllättäen ne rupesivatkin naurattamaan.

Elämä ei ole niin vakava asia. Se on vaan elämää, ja ihminen on erehtyväinen.

Sama täällä!

Kannattaa ajatella asiaa positiiviselta kannalta: onnistuinpahan antamaan ihmisille jotain ihmeteltävää. Siinäpähän on heille jotain erikoista ja hauskaa sisältöä päiväänsä kun minä sekoilen ja noloilen. Eivät varmana ole tälläista kohdanneet aiemmin!

(vaikka totuus on, että suurin osa ihmisistä taitaa vaan keskittyä itseensä eikä välitä muiden mokailuista, mutta sitä on niin vaikea saada taottua kaaliinsa...)

Tuo on syytä muistaa: oikeesti ihmiset eivät ajattele sun juttujas, koska ne ajattelee juurikin vain omia juttujansa -kuten täälläkin saatamme todeta!

Ihan sama juttu täällä.. Varsinkin äitiyslomalla ollessa tuo ongelma oikein räjähti käsiin, ihmiskontaktit väheni ja päivien kohokohta saattoi olla kaupassa käynti. Sitten kun joku raukka joskus eksyi kylään niin seuraava viikko menikin analysoidessa jokaista sanaa, elettä ja ilmettä. Jopa vähän vainoharhaisesti tyyliin "olikohan se vittuilua" ... Kun palasin kotoa töihin tuo pikkuhiljaa väheni ja helpotti, kun päivän aikana tulikin yhtäkkiä niin valtava määrä sosialisointia että aivot varmaan olis räjähtänyt jos olis yrittäneet ruveta vatvomaan sitä kaikkea. Edelleen kyllä vähänkin kiusalliset tai oudot tilanteet jää repeatilla pyörimään päähän pitkäksi aikaa.

Ette uskokaan miten helpottavaa on kuulla että on muitakin! Tai ehkä te juuri uskottekin, kun kärsitte samasta. Tätä vatvomista on ollut minulla niin kauan kuin muistan. Muistan joskus teininä muutenkin tosi ahdistuneena pelänneeni että se on jonkun mielisairauden oire tms, kun en kyennyt lopettamaan sosiaalisten tilanteiden uudelleenkelaamista ja kuten joku hyvin kuvaili "käsikirjoittamista". Olen itse elänyt hyvin räjähdysalttiissa ja väkivaltaisessa ilmapiirissä lapsuuteni, uskon että se on vaikuttanut paljon kun on pitänyt olla aina äärimmäisen valmistautunut kun on oikeasti voinut tapahtua vaikka mitä. Nyt sitten aikuisen normaalissa elämässä ei osaa ottaa rennosti, kun se hälytystila on ikäänkuin jäänyt päälle. Terapia varmaan auttaisi mutta ei ole varaa. Enkä siis väitä että kaikilla olisi taustalla traumoja, mutta osalla se varmaan on syy.