Lue keskustelun säännöt.
SILLÄ LAILLA. Loma pilalla
Kivaylläri
17.01.2018 |
Muijan äiti piti hoitaa lasta 2 kuukautta, koska halusin mennä vain ja ainoastaan kahdestaan muijan kanssa Thaimaahan. Budjetti oli 7000 euroa ja matkan piti kestää 1.11.2018-4.1.2019, eli 2 kuukautta.
Liput ostettu, varmistettiin pari kuukautta sitten, että hänen äiti voi oikeasti hoitaa lasta pari kuukautta. Tänään, äsken, 15 minuuttia sitten ilmoitti, että ei voi hoitaa blablabla, ja kysyi, että miksi ette ottaisi lasta mukaan. Hellurei, lapsi ei ole edes biologisesti minun, eikä minua kiinnosta olla lastenvahtina Thaimaassa. Saa unohtaa rantalomat ja kahdenkeskeiset hetket totaallisesti. Hohhoijakkaa.
Mitä sitä tekis?
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Muistatko yhtään omasta lapsuudestasi, millaista oli olla 5-vuotias? Ei sen ikäistä voi "opettaa" olemaan kunnolla, tai "kasvattaa" olemalla äidistä erossa. Tuonikäiset ei ole mitään kurittomia pieniä aikuisia, vaan kehittymättömiä lapsia joiden aivorakenne ja asioiden käsittelykyky ei riitä vielä ymmärtämään miksi äiti jättää liian pitkäksi aikaa.
On ollut paljon lehtijuttuja jopa sellaisista lapsista, jotka ovat saattaneet saada pari vuosikymmentä sitten vieläkin muistissa olevia elinikäisiä traumoja ja pelkotiloja parin viikon sairaalajaksoista ilman vanhempiaan, jotka sentään on ollut pakko hoitaa jos sairaus on sitä vaatinut.
Miten omat vanhempasi sinua kohtelivat kun olit 5? Olitko yksin mummolassa kuukausia vailla kontaktia vanhempiin? Mistä tällainen ajatus kumpuaa ettei lapsella ole väliä?
Teet palveluksen kaikille jos etsit jonkun lapsettoman reilaajan kumppaniksesi. Vapauta lapsen äiti etsimään myös itselleen vähän aikuisempaa ja vastuullisempaa miestä tuollaisen pojankoltiaisen sijaan.
Palataan tähän aiheeseen vaikka intin jälkeen jookos, katsotaan opettaako se Siperia yhtään enempää. Tältä erää voit unohtaa vakavat parisuhteet perheellisten naisten kanssa.
T. Kahden äiti, 30v, lapset 5.v ja 1.v
Vai pelkotiloja sairaalajaksoista.
Eiköhän se ole kuitenkin parasta hoitaa sairaudet. Vai pitäisikö kuolla mieluummin, ettei pääse traumat kehittymään?
Itse olin 3-4 vuotiaana karsastusleikkausten takia pariin otteeseen sairaalassa. Silmät oli todella pahat ennen leikkauksia, ja olen kiitollinen että ne korjattiin. Muistan sairaalahuoneen, kiltit hoitajat, jopa nukutuksen. Muistan kun olin päiviä silmät peitettyinä enkä nähnyt mitään. Silti tiesin ja tunsin olevani koko ajan turvassa. Muistan äidin vierailun kun silmät oli yhä peitettyinä.
Nykyään hössötys lasten traumojen pelkäämisessä on mennyt naurettavuuksiin. Vanhemmat asuvat sairaalassa pitämässä lasta kädestä ja heille raivataan jopa yöpymistilaa, vaikka osastotila on niin kortilla, että toisaalla potilaat ovat ahtaasti kuin sardiinit rasiassa, jopa käytävillä. Tai potilaat lähetetään liian pian kotiin, kun ei ole tilaa.
Lapset sen sijaan asuvat perheineen sairaalassa kuin hotellissa.
Pikkasen järkeä asioihin, kiitos!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatko yhtään omasta lapsuudestasi, millaista oli olla 5-vuotias? Ei sen ikäistä voi "opettaa" olemaan kunnolla, tai "kasvattaa" olemalla äidistä erossa. Tuonikäiset ei ole mitään kurittomia pieniä aikuisia, vaan kehittymättömiä lapsia joiden aivorakenne ja asioiden käsittelykyky ei riitä vielä ymmärtämään miksi äiti jättää liian pitkäksi aikaa.
On ollut paljon lehtijuttuja jopa sellaisista lapsista, jotka ovat saattaneet saada pari vuosikymmentä sitten vieläkin muistissa olevia elinikäisiä traumoja ja pelkotiloja parin viikon sairaalajaksoista ilman vanhempiaan, jotka sentään on ollut pakko hoitaa jos sairaus on sitä vaatinut.
Miten omat vanhempasi sinua kohtelivat kun olit 5? Olitko yksin mummolassa kuukausia vailla kontaktia vanhempiin? Mistä tällainen ajatus kumpuaa ettei lapsella ole väliä?
Teet palveluksen kaikille jos etsit jonkun lapsettoman reilaajan kumppaniksesi. Vapauta lapsen äiti etsimään myös itselleen vähän aikuisempaa ja vastuullisempaa miestä tuollaisen pojankoltiaisen sijaan.
Palataan tähän aiheeseen vaikka intin jälkeen jookos, katsotaan opettaako se Siperia yhtään enempää. Tältä erää voit unohtaa vakavat parisuhteet perheellisten naisten kanssa.
T. Kahden äiti, 30v, lapset 5.v ja 1.v
Vai pelkotiloja sairaalajaksoista.
Eiköhän se ole kuitenkin parasta hoitaa sairaudet. Vai pitäisikö kuolla mieluummin, ettei pääse traumat kehittymään?Itse olin 3-4 vuotiaana karsastusleikkausten takia pariin otteeseen sairaalassa. Silmät oli todella pahat ennen leikkauksia, ja olen kiitollinen että ne korjattiin. Muistan sairaalahuoneen, kiltit hoitajat, jopa nukutuksen. Muistan kun olin päiviä silmät peitettyinä enkä nähnyt mitään. Silti tiesin ja tunsin olevani koko ajan turvassa. Muistan äidin vierailun kun silmät oli yhä peitettyinä.
Nykyään hössötys lasten traumojen pelkäämisessä on mennyt naurettavuuksiin. Vanhemmat asuvat sairaalassa pitämässä lasta kädestä ja heille raivataan jopa yöpymistilaa, vaikka osastotila on niin kortilla, että toisaalla potilaat ovat ahtaasti kuin sardiinit rasiassa, jopa käytävillä. Tai potilaat lähetetään liian pian kotiin, kun ei ole tilaa.
Lapset sen sijaan asuvat perheineen sairaalassa kuin hotellissa.
Pikkasen järkeä asioihin, kiitos!
Varmaan lapsi traumatisoituu, jos pelkäävä ja hätäilevä vanhempi hösää sairaalassa vieressä koko ajan.
Itse muistan turvaa ja luottamusta herättäneet ammattilaiset, joita oli lähistöllä eikä mua jätetty yksin. Kun äiti kävi vierailulla, hänkin oli iloinen ja rauhallinen ja kertoi että silmät tulevat kuntoon.
Onneksi sain myös pienestä pitäen olla mummin ja ukin luona. Opin, että on useita turvallisia aikuisia, ja että äiti ei katoa, vaikka häntä ei viikkoon näe.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä olisi lasun paikka jos lähdette matkalle, lapselle on ero vanhemmastaan hyväksi vain yhtä pitkä ero päivissä kuin vuosia eli kyseinen lapsi voi olla erossa äidistään vain 5 päivää!
No todellakin voi olla isovanhemman luona viikon tai pari. Jos nimittäin on läheinen ja luotettava ihminen.
Sellaiset jotka vasta 10-vuotiaana lähtee ekaa kertaa esim. leirille viikoksi ja itkee siellä
äitiään kasvaa läheisriippuvaisiksi mameroiksi. Eivät erota rakkautta ripustautumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Anoppisi on aika ikävä tyyppi. Jos tuollaisen lupaa tehdä ja sitten loppumetreillä kieltäytyy niin menee totaaliurpoiluosastolle että heilahtaa. Minimoi jatkossa kaikenlainen kanssakäyminen ko. henkilön kanssa.
Loppumetreillä kieltäytyy kun kieltäytyy kymmenen kuukautta ennen suunnitellun matkan alkua? Kyllä tuossa mun mittapuulla on ihan hyvissä ajoin kieltäydytty...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatko yhtään omasta lapsuudestasi, millaista oli olla 5-vuotias? Ei sen ikäistä voi "opettaa" olemaan kunnolla, tai "kasvattaa" olemalla äidistä erossa. Tuonikäiset ei ole mitään kurittomia pieniä aikuisia, vaan kehittymättömiä lapsia joiden aivorakenne ja asioiden käsittelykyky ei riitä vielä ymmärtämään miksi äiti jättää liian pitkäksi aikaa.
On ollut paljon lehtijuttuja jopa sellaisista lapsista, jotka ovat saattaneet saada pari vuosikymmentä sitten vieläkin muistissa olevia elinikäisiä traumoja ja pelkotiloja parin viikon sairaalajaksoista ilman vanhempiaan, jotka sentään on ollut pakko hoitaa jos sairaus on sitä vaatinut.
Miten omat vanhempasi sinua kohtelivat kun olit 5? Olitko yksin mummolassa kuukausia vailla kontaktia vanhempiin? Mistä tällainen ajatus kumpuaa ettei lapsella ole väliä?
Teet palveluksen kaikille jos etsit jonkun lapsettoman reilaajan kumppaniksesi. Vapauta lapsen äiti etsimään myös itselleen vähän aikuisempaa ja vastuullisempaa miestä tuollaisen pojankoltiaisen sijaan.
Palataan tähän aiheeseen vaikka intin jälkeen jookos, katsotaan opettaako se Siperia yhtään enempää. Tältä erää voit unohtaa vakavat parisuhteet perheellisten naisten kanssa.
T. Kahden äiti, 30v, lapset 5.v ja 1.v
Vai pelkotiloja sairaalajaksoista.
Eiköhän se ole kuitenkin parasta hoitaa sairaudet. Vai pitäisikö kuolla mieluummin, ettei pääse traumat kehittymään?Itse olin 3-4 vuotiaana karsastusleikkausten takia pariin otteeseen sairaalassa. Silmät oli todella pahat ennen leikkauksia, ja olen kiitollinen että ne korjattiin. Muistan sairaalahuoneen, kiltit hoitajat, jopa nukutuksen. Muistan kun olin päiviä silmät peitettyinä enkä nähnyt mitään. Silti tiesin ja tunsin olevani koko ajan turvassa. Muistan äidin vierailun kun silmät oli yhä peitettyinä.
Nykyään hössötys lasten traumojen pelkäämisessä on mennyt naurettavuuksiin. Vanhemmat asuvat sairaalassa pitämässä lasta kädestä ja heille raivataan jopa yöpymistilaa, vaikka osastotila on niin kortilla, että toisaalla potilaat ovat ahtaasti kuin sardiinit rasiassa, jopa käytävillä. Tai potilaat lähetetään liian pian kotiin, kun ei ole tilaa.
Lapset sen sijaan asuvat perheineen sairaalassa kuin hotellissa.
Pikkasen järkeä asioihin, kiitos!
Edellinen on ihan oikeassa. Minä olen syntynyt -79, ja 2-6 vuotiaana viettänyt toistuvasti viikkoja sairaalassa munuaisteni takia. On pieni ihme, että olen elossa, joillakin sukulaisilla ei ollut samanlaista onnea. Tuolloinkin vanhemmat saivat yöpyä patjalla lastenosastolla, tosin joka yöksi eivät pystyneet jäämään. Traumoja on jäänyt, nimenomaan hylkäämiseen ja yksin jäämiseen liittyviä, ei niinkään kuolemanpelkoa. Ei sitä silloin osannut edes ajatella, mikä kaikki on mahdollista, ja järkeilyhän seurasi vasta myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatko yhtään omasta lapsuudestasi, millaista oli olla 5-vuotias? Ei sen ikäistä voi "opettaa" olemaan kunnolla, tai "kasvattaa" olemalla äidistä erossa. Tuonikäiset ei ole mitään kurittomia pieniä aikuisia, vaan kehittymättömiä lapsia joiden aivorakenne ja asioiden käsittelykyky ei riitä vielä ymmärtämään miksi äiti jättää liian pitkäksi aikaa.
On ollut paljon lehtijuttuja jopa sellaisista lapsista, jotka ovat saattaneet saada pari vuosikymmentä sitten vieläkin muistissa olevia elinikäisiä traumoja ja pelkotiloja parin viikon sairaalajaksoista ilman vanhempiaan, jotka sentään on ollut pakko hoitaa jos sairaus on sitä vaatinut.
Miten omat vanhempasi sinua kohtelivat kun olit 5? Olitko yksin mummolassa kuukausia vailla kontaktia vanhempiin? Mistä tällainen ajatus kumpuaa ettei lapsella ole väliä?
Teet palveluksen kaikille jos etsit jonkun lapsettoman reilaajan kumppaniksesi. Vapauta lapsen äiti etsimään myös itselleen vähän aikuisempaa ja vastuullisempaa miestä tuollaisen pojankoltiaisen sijaan.
Palataan tähän aiheeseen vaikka intin jälkeen jookos, katsotaan opettaako se Siperia yhtään enempää. Tältä erää voit unohtaa vakavat parisuhteet perheellisten naisten kanssa.
T. Kahden äiti, 30v, lapset 5.v ja 1.v
Vai pelkotiloja sairaalajaksoista.
Eiköhän se ole kuitenkin parasta hoitaa sairaudet. Vai pitäisikö kuolla mieluummin, ettei pääse traumat kehittymään?Itse olin 3-4 vuotiaana karsastusleikkausten takia pariin otteeseen sairaalassa. Silmät oli todella pahat ennen leikkauksia, ja olen kiitollinen että ne korjattiin. Muistan sairaalahuoneen, kiltit hoitajat, jopa nukutuksen. Muistan kun olin päiviä silmät peitettyinä enkä nähnyt mitään. Silti tiesin ja tunsin olevani koko ajan turvassa. Muistan äidin vierailun kun silmät oli yhä peitettyinä.
Nykyään hössötys lasten traumojen pelkäämisessä on mennyt naurettavuuksiin. Vanhemmat asuvat sairaalassa pitämässä lasta kädestä ja heille raivataan jopa yöpymistilaa, vaikka osastotila on niin kortilla, että toisaalla potilaat ovat ahtaasti kuin sardiinit rasiassa, jopa käytävillä. Tai potilaat lähetetään liian pian kotiin, kun ei ole tilaa.
Lapset sen sijaan asuvat perheineen sairaalassa kuin hotellissa.
Pikkasen järkeä asioihin, kiitos!Edellinen on ihan oikeassa. Minä olen syntynyt -79, ja 2-6 vuotiaana viettänyt toistuvasti viikkoja sairaalassa munuaisteni takia. On pieni ihme, että olen elossa, joillakin sukulaisilla ei ollut samanlaista onnea. Tuolloinkin vanhemmat saivat yöpyä patjalla lastenosastolla, tosin joka yöksi eivät pystyneet jäämään. Traumoja on jäänyt, nimenomaan hylkäämiseen ja yksin jäämiseen liittyviä, ei niinkään kuolemanpelkoa. Ei sitä silloin osannut edes ajatella, mikä kaikki on mahdollista, ja järkeilyhän seurasi vasta myöhemmin.
Varmaan kyse on siitä, oliko luottamus kehittynyt vai ei. Johan lapsi on tottunut hoitopaikkoihin ja täteihin. Mulle tehtiin selväksi, että olen sairaalassa että silmät korjataan. Olisi ollut kummallista jos äiti olisi asunut patjalla huoneen nurkassa. Ei siellä ollut ylimääräistä tilaa. Ei sairaala ole mikään leirikeskus. Sitäpaitsi siisteys ja puhtaus on tärkeää. Ei siihen lattialla retkeily sovi.
Käyttäytymällä itse luottavaisesti aikuinen tartuttaa luottamuksen lapseenkin, vaikka olosuhteet olisivat poikkeukselliset kuten sairaalassa.
Vierailija kirjoitti:
Onko anoppi myös muija?
Muijalla on nuija ukkona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppisi on aika ikävä tyyppi. Jos tuollaisen lupaa tehdä ja sitten loppumetreillä kieltäytyy niin menee totaaliurpoiluosastolle että heilahtaa. Minimoi jatkossa kaikenlainen kanssakäyminen ko. henkilön kanssa.
Loppumetreillä? Matkahan on vasta marraskuun alusta. Minulle yksikään mies ei ole sen arvoinen, että jättäisin pienen lapseni kahdeksi kuukaudeksi.
Missä kohtaa ap mainitsi lapsen olevan pieni?
Eipä sitä taidettu mainitakaan. Mutta itselleni ainakin aloituksen luettuani tuli olo, että lapsen on oltava aika pieni, koska aloituksen tekijä kuulostaa aika kersalta, joten jos ei ole ottanut jotain kypsempään ikään ehtinyttä muijaa, niin sitten naisenkin on oltava nuori, jolloin lapsikaan ei voi kovin vanha olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP on menossa armeijaan eli on todennäköisesti noin 19-vuotias. Jos lapsen äiti on samaa ikäluokkaa, niin päätelkäämme tästä, että lapsi on 1-4 vuotias.
Otatte lapsen mukaan ja palkkaatte paikan päällä hoitajan. Ei välttämättä tule edes kalliiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
omenataivas kirjoitti:
AP on menossa armeijaan eli on todennäköisesti noin 19-vuotias. Jos lapsen äiti on samaa ikäluokkaa, niin päätelkäämme tästä, että lapsi on 1-4 vuotias.
Jotkut ei lue ketjua kokonaan. AP:n tyttöystävä on 23v. ja sen lapsi on 5v. AP itse on 20v.
Vierailija kirjoitti:
Elkää oikeasti ottako mitään yh isiä tai äitejä kumppaniksi. Se ex ja lapsi on aina rasitteena.
Totta. itse olin suhteessa missä oli kaks kouluikäistä lasta. Ei ikinä aikaa tehdä mitään ja todella vaikeata lähteä mihinkään kahdestaan. Siinä suhteessa varsinkin, kun se ex mies teki kaikkensa muutenkin ettei saada yhteistä aikaa. Ja mu ex aina teki mitäs se äijä päätti. Sanoin monta kertaa, että meillä kai tässä on suhde eikä sulla ex äijälläs. Ei mennyt jakeluun, joten pistin käden lippaan ja toivotin hyvää elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parempi idea! Lähde reissuun ihan yksin! Se muija kuitenkin vinkuu lapsensa perään eikä matka täytä sun nautinnollisia odotuksia. Mutta kun yksin menet, niin vain taivas on kattona nautinnoille.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksen perusteella kyseessä on "kakara" siis tämä mies, toivottavasti "muijasi" on fiksumpi. Lapselle 2 kk on TOSI pitkä aika erossa äidistä, oli se sitten kouluikäinen tai ei. Mummi tuli järkiinsä kun ei tuohon suostu.
Veikkaan tämän ap:n iäksi 19-22, lapseton mulkku joka ei tajua sitä että lapsi menee kaikessa edelle kun on pieni.
Lapsi mukaan lomalle. Itse rupesit äiti-ihmisen kanssa suhteeseen. Muista ap, että lapset ei ole mitään koiria jotka vaan jätetään hoitoon tuosta vain.
Lapsi ei kyllä mene kaikessa edelle vaikka on pieni. - äiti-ihminen
Vierailija kirjoitti:
Kyllä olisi lasun paikka jos lähdette matkalle, lapselle on ero vanhemmastaan hyväksi vain yhtä pitkä ero päivissä kuin vuosia eli kyseinen lapsi voi olla erossa äidistään vain 5 päivää!
Tää on niin monta kertaa typeräksi ja vääräksi todistettu sääntö.
Elkää oikeasti ottako mitään yh isiä tai äitejä kumppaniksi. Se ex ja lapsi on aina rasitteena.