Miten joku voi elää koko elämänsä yksin

Silloinkin kun olin parisuhteessa, pitkässä ja suurimman osan aikaa hyvässä, ihmettelin enemmän ihmisten kykenemättömyyttä olla yksin.

Parisuhde näyttää ulkopuolisestakin helvetiltä, ilkeilyä ja rumasti puhumista julkisesti, mitä se on kahden kesken. Sitten kun lopulta lähdetään suhteesta on uusi jo valmiina tai haetaan viimeistään viikon päästä. Ihmiset ovat käyttötavaraa.

Olen vajaa kolmekymppinen mies ja olen ollut koko elämäni yksin. En tunnu kelpaavan kenellekkään niin on jäänyt kokematta seurustelu, seksi, suuteleminen, halaaminen ja jopa ihan kädestä pitäminen. Haluaisin että on joku jota rakastaa ja joka rakastaa minua. Muutoin olen kohtuullisen tyytyväinen elämääni mutta puolison puute on se isoin epäkohta.

Puolison löytäminen tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta että välillä toivo asian suhteen katoaa kokonaan, sitten sitä yrittää sopeutua ajatukseen että tulee jäämään loppuelämäksi yksin. Ajatus ja toive parisuhteesta tulee vain aina takaisin ja tulee surulliseksi uudestaan.

M28

Saan elämästä enemmän irti kun olen itsellinen ihminen, joka voi päättää omista asioistaan.

Seurustelin joskus juntin kanssa joka piti kaikesta äärimaskuliinisesta. Siinä sitten pikkuhiljaa muokkauduin hänen makuunsa, sillä jonkin esim. älyllisemmän tv-ohjelman katsominen sai aikaan protestin ja valitusta.

Lopulta huomasin, että jopa mielipiteeni olivat alkaneet muokkautua tämän juntin suuntaisiksi.

Nyt olen jo ollut vuosikymmenen yksin, mutta tajusin miten paljon menetin omasta itsestäni suhteessa. Eikä ikinä enää

Nuorempana lähes aina treffien jälkeen mietin, että onpa ihanaa tulla takaisin omaan siistiin kotiin - yksin. Ja sitten koiran kanssa pitkälle lenkille. Nyt olen naimisissa, mutta jo suhteen alussa kerroin tulevalle miehelleni, että tarvitsen paljon yksinoloa. Sehän sopi.

Minä haaveilen yksinolosta.. ! En tiedä mitään ihanampaa. Aion toteuttaa unelmani n. 5 vuoden päästä. Lapset silloin aikuisia ja minä voin ostaa oman kodin ja ottaa avioeron. Sen jälkeen en enää ikinä huoli miestä muuhun kuin silloin tällöin seksiin :)

Olin vasta joku 11-12-vuotias, kun minusta alettiin puhua jo meidän vanhanapiikana. Ilmeisesti en ollut niin hellä ja herttainen, että olisin kelvannut sukulaisten mielestä parisuhteeseen. Kyllä joitakin poikakavereita nuorena oli, mutta ei sitten enää opiskelujen alettua. Siihen asti olin salaa vielä elätellyt toivetta perheen perustamisesta, mutta haaveeksihan jäi. Eihän se aluksi ollut helppoa. Ystäväpiirikin alkoi supistua sitä mukaan, kun alkoi syntyä perisuhteita. Yksin on siis jatkettu, ei miestä eikä juuri ystäviäkään, pikemminkin jonkin asteisia tuttavia, joille en suinkaan tule ensimmäiseksi mieleen, kun kutsuvat esim. kahvikekkereille. Nyt olen jo niin vanha ja omiin tapoihini piintynyt, että toisen ilmestyminen elämääni sekoittaisi vain selkeät ympyräni. "Noli turbare circulos meos" sanoi jo muinainen roomalainenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Minä haaveilen yksinolosta.. ! En tiedä mitään ihanampaa. Aion toteuttaa unelmani n. 5 vuoden päästä. Lapset silloin aikuisia ja minä voin ostaa oman kodin ja ottaa avioeron. Sen jälkeen en enää ikinä huoli miestä muuhun kuin silloin tällöin seksiin :)

Juu, ei kannata miehelle kertoa mitään etukäteen.

No, tuo nyt on ihan yhtä järkevä kysymys kuin "miten joku voi elää elämänsä parisuhteessa". Joillekin se on luontevaa, itselleni ainakin. Seurustelin ensimmäistä kertaa päälle kolmikymppisenä ja muutama puolen vuoden-vuoden suhde siinä kerkisi olla ennen neljääkymppiä. Se vaan, että en ikinä ole halunnut lapsia tai sitä saman katon alla asumista, mikä suurimmalle osalle MIEHIÄ kuitenkin on se tavoite. Ja noista seurustelusuhteista oli toisaalta niin paljon vaivaa ja loppupeleissä suruakin, että oli helpotus todeta, että kokeiltu on ja antaa olla :-)

Nyt 46 mittarissa ja en voisi kuvitellakaan, että jakaisin aikani ja tilani kenenkään kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olemalla mies pärjää yksinkin. Nainen taas on ihan kusessa jos ei ole ketään joka tekisi asioita ja jolle nalkuttaa mitä pitäisi tehdä. Naiset itse kun eivät osaa tehdä mitään.

Ihmettelen, miten noin viehättävä mies on jäänyt yksin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki yksineläjät ei ole säälittäviä reppanoita, vaikka vanhemmat yrittäisi näitä "vanhapiikoja" moittia.

Itsellinen nainen EI ole orja eikä piika, päinvastoin turvassa kun ei tarvi päästää ketään kotiinsa. Itse päättää menoista.

Enemmän, paljon enemmän ihmetyttää että ollaan lähes minkälaisen kanssa tahansa, ettei vaan tarvi olla yksin. Ja vihataan niitä jotka ovat oppineet selviämään itekseen.

Samaa olen ihmetellyt. Minulla on ystäviä, joiden miehet todistetusti pettävät mennen, tullen ja palatessa, huorittelevat vaimojaan, yhdessä ei tehdä mitään, mies menee miten tahtoo, ja vaimot vaan jatkavat liitossa. Koulutetut, hyvin palkatut naiset, joiden lapset ovat jo aikuisia. En voi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki yksineläjät ei ole säälittäviä reppanoita, vaikka vanhemmat yrittäisi näitä "vanhapiikoja" moittia.

Itsellinen nainen EI ole orja eikä piika, päinvastoin turvassa kun ei tarvi päästää ketään kotiinsa. Itse päättää menoista.

Enemmän, paljon enemmän ihmetyttää että ollaan lähes minkälaisen kanssa tahansa, ettei vaan tarvi olla yksin. Ja vihataan niitä jotka ovat oppineet selviämään itekseen.

Tätä ihmettelen minäkin. Kyllähän sen ymmärtää joltakin epävarmalta teiniltä, mutta kun aikuiset ihmisetkin viitsivät pelata tällaista peliä ja sitten arvostelevat meitä, jotka päättävät tehdä toisin. Huvittavaa, kerta kaikkiaan.

Aika lapsellistahan se on, jos aikuinen kehuu olevansa "turvassa" kun ei ole parisuhteessa. Vain lapsi joutuu olemaan yksin ollakseen turvassa. Aikuinen osaa pitää puolensa ja suojella itseään (erota tai laittaa kumppanin pihalle) jos joku alkaa keulia.

En puhunut mitään turvallisuuden tunteesta. Kritisoin sitä lammasmaista laumamentaliteettia ja ryhmäpainetta, jonka alla sortuu ihan aikuisetkin ihmiset. Heillä tuntuu aina olevan kova mielipide "luuseri sinkuista" mutta kun katsoo millaisissa suhteissa he itse kituvat, niin herää kysymys että kuka tässä se epätoivoinen onkaan? Mikä saa ihmisen ajautumaan suhteeseen vain siksi koska niin kuuluu tehdä tai muiden painostuksen johdosta? T. sama kirjoittaja

up

Eipä ole muita vaihtoehtoja kuin elää yksin. Eronnut kohta pari vuotta sitten ja sinkkumiehenä on tullut aika nopeasti huomattua, että tämän ikäisillä (35v) ei pahemmin kysyntää ole muilla, kuin ihan huippukomeilla. Itseni ikäisillä naisilla on todella kovat odotukset miehestä. Itse pidin itseäni ihan ok näköisenä ja lapsetonkin olen.

Olenkin nyt päättänyt, että parempi unohtaa koko homma. Perheen perustaminenkin näyttää jäävän siis haaveeksi kun sekin juna menee ohi kovaa vauhtia. Ja kyllä, olen kateellinen niille joilla on rakastava vaimo ja lapsia.

up