Lue keskustelun säännöt.
Miten joku voi elää koko elämänsä yksin
16.01.2018 |
ilman minkäänlaista parisuhdetta? Siis vuosikausia ilman hellyyttä, seksiä ja toisen ihmisen läsnäoloa? Miten se on mahdollista? Tarkoitan nyt todellakin sellaista, ettei oikein koskaan ole ollut minkäänlaisessa parisuhteessa, muttei myöskään harrasta hetkellisiä suhteita, vaan tyytyy olemaan yksin?
Kommentit (74)
Ihmiset tuottavat aina pettymyksen. Onnellisempaa on yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemalla mies pärjää yksinkin. Nainen taas on ihan kusessa jos ei ole ketään joka tekisi asioita ja jolle nalkuttaa mitä pitäisi tehdä. Naiset itse kun eivät osaa tehdä mitään.
Tutkimusten mukaan sinkkunaiset pärjäävät paremmin kuin miesvastaparinsa :) Sen kyllä huomaa.
Mikä ihmeen tutkimus?
Lisäksi jos tuossa on mitattu jotain absoluutista ja objektiivista ollaan aika kaukana aiheen kysymysasetuksesta ja site täysin epärelevanttia aiheelle.
Subjektiiviisia fiilistutkimutkimuksia taas harvemmin uskalletaan kutsua tutkimuksiksi..
Jännä miten joitakin ihmisiä häiritsee kun joku ei elä samalla tavalla. Hohoijjaa... Yksinelämiseen on yhtä monta syytä kuin on eläjääkin. Itsekin olen elänyt kaikki nämä vuodet ilman parisuhdetta enkä ole ikinä harrastanut seksiä voi apuVA!!1 Näin on jostain syystä päässyt käymään mm. ahdistus, introvertti, en tykkää baareista ja olen työtön vaikka töitä onkin satunnaisesti. En halua toista ihmistä kärsimään kanssani.
Musta mikään ei ole niin ihanaa ja vapauttavaa kuin yksin oleminen. Olen aseksuaali ja ääripään introvertti. En tarvitse ketään tyydyttämään minua seksuaalisesti tai henkisesti.
En tyydy olemaan yksin vaan haluan olla.
Näin saan tehdä tai olla tekemättä mitä haluan, kamalinta mielestäni on olla sidottu jonkun muun mielipiteisiin ja haluihin aina. En välitä läheisyydestä, ilman seksiä on helppo olla jatkossakin jos sitä on hetken aikaa. Muiden läsnäoloa kaipaan joskus, mutta miksi siihen kumppania tarvitsisi?
Onnellisuus riippuu vain itsestäni. Kukaan muu ei ole ikinä onnistunut korjaamaan huonoa oloani tai tyhjyyden tunnettani, koska niiden lähtökohtana olen minä ja ratkaisu tulee sieltä mistä ongelmakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päätin jo 14-vuotiaana, että haluan elää elämäni yksin. En ole koskaan rakastunut, en ole koskaan tuntenut halua mennä sänkyyn jonkun kanssa. En tarvitse ihmisten läheisyyttä enkä tarvitse kosketusta. Minulle on aivan liian tärkeää saada olla yksin, tehdä juuri sitä mitä haluan juuri silloin milloin haluan. Ettei minun tarvitse ottaa toisen ihmisen tarpeita huomioon ja siirtää syrjään se, mitä itse haluan. Rakastan niitä hetkiä, kun saan olla yksin. Silloin lepään ja sielu virkistyy. Olen hyvässä ammatissa ja työpaikassani minua pidetään hyvin avoimena ja sosiaalisena ihmisenä. Osallistun työaikana yhteisiin tilaisuuksiin, mutta vapaa-aikaani en niihin tuhlaa. Se on taas pois siitä niin kallisarvoisesta omasta ajastani.
Ja niin, olen 56-vuotias, ja täysin onnellinen omassa "yksinäisessä" elämässäni.
No kun naiset ei tykkää meistä kiltti+miehistä, vaan naiset tykkää vain jännä+miehistä. Kiltti+miehenä jää helposti ilman naisen läheisyyttä ja hellyyttä vaikka koko elämän ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jo teini-ikäisestä tienny, et mä tuun aina elämään ilman miestä (ihan hetero oon). On mulla ollu jotain lyhyitä suhteita, mutta mihinkään pitkäaikaiseen suhteeseen musta ei oo. Viihdyn yksin ja tykkään päättää omista asioistani. On kiva, kun ei selitysvelvollinen kenellekään menoistani ja voi lähteä likkakavereiden kanssa ulos tai reissuun tosta vaan.
Et ole hetero.
Helposti voi elää yksin. Siihen ei oikein voi vaikuttaa jos on ruma naama -> huono itsetunto -> miehiä ei kiinnosta pätkääkään. Tähän päälle introvertti luonne. Mitä pidempään viettää aikaa vain itsensä kanssa, sitä enemmän erakoksi huomaa muuttuvansa. Ihmisten seura ei oikeastaan enää kiinnosta.
N34
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tällä uskomattomalla naisella oli kihlaus nuoruudessaan, mutta sitten valitsi rakkaan saaristokotinsa.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/05/06/dora-asuu-yksin-punaisessa-puutalossa-lammholmin-saarella.[/quote] Ohis. Doran dokumentti on todella koskettava.
En ehkä kuulu tähän joukkoon, sillä olen nuorena seurustellut pitkään ja jossain vaiheessa harrastin myös yhdenillan suhteita. Nyt kuitenkin ilman miestä jo 12 vuotta, seksiä harrastanut viimeksi n. 7 vuotta sitten. Olen sen verran sosiaalinen, että aikoinaan kuvittelin yksinjäämisen olevan kuolemaakin pahempi kauhistus. Yllätyksenä on kuitenkin tullut se, että siihen tottuu - jopa niin hyvin, että on vaikeaa aloittaa suhdetta vaikka siihen olisi tilaisuuskin. On vaikea kuvitella, että omassa kodissa olisi joku muu. Ja kun ahdistus tulee niin nopeasti, miten edes voi päästä sille asteelle kun ei enää tunnu kiusalliselta ja voi olla rennosti toisen läsnäollessakin?
On äärimmäisen helppoa, kun voi viettää päivän miten itse haluaa, vaikka sitten pyjamassa aamusta iltaan mikäli huvittaa ja on tilaisuus. Kun ei tarvitse kattaa pöytää ja tiskata, vaan elää voileivällä koko päivän jos ei huvita kokata. Voi pieraista koska haluaa ja juoda kaljaa koska haluaa. Voi meikata tai olla meikkaamatta. Voi olla reissussa niin kauan kuin haluaa ja mennä kaverille baari-illan jälkeen yöksi ilman että kukaan suuttuu ja vaatii selityksiä. Seksikin alkaa unohtua jos sitä ei harrasta, ja jos hirveä panetus on, siihen on olemassa menetelmänsä. Kavereiden kanssa voi hoitaa kommunikaation, hyväksynnän ja läheisyyden tarpeet.
Jossain takaraivossa vieläkin toivoisin suhdetta, mutta mikäli se ei enää vaan onnistu, olen täysin tyytyväinen näin ja voin vanhana sanoa että olen elänyt kiinnostavaa ja omanlaistani elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä kysymystä. Miten niin miten on mahdollista? Tarkoitatko että miksi ne eivät tee itsaria jotka eivät löydä kumppania?
Olen 29-vuotias, enkä ole koskaan seurustellut.
Olen nuorempana luullut, että seksin kautta saisin rakkautta, mutta eihän se niin ole mennyt.
Raiskaus ja muut inhottavat kokemukset miehistä ovat saaneet minut kovin varovaiseksi. Kun on muutenkin ujompi luonteeltaan eikä mikään supliikki-ihminen, vaikeaa löytää kumppania.
En ole todellakaan istunut kotona odottamassa, mutta jostain syystä kukaan ei ole koskaan tykästynyt muhun. Enkä ole sotanorsukaan.
Viimeisimpinä vuosina sitä on alkanut tottua yksinäisyyteen, valitettavasti lapsia ei voi saada yksin. En ainakaan minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon jo teini-ikäisestä tienny, et mä tuun aina elämään ilman miestä (ihan hetero oon). On mulla ollu jotain lyhyitä suhteita, mutta mihinkään pitkäaikaiseen suhteeseen musta ei oo. Viihdyn yksin ja tykkään päättää omista asioistani. On kiva, kun ei selitysvelvollinen kenellekään menoistani ja voi lähteä likkakavereiden kanssa ulos tai reissuun tosta vaan.
Et ole hetero.
Sinäkö mielestäsi tiedät paremmin, mitä joku toinen ihminen on?
Jos minulta kysytään seksuaalista suuntautumista, sanon hetero koska viehätyn miehistä, vaikken viihdykään suhteissa. Mikä sinusta olisi parempi sana kun kyseessä ei ole aseksuaalisuuskaan?
Johtuu varmaan osin siitä, että meistä ihmisistä on niin moneksi tai paremmin sanoen, meitä on monenlaisia. :) olen ilmeisesti tollanen kuvailemas henkilö, sillä koskaan en ole seurustellut, ja ikää on jo tarpeeksi.
Seksikokemuksiakaan on vain yksi ainoa. En sanois ettenkö tykkäisi seurustella, siitä ei ole kyse. Kyse on siitä etten pysty ja kykene siihen erinäisten syitten takia vaikka haluaisin. Toinen puoli minusta toki tykkää myöskin erakkomaisesta elosta ja yksinolosta. Toinen puoliskoni kaipaa sitä toista rinnalleen, sillä oonhan myöskin romanttinen ja hellä ihmispersoona. En tiiä..... ehkä olen munkkiluostariin sopiva tai ollu (jos nyt leikitään vaikkapa hindulaisia) munkki edellisessä elämässäni. :D
Eipä jaksa elää elämää niin että koko ajan pitäisi miettiä jonkun prinsessan haluja tai masennuksia. Palkatkoon palvelijan siihen hommaan.
Aloittajalla on elitistinen näkökulma asioihin. Moni ei saa kumppania, vaikka tekisi mitä. Itse ihastuin yhteen ihmiseen ja en mä häntä saa omakseni, sillä hän on varattu. Vaikka aloin käydä aktiivisesti salilla, treenata muutenkin ja muutin ruokailutottumuksia terveellisemmiksi, kävin kosmetologilla ja kampaajalla. Ei mun ns. pärstäkertoimeni vain riittänyt hänelle.
Sama juttu mulla oli 18-23-vuotiaana. Silloinen yliopisto-opettajani ei vain halunnut mua kumppanikseen, vaikka yritin kaikkeni (hankin tosin oli varattukin). Mutta siis en vain hänellekään kelvannut edes kakkosnaiseksi. Elämässäni ei ole enää odotettavissa parisuhdetta. En vain vastaa yleisiä kauneusihanteita riittävän hyvin jne. Ei voi mitään. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.
Koska ihmiset ovat erilaisia. Tajusin jo 15-vuotiaana, että en ikinä halua parisuhdetta kehenkään. En halua vierelleni jotain "vierasta" ihmistä, joka rajoittaisi elämääni. Enkä osaa vieläkään ajatella muulla tavoin, minulle se kumppani olisi ulkopuolinen, vieras ihminen, jota en halua elämääni. Olen jo yli viisikymppinen, enkä ole koskaan ollut rakastunut. Seksiä en ole ikinä kaivannut. Olen ihan kohtuullisen mukavan näköinenkin, ja moni mies on halunnut suhdetta kanssani. Mutta en vaan voi kuvitella, että jakaisin elämäni jonkun kanssa. Kun yksin saan tehdä juuri niin kuin haluttaa, ei tarvitse miettiä, milloin toinen haluaa ruokaa, milloin hän haluaa saunaan yms. Olen sosiaalinen luonne ja minulla on ystäviä ihan tarpeeksi. Parisuhdetta en ole koskaan kaivannut. Ah, miten mukavaa on elää ihan yksin omassa mukavassa kodissa, ilman että täytyy ottaa ketään muuta huomioon.
No en ole ollut koko elämääni yksin, on ollut kaksi pidempää parisuhdetta joissa on ollut hyviä ja huonoja aikoja, mutta enää en miestä halua. Varsinkaan uusia pettymyksiä en halua yhtään, en enää koskaan aio tulla petetyksi. Ihmiset on hankalia.
Toiseksi ihan hyvässäkin parisuhteessa minua on aina ärsyttänyt oman kodin jakaminen toisen kanssa, toisen erilaiset elintavat, eri siisteystaso, eri maku sisustuksen/ruoan suhteen, en voi sietää että kotonani tuijotetaan päivittäin urheilua telkkarista (se mölinä on raivostuttavaa kun kotona ei voi rauhoittua) yms. Oikeasti tykkään olla yksin ja nautin omasta kodistani joka on just sellainen kuin haluan!
Olen parisuhteessani yksin. Puhumme vain pinnallisia, merkityksettömiä ja käytännön asioita. Vaimoni suuttuu, alkaa itkeä tai mykistyy, jos otan puheeksi syvällisiä tai vaikeita asioita. Hänellä on ehkä joku henkinen vamma. Emme voi keskustella edes parisuhdeasioista, koska en saa koskaan hänestä mitään irti. Sielunkumppanuus on tästä kaukana. Vituttaa niin, että tekisi oikeasti mieli jäädä täysin yksin.