Miten joku voi elää koko elämänsä yksin

Vierailija kirjoitti:

Helposti.

Niinpä! Ihmiset on helvetin rasittavia eli ah mikä rauha!

Joillain on niin paljon muitakin ihmisiä elämässään, kiire työssä, ym. Ja miksi ihmeessä rajaat tuosta hetkelliset suhteet pois? Useimmat harrastelevat jonkinlaisia satunnaisia suhteita, vaikka eivät ole parisuhteessa. Tai heillä on pitkäänkin joku unikaveri, mutta parisuhdetta ei.

Olen 40-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut enkä myöskään harrastanut seksiä. Kerran parikymppisenä olen suudellut yhtä miestä, mutta siinäpä se. Olen hyvin ujo, enkä ikinä uskaltaisi tehdä aloitetta. Ja kun kukaan ei ole lähestynyt minua, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksin.

Seksiä en kaipaa koska en sitä ole koskaan kokenut. Sen sijaan läheisyyttä, sitä että olisi joku rinnalla, kyllä kaipaan. Vanhempani elävät vielä, mutta pelkään jo nyt sitä kun heitä ei enää ole. Sen jälkeen olen ihan yksin. Ei ole ketään kehen turvautua. Ystäviä on toki, mutta eivät he korvaa omaa perhettä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen parisuhteessani yksin. Puhumme vain pinnallisia, merkityksettömiä ja käytännön asioita. Vaimoni suuttuu, alkaa itkeä tai mykistyy, jos otan puheeksi syvällisiä tai vaikeita asioita. Hänellä on ehkä joku henkinen vamma. Emme voi keskustella edes parisuhdeasioista, koska en saa koskaan hänestä mitään irti. Sielunkumppanuus on tästä kaukana. Vituttaa niin, että tekisi oikeasti mieli jäädä täysin yksin.

Harvemmin se taitaa mies olla, joka suhteen ongelmia puhumalla tahtoo ratkoa. Meillä mies on kuin vaimosi. Tosin ei itke, vaan suuttuu, mykistyy ja kääntää selkänsä niin henkisesti kuin fyysisesti. No nyt siihen on tulossa loppu. Pakkaan paraikaa hänen tavaroitaan laatikoihin. Mieluummin koko loppuikä yksin kuin parisuhteessa, jossa kokee enemmän yksinäisyyttä kuin yksin ollessaan!

Siksi, että parisuhteissa on liian suuri riski tulla kusetetuksi, pahoinpidellyksi, raiskatuksi tai murhatuksi.

Siksi, että elämä on muutenkin raskasta.

Siksi, että on autuaallista tulla työpäivä-älämölön jälkeen kotiin, jota kukaan ei ole sotkenut eikä tule

sotkemaankaan, ellet itse pane ranttaliksi. Se ihana hiljaisuus :)

Joku taisi jo ehtiä mainitsemaan mahdollisuuden estottomaan ja törkeään PIERESKELYYN (parasta!!) :)

Itse olen ollut koko nuoruuteni yksin ja se sama tilanne jatkuu vieläkin. Minulla ei ole ollut kavereita parisuhteesta puhumattakaan. Itselle tämä on silti ollut todella haitallista ja vaikka yksin pärjäänkin niin kaipaan ihmisten seuraa. Haluaisin kuunnella, kun toinen puhuu, tarkkailla hänen eleitään ja ilmeitään jne. Sitä "seuraa" tankkaan sitten elokuvista ja sarjoista eli jos henkilö nauraa voin "liittyä" nauruun mukaan jne. Kuulostaa varmaan oudolta mutta itselle tämä on ainoa tapa lievittää yksinoloa, kun se käy ihan sietämättömäksi. Omassa elämässä tämä yksinäisyys ei missään nimessä ole vapaaehtoista, vaikka tuskin tarvitsisin isoa ystäväpiiriä. Varmaan se pari kaveria riittäisi ja muutenkin varmaan aina olen sellainen joka kuitenkin myös kaipaa yksin oloa. Mutta tällä hetkellä yksinäisyys on pahin asia elämässäni, kun tuo kiusaaminen on loppunut. Myönnän sen että vikaa on paljon minussakin ja en varmaan olisi mikään helpoin ystävä, kun vaadin aikaa ennen kuin pystyn olemaan oma itseni toisen seurassa. Tämä sitten vielä korostuisi parisuhteessa ja en varmaan olekaan vielä valmis sellaiseen. Niitä ystäviä pitäisi saada ensin. Kyllä minäkin silti kosketusta kaipaan. Olisi mukavaa jos joku halaisi. En edes muista, koska joku on viimeksi halunnut. Joku muutos on kohdallani pakko saada sillä en jaksa tätä enää. En voisi olla koko elämääni yksin, en kavereiden, enkä parisuhteenkaan puolesta. Jos näin kävisi niin sitten "kuolisin"  henkisesti. Yksinäisyys on varmaan ihanaa jos se on vapaaehtoista, mutta itselle on unelma saada ihmisiä ympärille. Tietysti myönnän kyllä, etten kaikkien kanssa varmasti sopisi yhteen, mutta toivon että joku edes vähän samankaltainen löytyisi.

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalla on elitistinen näkökulma asioihin. Moni ei saa kumppania, vaikka tekisi mitä. Itse ihastuin yhteen ihmiseen ja en mä häntä saa omakseni, sillä hän on varattu. Vaikka aloin käydä aktiivisesti salilla, treenata muutenkin ja muutin ruokailutottumuksia terveellisemmiksi, kävin kosmetologilla ja kampaajalla. Ei mun ns. pärstäkertoimeni vain riittänyt hänelle.

Sama juttu mulla oli 18-23-vuotiaana. Silloinen yliopisto-opettajani ei vain halunnut mua kumppanikseen, vaikka yritin kaikkeni (hankin tosin oli varattukin). Mutta siis en vain hänellekään kelvannut edes kakkosnaiseksi. Elämässäni ei ole enää odotettavissa parisuhdetta. En vain vastaa yleisiä kauneusihanteita riittävän hyvin jne. Ei voi mitään. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.

Ja minkä ikäinen olet?  Ei pahalla, mutta en ihan hirmuisesti ihmettele, jos olet pysynyt sinkkuna, jos vasta kahteen varattuun olet "uskaltautunut" ihastumaan ja olet luopunut toivosta niiden jälkeen. Kun syntyy osin mielikuva, että et varsinaisesti ehtinyt kumpaankaan rakastua vaan enempi ihastua ja hullaantua siitä, millaisen mielikuvan heistä loit omaan mieleesi. - Todellisuus ja jaettu yhteiselo olisi saattanut yllättäen olla jotain kenties aivan muuta. Vertailun vuoksi olen minäkin aikanaan tuntenut hyvinkin voimakasta vetovoimaa erästä oppilasta kohtaan, mutta oli pidettävä pääni viileänä ja muistaa, mitä olin tekemässä, vaikka molemmat olimme juridisesti "jo" aikuisia. 

Ja on niin miestä kuin naista aliarvioivaa, jos olettaa että rakastumiseen riittää vain ulkonäkö. - Mihin sitten ikinä viittasitkaan sillä, että puutteita on muitakin. No harva meistä on täydellinen sen paremmin ulkoa kuin sisältäkään. - Ja mieti nyt hetki haluaisitko edes kumppaniksi sitä kaikkein täydellisintä ja virheettömintä. - Sellaisena oleminen kun usein vaatii aika paljon työtä ja kun toinen työstää ja yrittää pysyä täydellisenä, niin kyllä se on usein kumppanille ja läheisille raskasta, erityisesti ellei itse ole saman suuntainen.  

Voisit hieman yrittää opetella nauttimaan ja iloitsemaan omasta itsestäsi. (Tämä itsestä ja omasta seurasta nauttiminen ei tarkoita narsista itsekeskeisyyttä). 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki yksineläjät ei ole säälittäviä reppanoita, vaikka vanhemmat yrittäisi näitä "vanhapiikoja" moittia.

Itsellinen nainen EI ole orja eikä piika, päinvastoin turvassa kun ei tarvi päästää ketään kotiinsa. Itse päättää menoista.

Enemmän, paljon enemmän ihmetyttää että ollaan lähes minkälaisen kanssa tahansa, ettei vaan tarvi olla yksin. Ja vihataan niitä jotka ovat oppineet selviämään itekseen.

Tätä ihmettelen minäkin. Kyllähän sen ymmärtää joltakin epävarmalta teiniltä, mutta kun aikuiset ihmisetkin viitsivät pelata tällaista peliä ja sitten arvostelevat meitä, jotka päättävät tehdä toisin. Huvittavaa, kerta kaikkiaan.

Pakolla. Itse olen 29 v enkä ole koskaan seurustellut. Kelpaan miehille vain seksiin. Suhteeseen eivät kelpuuta. What can I do?

Vierailija kirjoitti:

Ilman parisuhdetta eläminen ei tarkoita, että on "yksin".

Kyllä tarkoittaa. Jos et ole ollut suhteessa niin et ymmärrä eroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki yksineläjät ei ole säälittäviä reppanoita, vaikka vanhemmat yrittäisi näitä "vanhapiikoja" moittia.

Itsellinen nainen EI ole orja eikä piika, päinvastoin turvassa kun ei tarvi päästää ketään kotiinsa. Itse päättää menoista.

Enemmän, paljon enemmän ihmetyttää että ollaan lähes minkälaisen kanssa tahansa, ettei vaan tarvi olla yksin. Ja vihataan niitä jotka ovat oppineet selviämään itekseen.

Tätä ihmettelen minäkin. Kyllähän sen ymmärtää joltakin epävarmalta teiniltä, mutta kun aikuiset ihmisetkin viitsivät pelata tällaista peliä ja sitten arvostelevat meitä, jotka päättävät tehdä toisin. Huvittavaa, kerta kaikkiaan.

Aika lapsellistahan se on, jos aikuinen kehuu olevansa "turvassa" kun ei ole parisuhteessa. Vain lapsi joutuu olemaan yksin ollakseen turvassa. Aikuinen osaa pitää puolensa ja suojella itseään (erota tai laittaa kumppanin pihalle) jos joku alkaa keulia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalla on elitistinen näkökulma asioihin. Moni ei saa kumppania, vaikka tekisi mitä. Itse ihastuin yhteen ihmiseen ja en mä häntä saa omakseni, sillä hän on varattu. Vaikka aloin käydä aktiivisesti salilla, treenata muutenkin ja muutin ruokailutottumuksia terveellisemmiksi, kävin kosmetologilla ja kampaajalla. Ei mun ns. pärstäkertoimeni vain riittänyt hänelle.

Sama juttu mulla oli 18-23-vuotiaana. Silloinen yliopisto-opettajani ei vain halunnut mua kumppanikseen, vaikka yritin kaikkeni (hankin tosin oli varattukin). Mutta siis en vain hänellekään kelvannut edes kakkosnaiseksi. Elämässäni ei ole enää odotettavissa parisuhdetta. En vain vastaa yleisiä kauneusihanteita riittävän hyvin jne. Ei voi mitään. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.

Ja minkä ikäinen olet?  Ei pahalla, mutta en ihan hirmuisesti ihmettele, jos olet pysynyt sinkkuna, jos vasta kahteen varattuun olet "uskaltautunut" ihastumaan ja olet luopunut toivosta niiden jälkeen. Kun syntyy osin mielikuva, että et varsinaisesti ehtinyt kumpaankaan rakastua vaan enempi ihastua ja hullaantua siitä, millaisen mielikuvan heistä loit omaan mieleesi. - Todellisuus ja jaettu yhteiselo olisi saattanut yllättäen olla jotain kenties aivan muuta. Vertailun vuoksi olen minäkin aikanaan tuntenut hyvinkin voimakasta vetovoimaa erästä oppilasta kohtaan, mutta oli pidettävä pääni viileänä ja muistaa, mitä olin tekemässä, vaikka molemmat olimme juridisesti "jo" aikuisia. 

Ja on niin miestä kuin naista aliarvioivaa, jos olettaa että rakastumiseen riittää vain ulkonäkö. - Mihin sitten ikinä viittasitkaan sillä, että puutteita on muitakin. No harva meistä on täydellinen sen paremmin ulkoa kuin sisältäkään. - Ja mieti nyt hetki haluaisitko edes kumppaniksi sitä kaikkein täydellisintä ja virheettömintä. - Sellaisena oleminen kun usein vaatii aika paljon työtä ja kun toinen työstää ja yrittää pysyä täydellisenä, niin kyllä se on usein kumppanille ja läheisille raskasta, erityisesti ellei itse ole saman suuntainen.  

Voisit hieman yrittää opetella nauttimaan ja iloitsemaan omasta itsestäsi. (Tämä itsestä ja omasta seurasta nauttiminen ei tarkoita narsista itsekeskeisyyttä). 

Eihän täydelliselle ole vaivalloista olla täydellinen - sehän olisi epätäydellistä. Täydelliselle se on (olisi) helppoa. Turha syyttää ajatusta täydellisestä kumppanista huonoksi, ja puhua sitten edelleen epätäydellisistä ihmisistä. Ei ole sama asia.

Vierailija kirjoitti:

Olisi tietysti kiva Ap., jos sinäkin Ap olisit osannut kertoa, että mistä vaikka sitten minä voisin löytää itselleni sen toisen puoliskon ja oman rakkaani. Ei minulla ole taitoa, eikä oikein haluakaan pakottaa ketään itselleni kumppaniksi.

Olenko nirso? Varmasti olen nirso, jos sillä tarkoitetaan sitä, että en huoli ketä tahansa kumppaniksi. Mutta onneksi täysin kelvottoman ja täydellisen kumppanin väliin mahtuu varmasti lukemattomia potenttiaalisia, mutta tiedä sitten miksei yksikään potenttiaalinen kohtaaminen ole edennyt parisuhteeksi asti.

En ole täydellinen, enkä täydellistä hae, mutta ni-in hyvin olen oppinut nauttimaan ja iloitsemaan sinkkuudestani, että välillä käy pienessä mielessäni, että osaanko tai pystyisinkö oikeasti elämäänkään parisuhteessa.

Toisaalta tämä on huojentavaa, koska suhteen ei tarvitse täyttää kohtaa tai antaa minulle, mitään erityistä tai mitään sellaista, jota ilman en voisi lainkaan selvitä. Sen sijaan parisuhde voi(nee) antaa paljon lisää, kentes jotan sellaista, mistä en nyt osaa unelmoida tai haaveilla.  Mutta toivon, että jos mieluisan  kumppanin löydän, niin en erehdy pitämään häntä itsestään selvyytenä. - ja hänellä on suunnilleen samantapaisia tuntemuksia minua kohtaan; sillä minusta parisuhteen onnistuminen vaatii aina kaksi. - En minä halua kenellekään pomoksi tai kaipaa kumppanista itselleni pomoa. En haluaisi kokea olevani suhteessa "Se" pomo joka vetää ja neuvoo ja kertoo, mitä tehdään.

Sellaisen kumppanin minä haluaisin, jonka vierellä on hyvä olla, ja jonka kanssa kulkea rinta rinnan suunnilleen samaa tahtia eteenpäin, ehkä välillä muutaman askeleen taakse ottaen tai pysähtyen ja katsoen, että mihinkä seuraavaksi edettäsiin. Mutta ei tämä sitä tarkoita, että jos toine joutuisi vaikka sitten vuoteen omaksi, niin minä tietäsin siitä, että minun on jatkettava matkaa. Ehei. elämä tuo ja siihen, mitä se tuo on tartuttava ja elettävä sen mukaisesti. Pelkuruudella ja vastuun karttamisella ei saavuta mitään.          

Et sinä ole muista aikuisista ihmisistä vastuussa eikä se ole pelkuruutta, että kirjoittaa elämänsä käsikirjoituksen itse, ei sen mukaan, mikä sairaus jollekulle tulee, jonka kanssa sinun piti saada tehdä mainitsemiasi asioita. En ikinä jäisi toisen viereen vankina uhrina koska sen elämä meni päin kettua. Et kirjoita välittämisestä vaan velvollisuudesta, hyi olkoon.

Vierailija kirjoitti:

Olisi tietysti kiva Ap., jos sinäkin Ap olisit osannut kertoa, että mistä vaikka sitten minä voisin löytää itselleni sen toisen puoliskon ja oman rakkaani. Ei minulla ole taitoa, eikä oikein haluakaan pakottaa ketään itselleni kumppaniksi.

Olenko nirso? Varmasti olen nirso, jos sillä tarkoitetaan sitä, että en huoli ketä tahansa kumppaniksi. Mutta onneksi täysin kelvottoman ja täydellisen kumppanin väliin mahtuu varmasti lukemattomia potenttiaalisia, mutta tiedä sitten miksei yksikään potenttiaalinen kohtaaminen ole edennyt parisuhteeksi asti.

En ole täydellinen, enkä täydellistä hae, mutta ni-in hyvin olen oppinut nauttimaan ja iloitsemaan sinkkuudestani, että välillä käy pienessä mielessäni, että osaanko tai pystyisinkö oikeasti elämäänkään parisuhteessa.

Toisaalta tämä on huojentavaa, koska suhteen ei tarvitse täyttää kohtaa tai antaa minulle, mitään erityistä tai mitään sellaista, jota ilman en voisi lainkaan selvitä. Sen sijaan parisuhde voi(nee) antaa paljon lisää, kentes jotan sellaista, mistä en nyt osaa unelmoida tai haaveilla.  Mutta toivon, että jos mieluisan  kumppanin löydän, niin en erehdy pitämään häntä itsestään selvyytenä. - ja hänellä on suunnilleen samantapaisia tuntemuksia minua kohtaan; sillä minusta parisuhteen onnistuminen vaatii aina kaksi. - En minä halua kenellekään pomoksi tai kaipaa kumppanista itselleni pomoa. En haluaisi kokea olevani suhteessa "Se" pomo joka vetää ja neuvoo ja kertoo, mitä tehdään.

Sellaisen kumppanin minä haluaisin, jonka vierellä on hyvä olla, ja jonka kanssa kulkea rinta rinnan suunnilleen samaa tahtia eteenpäin, ehkä välillä muutaman askeleen taakse ottaen tai pysähtyen ja katsoen, että mihinkä seuraavaksi edettäsiin. Mutta ei tämä sitä tarkoita, että jos toine joutuisi vaikka sitten vuoteen omaksi, niin minä tietäsin siitä, että minun on jatkettava matkaa. Ehei. elämä tuo ja siihen, mitä se tuo on tartuttava ja elettävä sen mukaisesti. Pelkuruudella ja vastuun karttamisella ei saavuta mitään.          

Aika törkeää tosiaan, ettet kirjoita välittämisestä mitään, mutta velvollisuus se toinen sairaana sulle sitten olisi. Hyi olkoon millainen kusipää. Älä nyt luule, että sun pitää velvollisuudesta kenestäkään täällä välittää, sitä varten on hoitolaitokset ja muu. Jos ei sulla ole välittämistä sitä ihmistä kohtaan niin älä nokkavana osoittele toisille, että olet heitä parempi ihminen ottaessasi jokun velvollisuutenasi! Kukaan ei kaipaa sun alentuvaa suhtautumistasi! Siksi oletkin ilmeisesti sinkku, et välitä kenestäkään. Ihan oikein sulle. Pysykin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Olisi tietysti kiva Ap., jos sinäkin Ap olisit osannut kertoa, että mistä vaikka sitten minä voisin löytää itselleni sen toisen puoliskon ja oman rakkaani. Ei minulla ole taitoa, eikä oikein haluakaan pakottaa ketään itselleni kumppaniksi.

Olenko nirso? Varmasti olen nirso, jos sillä tarkoitetaan sitä, että en huoli ketä tahansa kumppaniksi. Mutta onneksi täysin kelvottoman ja täydellisen kumppanin väliin mahtuu varmasti lukemattomia potenttiaalisia, mutta tiedä sitten miksei yksikään potenttiaalinen kohtaaminen ole edennyt parisuhteeksi asti.

En ole täydellinen, enkä täydellistä hae, mutta ni-in hyvin olen oppinut nauttimaan ja iloitsemaan sinkkuudestani, että välillä käy pienessä mielessäni, että osaanko tai pystyisinkö oikeasti elämäänkään parisuhteessa.

Toisaalta tämä on huojentavaa, koska suhteen ei tarvitse täyttää kohtaa tai antaa minulle, mitään erityistä tai mitään sellaista, jota ilman en voisi lainkaan selvitä. Sen sijaan parisuhde voi(nee) antaa paljon lisää, kentes jotan sellaista, mistä en nyt osaa unelmoida tai haaveilla.  Mutta toivon, että jos mieluisan  kumppanin löydän, niin en erehdy pitämään häntä itsestään selvyytenä. - ja hänellä on suunnilleen samantapaisia tuntemuksia minua kohtaan; sillä minusta parisuhteen onnistuminen vaatii aina kaksi. - En minä halua kenellekään pomoksi tai kaipaa kumppanista itselleni pomoa. En haluaisi kokea olevani suhteessa "Se" pomo joka vetää ja neuvoo ja kertoo, mitä tehdään.

Sellaisen kumppanin minä haluaisin, jonka vierellä on hyvä olla, ja jonka kanssa kulkea rinta rinnan suunnilleen samaa tahtia eteenpäin, ehkä välillä muutaman askeleen taakse ottaen tai pysähtyen ja katsoen, että mihinkä seuraavaksi edettäsiin. Mutta ei tämä sitä tarkoita, että jos toine joutuisi vaikka sitten vuoteen omaksi, niin minä tietäsin siitä, että minun on jatkettava matkaa. Ehei. elämä tuo ja siihen, mitä se tuo on tartuttava ja elettävä sen mukaisesti. Pelkuruudella ja vastuun karttamisella ei saavuta mitään.          

Jos et sä todellakaan pysty pysymään sen ihmisen vierellä, koska sä välität hänestä, niin ÄLÄ KEULI jonain muita parempana ihmisenä siellä, krpä. Ihminen välittää kumppanistaan ja siksi pysyy siinä toisen sairastuttua, ei se saa mikään velvollisuus olla. Jolla sitten kehut itteesi! Selkeästi et vain välitä, mutta olet ylemmyydentuntoinen, kylmä, tunteeton idioottti, joka ei ole MUKA itsekäs, vaikka onkin, ollessaan ihmisen kanssa, josta ei edes välitä, vaan joka on sulle vain velvollisuus. Hyi stana, kukaan ei halua olla kanssasi, koska sulla ei ole tunne-elämää, eikä tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Olisi tietysti kiva Ap., jos sinäkin Ap olisit osannut kertoa, että mistä vaikka sitten minä voisin löytää itselleni sen toisen puoliskon ja oman rakkaani. Ei minulla ole taitoa, eikä oikein haluakaan pakottaa ketään itselleni kumppaniksi.

Olenko nirso? Varmasti olen nirso, jos sillä tarkoitetaan sitä, että en huoli ketä tahansa kumppaniksi. Mutta onneksi täysin kelvottoman ja täydellisen kumppanin väliin mahtuu varmasti lukemattomia potenttiaalisia, mutta tiedä sitten miksei yksikään potenttiaalinen kohtaaminen ole edennyt parisuhteeksi asti.

En ole täydellinen, enkä täydellistä hae, mutta ni-in hyvin olen oppinut nauttimaan ja iloitsemaan sinkkuudestani, että välillä käy pienessä mielessäni, että osaanko tai pystyisinkö oikeasti elämäänkään parisuhteessa.

Toisaalta tämä on huojentavaa, koska suhteen ei tarvitse täyttää kohtaa tai antaa minulle, mitään erityistä tai mitään sellaista, jota ilman en voisi lainkaan selvitä. Sen sijaan parisuhde voi(nee) antaa paljon lisää, kentes jotan sellaista, mistä en nyt osaa unelmoida tai haaveilla.  Mutta toivon, että jos mieluisan  kumppanin löydän, niin en erehdy pitämään häntä itsestään selvyytenä. - ja hänellä on suunnilleen samantapaisia tuntemuksia minua kohtaan; sillä minusta parisuhteen onnistuminen vaatii aina kaksi. - En minä halua kenellekään pomoksi tai kaipaa kumppanista itselleni pomoa. En haluaisi kokea olevani suhteessa "Se" pomo joka vetää ja neuvoo ja kertoo, mitä tehdään.

Sellaisen kumppanin minä haluaisin, jonka vierellä on hyvä olla, ja jonka kanssa kulkea rinta rinnan suunnilleen samaa tahtia eteenpäin, ehkä välillä muutaman askeleen taakse ottaen tai pysähtyen ja katsoen, että mihinkä seuraavaksi edettäsiin. Mutta ei tämä sitä tarkoita, että jos toine joutuisi vaikka sitten vuoteen omaksi, niin minä tietäsin siitä, että minun on jatkettava matkaa. Ehei. elämä tuo ja siihen, mitä se tuo on tartuttava ja elettävä sen mukaisesti. Pelkuruudella ja vastuun karttamisella ei saavuta mitään.          

Mietipäs omalle kohdallesi, jos itse sairastuisit, niin sulleko ei ois ongelmaa olla taakka sille toiselle, joka joutuisi velvollisuudesta kärsimään paskaa elämää kanssasi, ettei ole pelkuri tai ei kanna vastuutaan? Hyi. Eikö edes haittaisi se, että ei se toinen nyt sinusta välittäisi, vaan maineestaan, ettei ole pelkuri, eikä vastuuton, koska sähän tietty latelisit ympäriinsä katkerana hänestä sitten sellaista paskaa, että exäsi on pelkuri/vastuuton pska, jos tulisitkin hylätyksi sairastuttuasi?

Mutta siinä,se toinen sun kanssa jälittäis, välittämistä se ei siis olisi, vaan velvollisuus ja omasta maineesta tokivälittämistä. Ei sinusta. Sun puheiden perusteella vedän tämän johtopäätöksen. Et kertaakaan maininnut miten välittäisit kumppanistasi. Eli et välittäisi, koska et osaa.

= mutta siinä se toinen sun kanssa jäkittäis

Vierailija kirjoitti:

Olisi tietysti kiva Ap., jos sinäkin Ap olisit osannut kertoa, että mistä vaikka sitten minä voisin löytää itselleni sen toisen puoliskon ja oman rakkaani. Ei minulla ole taitoa, eikä oikein haluakaan pakottaa ketään itselleni kumppaniksi.

Olenko nirso? Varmasti olen nirso, jos sillä tarkoitetaan sitä, että en huoli ketä tahansa kumppaniksi. Mutta onneksi täysin kelvottoman ja täydellisen kumppanin väliin mahtuu varmasti lukemattomia potenttiaalisia, mutta tiedä sitten miksei yksikään potenttiaalinen kohtaaminen ole edennyt parisuhteeksi asti.

En ole täydellinen, enkä täydellistä hae, mutta ni-in hyvin olen oppinut nauttimaan ja iloitsemaan sinkkuudestani, että välillä käy pienessä mielessäni, että osaanko tai pystyisinkö oikeasti elämäänkään parisuhteessa.

Toisaalta tämä on huojentavaa, koska suhteen ei tarvitse täyttää kohtaa tai antaa minulle, mitään erityistä tai mitään sellaista, jota ilman en voisi lainkaan selvitä. Sen sijaan parisuhde voi(nee) antaa paljon lisää, kentes jotan sellaista, mistä en nyt osaa unelmoida tai haaveilla.  Mutta toivon, että jos mieluisan  kumppanin löydän, niin en erehdy pitämään häntä itsestään selvyytenä. - ja hänellä on suunnilleen samantapaisia tuntemuksia minua kohtaan; sillä minusta parisuhteen onnistuminen vaatii aina kaksi. - En minä halua kenellekään pomoksi tai kaipaa kumppanista itselleni pomoa. En haluaisi kokea olevani suhteessa "Se" pomo joka vetää ja neuvoo ja kertoo, mitä tehdään.

Sellaisen kumppanin minä haluaisin, jonka vierellä on hyvä olla, ja jonka kanssa kulkea rinta rinnan suunnilleen samaa tahtia eteenpäin, ehkä välillä muutaman askeleen taakse ottaen tai pysähtyen ja katsoen, että mihinkä seuraavaksi edettäsiin. Mutta ei tämä sitä tarkoita, että jos toine joutuisi vaikka sitten vuoteen omaksi, niin minä tietäsin siitä, että minun on jatkettava matkaa. Ehei. elämä tuo ja siihen, mitä se tuo on tartuttava ja elettävä sen mukaisesti. Pelkuruudella ja vastuun karttamisella ei saavuta mitään.          

Sinä et ole tärkeä kellekään.

Mutta tämmöiset velvollisuudesta muista välittävät ihmiset ovat käteviä typeryksiä, heitä voi hyväksikäyttää. Koska heidän oma egonsa ei mieti, välittävätkö he muista vaiko eivät, vaan he ovat itsekeskeisiä, itserakkaita oman egonsa hyysääjiä ja ruokkijoita, niin heidän egolleen voi antaa hommia vetoamalla heidän velvollisuudetunteisiinsa tehdä mun eteen sitä, tätä ja tuota. Ja kun ihminen on poltettu loppuun, ei siksi, että hän välittäisi minusta, sitä heidän käytöksessään ei näe piiruakaan, vaan siksi, että he tekevät velvollisuudesta melkein mitä tahansa heiltä vaatikaan, ettei syyllisyys iske, niin kun tällainen henkilö ei enää jaksa auttaa, niin sitten kannattaa siirtyä seuraavaan hyväksikäytettävään. Eri asia on, jos tapaa jonkun, joka tekee asioita siksi, että välittää minusta, ei velvollisuudesta, sellainen ihminen tuntee rajansa, eikä polta itseään loppuun.

Koska sehän ei olekaan tähtäimeni, vaan kiusata velvollisuudesta muista välittäviä. Ja saada heidät tajuamaan, miten eivät oikeasti välitä kenestäkäön, elleivät muutu.

Olen ruma ja epäsosiaalinen. En varmaan osaisi enkä haluaisikaan seurustella, mutta silti surettaa, kun ei kelpaa kellekään. En vastaa odotuksia. Olen nuorehko (26) nainen, mikä kuulostaa paperilla ihanalta, mutta livenä olen kauhistus. Näytän tyyliin 35-vuotiaalta mieheltä/transsukupuoliselta. En ole muiden silmissä "oikea nainen". Itse en totu peilikuvaani koskaan, siellä näkyy aina jotain yllättävää, ja on hirveäå ajatella, että muille tuo hirvitys on Minä.

Tällaisena sitä haluaakin olla yksin, muilta piilossa.

En ole ensisuudelmaakaan kokenut.