Lapsettomat, kertokaa ihanasta arjestanne

Arki on ihan tavallista, ei erityisen ihanaa mutta toki itselle mieleistä. Käyn töissä, työpaikka on ihan mukava, ei unelmatyö mutta paljon pahemmin voisi olla. Ystävien tai työkavereiden kanssa näen 2-4krt viikossa vapaa-ajalla. Huomenna olen menossa vanhan tutun synttäreitä juhlistamaan lasilliselle. Muuten vapaa-aika kuluu kirjoja lukien, maalaten, lenkkeilyn ja joogan parissa. Tykkään myös laittaa hyvää ruokaa pitkän kaavan, siihen hujahtaa pari tuntia helposti. (Ei tietenkään jokapäivä, mutta viikonloppuisin) Kissan kanssa käyn myös ulkona päivittäin. Ulkomaanmatkoja on muutama vuodessa, yhteensä tulee usein oltua pois Suomesta noin 3kk vuodesta. Kesällä veneillään paljon. Pari vuotta sitten vuokrattiin vene Turkissa ja seilattiin Italiaan.

Valvon melko myöhään, usein yhteen tai kahteen kun en malta lopettaa jotain tekemistä. Onneksi pystyy ottamaan päiväunia. Päivästä tuntuu kyllä silti loppuvan tunnit. Haluaisin ehtiä käymään enemmän teatterissa, harrastin sitä nuorena ja hetken työskentelinkin lavastajana. Parisuhde voi hyvin, seksielämä on aktiivinen vaikka vuosia onkin mittarissa. Kaiken kaikkiaan aika tasaisen mukavaa elämää.

Parisuhdeaikaa, matkustelua lomilla ja omat harrastukset, eläimet ja työt. Ihanaa, me nautitaan:-)

Joskus ollaan puhuttukin miehen kanssa ettei meidän elämään edes mahtuisi lasta. Kumpikaan ei ole valmis luopumaan harrastuksista ja juuri ja juuri omat sotkut ehditään/jaksetaan siivota kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt eläkkeellä, ikää 69v. Mies kuoli pari vuotta sitten. Miehen eläessä matkusteltiin paljon ja oltiin tiiviisti yhdessä. Nyt on jotenkin tyhjä olo , näinkö tämä elämä meni?

Omakin terveys alkaa rapistua ja kauhulla mietin että jos jään vieraiden armoille ja joudun johonkin laitokseen.

  Noin ihanaa on olla vela!

Eikö ole ihana ajatuskin siitä, että makaat omassa paskassa ja kusessa vanhainkodissa tietäen, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä omat lapsesi eivät tule vierailemaan luonasi kovin usein tai ei ollenkaan? Tällaisia omien lapsiensa hylkäämiä vanhuksia on vanhainkodit täynnä.

Mun äitini ja isäni ovat kyllä ihan hoitokodissa ja asianhoitaja hoitelee juttuja, me lapset asutaan satojen kilometrien päässä niin en voi ymmärtää miten heitä auttaisimme.

En ihan ymmärrä miten lapset auttaa vanhana? Kun ei nykyään vanhempien kanssa eletä enää 20v jälkeen...

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä miten lapset auttaa vanhana? Kun ei nykyään vanhempien kanssa eletä enää 20v jälkeen...

Tosiaan nykyään on tavallista, että aikuiset lapset asuvat satojen km päässä tai jopa ulkomailla ja näkevät iäkkäitä vanhempia 1-2krt vuodessa, niin että eipä silloin kauheasti voi arjessa auttaa

Aamulla heräsin, menin töihin. Tulin töistä ja käytin koiria pihalla. Tein ruokaa ja laitoin tiskit. Kohta syön ja käytän koiria taas pihalla, sit menen suihkuun ja nukkumaan. Joka välissä katson sellasen 15- 30 min telkkaria.

Sellasta se on. Hurjaa.

Kyllä se arki näin lapsettomanakin on pitkälti työntekoa ja kotona on niitä kotitöitäkin tehtävä, ruokaa laitettava jne. Se miten näkisin ison eron lapsiperheiden elämään verrattuna, on vapaa-aika ja sen puitteissa tietty vapaus tehdä silloin niitä asioita joita rakastan juuri niin paljon kun tahdon.

Voin esimerkiksi lähteä miehen kanssa toiseen kaupunkiin tai jopa ulkomaille viikonlopuksi katsomaan suosikkibändejä.

Vierailija kirjoitti:

Töissä kasista neljään. Siitä kotiin miehen ja koiran luo. Käydään kaikki lenkillä, mietitään mitä syötäisiin, käydään kaupassa. Arki rtasaista ja turvallista. Viikonloppuisin nähdään ystäviä, käydään tapahtumissa, otetaan kotona viiniä ja kuunnellaan/soitetaan yhdessä musiikkia.

En koe että meiltä puuttuisi mitään.

Eihän teiltä puutukaan kuin ne lapset, eikä niiltä joilla on lapsia puutu mitään heiltäkään. Samanlaista se elämä on kummallakin, paitsi että jos on oikein pieniä lapsia, niitä joutuu vähän enemmän hoitamaan, mutta se kausi on nopeasti ohi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se arki näin lapsettomanakin on pitkälti työntekoa ja kotona on niitä kotitöitäkin tehtävä, ruokaa laitettava jne. Se miten näkisin ison eron lapsiperheiden elämään verrattuna, on vapaa-aika ja sen puitteissa tietty vapaus tehdä silloin niitä asioita joita rakastan juuri niin paljon kun tahdon.

Voin esimerkiksi lähteä miehen kanssa toiseen kaupunkiin tai jopa ulkomaille viikonlopuksi katsomaan suosikkibändejä.

Lapsiperheethän ei matkustele vai?

Vierailija kirjoitti:

No mitäpä kertoisin. Töissä 8-17 arkisin. Herään hyvin levänneenä n. klo 7 ja valmistaudun rauhassa päivään. Kukaan ei huuda aamupalaa, riitele sisaruksen kanssa tai tule keskeyttämään suihkuani tai aamukahviani. Ei tarvitse ennen töitä juosta tarhaan tms. 

Töistä en ole juuri koskaan pois, koska ei ole sairastelevia lapsia. Työ itsessään ei kyllä ole mitään erityistä, mutta olen siinä hyvä. 

Töiden jälkeen voin tehdä ihan mitä huvittaa. Lähden kaupungille, syömään, ostamaan jos tarvitsee jotain, elokuviin, kavereiden luokse. Joskus menen toki ihan suoraan kotiinkin. Ei tarvitse hakea ketään mistään eikä viedä illalla mihinkään. Ruokakaupassa käyn usein klo 22 jälkeen koska silloin on vähemmän ihmisiä eikä tarvitse olla vahtimassa ketään. 

Kotona ollessani uppoudun harrastuksiini; käsitöihin ja lukemiseen. Kukaan ei keskeytä eikä tarvitse mitään. Teen vaativia töitä nopeasti ja olen ylpeä töistäni. Toimin myös vapaaehtoisena kissojen ja koirien auttajana/ensikotina. Voin ottaa 5 min varoituksella uuden tehtävän vastaan, tai olla ottamatta jos viikonloppuna onkin vaikka matka (ei välttämättä kauaskaan, myös kotimaassani on paljon nähtävää). 

Viikonloppuisin nukun pitkään (klo 9ään). Juon aamukahvia ja syön herkkuaamiaista. Voin päättää puoleta päivin lähdenkö vaeltamaan, kaupungille vai kaverin kanssa jonnekin. Esimerkiksi. Tai voin olla kotona ja siivota pitkään ja hartaasti. Kukaan ei kysele tai rajoita menemisiäni. Opiskelen kieliä, luen alani tekstejä tai ihan vaan hömppää, katselen elokuvia, pidän yhteyttä ystäviini. Käyn seurakunnassa.  

Iltaisin voin valvoa tai nukkua ihan riippuen siitä väsyttääkö vai ei. Ketään ei tarvitse nukuttaa eikä kukaan nouse yöllä huutamaan ja potkimaan sängyssäni pyöriessään. Saan vain olla rauhassa; ja siitä onnellisuuteni kumpuaa. Haluan olla rauhassa.

Minulla on ollut lapsia yli 20 vuotta, enkä eläissäni (edes pikkulapsena) ole herännyt hyvin levänneenä seitsemältä aamulla, enkä todellakaan herää viikonloppusin jo yhdeksältä (koska olen mennyt aikaisintaan kolmelta nukkumaan) 

Kukaan ei ole koskaan tullut suihkuani keskeyttämään, tosin en ole siellä kuin muutaman minuutin, en tiedä mitä siellä voisi kauemman kukaan haluta aikaansa viettää, mutta tämäkään ei siis liity lapsiin mitenkään.

En juo kahvia, ja lapsia en ole juosten vienyt hoitoon juurikaan koska olen "onnekseni" ollut työtön suurimman osan pikkulapsiaikaa. Nyt ei ole vuosiin tarvinnut ketään hakea eikä kyllä onneksi juurikaan tarvi viedäkään ketään mihinkään, ja toki lapsilla on myös isä joka voi viedä jos on tarvis.

Myös minä voin tehdä mitä huvittaa ja käyn kaupassa useimmiten aika myöhään, mutta ennen kymmentä koska kauppa menee silloin kiinni, lapset mulla on kaupassa ollut mukana tosi harvoin, edelleen heillä on aina ollut isäkin. Nyt lapset on jo niin isoja ettei niitä tarvi kenenkään olla vahtimassa.

Minä olen aina lukenut paljon, tehnyt muitakin juttuja, käsitöitä, kursseilla käynyt, ollut politiikassa mukana.. ei kukaan ole koskaan kieltänyt minua menemästä jonnekin. 

Kieltämättä mun tekemisiä joskus keskeytetään, joudun jopa kesken telkkariohjelman nousta tekemään jotain, mutta onneksi suurimman osan päivää voin maata sohvalla/sängyllä kirjan tai ruudun äärellä. Ja kyllä lapset yhteen aikaan myös heräsi joskus yöllä (eivät koskaan ole nukkuneet meidän sängyssä potkimassa) ja kyllä ne keskenään myös tappelee ja välillä joutuu huutamaan että nyt lopetatte tuon huutamisen. Mutta mä oon sillai outo, että mä pystyn silti jatkamaan omia juttuja ilman että jotenkin esim. putoaisin kärryiltä ohjelmasta tai kirjasta vaikka tulis joku keskeytys välillä, välillä keskeytän jopa itse itseni käymällä vessassa tai jääkaapilla.

Kummallisen samanlaista meidän elämät on, mutta silti mulla on lapsia... tosin vanhin on muuttanut kotoa pois jo vuosia sitten. Mutta jos nuorimmaisetkin on jossain muualla, mun ja mun miehen elämä on tasan samaa mitä muulloinkin, paitsi ettei tarvi sanoa lapsille että tehkää läksyt , peskää hampaat ja menkää nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se arki näin lapsettomanakin on pitkälti työntekoa ja kotona on niitä kotitöitäkin tehtävä, ruokaa laitettava jne. Se miten näkisin ison eron lapsiperheiden elämään verrattuna, on vapaa-aika ja sen puitteissa tietty vapaus tehdä silloin niitä asioita joita rakastan juuri niin paljon kun tahdon.

Voin esimerkiksi lähteä miehen kanssa toiseen kaupunkiin tai jopa ulkomaille viikonlopuksi katsomaan suosikkibändejä.

Mutta jos sulla on lapsia niin et voi mennä miehen kanssa mihinkään? Vaikeampi koiran kanssa on päästä mihinkään...

Vierailija kirjoitti:

Ainakin eläkesäästöt tuntuvat kertyvän mukavasti, kun nyt on toitotettu sitä ettei meidän ikäpolvelle tulla koskaan maksamaan mitään eläkkeitä. Ah! Ei tarvitse kärvistellä vanhana <3

Työtä, matkustelua ja rahan kerryttämistä. En vaihtaisi :)

Paitsi jos olisit työtön. Mun tuntemat velat on kaikki työttömiä, vieläpä pitkäaikaissellaisia ja usein myös on muitakin ongelmia elämässä.

Miten se että on hyvä työpaikka ja tienaa paljon rahaa liittyy lapsiin? Monilla rikkailla on myös lapsia.

Matkustin puoli vuotta maailmalla ja nyt vasta ymmärrän ettei tämä puurtaminen ole mitään elämää.

Vierailija kirjoitti:

Kummilapset on kivoja, ei siinä mitään, mutta rakastan rauhaa ja hiljaisuutta, pitkään nukkumista ja myöhään valvomista, sekä muutenkin vapauttani ilman ylimääräisiä rutiineja, joten lapsettomuus on valintani.

Miksi tämä kuvitelma aina että jos on lapsi pitää mennä aikaisin nukkumaan ja herätä aikaisin??? Kyllä mut pakotta työt heräämään aamulla, ei lapset. 

treffit kirjoitti:

Viime viikonloppuna: kävin hakemassa miesystäväni asemalta, mentiin ruokakauppojen kautta mun luo. 

Tehtiin yhdessä tapaksia, avattiin pullo hyvää punaviiniä, juteltiin ja kuunneltiin musiikkia n. lasillisen ajan. Sitten alettiin suutelemaan ja päädyttiin makuuhuoneeseen, josta n. tunnin päästä palattiin sohvalle ja jatkettiin iltaa. 

Vetäydyttiin puoliltaöin nukkumaan, rakasteltiin ennen nukkumaanmenoa uudelleen.

Lauantaiaamuna herättiin siinä puoli kymmenen maissa, harrastettiin seksiä ja syötiin kiireetön aamiainen/brunssi. Lohi-kananmunaleipiä, kahvia, tuoremehua. Käytiin koiran kanssa viitisen kilometriä kävelemässä läheisessä metsässä. 

Lounaaksi loput tapaksista, ja illalla ulos syömään lempiravintolaani. Neljä ruokalajia viineineen ja kävellen kotiin. Vielä seksiä ennen nukkumaanmenoa ja taas sunnuntaiaamuna heti herätessä. 

Sunnuntai-iltapäivä vietettiin laittaen yhdessä kiireettömästi ruokaa keittiössä. Mies teki alkuruuan ja salaatin, minä pääruuan. Illallistettiin kynttilänvalossa ja siirryttiin sen jälkeen sohvalle katsomaan elokuvaa toisissamme kiinni nyhjäten ja pusien.

Tuo kyllä olisi kivaa elämää, ikävä kyllä mies ei halua seksiä kuin korkeintaan kerran kuussa :( Eikä siihen vaikuta lapset mitenkään, mies ei halua vaikka lapset ei olisi kotona.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulla oli arki aika samaa lapsettomana kuin nyt kahden lapsen äitinäkin. Sillä erotuksella toki, että rahaa oli ennen enemmän omaan käyttöön, mutta kyllä me nytkin matkustellaan ja käydään ravintolassa ja leffassa jne.

Sori, pakko oli mainita, kun huvittaa se, miten lapsettomien arki maalaillaan jotenkin yltiöihanaksi.

Kyllä se arki oli arkea lapsettomanakin. Tulin töistä, söin, katselin telkkua, luin ja menin nukkumaan.

Nyt tulen töistä,. syön, katselen telkkua, juttelen lasteni ja miehen kanssa, menen nukkumaan.

Maanantaisin käy kielitunnilla, välillä on luottamustehtäviä. Viikonloppuisin (jos en ole töissä) yleensä siivoamme ja pesemme pyykkiä ja katsomme elokuvan tai pari, käymme ehkä taidemuseossa, noin kerran kuussa ravintolassa syömässä, kesäkaudella mökillä.

Tässä on varmasti perheessä jo isommat lapset. Meillä 2 pientä (2,8kk ja 11kk) ja arki ei oo kyllä yhtään samanlaista kuin silloin lapsettomana, pakko myöntää!:D Kyllä tässä ei kovin paljon relata, toisin kuin silloin työssäkäyvänä nuorena lapsettomana aikuisena. Mutta, päivääkään en pois vaihtaisi , (tai no ehkä jonku päivän voisin vaihtaa , sillon kun tuntuu ettei kädet riitä tähän hommaan!)

Elämä on nyt paljon rikkaampaa (henkisesti vain kylläkin ;)

Kyllä ne omat pallerot on parasta ja enää en kyllä haikaile lapsettomaan aikaan, muttta toki joskus sitä lämmöllä muistelee, miten rentoa se aika oli (vaikka usein silloin sanoin, että mulla on niin kauhea kiire koko ajan! Vähänpä silloin kiireestä tiesin:D Enää en kehtaa kellekään (varsinkaan niille kellä lapsia), kiireestä ees puhua ;)

Haastava työ ja vähän vapaa-aikaa. Menee sohvalla maatessa ja valmisruokaa syödessä. Paino-ongelman kanssa kamppailen, kun asiakastapaamisissa on aina tapana syödä ja juoda kunnolla:(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt eläkkeellä, ikää 69v. Mies kuoli pari vuotta sitten. Miehen eläessä matkusteltiin paljon ja oltiin tiiviisti yhdessä. Nyt on jotenkin tyhjä olo , näinkö tämä elämä meni?

Omakin terveys alkaa rapistua ja kauhulla mietin että jos jään vieraiden armoille ja joudun johonkin laitokseen.

  Noin ihanaa on olla vela!

Eikö ole ihana ajatuskin siitä, että makaat omassa paskassa ja kusessa vanhainkodissa tietäen, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä omat lapsesi eivät tule vierailemaan luonasi kovin usein tai ei ollenkaan? Tällaisia omien lapsiensa hylkäämiä vanhuksia on vanhainkodit täynnä.

Mä en oikein ymmärrä sitä logiikkaa että miten ne lapset pelastaa sut siltä että olet huonossa laitoksessa vanhana? Ainoa mikä siltä pelastaa on kuolla pois ajoissa ennenkuin sinne joutuu housuihinsa paskomaan.

Minä en ole koskaa kuvitellut mielessäni että oi kun lapset tulee sitten laitokseen minua katsomaan kun minä en edes enää tiedä ketä ne on... sehän on helvetti. En todellakaan ensinnäkään usko että elän niin vanhaksi, ja jos jostain ihme syystä mun terveys tästä vanhuutta kohti paranee ja alkaa näyttää siltä että elän vaikka kasikymppiseksi, niin teen kyllä oman ratkaisuni ihan varmasti.

Rakas isoäitini kuoli ns. saappaat jalassa 74-vuotiaana, ja vaikka se oli vähän liian aikaisin, se on paras tapa, olen äitini kanssa miettinyt että miten kauheaa olisi ollut häntä käydä laitoksessa katsomassa. Myöskään äitini en soisi joutuvan laitokseen. Varmasti me lapset käydään vanhempia katsomassa vaikka olisivat laitoksessa ja muistisairaita, mutta kyllä se helvettiä meille on, yhtä lailla kuin niille vanhemmille jotka joutuu siellä makamaan avuttomana.

Haaveilen hyvästä työstä. Opiskelen aikuisemmalla iällä ja toivon pääseväni elämässäni eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulla oli arki aika samaa lapsettomana kuin nyt kahden lapsen äitinäkin. Sillä erotuksella toki, että rahaa oli ennen enemmän omaan käyttöön, mutta kyllä me nytkin matkustellaan ja käydään ravintolassa ja leffassa jne.

Sori, pakko oli mainita, kun huvittaa se, miten lapsettomien arki maalaillaan jotenkin yltiöihanaksi.

Kyllä se arki oli arkea lapsettomanakin. Tulin töistä, söin, katselin telkkua, luin ja menin nukkumaan.

Nyt tulen töistä,. syön, katselen telkkua, juttelen lasteni ja miehen kanssa, menen nukkumaan.

Maanantaisin käy kielitunnilla, välillä on luottamustehtäviä. Viikonloppuisin (jos en ole töissä) yleensä siivoamme ja pesemme pyykkiä ja katsomme elokuvan tai pari, käymme ehkä taidemuseossa, noin kerran kuussa ravintolassa syömässä, kesäkaudella mökillä.

Tässä on varmasti perheessä jo isommat lapset. Meillä 2 pientä (2,8kk ja 11kk) ja arki ei oo kyllä yhtään samanlaista kuin silloin lapsettomana, pakko myöntää!:D Kyllä tässä ei kovin paljon relata, toisin kuin silloin työssäkäyvänä nuorena lapsettomana aikuisena. Mutta, päivääkään en pois vaihtaisi , (tai no ehkä jonku päivän voisin vaihtaa , sillon kun tuntuu ettei kädet riitä tähän hommaan!)

Elämä on nyt paljon rikkaampaa (henkisesti vain kylläkin ;)

Kyllä ne omat pallerot on parasta ja enää en kyllä haikaile lapsettomaan aikaan, muttta toki joskus sitä lämmöllä muistelee, miten rentoa se aika oli (vaikka usein silloin sanoin, että mulla on niin kauhea kiire koko ajan! Vähänpä silloin kiireestä tiesin:D Enää en kehtaa kellekään (varsinkaan niille kellä lapsia), kiireestä ees puhua ;)

En ymmärrä tuota että pitää lapset tehdä noin pienellä ikäerolla, olen sen lähipiirissä nähnyt mitä helvettiä se on. Kun lapset tekee sellaisella ikäerolla että ehtii sen yhden hoitaa kunnolla vauvasta "isoksi lapseksi" välttyy monelta vastoinkäymiseltä ja väsymykseltä. Pahinta ikinä on useampi eri kehitysvaiheessa olevaa vaippapyllyä. Kaksosetkin on helpot siihen verrattuna.