Lapsettomat, kertokaa ihanasta arjestanne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitäpä kertoisin. Töissä 8-17 arkisin. Herään hyvin levänneenä n. klo 7 ja valmistaudun rauhassa päivään. Kukaan ei huuda aamupalaa, riitele sisaruksen kanssa tai tule keskeyttämään suihkuani tai aamukahviani. Ei tarvitse ennen töitä juosta tarhaan tms. 

Töistä en ole juuri koskaan pois, koska ei ole sairastelevia lapsia. Työ itsessään ei kyllä ole mitään erityistä, mutta olen siinä hyvä. 

Töiden jälkeen voin tehdä ihan mitä huvittaa. Lähden kaupungille, syömään, ostamaan jos tarvitsee jotain, elokuviin, kavereiden luokse. Joskus menen toki ihan suoraan kotiinkin. Ei tarvitse hakea ketään mistään eikä viedä illalla mihinkään. Ruokakaupassa käyn usein klo 22 jälkeen koska silloin on vähemmän ihmisiä eikä tarvitse olla vahtimassa ketään. 

Kotona ollessani uppoudun harrastuksiini; käsitöihin ja lukemiseen. Kukaan ei keskeytä eikä tarvitse mitään. Teen vaativia töitä nopeasti ja olen ylpeä töistäni. Toimin myös vapaaehtoisena kissojen ja koirien auttajana/ensikotina. Voin ottaa 5 min varoituksella uuden tehtävän vastaan, tai olla ottamatta jos viikonloppuna onkin vaikka matka (ei välttämättä kauaskaan, myös kotimaassani on paljon nähtävää). 

Viikonloppuisin nukun pitkään (klo 9ään). Juon aamukahvia ja syön herkkuaamiaista. Voin päättää puoleta päivin lähdenkö vaeltamaan, kaupungille vai kaverin kanssa jonnekin. Esimerkiksi. Tai voin olla kotona ja siivota pitkään ja hartaasti. Kukaan ei kysele tai rajoita menemisiäni. Opiskelen kieliä, luen alani tekstejä tai ihan vaan hömppää, katselen elokuvia, pidän yhteyttä ystäviini. Käyn seurakunnassa.  

Iltaisin voin valvoa tai nukkua ihan riippuen siitä väsyttääkö vai ei. Ketään ei tarvitse nukuttaa eikä kukaan nouse yöllä huutamaan ja potkimaan sängyssäni pyöriessään. Saan vain olla rauhassa; ja siitä onnellisuuteni kumpuaa. Haluan olla rauhassa.

Minulla on ollut lapsia yli 20 vuotta, enkä eläissäni (edes pikkulapsena) ole herännyt hyvin levänneenä seitsemältä aamulla, enkä todellakaan herää viikonloppusin jo yhdeksältä (koska olen mennyt aikaisintaan kolmelta nukkumaan) 

Kukaan ei ole koskaan tullut suihkuani keskeyttämään, tosin en ole siellä kuin muutaman minuutin, en tiedä mitä siellä voisi kauemman kukaan haluta aikaansa viettää, mutta tämäkään ei siis liity lapsiin mitenkään.

En juo kahvia, ja lapsia en ole juosten vienyt hoitoon juurikaan koska olen "onnekseni" ollut työtön suurimman osan pikkulapsiaikaa. Nyt ei ole vuosiin tarvinnut ketään hakea eikä kyllä onneksi juurikaan tarvi viedäkään ketään mihinkään, ja toki lapsilla on myös isä joka voi viedä jos on tarvis.

Myös minä voin tehdä mitä huvittaa ja käyn kaupassa useimmiten aika myöhään, mutta ennen kymmentä koska kauppa menee silloin kiinni, lapset mulla on kaupassa ollut mukana tosi harvoin, edelleen heillä on aina ollut isäkin. Nyt lapset on jo niin isoja ettei niitä tarvi kenenkään olla vahtimassa.

Minä olen aina lukenut paljon, tehnyt muitakin juttuja, käsitöitä, kursseilla käynyt, ollut politiikassa mukana.. ei kukaan ole koskaan kieltänyt minua menemästä jonnekin. 

Kieltämättä mun tekemisiä joskus keskeytetään, joudun jopa kesken telkkariohjelman nousta tekemään jotain, mutta onneksi suurimman osan päivää voin maata sohvalla/sängyllä kirjan tai ruudun äärellä. Ja kyllä lapset yhteen aikaan myös heräsi joskus yöllä (eivät koskaan ole nukkuneet meidän sängyssä potkimassa) ja kyllä ne keskenään myös tappelee ja välillä joutuu huutamaan että nyt lopetatte tuon huutamisen. Mutta mä oon sillai outo, että mä pystyn silti jatkamaan omia juttuja ilman että jotenkin esim. putoaisin kärryiltä ohjelmasta tai kirjasta vaikka tulis joku keskeytys välillä, välillä keskeytän jopa itse itseni käymällä vessassa tai jääkaapilla.

Kummallisen samanlaista meidän elämät on, mutta silti mulla on lapsia... tosin vanhin on muuttanut kotoa pois jo vuosia sitten. Mutta jos nuorimmaisetkin on jossain muualla, mun ja mun miehen elämä on tasan samaa mitä muulloinkin, paitsi ettei tarvi sanoa lapsille että tehkää läksyt , peskää hampaat ja menkää nukkumaan.

Kiitos kun kerroit, mutta ei tätä kysytty.

Ja mielestäni näissä tarinoissa on hyvin vähän samaa. Toinen haluaa ja saa olla yksin ja rauhassa, toisella on puoliso ja lapsia samassa asunnossa.

Toisella on ollut se pikkulapsiaika kun niitä lapsia piti vahtia, ne heräsivät yöllä ja niille piti huutaa että olkaa hiljaa, ja ne piti laittaa nukkumaan... Toisella ei ole, koska ei sitä halua.

Näihin on turha tulla vertailemaan jo kasvaneiden lasten helppoutta - "voin tehdä ihan samaa kuin lapseton". En kai minäkään enää aikuisena vanhempiani vaivaa - mutta ensimmäiset 12 vuotta olin kyllä tiiviisti heidän vaivanaan, ja teininäkin aiheutin varmasti kaikenlaista ylimääräistä.

Lähden kohta liki vuoden reissuun maailmalle. Voi olla ihanaa arkea tai sitten ei, jää nähtäväksi.

Mun ihana arki on just mun näköistä.

Löysin "oman juttuni" vasta pitkällä aikuisiässä. Silti pystyin lähtemään opiskelemaan. Opiskeltuani sain kivan työn, jota teen mielelläni.

Töiden jälkeen tulen oman kivaan kotiini, joka on siinä kunnossa, mihin sen aamulla jätin, ellei mies ole siivonnutkin jotakin. Halin miehen ja lemmikit. Tehdään yhdessä ruokaa, syödään kiireettä. Illat menee tehdessä omia mukavia juttuja omassa rauhassa. Joskus tehdään miehen kanssa jotakin, toisinaan ollaan samassa tilassa ja tehdään omia juttuja. Saan olla kenenkään häiritsemättä koneella, tai katsoa leffaa tai lukea tai maalata tai kirjoittaa tai ihan mitä vaan. Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei tarvitse. On hiljaista ja rauhallista. Voidaan lähteä ex tempore käymään kaverilla tai kävelyllä, tai leffassa. Se vaatii vain lähtemisen.

Yöt nukutaan sikeästi ilman heräämisiä, jolloin aamulla herää virkeänä ja on kivaa aloittaa uusi päivä.

Miksi on ihanaa olla lapseton: en siedä meteliä, en siedä sotkua. En kestä sitä, että joku tarvitsee minua. En kestä keskeytyksiä. Olen introvertti, ja rakastan rauhaa ja hiljaisuutta. Olen siisti ihminen, enkä halua siivota kenenkään muun jälkiä kuin omiani. Kukaan ei herätä minua yöllä. Aikatauluja ei tarvitse sumplia etukäteen.

Elämä on stressittömämpää ja mukavampaa näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt eläkkeellä, ikää 69v. Mies kuoli pari vuotta sitten. Miehen eläessä matkusteltiin paljon ja oltiin tiiviisti yhdessä. Nyt on jotenkin tyhjä olo , näinkö tämä elämä meni?

Omakin terveys alkaa rapistua ja kauhulla mietin että jos jään vieraiden armoille ja joudun johonkin laitokseen.

  Noin ihanaa on olla vela!

Mulla on lapsia, mutta en nyt hitto soikoon oleta, että he alkaisivat mun omaishoitajikseni. Itsekästä tehdä lapsia vain hoitamaan itseään, kun tulee vanhaksi. Lapsilla on oikeus omaan elämäänsä, omiin ihmissuhteisiinsa, omaan perheeseensä, omaan työuraansa ja vapaus valita, missä päin maailmaa haluavat asua. Toivottavasti olet muistanut kertoa omille lapsillesi, että heidän pitää ensin hoitaa sut hautaan asti kaikkine paskavaippoinesi  ja vasta sen jälkeen oma perheensä ja elämänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt eläkkeellä, ikää 69v. Mies kuoli pari vuotta sitten. Miehen eläessä matkusteltiin paljon ja oltiin tiiviisti yhdessä. Nyt on jotenkin tyhjä olo , näinkö tämä elämä meni?

Omakin terveys alkaa rapistua ja kauhulla mietin että jos jään vieraiden armoille ja joudun johonkin laitokseen.

  Noin ihanaa on olla vela!

Onko lasten velvollisuus hoitaa vanhempia 😑 mun mielestä ei. Ei lapsia tehä siks että ne pitää sust huolen vanhana. Suomessa on sosiaaliturva ja yhteiskunta hoitaa. Ite ainaki oisin tosi huono hoitaan vanhempiani, enkä halua että jos olisi lapsia niin pitäis musta huolta. Jokanen pitää itestään huolta ja yksin täältä lähdetään.

Käyn töissä, olen miehen kanssa kotona. Siihen se oikeastaan jääkin. Välillä käyn baarissa, mutta aamuisin kaduttaa jo tuhlailu.

Olisipa jotakin merkitystä elämässä, mutta ehkä vielä joskus onnistun raskautumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulla oli arki aika samaa lapsettomana kuin nyt kahden lapsen äitinäkin. Sillä erotuksella toki, että rahaa oli ennen enemmän omaan käyttöön, mutta kyllä me nytkin matkustellaan ja käydään ravintolassa ja leffassa jne.

Sori, pakko oli mainita, kun huvittaa se, miten lapsettomien arki maalaillaan jotenkin yltiöihanaksi.

Kyllä se arki oli arkea lapsettomanakin. Tulin töistä, söin, katselin telkkua, luin ja menin nukkumaan.

Nyt tulen töistä,. syön, katselen telkkua, juttelen lasteni ja miehen kanssa, menen nukkumaan.

Maanantaisin käy kielitunnilla, välillä on luottamustehtäviä. Viikonloppuisin (jos en ole töissä) yleensä siivoamme ja pesemme pyykkiä ja katsomme elokuvan tai pari, käymme ehkä taidemuseossa, noin kerran kuussa ravintolassa syömässä, kesäkaudella mökillä.

Tässä on varmasti perheessä jo isommat lapset. Meillä 2 pientä (2,8kk ja 11kk) ja arki ei oo kyllä yhtään samanlaista kuin silloin lapsettomana, pakko myöntää!:D Kyllä tässä ei kovin paljon relata, toisin kuin silloin työssäkäyvänä nuorena lapsettomana aikuisena. Mutta, päivääkään en pois vaihtaisi , (tai no ehkä jonku päivän voisin vaihtaa , sillon kun tuntuu ettei kädet riitä tähän hommaan!)

Elämä on nyt paljon rikkaampaa (henkisesti vain kylläkin ;)

Kyllä ne omat pallerot on parasta ja enää en kyllä haikaile lapsettomaan aikaan, muttta toki joskus sitä lämmöllä muistelee, miten rentoa se aika oli (vaikka usein silloin sanoin, että mulla on niin kauhea kiire koko ajan! Vähänpä silloin kiireestä tiesin:D Enää en kehtaa kellekään (varsinkaan niille kellä lapsia), kiireestä ees puhua ;)

En ymmärrä tuota että pitää lapset tehdä noin pienellä ikäerolla, olen sen lähipiirissä nähnyt mitä helvettiä se on. Kun lapset tekee sellaisella ikäerolla että ehtii sen yhden hoitaa kunnolla vauvasta "isoksi lapseksi" välttyy monelta vastoinkäymiseltä ja väsymykseltä. Pahinta ikinä on useampi eri kehitysvaiheessa olevaa vaippapyllyä. Kaksosetkin on helpot siihen verrattuna.

Mä tähän haluan vastata, että itelleni oli selvää siinä kohtaa kun esikoinen oli noin puoli vuotta, että haluan hänelle kaverin lyhyellä ikäerolla. Toki sillä on se hintansa, että nyt on enemmän hommia, mutta ihana jo nyt huomata miten läheisiä ovat toisilleen. Pienempi konttaa isomman perässä ja isompi aina kyselee missä pienempi, jos on vaikka päikyillä. Siis että itelleni tämä oli mieluisampi ikäero kuin vaikka ois ikäero venynyt 4n vuoteen. Leikki-iässä 1-2vuottakin on pitkä aika, esim kun esikoinen ois jo esim eskariin lähdössä (6v ja pienempi vasta puhetta opetteleva taapero).

Mutta siis tämä vaan mun näkemys ja toki oli onneakin perässä, että tärppäsi niin pian. Mutta tässä ei oo mun mielestä oikeaa eikä väärää, vaan jokainen tekee niinku näkee omalle perheelle parhaaksi.

Jos minulta kysyttäs, niin vielä kyllä voisin kolmannenkin tässä jossain kohtaa haluta.

Roikun netissä ja lasken kuinka nopeasti saan säästettyä uuden auton.

Työpajalla 2x viikossa, muuten työttömänä, salilla käyn silloin tällöin, sen lisäksi on pari muutakin liikuntaharrastusta, aloitan ehkä työkokeilun tänä keväänä.  Mun peruspäivä siis: Herään, työpajalle 4 h:ksi, kauppaan, treenaamaan, kotiin, katon telkkaria, syön iltapalaa, käyn suihkussa ja meen nukkumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt eläkkeellä, ikää 69v. Mies kuoli pari vuotta sitten. Miehen eläessä matkusteltiin paljon ja oltiin tiiviisti yhdessä. Nyt on jotenkin tyhjä olo , näinkö tämä elämä meni?

Omakin terveys alkaa rapistua ja kauhulla mietin että jos jään vieraiden armoille ja joudun johonkin laitokseen.

  Noin ihanaa on olla vela!

Mistä päättelit velaksi?

Vierailija kirjoitti:

Taas tämä sama tyyppi ja täysin sama aloitus. Josko nyt oikeasti vain kaikki, lapsettomat ja lapselliset, keskitytään siihen omaan elämään ja yritetään tehdä siitä paras mahdollinen, eikä sen paremmin kadehdita, kauhistella kuin haikaillakaan niitä muiden elämiä.

Juuri näin!

Tavallista arkea on lapsettoman elämä. Vähissä on matkustelut.

Lapsettomat eivät ole päteviä arvioimaan lapsiperheiden elämää. Itse rakastan elämääni lapsiemme ja mieheni kanssa. Täällä jotenkin aina vääristellään lapsiarkea. Meillä ja kaikilla tutuillani arki on mukavaa ja tehdään paljon, myös matkustellaan ja syödään ravintoloissa ja harrastetaan. Sama kun täällä vöyhkätään kropan ja alapään tuhoutumisesta jotenkin väistämättömänä automaationa. Höpö höpö.

Mä en käsitä, miksi pitää tulla vouhkaamaan, että "kyllä minun elämäni on ihan samanlaista/voisin tehdä samoja asioita, jos haluaisin, vaikka onkin lapsia!!1!" Pyydettiin lapsettomia kertomaan arjestaan, ei siitä, miten se eroaa lapsiperheen arjesta.

Ja jos joku nyt sitten kertoo arjestaan muodossa "saan nukkua pitkään ja kukaan ei keskeytä", niin tarviiko siitäkään provosoitua, että "ei meillä koskaan ole lapset herättäneet liian varhain tai keskeyttäneet mitään". Kun fakta nyt kuitenkin on, että on tiettyjä asioita, joista monet (huom! monet, ei kaikki) perheelliset usein (huom! usein, ei aina) esim. tälläkin palstalla valittaa, ja niihin kuuluu vaikkapa se, että lapsi voi herättää vanhemman liian aikaisin tai keskeyttää omat puuhat. (Kuulemma jotkut ei ole edes vessaan päässeet vuosiin yksin.)