Hain lääkäriltä apua ylipainooni, saan pelkkää jankkausta lihavuusleikkauksen hyödyistä. En tahdo moista!

Vierailija kirjoitti:

Itse olen elämän vastoinkäymisistä jäänyt eläkkeelle jo 20v sitten. Ikää nyt alle 50! Silloin olin hoikka ja jaksoin välittää itsestäni, vaikka silloinkin olin yksin. Lopulta olen kyllästynyt tekemään kaikkea yksin. Alkoholi tuo mielihyvää ja humalassa tulee syötyä paljon. Pitkään yksin olleen on vaikeaa saada tukea. Minua eivät lääkäri, ryhmät tai terapia auta. Painoa ei ole niin paljoa, että lihavuusleikkaus sopisi. Ihmisten on vaikea ymmärtää lähes totaaliyksinäisen vaikeuksia. On niin helppoa tuomita.

Kertomuksesi vahvistaa sitä, että yhteiskuntamme on aidosti mätä! Ihmistiheys, määrä ja yleinen koulutustaso on lisääntynyt, mutta samalla yksinäisyys on lisääntynyt.

Perimmäisenä syynä näyttäisi olevan empatian puute ja ihmisten heikko itsetunto. Heikko itsetunto on selvästi markkinatalouden tuotos, koska eipä itseensä tyytyväinen juuri mitään kuluttaisi. Empatian puute on sen sijaan hieman oudompi tulokas. Ehkä niin, että kapitalismissa on pakko taistella muita vastaan? Voisiko tämä selittää sen, miksi ihmiset vihaavat toisia ihmisiä (ja naiset omaa aviomiestä), mutta kykenevät empatisoimaan lemmikin kanssa?

Ennen lemmikit olivat lemmikkejä ja ihmisarvostus oli korkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpa lääkäri ehdottaisi sitå minun miehelleni! Yleensä leikkaus menee hyvin ja leikkauksen jälkeiset terveyshyödyt on kiistattomat.

Syömisestä voi nauttia vaikka ei kokonaista kinkkua syökään kerralla!

Nämä tyypit nimenomaan haluavat syödä kinkun kerralla, se on heille se juttu. Sitten kun lihavuus tuo sairauksia, nekin pitäisi lääkärin hoitaa pois, itse ei viitsitä tehdä mitään.

Olet jäljillä muuten, paitsi mikä saa ihmisen ylensyömään? Kysehän on leptiini/insuliiniresistenssistä, jonka roskaruoka on saanut aikaan. Lihavuusleikkauksessakin idea on poistaa vaurioituneet solukot, jolloin vatsa-aivot-akseli alkaa toimia oikein. Lue vaikka tästä http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2009/19/duo98330

Ei kyse ole roskaruoasta vaan ainoastaan elimistöön varastoituneesta rasvasta. Lihota voi vaikkei  söis ikinä roskaruokaa, riittää että  annoskoot on pielessä.

Ennen lihavuusleikkausta pääsee psykologille ja laihdutusryhmään. Sanot aluksi joo suostun leikkaukseen, otat vastaan ravitsemusneuvot ja terapian ja laihdutusryhmän. Sitten sanotkin, että kiitti, mulle riitti.

Minulla on toistuva masennus, johon liittyy painonnousu ja ahmimiskohtaukset. Tähän mennessä olen aina laihtunut kilot pois toivuttuani. Nyt on vuoden ollut lääkeresistentti masennus ja paino noussut viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikeahkossa masennuksessa ei tietenkään jaksa treenata tai laittaa kunnon ruokaa. Suklaa on suunnilleen ainoa mielihyvän lähde, alkoholia en nykyään käytä. Olen joskus pudottanut painoa tavoitteellisesti ja tiedän miten se tehdään, voimia ei vaan nyt ole.

Suunnitelmissa on pyytää psykiatrilta kokeiluun Seronil, masennuslääke jota käytetään myös ahmimishäiriön hoitoon. En usko että lääke hetkauttaa masennusta mihinkään suuntaan, mutta oireita voitaisiin hoitaa ennen kuin fysiikkakin pettää.

Vierailija kirjoitti:

Pelkään liikaa. Siinä on liian iso kuolemankin riski, saati ne kaikki muut riskit. Olen äiti, joten koen olevani vastuussa elämästäni muillekin kuin vaan itselleni. Lisäksi pinnallisempia syitä on, että tahdon yhä nauttia ruoasta eikä se oikein leikkauksen jälkeen onnistuisi enää. Lisäksi minulla on ajoittainen jonkinlaista ahmimishäiriötä, joten en koe senkään puolesta tätä leikkausta itselleni sopivaksi vaihtoehdoksi. Olen kuitenkin lukenut, että helposti se mahalaukku venyttyy takaisin.

Tahtoisin toisenlaista tukea näihin ongelmiini, mutta lääkärit jankkaavat vaan tuota miten suosittelevat leikkausta todella kovasti. :( Tarvitsisin mielestäni psyykkistä apua, en tuollaista fyysistä leikkausta.

Tulipas siinä paljon tekstiä ja oli pakko lainata jotta muistan vastata kaikkeen.

Olen itse lihavuusleikattu perheellinen nainen, jolla on alaikäisiä lapsia. Lihavuusleikkaukseen tai sen komplikaatioon kuolee Suomessa yksi tuhannesta leikatusta. Omiin leikkausriskeihinsä voi vaikuttaa muun muassa savuttomuudella ja liikunnalla ettei tule veritulppia. Myös ennen leikkausta annettuja ohjeita pitää noudattaa prikulleen. Minunkin leikkaukseen pääsyni oli pienestä kiinni eli sorruin ottamaan juhlapyhänä kerran jälkiruokaa ja sen jälkeen soitin jonohoitajalle, joka puolestaan seurasi tuleeko lisää repsahduksia. Onneksi ei tullut koska olisi hävettänyt soittaa vielä.toisenkin kerran hänelle ja pyytää pyyhkimään nimi pois leikkauslistalta.

Terveyteni on nyt parempi kuin moneen vuoteen ja en tarvi enää verenpainelääkkeiden enkä diabeteslääkkeitä sekä astmaläälityskin on vähentynyt radikaalisti.

Ruoasta voi nauttia myös leikkauksen jälkeen! Toki raaka valkosipuli jne on pitänyt jättää pois mutta muuten voin syödä yhtä herkullisia ruokia kuin aiemminkin mutta pienempiä annoksia. Kannattaa googlata reseptejä sanoilla bariatric gastric bypass/sleeve food bariatric cooking.

Aika kovasti pitää kyllä rääkätä leikattua mahalaukkua jos sen venyttää mutta toisaalta se onnistuu helposti juomalla mitä tahansa hiilihapotettuja juomia koska hiilihapollinen neste venyttää mahalaukkua. Siksi hiilihapollisille juomille pitää sanoa heippa mieluiten jo ennen leikkausta.

Kun maha tulee täyteen sinne ei mene enää muruakaan. Se voi aiheuttaa närää kyläpaikoissa jos ihmiset eivät tiedä että sinut on leikattu. Minä valitsin avoimmuuden ja joudun myös kestämään ihmisten paheksumista. Saan itse päättää milloin lopetan syömisen olinpa sitten missä,tahansa.

Nyt ravintolan hintataso tai suklaan kalleus ole ongelma koska ravintolassa riittää pelkkä eturuoka ja vesi juomaksi. Suklaana syön aika kallista tummaa suklaata kaksi palaa vuorokaudessa terveyden vuoksi ja se riittää. Suurempi annos alkaisi närästämään.

En välitä ylijääneestä löysästä nahasta koska sitä voi tarvita paikkauspalana jonkin onnettomuuden tai syövän iskiessä. Antaa ihmisten tuijottaa uimahallin pukuhuoneessa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua, olen saanut myös kehotuksen lihavuusleikkaukseen. Sanoin heti, suorastaan töykeästi takaisin, että en mene, en ala herneenpuolikasta ruuaksi syömään.

Minäkään en usko leikkauksen olevan pelkästään hyvä juttu. Nythän meillä ei ole yhtään sukupolvea, joka olisi leikattu ja elänyt vanhuuteen saakka. Eli oikeasti ei tiedetä, miten vaikuttaa vaikka 50 tai 60 vuoden aikana.

Koska kahden desin ruoka-annos on herneenpuolikkaaksi muuttunut? Minulla ei ole vielä kertaakaan löytynyt labroissa minkäänlaista puutostautia. Syön ravitsemusterapeutin antaman ohjelman mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lihavuus sinulta hengen vie, ei lihavuusleikkaus.

Väärin. Lihavuusleikkaukseen kuolee noin 1:1000 ja lihavuuteen ei tiedetä juuri kenenkään kuolleen.

T: Jenny

Vierailija kirjoitti:

Leikkaus on suuri riski. Leikkauspöydälle on moni kuollut saati sitten lihava.

Ja lihavuusleikatun ei muka ole riski? Suomessa lihavuusleikkaukseen pääsy on todella vaikeaa. HUSissa leikataan vuodessa noin parisataa ihmistä. Se on ehdottomasti liian vähän kun ajattelee kuinka paljon alueella on lihavia ihmisiä.

Ei se leikkaus yksinään aina auta, mahan voi kyllä kasvattaa uudestaan ja Amerikassa ainakin melko suuri osa leikatuista lihoo uudestaan. Ruokavalioon pitää jo etukäteen harjoitella ja jos se sujuu hyvin , ei  mitään leikkausta tarvitakaan.

Pitää myös muutenkin laihdutettaessa muistaa se tosiasia, että lopun ikäänsä joutuu syömään selvästi vähemmän kuin ennen lihomista. Eli ei tarvitse laihduttuaan uudelleen lihoakseen palata entisiin lihavuuden aikojen energiamäärään.

Esimerkiksi jos 80-kiloisista kaksosista toinen lihoo 100-kiloiseksi ja sitten laihduttaa takaisin 80-kiloiseksi, niin se lihomaton sisar saa syödä enemmän kuin laihduttanut pysyäkseen 80-kiloisena. Tämä on monesti tutkittu asia ja saattaa selittää sen, miksi niin helppoa on lihoa takaisin pudottamansa kilot. Aineenvaihdunta tekee kaikenlaisia temppuja.

Ja mitä useammin laihduttaa, sitä varmemmin ne kilot palaavat takaisin ja sen tiukemmalle joutuu laihduttaessaan.

Lähes ainoa tapa laihtua edes jotakuinkin pysyvästi on tehdä se niin hitaasti että elimistö ja psyyke ei ikään kuin huomaa, että jotain puuttuu. Lääkärien mielestä sopiva laihtumisvauhti on 1 kilo kuukaudessa. Ja se on oikeastaan paljon, koska jo 3 vuodessa pystyy laihtumaan 30 kiloa tai sitten voi kuluttaa elämänsä pikalaihdutuksilla ja takaisin lhomisilla.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on toistuva masennus, johon liittyy painonnousu ja ahmimiskohtaukset. Tähän mennessä olen aina laihtunut kilot pois toivuttuani. Nyt on vuoden ollut lääkeresistentti masennus ja paino noussut viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikeahkossa masennuksessa ei tietenkään jaksa treenata tai laittaa kunnon ruokaa. Suklaa on suunnilleen ainoa mielihyvän lähde, alkoholia en nykyään käytä. Olen joskus pudottanut painoa tavoitteellisesti ja tiedän miten se tehdään, voimia ei vaan nyt ole.

Suunnitelmissa on pyytää psykiatrilta kokeiluun Seronil, masennuslääke jota käytetään myös ahmimishäiriön hoitoon. En usko että lääke hetkauttaa masennusta mihinkään suuntaan, mutta oireita voitaisiin hoitaa ennen kuin fysiikkakin pettää.

Oletko kysynyt sähköhoidon mahdollisuutta, jos siis lääkkeet ei ole auttaneet?

Vierailija kirjoitti:

Olisikohan sinulle enemmän apua ravitsemusterapeutista?

Ennen leikkausta käydään ainakin kolmesti rt:lla. Ensimmäisellä kerralla otetaan mitat ja rt antaa lihavuusleikatun ruokaohjeet sekä haluaa tutkia potilaan edellisen viikon rehellisesti kirjoitetun ruokapäiväkirjan. Sitten ehdokas kokeilee elää leikatun ruokavaliolla ja tavallisesti laihtuu siinä sivussa. Jos se onnistuu niin matka jatkuu kohti leikkausta eli kaksi kuukautta ennen leikkausta syödään mahdollisimman ravitsevaa ruokaa muttei lihota ja kuukautta ennen leikkausta aloitetaan ENE- eli VLCD-kuuri.

Kyllä on mahdollista lihoa takaisin leikkauksen jälkeen. Kuulee sekä onnistumistarinoita että näitä.

Onko terapiaa tarjottu syömishäiriöön? Lääkitystä? Laihdutuslääkkeitä?

Jatkamalla näin eli ilman mitään muutosta paino EI tule laskemaan, se on varma.

Mitä siis aiot tehdä, ap?

Vierailija kirjoitti:

Ennen lihavuusleikkausta pääsee psykologille ja laihdutusryhmään. Sanot aluksi joo suostun leikkaukseen, otat vastaan ravitsemusneuvot ja terapian ja laihdutusryhmän. Sitten sanotkin, että kiitti, mulle riitti.

Ketään ei viedä väkisin leikkauspöydälle. Osa huomaa, että pärjää vallan mainiosti jatkamalla lihavuusleikatun ruokavalioa vaikkei menisikään leikkaukseen. Jos asuu syrjäseudulla eikä pääse mihinkään psykologille tai ryhmään niin sitten voi aina tilata Ravitsemusterapeuttien yhdistykseltä lihavuusleikatun ruokavalioesitteen.

Tälläkin foorumilla on kerrottu jossain aihetta käsittelevässä ketjussa lihavuusleikatun päivän ruokaohjeet (määrä ja laatu eikä mitään konkreettisia reseptejä tyyliin ”lihakeitto”).

Vierailija kirjoitti:

Minulla on toistuva masennus, johon liittyy painonnousu ja ahmimiskohtaukset. Tähän mennessä olen aina laihtunut kilot pois toivuttuani. Nyt on vuoden ollut lääkeresistentti masennus ja paino noussut viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikeahkossa masennuksessa ei tietenkään jaksa treenata tai laittaa kunnon ruokaa. Suklaa on suunnilleen ainoa mielihyvän lähde, alkoholia en nykyään käytä. Olen joskus pudottanut painoa tavoitteellisesti ja tiedän miten se tehdään, voimia ei vaan nyt ole.

Suunnitelmissa on pyytää psykiatrilta kokeiluun Seronil, masennuslääke jota käytetään myös ahmimishäiriön hoitoon. En usko että lääke hetkauttaa masennusta mihinkään suuntaan, mutta oireita voitaisiin hoitaa ennen kuin fysiikkakin pettää.

Kysy Mysimbaa. Nyt sitä saa Suomessakin.

En oikein ymmärrä näitä lihavuusleikkauksia. EIkös sellaiseen päästäkseen pidä yleensä pidä pudottaa painoa jo hieman? Miksi ei sitten samantien jatkaisi loppu elämän sillä terveellisemmällä ruokavaliolla. 

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä näitä lihavuusleikkauksia. EIkös sellaiseen päästäkseen pidä yleensä pidä pudottaa painoa jo hieman? Miksi ei sitten samantien jatkaisi loppu elämän sillä terveellisemmällä ruokavaliolla. 

Koska kirurgit haluaa toistaa 60-luvun virheitä. Silloin meni pieleen, nyt menee pieleen. Lääkärithän ovat vastuuttomia ja lain yläpuolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on toistuva masennus, johon liittyy painonnousu ja ahmimiskohtaukset. Tähän mennessä olen aina laihtunut kilot pois toivuttuani. Nyt on vuoden ollut lääkeresistentti masennus ja paino noussut viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikeahkossa masennuksessa ei tietenkään jaksa treenata tai laittaa kunnon ruokaa. Suklaa on suunnilleen ainoa mielihyvän lähde, alkoholia en nykyään käytä. Olen joskus pudottanut painoa tavoitteellisesti ja tiedän miten se tehdään, voimia ei vaan nyt ole.

Suunnitelmissa on pyytää psykiatrilta kokeiluun Seronil, masennuslääke jota käytetään myös ahmimishäiriön hoitoon. En usko että lääke hetkauttaa masennusta mihinkään suuntaan, mutta oireita voitaisiin hoitaa ennen kuin fysiikkakin pettää.

Oletko kysynyt sähköhoidon mahdollisuutta, jos siis lääkkeet ei ole auttaneet?

Sähköhoidossa on muistihäiriöiden riski, jota en ole valmis ottamaan niin kauan kuin on vielä työkykyä jäljellä. Sekään ei muuten kaikilla toimi.

Minut on lihavuusleikattu 10 vuotta sitten sleeve-menetelmällä. Siinä vatsalaukusta poistetaan osa, ettei voi syödä ylettömiä määriä. En ole rajoittanut syömisiäni millään tavalla: syön ihan tavallista ruokaa ja herkuttelen, mutta määrät ovat kohtuullisia. Työpaikan lounaalla olen havainnut, että syön saman verran kuin pienikokoinen, hoikka nainen. Painoindeksi oli 42 ennen leikkausta ja nyt noin 30 - siis olen edelleen ylipainoinen, mutta 30-40kg hoikempi kuin ennen leikkausta. Paino ei suinkaan ole noussut vuosien kuluessa, vaan laskenut koko ajan lisää. Ja varmasti tippuisi enemmänkin, jos esim harrastaisin liikuntaa enemmän kuin hyötykävelemällä. Ja: mahalaukku ei veny, sanoi kirurgi.

Minulle tämä leikkaus oli loistava juttu. Ainainen vatulointi ruuan ja syömisen kanssa on taakse jäänyttä elämää, mikä on ihanaa. Yhtään kiloa en, ainakaan pysyvästi, laihtunut sillä rajoittaminen, retkahtaminen, syyllisyys, välinpitämättömyys, ryhdistäytyminen -ketjulla. Eikä ole tainnut moni muukaan laihtua: minut leikannut kirurgi kertoi leikanneensa ihmisiä, jotka ovat laihduttaneet elämänsä aikana monta kertaa kymmeniä kiloja, mutta ovat aina lihoneet takaisin ne laihdutetut kilot. Eli moni kyllä pystyy laihduttamaan, mutta hyvin harva pysymään niissä mitoissa eli muuttamaan elintapojaan pysyvästi.

Minä en nähnyt leikkauksessa mitään riskiä. Minusta on paljon suurempi riski kävellä ajatuksissa raitiovaunun alle, joutua auto-onnettomuuteen tai sairastua diabetekseen, joka on jokaisen ylipainoisen riski. Mutta pelkäämisessähän ei järkisyyt paina. Enkä halua vähätellä kenenkään pelkoa leikkausta kohtaan, vaikken sitä itse ymmärrä.

Minulla oli myös ahmimishäiriö, jonka takia sain lähetteen syömishäiriö-klinikalle. Suhtauduin sinne menemiseen hyvin kyynisesti ja ennakkoluuloisesti, eli lähtötilanne ei ollut paras mahdollinen. En voinut ymmärtää miten luennot ja ryhmäkeskustelut voisivat auttaa ahmimiseen. Luulin tietäväni syömisestä ja laihduttamisesta kaiken oleellisen. No en todellakaan tiennyt! Olin tietysti innoissani kaikesta uudesta tiedosta, mutten uskonut sen vaikuttavan. Hoitoon kuului tietysti myös kahdenkeskisiä tapaamisia lääkärin ja ravintoterapeutin kanssa. Vuosi kurssin/hoidon jälkeen huomasin hämmästyksekseni, että en ollut ahminut kertaakaan. Enkä sen jälkeen.

Luulen, että lääkärillä ei ollut sinulle muuta tarjottavaa kuin leikkaus. Televisiossa oli joskus lähikuukausina joku suuri lihavuus-keskustelu, jossa sekä lihavuustutkija Kirsi Pietiläinen ja ravintoterapeutti Patrik Borg puhuivat tästä samasta aiheesta, että Suomessa ei ole riittävästi panostettu lihavien hoitoon. Lihavuusleikkaus on kuitenkin äärimmäinen hoitomuoto ja silloin ylipainoa pitää olla kymmeniä kiloja ja jo jotain ylipainosta johtuvia sairauksia tai oireita. Tähänhän ei välttämättä päädyttäisi jos lihavia autettaisiin jo ennen sairaalloista ylipainoa.

Varmasti joka kunnasta löytyy ainakin joku laihdutusryhmä. Ei semmoiseen menemisestä ainakaan haittaa ole. Tieto ja vertaistuki voivat auttaakin, niin kuin minulle tapahtui ahmimisen kanssa. Ja varmasti ravintoterapeutin tapaamisesta on hyötyä. Ja psykologille pääsee ilman lääkärin lähetettäkin.

Niin. Mitäpä ne lääketieteen ammattilaiset asiasta tietäisi. Parempi tulla tältä palstalta hakemaan se lopullinen totuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on toistuva masennus, johon liittyy painonnousu ja ahmimiskohtaukset. Tähän mennessä olen aina laihtunut kilot pois toivuttuani. Nyt on vuoden ollut lääkeresistentti masennus ja paino noussut viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikeahkossa masennuksessa ei tietenkään jaksa treenata tai laittaa kunnon ruokaa. Suklaa on suunnilleen ainoa mielihyvän lähde, alkoholia en nykyään käytä. Olen joskus pudottanut painoa tavoitteellisesti ja tiedän miten se tehdään, voimia ei vaan nyt ole.

Suunnitelmissa on pyytää psykiatrilta kokeiluun Seronil, masennuslääke jota käytetään myös ahmimishäiriön hoitoon. En usko että lääke hetkauttaa masennusta mihinkään suuntaan, mutta oireita voitaisiin hoitaa ennen kuin fysiikkakin pettää.

Oletko kysynyt sähköhoidon mahdollisuutta, jos siis lääkkeet ei ole auttaneet?

Sähköhoidossa on muistihäiriöiden riski, jota en ole valmis ottamaan niin kauan kuin on vielä työkykyä jäljellä. Sekään ei muuten kaikilla toimi.

Ok. Tärkeintä onkin tietää mahdollusuuksista :) olen nähnyt hyviä tuloksia saatavan sähköhoidolla, sen takia uskalsin mainita.