Onko palstalla muita, joilla on huonoja kokemuksia hoidosta kunnallisella psykiatrian poliklinikalla?

Vierailija kirjoitti:

En halua sanoa, että pelkkää huonoa kokemusta. Mutta kehittämis- ja parannusehdotuksia multa kyllä löytyisi. 

Ihmiselle, joka kokee ahdistusta/masennusta sekä uupumusta, kaikki erilainen säätäminen ja asioiden vaihtaminen, on todella kuormittavaa. Olisi yksinkertaisinta, että olisi esim. yksi pysyvä lääkäri kenen kanssa keskustella lääkeasiat yms ja sitten terapeuttinen hoitosuhde. Ei niin, että sun kimpussa häärää kolme eri ihmistä yhtä aikaa. Lopputulos siitä on hämmentynyt ja väsähtänyt potilas. 

Sitten se, jos mikä olisi tärkeää, että JOS sitten keskustelet potilaan kanssa, sä kans tietäisit kuka hän on ja olisit halukas kuuntelemaan. Ei ole hyvä aloittaa puhelua sillä, että "niin kukas sinä olit... niin se ja se ja jooo sulla oli paniikkia". Ihminen ei ole yhtä kuin oireensa. Eli älä hoida oiretta, hoida ihmistä. Ja ihmistä hoidat siten, että antaisit ihmisen itsensä kertoa.

Hoitosuhteet

Näitä oirekeskeisiä lyhythoitomenetelmiä koulutetaan tällä hetkellä valtakunnallisesti isolla tykillä, ongelma vain on että potilas harvoin tulee vain yhden spesifin oireen kanssa ilman merkittäviä ylläpitäviä tekijöitä, niin sen pikatemppusarjan hyöty jää vähäiseksi. Työntekijät eivät haluaisi näihin kouluttautua tai niitä käyttää vaan toivovat mahdollisuutta tehdä työtään yksilöllisemmin ja kokonaisvaltaisemmin, mutta jos tilastoiden suoritteissa on liian vähän näitä pikatemppukoodeja niin joku korkealta pallilta laskeutuu jyrisemään että miksette käytä näitä niksejä jotka parantaa potilaan kahdessa kuukaudessa! 

Neuvolasta ohjattiin synnytyksenjälkeisen masennuksen vuoksi psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille. Hän kertoi omasta onnistuneesta (kaupallisesta kitu-)laihdutuskuuristaan ja suositteli sitä minulle. En mennyt toiste. 

Juuri näin. Kaikki psykiatrian polin asiakkaat haluavat, että henksulla on jotain taikapillereitä, joilla ihminen paranee, vaan osa kieltäytyy lääkkeistä, kaikille ei toimi samat lääkkeet ja osa haluaa turruttaa itsensä lääkityksellä. Kun potilaat vaihtuvat jokaisessa vuorossa, on vähän vaikea muistaa kuka oli kukakin. 

Ihmisiä on erilaisia yhtä paljon kuin niitä on. Kaikkia ei voi kohdata niin kuin he haluaisivat, koska läpivirtauksessa voi olla kymmeniä ellei satoja ihmisiä. Ja vaikka joku kohtaaminen onnistuisikin, yhdestä kohtaamisesta kukaan parane. 

Ja kaikesta hoidosta ja vaivasta huolimatta kaikki eivät parane. Eivät vaikka tekisi mitä. Vaikka olisi kukkaterapiaa ja tuoksukynttilöitä ja lauluhetkiä ja mitä ikinä toivotaankaan, osa tulee takaisin aina vaan.

Skitsot ja kaksisuuntaiset eivät parane koskaan, suurin osa masennuspotilaista palaa jossain välissä. Oireita voidaan lievittää lääkkeillä, mutta heti kun parannutaan, lopetetaan lääkkeiden syöminen ja kohta ollaan taas osastolla. Kierre alkaa alusta. 

Usein ollaan kaikkea vastaan, niskoitellaan, aiheutetaan vaara- ja väkivaltatilanteita ja haukutaan terapeutit, lääkärit, psykiatrit ja kaikki hoitoon osallistuneet, eikä oteta mitään vastuuta mistään. Ollaan ilkeitä, hyökkääviä ja vastahakoisia. 

Mielenterveysongelmaisten kanssa voi tehdä töitä vain jos hyväksyy sen faktan, että ei se parane vaikka tekisin mitä. Minun tehtäväni on pitää psykoosipotilas vaarattomana itseään, minua ja muita potilaita kohtaan. 

En pysty parantamaan ketään. Voin yrittää auttaa vaikeimman yli. Aina ei sekään onnistu. 

Kaikkien kanssa ei myöskään kemiat kohtaa. Ei puolin eikä toisin. 

Kun ollaan osastolla kyse on kuitenkin sairaanhoidosta, ei terapiasta. Terapiaan hakeudutaan itse, jos osataan. Apua siihen toki saa, mutta resurssit on pienet, koska pyöröovi kieppuu jatkuvasti. Aina olisi uusia tulijoita. Toinen toistaan sairaampia ja osaa ei saa pyöröovista edes ulos. 

Ystävä ollut pitkään naimisissa, miehensä kanssa lapsirakkaita ja toivoneet lasta kauan. Kun olivat asumuserossa, ystävä asui eri maakunnassa, siellä oli kokemusta mt-potilaiden vanhemmuudesta ja oltiin valmiina etsimään lääkitys, jolla ei olisi haittoja sikiölle. Raskautta eo pidetty absurdina ajatuksena, vaan hyvin suhtautuivat. 

Heidän asumisero kun päättyi ja kaveri muutti takaisin miehen paikkakunnalle, alkoi painostus etteivät saa hankkia lapsia. Ehkäisy piti olla kunnossa ja kaikki ajatukset lasten hankinnasta yritettiin sammuttaa. Ei suostuttu pohtimaan niitä raskaus ystävällisiä lääkityksiä. Noh kaveri tuli sattumalta raskaaksi ja raskaus meni kesken. Luulen, että koki syyllisyyttä lääkityksestään. Kaipasi lasta kuitenkin paljon ja jätti lääkkeensä kertomatta kellekään. Sairastui sitten vakavaan mt-häiriöön (johon se lääkitys alunperin olikin). Ei oikein lääkityskään tahtonut enää auttaa, kesti kauan ennen kuin mikään lääke auttoi. 

Mun mielestä kellään mt-hoitotaholla ei ole oikeutta päättää, kenellä on oikeus lapsiin ja kellä ei. Kaksi täysin aikuista ihmistä, joiden pitäisi saada päättää omasta perheenlisäyksestään. Vähän tuli 2.maailmansodan meininki mieleen. 

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Kaikki psykiatrian polin asiakkaat haluavat, että henksulla on jotain taikapillereitä, joilla ihminen paranee, vaan osa kieltäytyy lääkkeistä, kaikille ei toimi samat lääkkeet ja osa haluaa turruttaa itsensä lääkityksellä. Kun potilaat vaihtuvat jokaisessa vuorossa, on vähän vaikea muistaa kuka oli kukakin. 

Ihmisiä on erilaisia yhtä paljon kuin niitä on. Kaikkia ei voi kohdata niin kuin he haluaisivat, koska läpivirtauksessa voi olla kymmeniä ellei satoja ihmisiä. Ja vaikka joku kohtaaminen onnistuisikin, yhdestä kohtaamisesta kukaan parane. 

Ja kaikesta hoidosta ja vaivasta huolimatta kaikki eivät parane. Eivät vaikka tekisi mitä. Vaikka olisi kukkaterapiaa ja tuoksukynttilöitä ja lauluhetkiä ja mitä ikinä toivotaankaan, osa tulee takaisin aina vaan.

Skitsot ja kaksisuuntaiset eivät parane koskaan, suurin osa masennuspotilaista palaa jossain välissä. Oireita voidaan lievittää lääkkeillä, mutt

Mietin että mistä roolista tämä on kirjoitettu kun ei taida edes polikliinisen ja osastohoidon ero olla tiedossa? 

En suosittele lyhytterapiaa kenellekään. Se toimii vain jos kyseessä on tasapainoisen ihmisen lyhytkestoinen kriisi. Usein saadaan vain joku trauma taas nousemaan pinnalle ja sitten vasta pulassa ollaankin. Lyhytterapeutit on harvoin hyviä ja kokeneita. 

Olen ollut töissä vähän siellä ja täällä. Teen vuoroja siis molempiin, koska en aina jaksa kaikista sairaimpia. 

Ei tietenkään kannata tehdä lapsia, jos ei pysty pitämään huolta edes itsestään. Ne lapset on kohta huostaanotettuina. Elämme yhteiskunnassa missä kaikkeen ei vain ole varaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua sanoa, että pelkkää huonoa kokemusta. Mutta kehittämis- ja parannusehdotuksia multa kyllä löytyisi. 

Ihmiselle, joka kokee ahdistusta/masennusta sekä uupumusta, kaikki erilainen säätäminen ja asioiden vaihtaminen, on todella kuormittavaa. Olisi yksinkertaisinta, että olisi esim. yksi pysyvä lääkäri kenen kanssa keskustella lääkeasiat yms ja sitten terapeuttinen hoitosuhde. Ei niin, että sun kimpussa häärää kolme eri ihmistä yhtä aikaa. Lopputulos siitä on hämmentynyt ja väsähtänyt potilas. 

Sitten se, jos mikä olisi tärkeää, että JOS sitten keskustelet potilaan kanssa, sä kans tietäisit kuka hän on ja olisit halukas kuuntelemaan. Ei ole hyvä aloittaa puhelua sillä, että "niin kukas sinä olit... niin se ja se ja jooo sulla oli paniikkia". Ihminen ei ole yhtä kuin oireensa. Eli älä hoida oiretta, hoida ihmistä. Ja ihmistä hoidat siten, että antaisit

EI ole mitään perustetta sille, että ihmisen pää pitäisi aina ruotia pohjamutia myöten. Ei ainakaan tieteellistä. Lyhytterapua voi toimia riittävän hyvin, jos sitä saa ajoissa. Otetaanpas esim. 19 v koulukiusaustaustalla oleva toiselle paikkakunnalle henkselit paukkuen, kun helvetistä pääsee pois, opiskelemaan muuttanut nuori. Kaikki on hyvin, kunnes koulun ruokalassa iskee Paniikkikohtausten Äiti. Ajoissa saadulla hyvällä lyhytterapialla homman voi saada kuntoon ja opiskelu ja elämä jatkuu. Päänraapimisterapialla nuori pudotetaan kokemaan lapsuustrauma uudestaan, mt-potilaan identiteetille ja lääkkeille. Opiskelu ja tulevaisuus loppuu siihen.

Voi olla, että kiusaamistraumaa täytyy palata käsittelemään joskus myöhemmin, tai sitten ei. Monesti ei.

Ihan yhtä tyhjän kanssa ne lätinät. Taas tänään lääkäri tarjosi keskusteluapua. Mikään ei niin paljon vitutakaan kuin tämän sukupolven tarve puhua ja tuntea. Kukaan ei halua tehdä mitään konkreettista asioiden eteen, sitä vaan fiilistellään loputtomiin. Ja minunkin tapauksessa asioille ei voi edes tehdä mitään. Pitää vaan elää sen väsymyksen ja vitutuksen kanssa. Se ei ole mikään sairaus.

Olen käynyt kahdella lyhytterapeutilla. En suosittele. Valitsin lopulta kokeneen psykologin ja kävin vuoden. Lyhytterapeutit peilasi vaan kaiken takaisin väärin ja yritti ratkoa ongelmia, joita en edes tunnistanut. 

Kokenut psykologi osasi ohjata väljemmille vesille melkein heti. 

Te, jotka olette täällä kertomassa huonoista kokemuksistanne, mitä olisitte halunneet että tapahtuu osastolla? 

Osa haluaa keskustella, osa ei.

Kenen kanssa keskustelisitte ja miten se ihminen voisi tietää juuri teidän toiveenne keskustelulle, kun sama ihminen hoitaa sataa muutakin ja viettää välillä myös hyvin ansaittua lepoaikaa, koska kaikesta huolimatta on vain töissä. 

Aivan totaalisen turhaa ja laadutonta oli käynnit.

Psykiatri oli jostain syvimmästä rööristä revitty Nikolas van Helsing, joka vartissa ehti tehdä virheellisen diagnoosin, joka taas lähestulkoon esti asiallisen hoidon toteutumisen muualla. No, ei kuitenkaan pahin tapaus, jonka tiedän olevan alalla ja omaavan yhä vielä luvat kuitenkin. Psyk sh taas oli joku entinen koulukiusaaja, jonka elinpiiri ja elämänkokemus rajoittuu sh-tutkintoon ja koko elämänsä synnyinseuduillansa asumiseen. Tökeröitä ja ammattitaidottomia sähläreitä molemmat. On meinaan jo perspektiiviä arvioida osaamista.

Onneksi tunnen alan ja olen sen sortin hullu, että vääryydet ja vastoinkäymiset vain vahvistavat minua ja todella voitan tämänkin asian. Ihan muidenkin potilaiden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka olette täällä kertomassa huonoista kokemuksistanne, mitä olisitte halunneet että tapahtuu osastolla? 

Osa haluaa keskustella, osa ei.

Kenen kanssa keskustelisitte ja miten se ihminen voisi tietää juuri teidän toiveenne keskustelulle, kun sama ihminen hoitaa sataa muutakin ja viettää välillä myös hyvin ansaittua lepoaikaa, koska kaikesta huolimatta on vain töissä. 

Halutaan että ihme tapahtuu, ja itse ei oikein millään haluaisi tehdä töitä sen eteen. On ns oikeat mielisairaudet, skitsofrenia ja bipo1. Psykoosit. Ystävä olisi hallunnut pahassa ahdistuksessa itsetuhoisilla ajatuksilla varustettuna osastolle "turvaan". En tiedä mitä hyvää siellä osastolla sitten olisi tapahtunut. Veti kaikki lääkkeensä kerralla kurkusta alas, päätyi vatsahuuhteluun ja aamulla sairaalasta kotiin. En oikeasti ymmärrä, mitä ihmiset etsivät. Shit happens. Kaikille, joillekin enemmän ja joillekin vähemmän. Herkäksi itsensä identifioivalle vähemmän on enemmän. Mutta ei se paska siitä puhumalla minnekkään häviä. Siellä se on hyvässä tallessa aivoissa. Voi vain oppia tarpeen vaatiessa paketoimaan sen uudestaan ja tunkemaan paketin takaisin taaimmaiseen aivopoimuun.

Ikävää jos muuta on uskoteltu.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka olette täällä kertomassa huonoista kokemuksistanne, mitä olisitte halunneet että tapahtuu osastolla? 

Osa haluaa keskustella, osa ei.

Kenen kanssa keskustelisitte ja miten se ihminen voisi tietää juuri teidän toiveenne keskustelulle, kun sama ihminen hoitaa sataa muutakin ja viettää välillä myös hyvin ansaittua lepoaikaa, koska kaikesta huolimatta on vain töissä. 

Ainakin aloituksessa puhutaan nimenomaan polikliinisesta työstä, jossa potilaita tavataan yleensä ajanvarauksella, jolloin sitä omaa lepoaikaa ei ehkä kannata läntätä potilaan vastaanottoajan keskelle. Ja kannattaa lähteä oletuksesta että potilas haluaa jutella jos kyseessä on psykiatrian poliklinikka eikä hoitosuunnitelmassa ole sovittu nimenomaan kehollisista tai toiminnallisista menetelmistä hoitosuhdekeskustelujen sijaan. Tämä on hyvä alku. 

En ole koskaan ymmärtänyt miksi auto, raksa tai metallipuolen opiskelleet alkavat päteämään, lääkäriksi lukeneelle lääkityksen määräämisestä, varsinkin kun potilas ei ole ollut itse keskustelu haluinen ja syyttänyt hoitajaa kun hän kysyy hänen tilanteesta tai historiasta josta nykyinen mielenterveys on mahdollisesti saanut vahinkoa. Nämä tiedot kysytään sen takia että onko joillakin tapauksilla yhteys mielenterveyteesi koska se on vaan miten meidän pää toimii.

Suosittelen googlettaan miten tapahtumat elämässäsi ovat tekemisissä sinun koko mielen kanssa, jos tämä jostain syystä on sinulle tuntematonta. Lääkäri tietää miten lääke toimii. Lääkäri määrää saamiensa tietojen perusteella, kun ei toisen hartioiden keskellä sijaitsevaan komentokeskuksen tietoihin yrittämälläkään pääse.

Lääkäreitä on hyviä ja huonoja, tämä toimii meissä kaikissa. Jos olet itse hakenut hoitoon ja et pysty puhumaan, he eivät voi osata auttaa täysin sinulle mieluisella tavalla, varsinkin jos lääkäri on huono. Tiedän... kokemuksesta voin itsekkin sanoa että jotkut eivät vain tajua kun yrität selittää omaa oloasi ,joka v*tuttaa tai on turhauttavaa, mutta protestoiva tyyli ei auta, niinkun ihmis-suhteissakaan.

Hoitajat eivät välttämättä ole lahjakkaita keskustelemaankaan, mutta pystyvät kirjaamaan sinun vointia ylös jotta lääkärikin tietää paremmin .

Jos olet hakenut itse hoitoon, mitä enemmän sinua hoitaville nostat ja päteät perustiedoilla ei auta tilannetta yhtään.

Tämän tyhmäkin huomaa että et oikeasti ole motivoitunut hoitoon etkä edes halua ottaa sitä vastaan. Tietyistä lääkkeistä voi tulla entistä pahempi olo, useissa lääkkeissä esim masennus lääkehoidossa esintyy hetkellisesti pahempaa oloa kunnes paha olo pian helpottaa ja lääke (hyvässä tapauksessa) toimii hyvin. Jos lääke ei toimi, voit kuvailla sen lääkärille.

Lääkäri suojelee sinua huonolta ololta ja määrää sitä mukaan lääkkeitä jos itse hyväksyt.

Mun täytyy sanoa näin mielenterveyspuolen hoitajana että oon aika järkyttynyt joistain näistä kommenteista jotka on tai on olevinaan myös psyk.puolen työntekijöiden kirjoittamia. Miten kapeakatseisia, hyökkääviä, huonosti ilmaistuja... No, ehkä siihen on syynsä ettei aloittaja ole kokemuksineen yksin.

Surullista, ja hävettää oman ammattikunnan edustajana. Pitääkin alkaa esiintyä sosiaalisissa tilanteissa vaikka valeputkimiehenä.

Jos kunnallisen hoito ei auta, mikä estää menemästä yksityiselle.? Etsi terapeutti jonka kanssa synkkää. Eihän tuosta tule muuten mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Mun täytyy sanoa näin mielenterveyspuolen hoitajana että oon aika järkyttynyt joistain näistä kommenteista jotka on tai on olevinaan myös psyk.puolen työntekijöiden kirjoittamia. Miten kapeakatseisia, hyökkääviä, huonosti ilmaistuja... No, ehkä siihen on syynsä ettei aloittaja ole kokemuksineen yksin.

Surullista, ja hävettää oman ammattikunnan edustajana. Pitääkin alkaa esiintyä sosiaalisissa tilanteissa vaikka valeputkimiehenä.

Sulla lienee potilaat siitä päästä, joilla on edes etäisesti mahdollisuus parantua. Mä toimin enimmäkseen siinä päässä missä ei ole. Samat tyypit aina samoissa pyöröovissa. 

Olin jokunen vuosi sitten osastolla masennuksen ja syömishäiriön takia. Keskusteluapua ei saanut. Ainut hoito oli lääkkeet ja ryhmät joissa piirreltiin paperille ja näytettiin piirrustuksia sitten toisille. Kotiloma piti tunnin tarkkuudella aikatauluttaa mitä milloinkin aikoi tehdä, kaikki mitä sanoit ja teit raportoitiin ja kirjoitettiin arkistoihin, jopa se kuinka usein käy tupakalla ja miten kommunikoi toisten kanssa jne. Tarkkailu koko ajan oli valtavaa ja siihen panostettiin mutta ei keskusteluun eikä mihinkään sellaiseen. Ei etsitty syitä miksi osastolla ollaan vaan kokoajan nostettiin ja muutettiin lääkitystä. Tosiaan potilaat terapioivat toisiaan koska hoitajilta sitä ei saanut. Olen itse kouluttautunut hoitoalalle ja tiedän sitä kautta että monella psykiatrisella osastolla on ikkunat osastolle ja hoitajat ikkunan kautta seuraavat potilaita. Ei ole tarkoituskaan keskustella tai ottaa kontaktia. Se ei kuulemma ole osastohoidon tarkoitus vaan rukata lääkitys ja avohoitoon. Jos jotain ahdistaa yöllä, annetaan lääkettä, ei jutella ahdistuksesta koska yöllä ei kuulu jutella. Itsekin monesti itkin huoneessa, hoitaja tuli ehkä hakemaan syömään mutta ei koskaan kysynyt onko jokin hätänä tms. Jos viilteli joutui eristykseen, kukaan ei kysynyt miksi viilteli. Jos pyysi tarvittavaa, ei ehdotettu keskustelua vaan annettiin se diapami. Itsellä monesti oli se olo että ahdistus olisi voinut mennä pois myös juttelemalla mutta ei siellä kukaan kerennyt.