Onko täällä ihmisiä, jotka ovat empineet lastenhankinnassa ja kuitenkin siihen päätyneet?

Eikö ketään?

Minuakin kiinnostaa!

Ihan samat ajatukset mulla!

3 - minkä ikäinen olet?

Yleensä se, että tuommoisia miettii, on viesti siitä, että on mitä sopivin ihminen kasvattamaan lasta. Suurinosa ei mieti mitään, korkeintaan kuvitellaan ruusunpunaisia fantasioita ihanasta vauvavuodesta tai vielä huonommassa tapauksessa, haaveillaan lapsilisien tuomasta lisätulosta. Itse olen kanssa herkästi kuormittuva, epäjärjestelmällinen ja epätäydellinen ihminen. Pelkäsin, miten selviän. Syntyi lapsi, jolla oli sairauksiakin, joten on ollu rankkaa, mutta siitä huolimatta lapsi on ollu parasta, mitä mulle on tapahtunut. Mä olen hyvä äiti. Sä olisit varmasti myös :)

Mulla oli mies joka halusi kaikenlaista ja ryhtyi kaikkiin mahdollisiin hankkeisiin täysin vailla itsekritiikkiä. Se oli varma omasta pätevyydestään kaikessa, eikä oikein viitsinyt opetella mitään. Hyvin mukavuudenhaluinen, ikävät hommat jäi mulle.

Halusi lapsia. Selvisi, että sen käsitys vanhemmuudesta on että piirrellään eri maiden lippuja ja potkitaan palloa. Meillä oli koira ja siitä näin, että pahan poliisin rooli on mulla ja muukin vastuunkanto.

En suostunut lastentekoon, mistä onnittelen itseäni. Ei olla enää yhdessä.

Itsellänikin oli ihan täysin samat ajatukset, mutta päädyin sitten siihen vaihtoehtoon, että ainakin yritän lasta. Yritys kannatti, nyt on aivan mahtava lapsi meidän perheessä ja asiat toimii. Elämäni paras asia. 

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se, että tuommoisia miettii, on viesti siitä, että on mitä sopivin ihminen kasvattamaan lasta. Suurinosa ei mieti mitään, korkeintaan kuvitellaan ruusunpunaisia fantasioita ihanasta vauvavuodesta tai vielä huonommassa tapauksessa, haaveillaan lapsilisien tuomasta lisätulosta. Itse olen kanssa herkästi kuormittuva, epäjärjestelmällinen ja epätäydellinen ihminen. Pelkäsin, miten selviän. Syntyi lapsi, jolla oli sairauksiakin, joten on ollu rankkaa, mutta siitä huolimatta lapsi on ollu parasta, mitä mulle on tapahtunut. Mä olen hyvä äiti. Sä olisit varmasti myös :)

Suunnilleen saman vastaan myös minä!

Mäkin luulen että tuollainen ajattelu kertoo että on n. 50 kertaa vastuuntuntoisempi ja huolehtivaisempi kuin keskivertopalstalainen.

Siksi ei löydy kovin paljon jotka ois miettineet samanlaista. Lapsi on tehty vain koska se tuli jostain, himon ja ruusunpunaisten fantasioiden keskeltä, miestä etäisesti muistuttava hapsuviiksikloppi katosi jo.

😥 voi kun haluaisin edes yrittää lasta. Mutta puoliso ei halua. Samoja ajatuksia siis pyörittelen itsekin. En sit kuitenkaan oikein osaa lähteäkään tästä suhteesta.

Samanlaiset pelot oli itsellänikin, eikä äitiys oikein tuntunut elämäntyyliini ja persoonaani sopivalta. En tosin juuri ajatellut asiaa. Sitten tulin vahingossa raskaaksi, emme olleet ehtineet vielä avomieheni kanssa keskustella kunnolla lapsenhankinnasta. 6vk kipuilun jälkeen päätin pitää lapsen sillä mies halusi isäksi.

Itselläni pamahti päätöksestä huolimatta päälle vakava ahdistus ja raskausmasennus jonka myötä päädyin terapiaan 2krt/viikko. Ehdin käydä terapiassa 5kk ennen lapsen syntymää ja ahdistus helpotti selvästi kun lapsi syntyi - terveenä ja hyvin rakastettuna. Terapiaa jatkoin vielä 1,5 vuotta kunnes olin päässyt ihan aidosti ja oikeasti yli lapsuuteni traumoista, identiteettikriisistäni ja muista ahdistusta tuottavista asioista. Nyt lapsemme on toimelias ja upea 3-vuotias ja kaikki on ollut niin paljon helpompaa ja ihanampaa kuin raskaana ollessani pelkäsin: parisuhde heiluu kyllä mutta kaatumisesta ei ole pelkoa ja olen voinut pitää kiinni omista harrastuksistani ja ammatistani. Elämän prioriteetit ovat kirkastuneet ja voin sanoa jopa nauttivani niistä hetkistä kun istun illalla sängyssä pyörivän lapsen vieressä jotta hän rauhoittuisi uneen, vaikka siinä menisi tuntikin omaa aikaa. Minä olen hänet tehnyt ja kannan hänestä vastuun, eikä se tunnu raskaalta vaan luonnolliselta. Ja tietenkin se auttaa että hänellä on myös isä, jonka kanssa voin jakaa vastuun.

Mummoni sanoi lapseni synnyttyä että parhaaseen lopputulokseen vanhemmuudessa pääsee jos elää tilanteen mukaan eikä mieti liikaa tulevaa. Minusta on naiivia kuvitella että vanhemmuus ei olisi itsekästä ja että lapsen hankkimiseen pitäisi olla joku sellainen syy kuin absoluuttinen, pyyteetön rakkaus tai muuta shaibaa, kyllä se että haluaa oman yhteisön perheen muodossa on jo ihan biologisestikin täysin standardijuttu, enkä ymmärrä miksi sitä halua pitäisi hirveästi älyllä analysoida ja kritisoida. Ekologisesta näkökulmasta ajateltuna on tietenkin kyseenalaista että näillä leveyspiireillä elävät ihmiset tuottavat lisää kuluttajia planeetalle, mutta toisaalta ekologis-eettisten kysymysten rinnalla kulkee myös toisenlaiset kysymykset kuten se että millä perusteella kenties alun alkaenkin vastentahtoisesti raskaaksi hyvinkin nuorena joutunut, kouluttamaton ja köyhä nainen on oikeutetumpi äidiksi kuin minä.

Joten, älä pelkää liikoja vaan mieti rauhassa sitä miltä tahdot että elämäsi 45-vuotiaana näyttää. Tuskin tahdot elää samalla tavalla kuin nyt vaan asiat ovat kehittyneet johonkin suuntaan, ja miksi lapsi ei voisi olla yksi osa tuota kehitystä?

Kiitos paljon ajatusten ja kokemusten jakamisesta! Päätöksen tekeminen suuntaa tai toiseen on tällä hetkellä aikamoinen mörkö ja eniten taidan pelätä sitä, että mahdollisen raskauden aikana iskisi kauhea pakokauhu ja paniikki siitä, mitä olen tekemässä. Mutta iso asiahan tuo onkin, kai sen vähän kuuluukin mietityttää. 

Olen itse kokenut olevani vähän juureton, kun suhteet perheeseen ja muuhun sukuun ovat aika etäiset. Luulen, että se on iso syy ahdistukseeni. Olen käynyt parikymppisenä kolme vuotta psykoterapiassa mutta jälkikäteen ajatellen tuntuu, että ehkä vähän suoritin terapiaa enkä siksi saanut siitä niin paljon irti kuin olisin voinut. Jotkut asiat tuntuivat myös niin ahdistavilta, etten ollut valmis käsittelemään niitä. Olen aika introvertti ja vetäytyvä ihminen, vietän mieluiten aikaa kahdestaan mieheni kanssa ja emmin sitäkin, että voiko luonteeni olla huono asia lapselle. En haluaisi hänelle samanlaista juurettomuuden kokemusta mutta välien lämmittäminen sukuun ei vain tunnu luontevalta.

Joskus miettinyt, että ehkä sitä sitten lapsen kanssa aktivoituisi ja tulisi tutustuttua uusiinkiin äiteihin ja iseihin. Minulla toki on muutama hyvä ystävä, joilla jo on lapsia mutta näemme ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. Kaikilla tuntuu olevan niin omat elämät ja arjessa viikot kuluvat hujauksessa. Ja kun itselle sosiaalisuus ei ole sellainen sisäänrakennettu tarve, että esimerkiksi väsyneenä hakeutuisin ihmisten seuraan. Toinen puoli on sitten se, että koen toisinaan olevani yksinäinen.

Minä aina epäilin kelpoisuuttani äidiksi. Ei ollut niin kuumetta ja varsinkaan kokemusta lapsista. Oli aika huonoja elämäntapojakin. Lisäksi olen aina pelännyt lääkäreitäkin. Niin se sitten meni päälle 40:een ennen kuin mies sai puhuttua äidiksi ja hyvin on mennyt.

Lääkärikammo mullakin kaiken muun hyvän lisäksi, verikokeet ym toimenpiteet inhottaa. Nykyään sentään käyn niissä, vuosia välttelin. Ja synnytykseen kyllä liittyy myös aika paljon pelkoja. Ehkä eniten se, että voimat vaan loppuu. -ap

Lisää kokemuksia ja näkemyksiä! :)

Vierailija kirjoitti:

Kiitos paljon ajatusten ja kokemusten jakamisesta! Päätöksen tekeminen suuntaa tai toiseen on tällä hetkellä aikamoinen mörkö ja eniten taidan pelätä sitä, että mahdollisen raskauden aikana iskisi kauhea pakokauhu ja paniikki siitä, mitä olen tekemässä. Mutta iso asiahan tuo onkin, kai sen vähän kuuluukin mietityttää. 

Olen itse kokenut olevani vähän juureton, kun suhteet perheeseen ja muuhun sukuun ovat aika etäiset. Luulen, että se on iso syy ahdistukseeni. Olen käynyt parikymppisenä kolme vuotta psykoterapiassa mutta jälkikäteen ajatellen tuntuu, että ehkä vähän suoritin terapiaa enkä siksi saanut siitä niin paljon irti kuin olisin voinut. Jotkut asiat tuntuivat myös niin ahdistavilta, etten ollut valmis käsittelemään niitä. Olen aika introvertti ja vetäytyvä ihminen, vietän mieluiten aikaa kahdestaan mieheni kanssa ja emmin sitäkin, että voiko luonteeni olla huono asia lapselle. En haluaisi hänelle samanlaista juurettomuuden kokemusta mutta välien lämmittäminen sukuun ei vain tunnu luontevalta.

Joskus miettinyt, että ehkä sitä sitten lapsen kanssa aktivoituisi ja tulisi tutustuttua uusiinkiin äiteihin ja iseihin. Minulla toki on muutama hyvä ystävä, joilla jo on lapsia mutta näemme ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. Kaikilla tuntuu olevan niin omat elämät ja arjessa viikot kuluvat hujauksessa. Ja kun itselle sosiaalisuus ei ole sellainen sisäänrakennettu tarve, että esimerkiksi väsyneenä hakeutuisin ihmisten seuraan. Toinen puoli on sitten se, että koen toisinaan olevani yksinäinen.

Minulla myös oli aikanaan samanlaisia ajatuksia. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin ja lapsi oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Tuota raskausaikaa ja synnytystäkin etukäteen hermoilin vähän samaan tapaan, mutta alun aamupahoinvoinnin mentyä ohi en ole koskaan tuntenut oloani niin hyväksi kuin raskausaikana, en esim. sairastunut flunssiin ollenkaan. Olo oli jotenkin ihmeellisen seesteinen ja tulevaisuuteen luottavainen. Stressitön ja sellainen että uskoi kaiken järjestyvän jollain tapaa parhain päin. En siis tarkoita että kaikilla on raskausaikana tuollaista, ei varmastikaan, mutta halusin tuoda oman hyvän kokemukseni esiin, kun ihmiset harvemmin niistä kertoo. Kaikki voi siis mennä todella hyvinkin.

Itse emmin lastenhankkimista monestakin syystä, enkä vähiten siksi, että minulla ei ole tällä hetkellä kumppania ja haluaisin, että päätös laps(i)en hankkimisesta olisi yhteinen. En ole ikinä tai toistaiseksi koskaan ajatellut, että elämäni olisi koskaan kiinni laps(i)en saamisesta. Olen aina ajatellut, että saan jälkikasvua, jos saan.  Haluan tai haluaisin olla kaikin tavoin muutoin luotettu ja uskttu kumppani, sellainen jonka kanssa on hyvä ja helppo olla.

- Tästä yhteiselostamme sitten sikiää ja saa alkunsa lapsi(a) tai sitten ei. Uskon, että voin tai saatan mahdollistaa onnistuneemman ympäristön, jossa mahd. lapsi voisi elää ja olla, jos minulla on ja on ollut muitakin päämääriä kuin ajatella lapsen saamista, tai kasvattamista suoituksena, jolle aseta etukäteen tarkat päämäärät ja ehdot. Toki minulla haaveita yhteisistä hetkistä lapsen kanssa, mutta myös ajatuksia lapsen tulevasta kehityksestä olen yrittänyt mielessäni hahmottaa laajemminkin.

En, jos vielä joskus saan jälkikasvua oleta tai kuvittele, että lapsi saattaisi heti olla valmis kantamaan vastuun itsestään. Tai joka etenisi yhtä hyvin oikeisiin satamiin kuin joen vietäväksi heitetty lastu.        

Juuri tätä ajattelen..

Yhdessä ollaan miehen kanssa oltu jo ikuisuus ja ikääkin jo niin paljon,että homma olisi pantava alulle..

Mutta kun en tiedä haluanko lapsia. Muiden lapset ovat ihania, miehen veljen lasta hellin ja säälin, kun on jatkuvasti isovanhemmilla hoidossa. Kavereidenkin lapset ovat ihania, mutta kuinka ihanaa onkaan tulla kotiin ilman lapsia..

Pelkään sitä, että elämä muuttuu liian raskaaksi. Sitä, että lapselle tapahtuu jotain. Sitä, että parisuhteemme ei kestä syystä tai toisesta.

Nyt olisi oikeasti tehtävä jotain ratkaisuja, niinkuin ihan just. Toisaalta olen liian suunnitelmallinen, en siis haluaisi lasta yrittäessä olla tietämättä koska tulen raskaaksi. Kaikki olisi ok, jos tietäisin tulevani raskaaksi kolmen kuukauden päästä, tai vuoden päästä. Mutta kun en voi tietää sitä.

Ystäväni rakastavat lapsiaan älyttömästi,sen näkee kaikesta. Sitten on tämä yksi jota säälin, ehkä lapsen saaminen olikin pettymys tämän yhden vanhemmille, ei voi tietää..

Mulla on myös hyvin samanlaiset ajatukset. Mutta niin kauan kuin miestä ei kuvioissa ole ja taitaa olla epätodennäköistä että tuleekaan sellaista, niin tätä ei tarvitse miettiä. Yksin en takuulla lastentekoon ala.