Olen itkenyt tänään jo tunnin ja ketään perheenjäsentäni ei kiinnosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos vielä luet tätä ketjua: Minun lapsuudenkotini ilmapiiri oli samankaltainen kuin sinulla. Lähdin nuorena toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Äitini ilkkui, että "kyllä se maailma vielä sinuakin opettaa". "Maailmalle" lähtö oli elämäni paras ratkaisu. Sain kunnolla etäisyyttä entiseen. Koti oli vihamielinen. Maailma oli neutraali. Pikku hiljaa opin, että olen yhtä arvokas kuin muutkin. On ollut vaikeitakin aikoja, mutta kaikesta on selvitty. Olen jo yli 50- vuotias, minulla on kaksi ihanaa aikuista lasta, vakituinen työ ja kivoja harrastuksia. Suhteeni vanhempiini ja veljeeni on edelleen vaikea, mutta osaan vetää omat rajani.

Niin.. kyllähän mullakin on jo omaa elämää muualla mutta kaipaisin silti sen oman perheen ja on vaikea hyväksyä että en taida ikinä saada onnellista perhettä mihin olisi hyvä mennä jne...

Ap

Et saa onnellista lapsuudenperhettä, mutta voit saada onnellisen oman perheen. Ja jos hyvin käy, tulevan puolisosi vanhemmat ja sisarukset muodostavat sellaisen perheen, johon sun on aina hyvä mennä. Eivät kaikki anopit, apet,  kälyt ja langot ole mitään hirviöitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö ihmiset oikeasti usko että lapsia voidaan perheen sisällä vihata alusta loppuun? Jopa tappaa, ja kaikkea siitä lievempää. Läheskään kaikkia ei rakasteta. Pöllöjä olette.

Tottakai voi, mutta jonkun vihaa täynnä olevan ihmisen ajatusten ei kuulu pystyä määritellelemään ihmistä, joksikin jota hän ei ole. Äiti tai veli voi sanoa vaikka kuinka paljon, että sisko tyhmä, mutta se ei siksi muutu joksikin totuudeksi, koska he nyt sen ääneen sanovat. Sen kertoo pikemmin älykkyystesti, kun joku veemäinen veli. Vaikka veli niin kuvittelee ja haluaa sen siskon niin uskovan.

Ihminen joka tuntee itsensä pystyy paremmin taistelemaan näitä lähipiirin valheita vastaan. Hän vastaisi äidilleen ja veljelleen, että kaivetaanpa älykkyystestit esille. Ei hän loukkaantuisi, vaan nauraisi päin naamaa.

Monet luovat itselleen pahan olon ihan suorien valheiden päälle. Ihan koska uskovat kaikkeen siihen typerään mitä ihmiset päivittäin sanovat. Kannattaa aina muistaa se, että puolella ihmisistä on älykkyys alle 100 pistettä. Ja se kyllä tulee monenkin jutusta valitettavan usein esille

OMG. Kotona mitätöity ei pysty nousemaan kohtelunsa yläpuolelle koska minäkuva rakentuu siellä. Ei sitä ole syntyessä olemassa. Tämä on hirvein ketju ikinä.

Joo samaa mieltä, täällä on ihan järkyttävän paljon suorastaan ilkeitä ja etenkin ymmärtämättömiä kommentteja, huh. Toivottavasti ap osaa suodattaa. Pitäis jotakin vastuuta tuntea mitä ajattelematonta kuraa tällaiseen ketjuun suoltaa jossa ap todella taistelee mielenterveydestään ja elämästään. Ap:lle voimaa ja rakkauslähetys täältä :)

Miten sitä vastuuta voi tuntea, jos äiti ei opettanut, eikä sitä siksi voi enää oppia? Tätä logiikkaahan koko ketju on täynnä.

Onko sut kasvatettu täysin pumpulissa? Kukaan (äiti, isä, opettaja, kaverit) ei ole koskaan vaatinut sulta yhtään mitään? Olet aina tehnyt ihan niinkuin itseäsi huvittaa ja vastuun sekä seuraukset on aina kantanut joku muu? Millaisessa työssä olet, jos sulla ei ole mitään vastuuta tekemistäsi asioista?

Tollasesta itsemurha toivomuksista kannattaa sitä huolimatta kertoo "ei kiinnostuneille" läheisille.

Mulla oli samoja fiilisiä 19- vuotiaana että en puhunut kenellekään vaikka huomattii olin poissaoleva, itkuinen ja äkäinen. Mitään en kertonut läpivästi näkyi ei kaikki ollut silloin hyvin. Ekan kerran avauduin isälleni ja kerroin kaikki synkät ajatukseni hänelle silloin luulin ei isää kiinnostanut. Isäni ei tuomitsenut ikäviä ajatuksiani ja tunteitani se oli ensimmäin kerta ja jatkossakin isälleni voin jakaa kaiken eikä ole hylännyt.

Mua auttoi puhuminen, ja kävin psykologilla/ psykiatrilla kuten kaikki tietävät sinne ensimmäisenä läheiset ihmiset ohjaavat. En nyt ole itsetuhoinen tai mieti itsemurhaa, koska läheisille ihmisille en aio tuottaa tuskaa niille olen tärkeä ja hekin ovat minulle.

Sun kannattaa laskee suojamuuria ja lähde eteenpäin hoitamaan itseäsi, jos auttoi itseänikin niin miksei ei auta muitakin, kuten sinua?

Maailmassa moni on tehnyt itsemurhia suoraa sanottuna aivan turhaa. Mun läheisiä ihmisiä on kuollut itsemurhaan enkä aio olla yksi niistä joka tekee perässä.

Toivon, että saisit puhuttuu edes jollekin ja ajattele olet yksi tärkeä ihminen jollekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

LÄhde pois sieltä ikävien sukulaistesi luota, sinn e omaan rauhalliseen kotiisi, jossa voit olla oma itsesi.

Minullakin on ajoittain masennusta, ja silloin en mene sukulaisteni luona käymään. Masennukseni syy ei suoranaisesti johdu sukulaisistani, mutta heissä on monia, jotka eivät ymmärrä omituisia mielialojani ollenkaan, joten en lähde itseäni kiusaamaan heidän luokseen. Tapaan heitä vain silloin kun mieleni on tasapainossa.

Sinulla on ilmeisesti varsin toisen tyyppinen masennus kuin minulla, mutta ei sinulla kuitenkaan ole minkäänlaisia velvollisuuksia miellyttää sukulaisiasi, eikä varsinkaan viettää aikaasi heidän seurassaan.

Mä en voinut edes kotona olla oma itseni, se mitä äiti sanoi kulki päässäni mukana kaikkialla. Ensin 18 vuotta sitä kuunnelleena.

Olen monesti ihmetellyt tätä kuinka toiset kantavat mukanaan jotain sanoja vuosia, jopa vuosikymmeniä. Sanoja, joita sanoja itse ei ehkä muista edes enää. Jossain vihan, stressin tai turheutumisen keskellä heitettyjä sanoja, jotka eivät pitäneet paikkaansa edes sillä hetkellä kun ne sanottiin. Ap: n äiti sanoi "tunge se hanuriin", mitä jos olisi oikeasti työntänyt ne alushousuinsa? Ei, vaan hän antoi sanoille paljon laajemman merkityksen. Merkin kuinka häntä ei kunnioiteta, rakasteta, hänestä ei välitetä jne. Vaikka mitään noista ei edes sanottu niin ap tuntee sen niin. Pahimmillaan pitää itsellään tuollaisia lauseita vuosikymmeniä esimerkkinä kuinka hänestä ei välitetty.

Mutta miksi monet eivät kuitenkaan muista hyviä sanoja? Kun äiti kysyi "onko sinulla vantut mukana"? Miksei sitä muisteta, että äiti välitti oliko sinulla kylmät sormet vai ei myöhemmin? Sellaista ei muistella edes tunnin päästä. Kuinka äiti kaupasta raahasi ja maksoi jouluruuat, laittoi pöydän koreaksi ja kutsui syömään. Se ei ole merkki, koskaan mistään. Mutta jos toinen koko illan näyttää hapanta naamaa ja siitä sanoo. Niin se muistetaan loppuelämä.

Monelle tekisi hyvää, kun heiltä vietäisiin sanat. Varsinkin ne joita he kantavat mukanaan vuosia ja joiden perusteella he ovat itsensä määritelleet. Joutuisivat etsimään uudet, ihan oikeat, paikkaansa pitävät sanat itselleen. Ei jotain kymmenen vuotta sitten, jonkun kiireessä heille heittämiä.

Ehkä tulisikin esille, että se äiti tai luokkakaverin sanoma sana ei vastaa millään tavoin todellisuutta. Ettei olekaan laiska tai tyhmä tai ruma tai epäonnistuja, vaan ihan jotain muuta.

Ja jos sitten haluaa, niitä sanoja mukanaan kantaa, niin ovat sitten ainakin totuudenmukaisia ja ajankohtaisia.

Ei noilla pöydässä olevilla ruuilla ole mitään merkitystä. Katsos jokainen aivan normaali ihminen ruokkii lapsensa ja katsoo, mitä lapsella on päällään. Ihan normaalia. Se ei ole asia, josta tuntee että olen tuolle toiselle arvokas.

Sen sijaan lyttääminen, mitätöinti, mahdollisuuksien kampittaminen ja estäminen kasvattavat ihmisestä muiden hyväksi itsestään luopuvan menettäjän, jolla ei ole oikeuksia itseensä. Toiset täällä maapallolla ovat katsos kilttejä, vieras asia varmaan sinulle, röyhkeä paska.

Monet ovat niin tottuneet noihin "normaaleihin" asiohin, ettei niistä osata olla enää kiitollisia. Pidetään itsestäänselvyytenä, että maksetaan kalliit harrastukset, tarjotaan jouluruuat, haetaan autolla jne. Pitäisi olla jotain ekstraa, jotta voisi tuntea olonsa rakastetuksi. Mitään ei ainakaan saisi vaatia. Ei ahkeruutta. Puhtaitta. Osallistumista.

Tottakai jotkut vanhemmat vaativat jopa liikaa. Mutta silloin pitäisi ymmärtää, etteivät he selvästi kykene ymmärtämään mitä resursseja lapsella on käytettävissä. Ja hyväksyä tällaisten vanhempien vajaavaisuus. Kauhalla ei voi ottaa, jos lusikalla on annettu.

Jokainen meistä voi kehittää itseään joka päivä ja jokainen voi myös keksiä syitä miksei tee sitä. Ja voin lähes varmuudella noista syistä miksei ihminen tee sitä sanoa, että suurin osa on ihan omassa päässä, itse keksittynä tai muiden syyksi valheellisesti laitettu.

Ei tämä ole lapsen velvollisuus mitenkään ymmärtää. Et sinä voi siitä lasta vastuuttaa tai siitä lapsesta kasvanutta aikuista. Etkö nyt jumalauta osaa pistää syytä niihin joissa se on, vajaantunut fakkihuo ra? Jokainen tajuaa, että sen oivaltaminen olisi ollut lapsen etu, mutta miten sen voi lapsi oivaltaa, jos vaaditaan liiikaa, että mikä on liikaa? Ei se, ettei pysty johonkin sitä vielä kerro.

Ehkä sulle kertoo, koska et ole tottunut yrittämään yhtään mitään, vaan huudat mamia apuun pyllyäsi pyyhkimään. Ja mites toi afrikkalaisten lasten elintaso? Miten Suomessa voi laiminlyöty lapsi tuntea elämänsä onnettomaksi, saahan sentään paljon enemmän, kuin afrikkalaisilla lapsilla on, mm. puhdasta juomavettä?

Olet aivan lapsen tasolla ajattelussasi ja puheissasi. Et halua kasvaa aikuiseksi ja etsit jokaisen tekosyyn jäädäksesi lapsen tasolla, jotta ei tarvitsisi ottaa mitään vastuuta mistään. Lapsuutesi meni, jolloin ei tarvinnut ottaa vastuuta, eikä ollut velvollisuuksia. Selitä vaan kuinka et voi tehdä mitään koska muut eivät opettaneet.

Hauku miksi haluat, koska minä tiedän mitä olen, eikä sinun typerillä sanoillasi ole mitään painoa-arvoa. Minulla on hyvä elämä, koska itse sen olen sellaiseksi rakentanut. En todellakaan ole antanut vanhoille enkä uusille tutuille, perheelleni, koulukavereille tms. mahdollisuutta määritellä sitä kuten sinä.

Suomessakin on paljon ihmisiä, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi vaikka heillä on kaikkea ja toisia jotka ovat onnellisia todella vähällä. Mutta sinulle selkeästi mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Kaikki kun on itsestään selvä ja kuuluu normaaliin ja minimiin.

Sinä olet kylmä, tunteeton psykopatiasta ammentava ihminen, jollainen minä en ole. Olet iljettävä, oksettava kuvottava paska, hienoa, että myös onnellinen. Kuka tahansa voi rakentaa elämänsä legopalikoista, jos on tuollainen tunne-elämätön kakka.

Niinkuin sanoin, kuulostat ihan vaan typerältä 12- vuotiaalta. Paikkasi on 6. luokan välitunnilla.

Itse olet, ja vaikutat melko kehittymättömältä. Olet päässyt tiettyyn pisteeseen saakka ja potentiaalisi oli siinä. Ei enää kehitysvaraa.

12-vuotiaan ajattelulla, voi juuri kuvitella pystyvänsä jonkun nettikirjoittelun perusteella päätellä jonkun vieraan ihmisen potentiaalin ja kehitysvaran.

No et ole antanut tässä mitään kypsempää kuin mihin itse kykenen. Ja mä tiedän, että mä vielä muutun, kasvan ja kehityn. Ja sä olet muka jo aikuinen?

Mikään mitä olet kirjoittanut, ei anna ymmärtää, että sinulla olisi tällä hetkellä valmiuksia edes analysoida tekstieni tasoa. Ainoa mitä saat puristettua ulos on samaa jankutusta ja pitkä rivi ala-arvoista nimittelyä.

Hyvä jos muutut ja kehityt, koska olisi surullista, jos jäisit tuolle tasolle.

En minä mitenkään "analysoikaan tekstiesi tasoa", vaan katson onko niistä mitään apua ja tukea kellekään, eli ei ole. Minkä tasoinen ihminen oikein olet, kun et kykene muita auttamaan? Samantasoinen, kuin he, joilla ongelmia on. Eli et oikein mitään. Sinullakin olisi samat ongelmat, ellet kieltäisi niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos vielä luet tätä ketjua: Minun lapsuudenkotini ilmapiiri oli samankaltainen kuin sinulla. Lähdin nuorena toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Äitini ilkkui, että "kyllä se maailma vielä sinuakin opettaa". "Maailmalle" lähtö oli elämäni paras ratkaisu. Sain kunnolla etäisyyttä entiseen. Koti oli vihamielinen. Maailma oli neutraali. Pikku hiljaa opin, että olen yhtä arvokas kuin muutkin. On ollut vaikeitakin aikoja, mutta kaikesta on selvitty. Olen jo yli 50- vuotias, minulla on kaksi ihanaa aikuista lasta, vakituinen työ ja kivoja harrastuksia. Suhteeni vanhempiini ja veljeeni on edelleen vaikea, mutta osaan vetää omat rajani.

Niin.. kyllähän mullakin on jo omaa elämää muualla mutta kaipaisin silti sen oman perheen ja on vaikea hyväksyä että en taida ikinä saada onnellista perhettä mihin olisi hyvä mennä jne...

Ap

Nyt on mennyt niin monta vuotta, että voit jo vetää todella pitkälle menevät johtopäätökset perheesi todellisuudesta ja omien haaveittesi toteutumismahdollisuuksista. Hyväksy tosiasiat ja siirry eteenpäin. Vai kuinka monta huonoa kokemusta sinun on vielä heidän kanssaan koettava, jotta suostut uskomaan tosiasiat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos vielä luet tätä ketjua: Minun lapsuudenkotini ilmapiiri oli samankaltainen kuin sinulla. Lähdin nuorena toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Äitini ilkkui, että "kyllä se maailma vielä sinuakin opettaa". "Maailmalle" lähtö oli elämäni paras ratkaisu. Sain kunnolla etäisyyttä entiseen. Koti oli vihamielinen. Maailma oli neutraali. Pikku hiljaa opin, että olen yhtä arvokas kuin muutkin. On ollut vaikeitakin aikoja, mutta kaikesta on selvitty. Olen jo yli 50- vuotias, minulla on kaksi ihanaa aikuista lasta, vakituinen työ ja kivoja harrastuksia. Suhteeni vanhempiini ja veljeeni on edelleen vaikea, mutta osaan vetää omat rajani.

Niin.. kyllähän mullakin on jo omaa elämää muualla mutta kaipaisin silti sen oman perheen ja on vaikea hyväksyä että en taida ikinä saada onnellista perhettä mihin olisi hyvä mennä jne...

Ap

Nyt on mennyt niin monta vuotta, että voit jo vetää todella pitkälle menevät johtopäätökset perheesi todellisuudesta ja omien haaveittesi toteutumismahdollisuuksista. Hyväksy tosiasiat ja siirry eteenpäin. Vai kuinka monta huonoa kokemusta sinun on vielä heidän kanssaan koettava, jotta suostut uskomaan tosiasiat?

Mitä mun sit pitäis tehdä. Olla täysin ilman perhettä tässä maailmassa. Ystävät on joo mutta ei se ole sama asia varsinkaa tässä iässä. Vihaan tätä

Ap

Suosittelen hakemaan apua nyt heti, voit tulla kuulluksi muualla, surullistahan tuo on jos omasta perheestä ei saa tukea vaan päinvastoin ruokkii pahaa oloa lisää. Olet niin nuori että terapiakin kohdallasi auttaisi, itsevarmuus kasvaa yleensä vuosien varrella ja alat luottamaan selviytymiseesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

LÄhde pois sieltä ikävien sukulaistesi luota, sinn e omaan rauhalliseen kotiisi, jossa voit olla oma itsesi.

Minullakin on ajoittain masennusta, ja silloin en mene sukulaisteni luona käymään. Masennukseni syy ei suoranaisesti johdu sukulaisistani, mutta heissä on monia, jotka eivät ymmärrä omituisia mielialojani ollenkaan, joten en lähde itseäni kiusaamaan heidän luokseen. Tapaan heitä vain silloin kun mieleni on tasapainossa.

Sinulla on ilmeisesti varsin toisen tyyppinen masennus kuin minulla, mutta ei sinulla kuitenkaan ole minkäänlaisia velvollisuuksia miellyttää sukulaisiasi, eikä varsinkaan viettää aikaasi heidän seurassaan.

Mä en voinut edes kotona olla oma itseni, se mitä äiti sanoi kulki päässäni mukana kaikkialla. Ensin 18 vuotta sitä kuunnelleena.

Olen monesti ihmetellyt tätä kuinka toiset kantavat mukanaan jotain sanoja vuosia, jopa vuosikymmeniä. Sanoja, joita sanoja itse ei ehkä muista edes enää. Jossain vihan, stressin tai turheutumisen keskellä heitettyjä sanoja, jotka eivät pitäneet paikkaansa edes sillä hetkellä kun ne sanottiin. Ap: n äiti sanoi "tunge se hanuriin", mitä jos olisi oikeasti työntänyt ne alushousuinsa? Ei, vaan hän antoi sanoille paljon laajemman merkityksen. Merkin kuinka häntä ei kunnioiteta, rakasteta, hänestä ei välitetä jne. Vaikka mitään noista ei edes sanottu niin ap tuntee sen niin. Pahimmillaan pitää itsellään tuollaisia lauseita vuosikymmeniä esimerkkinä kuinka hänestä ei välitetty.

Mutta miksi monet eivät kuitenkaan muista hyviä sanoja? Kun äiti kysyi "onko sinulla vantut mukana"? Miksei sitä muisteta, että äiti välitti oliko sinulla kylmät sormet vai ei myöhemmin? Sellaista ei muistella edes tunnin päästä. Kuinka äiti kaupasta raahasi ja maksoi jouluruuat, laittoi pöydän koreaksi ja kutsui syömään. Se ei ole merkki, koskaan mistään. Mutta jos toinen koko illan näyttää hapanta naamaa ja siitä sanoo. Niin se muistetaan loppuelämä.

Monelle tekisi hyvää, kun heiltä vietäisiin sanat. Varsinkin ne joita he kantavat mukanaan vuosia ja joiden perusteella he ovat itsensä määritelleet. Joutuisivat etsimään uudet, ihan oikeat, paikkaansa pitävät sanat itselleen. Ei jotain kymmenen vuotta sitten, jonkun kiireessä heille heittämiä.

Ehkä tulisikin esille, että se äiti tai luokkakaverin sanoma sana ei vastaa millään tavoin todellisuutta. Ettei olekaan laiska tai tyhmä tai ruma tai epäonnistuja, vaan ihan jotain muuta.

Ja jos sitten haluaa, niitä sanoja mukanaan kantaa, niin ovat sitten ainakin totuudenmukaisia ja ajankohtaisia.

Ei noilla pöydässä olevilla ruuilla ole mitään merkitystä. Katsos jokainen aivan normaali ihminen ruokkii lapsensa ja katsoo, mitä lapsella on päällään. Ihan normaalia. Se ei ole asia, josta tuntee että olen tuolle toiselle arvokas.

Sen sijaan lyttääminen, mitätöinti, mahdollisuuksien kampittaminen ja estäminen kasvattavat ihmisestä muiden hyväksi itsestään luopuvan menettäjän, jolla ei ole oikeuksia itseensä. Toiset täällä maapallolla ovat katsos kilttejä, vieras asia varmaan sinulle, röyhkeä paska.

Monet ovat niin tottuneet noihin "normaaleihin" asiohin, ettei niistä osata olla enää kiitollisia. Pidetään itsestäänselvyytenä, että maksetaan kalliit harrastukset, tarjotaan jouluruuat, haetaan autolla jne. Pitäisi olla jotain ekstraa, jotta voisi tuntea olonsa rakastetuksi. Mitään ei ainakaan saisi vaatia. Ei ahkeruutta. Puhtaitta. Osallistumista.

Tottakai jotkut vanhemmat vaativat jopa liikaa. Mutta silloin pitäisi ymmärtää, etteivät he selvästi kykene ymmärtämään mitä resursseja lapsella on käytettävissä. Ja hyväksyä tällaisten vanhempien vajaavaisuus. Kauhalla ei voi ottaa, jos lusikalla on annettu.

Jokainen meistä voi kehittää itseään joka päivä ja jokainen voi myös keksiä syitä miksei tee sitä. Ja voin lähes varmuudella noista syistä miksei ihminen tee sitä sanoa, että suurin osa on ihan omassa päässä, itse keksittynä tai muiden syyksi valheellisesti laitettu.

Ei tämä ole lapsen velvollisuus mitenkään ymmärtää. Et sinä voi siitä lasta vastuuttaa tai siitä lapsesta kasvanutta aikuista. Etkö nyt jumalauta osaa pistää syytä niihin joissa se on, vajaantunut fakkihuo ra? Jokainen tajuaa, että sen oivaltaminen olisi ollut lapsen etu, mutta miten sen voi lapsi oivaltaa, jos vaaditaan liiikaa, että mikä on liikaa? Ei se, ettei pysty johonkin sitä vielä kerro.

Ehkä sulle kertoo, koska et ole tottunut yrittämään yhtään mitään, vaan huudat mamia apuun pyllyäsi pyyhkimään. Ja mites toi afrikkalaisten lasten elintaso? Miten Suomessa voi laiminlyöty lapsi tuntea elämänsä onnettomaksi, saahan sentään paljon enemmän, kuin afrikkalaisilla lapsilla on, mm. puhdasta juomavettä?

Olet aivan lapsen tasolla ajattelussasi ja puheissasi. Et halua kasvaa aikuiseksi ja etsit jokaisen tekosyyn jäädäksesi lapsen tasolla, jotta ei tarvitsisi ottaa mitään vastuuta mistään. Lapsuutesi meni, jolloin ei tarvinnut ottaa vastuuta, eikä ollut velvollisuuksia. Selitä vaan kuinka et voi tehdä mitään koska muut eivät opettaneet.

Hauku miksi haluat, koska minä tiedän mitä olen, eikä sinun typerillä sanoillasi ole mitään painoa-arvoa. Minulla on hyvä elämä, koska itse sen olen sellaiseksi rakentanut. En todellakaan ole antanut vanhoille enkä uusille tutuille, perheelleni, koulukavereille tms. mahdollisuutta määritellä sitä kuten sinä.

Suomessakin on paljon ihmisiä, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi vaikka heillä on kaikkea ja toisia jotka ovat onnellisia todella vähällä. Mutta sinulle selkeästi mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Kaikki kun on itsestään selvä ja kuuluu normaaliin ja minimiin.

Sinä olet kylmä, tunteeton psykopatiasta ammentava ihminen, jollainen minä en ole. Olet iljettävä, oksettava kuvottava paska, hienoa, että myös onnellinen. Kuka tahansa voi rakentaa elämänsä legopalikoista, jos on tuollainen tunne-elämätön kakka.

Niinkuin sanoin, kuulostat ihan vaan typerältä 12- vuotiaalta. Paikkasi on 6. luokan välitunnilla.

Itse olet, ja vaikutat melko kehittymättömältä. Olet päässyt tiettyyn pisteeseen saakka ja potentiaalisi oli siinä. Ei enää kehitysvaraa.

12-vuotiaan ajattelulla, voi juuri kuvitella pystyvänsä jonkun nettikirjoittelun perusteella päätellä jonkun vieraan ihmisen potentiaalin ja kehitysvaran.

No et ole antanut tässä mitään kypsempää kuin mihin itse kykenen. Ja mä tiedän, että mä vielä muutun, kasvan ja kehityn. Ja sä olet muka jo aikuinen?

Mikään mitä olet kirjoittanut, ei anna ymmärtää, että sinulla olisi tällä hetkellä valmiuksia edes analysoida tekstieni tasoa. Ainoa mitä saat puristettua ulos on samaa jankutusta ja pitkä rivi ala-arvoista nimittelyä.

Hyvä jos muutut ja kehityt, koska olisi surullista, jos jäisit tuolle tasolle.

En minä mitenkään "analysoikaan tekstiesi tasoa", vaan katson onko niistä mitään apua ja tukea kellekään, eli ei ole. Minkä tasoinen ihminen oikein olet, kun et kykene muita auttamaan? Samantasoinen, kuin he, joilla ongelmia on. Eli et oikein mitään. Sinullakin olisi samat ongelmat, ellet kieltäisi niitä.

Millä tasolla sinä siis näet ihmiset, joilla on ongelmia? Nollatasolla?

Aivan, et kykene analysoimaan tekstejäni, mutta minä taas kykenen analysoimaan sinun tekstisi, kuten moni muukin tässä ketjussa. Olet huonosti käyttäytyvän 12-vuotiaan typerän esiteinin tasolla. Koska järkevä 12-vuotias, joka osaa käyttäytyä ei kirjoittelisi tai sanoisi ääneen vastaavaa nimittelylistaa, kun sinä kirjoitat.

Se mistä on apua on kiinni vastaanottajasta. Sinulla voi olla nälkä. Annetaan suuri pussi siemeniä, jotta voisit kasvattaa niistä itsellesi puutarhan. Jopa käyttöohjeet mukaan. Mutta mitä teet? Haukkuisit antajan, koska sisimmilläsi olisit halunnut lahjakortin mäkkiin. Mitä sen jälkeen? Lihoisit ja haukkuisit, kuinka se oli minun vikani.

Jos sinä tietäisit mikä sinulle on parasta ja tekisit sen mukaan, et olisi tässä ketjussa haistattelemassa. Mutta koska et tiedä, etkä suostu edes hyväksymään sitä tosiaasiaa, tulet ikuisesti olemaan sillä typerän 12-vuotiaan tasolla.

Neuvoja joita tässäkin ketjussa on annettu ja joilla pääsee eteenpäin ovat: hyväksy tosiasiat, hae ammattiapua, vältä pahoja tilanteita, tee itse itsellesi hyvä tulevaisuus, älä elä menneessä, siirry eteenpäin, ota vastuuta, älä selittele, kasva aikuiseksi, löydä ymmärrystä ja anna anteeksi itsellesi ja muille.

Voit tietenkin toivoa apua lottovoitosta, joulunihmeestä, äkillisestä persoonan muutoksesta jne. Ihan kuten tähän asti. Kuten molemmat pystymme toteamaan, niin kovin hyvin eivät ole toimineet. Mutta jatka vaan odottamista seuraavakin vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos vielä luet tätä ketjua: Minun lapsuudenkotini ilmapiiri oli samankaltainen kuin sinulla. Lähdin nuorena toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Äitini ilkkui, että "kyllä se maailma vielä sinuakin opettaa". "Maailmalle" lähtö oli elämäni paras ratkaisu. Sain kunnolla etäisyyttä entiseen. Koti oli vihamielinen. Maailma oli neutraali. Pikku hiljaa opin, että olen yhtä arvokas kuin muutkin. On ollut vaikeitakin aikoja, mutta kaikesta on selvitty. Olen jo yli 50- vuotias, minulla on kaksi ihanaa aikuista lasta, vakituinen työ ja kivoja harrastuksia. Suhteeni vanhempiini ja veljeeni on edelleen vaikea, mutta osaan vetää omat rajani.

Niin.. kyllähän mullakin on jo omaa elämää muualla mutta kaipaisin silti sen oman perheen ja on vaikea hyväksyä että en taida ikinä saada onnellista perhettä mihin olisi hyvä mennä jne...

Ap

Nyt on mennyt niin monta vuotta, että voit jo vetää todella pitkälle menevät johtopäätökset perheesi todellisuudesta ja omien haaveittesi toteutumismahdollisuuksista. Hyväksy tosiasiat ja siirry eteenpäin. Vai kuinka monta huonoa kokemusta sinun on vielä heidän kanssaan koettava, jotta suostut uskomaan tosiasiat?

Mitä mun sit pitäis tehdä. Olla täysin ilman perhettä tässä maailmassa. Ystävät on joo mutta ei se ole sama asia varsinkaa tässä iässä. Vihaan tätä

Ap

Kysy ihmisiltä, jotka ovat samassa tilanteessa. Tiedätkö kuinka moni on menettänyt vanhempansa ja ovat ollet ainokaisia? Ilman, että heillä on siis edes toivonpilkahdusta jostain väleistä, koska vanhemmat ovat kuolleet. Sinulla on aina kuitenkin toivoa, että saatte välit kuntoon. Sinulla on varmasti muutakin sukua. Isovanhempaa? Serkkua? Tätiä? Kaukaistakin? Ota heihin yhteyttä. Vaali niitä suhteita. Ehkä he ovat parempia. Päästä irti ajatuksesta, että ainoastaan sillä omalla perheellä on arvoa ja jos sitä ei ole on arvoton.

Voi jessus osaa näistä kommenteista. Muutamalle ihmiselle haluaisin sanoa, että jos ihmistä on lytätty lapsuudesta asti, monta vuotta alistavia ja halveksuvia kommentteja, välinpitämättömyyttä ja suoranaista kiusaamista, siitä on vaikea ponnistella yli.

Ap, olen 42-vuotias ja välit vanhempiini on poikki. Jo lapsesta asti äitini haukkui minua inhottavaksi, sanoi ettei olisi ikinä mua halunnut ja teki minut vain koska isä halusi toisen lapsen. Minua lyötiin, potkittiin, heiteltiin tavaroilla ja kun itkin, sain selkääni. Lopetin aika pienenä lapsena itkemisen. Olin saatanasta siinnyt, kamala äpärä, oksettava ja puistattava. Veljeäni ei arvosteltu samalla tavalla. 

Teininä jäin usein ilman ruokaa, äitini oli puhumatta minulle viikkoja jos tein jotain väärin. Kun hän puhui, hän paasasi monta tuntia kuinka ällöttävä ja inhottava olen. Joskus luulen että hän nautti siitä, koska hymyili puhuessaan. Isä iski nyrkkinsä seinään kasvojeni vierestä ja huusi vihaavansa minua ja haluavansa piestä minut. Monta kertaa hän sanoi että tarvitsen selkäsaunan. Useamman kerran katsoin ladatun kiväärin piippuun. 

Varmasti olin itsekäs teini, mutta teinien pitää ollakin itsekkäitä, ei teinit ole aikuisia. Mutta kaikesta pääsee ylitse, vaikka sitä ei uskoisi. Olen yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa, ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, toisen kerran 19-vuotiaana. Arvet on niistä jääneet, ja näin vanhemmalla iällä en suoranaisesti häpeä mutta joskus mietin että ei olisi kannattanut. 

Aina ei elämä jaa valttikortteja käteen mutta voit itse pelata kätesi paremmaksi, jos odotat ja katsot.  Päätös on toki sinun. Jos nyt päätät katsoa, niin älä nyt ensi joulua vietä vanhemmillasi vaan vietä ystävien kanssa joulua, tai vaikka yksin. Voimia

Vierailija kirjoitti:

Voi jessus osaa näistä kommenteista. Muutamalle ihmiselle haluaisin sanoa, että jos ihmistä on lytätty lapsuudesta asti, monta vuotta alistavia ja halveksuvia kommentteja, välinpitämättömyyttä ja suoranaista kiusaamista, siitä on vaikea ponnistella yli.

Ap, olen 42-vuotias ja välit vanhempiini on poikki. Jo lapsesta asti äitini haukkui minua inhottavaksi, sanoi ettei olisi ikinä mua halunnut ja teki minut vain koska isä halusi toisen lapsen. Minua lyötiin, potkittiin, heiteltiin tavaroilla ja kun itkin, sain selkääni. Lopetin aika pienenä lapsena itkemisen. Olin saatanasta siinnyt, kamala äpärä, oksettava ja puistattava. Veljeäni ei arvosteltu samalla tavalla. 

Teininä jäin usein ilman ruokaa, äitini oli puhumatta minulle viikkoja jos tein jotain väärin. Kun hän puhui, hän paasasi monta tuntia kuinka ällöttävä ja inhottava olen. Joskus luulen että hän nautti siitä, koska hymyili puhuessaan. Isä iski nyrkkinsä seinään kasvojeni vierestä ja huusi vihaavansa minua ja haluavansa piestä minut. Monta kertaa hän sanoi että tarvitsen selkäsaunan. Useamman kerran katsoin ladatun kiväärin piippuun. 

Varmasti olin itsekäs teini, mutta teinien pitää ollakin itsekkäitä, ei teinit ole aikuisia. Mutta kaikesta pääsee ylitse, vaikka sitä ei uskoisi. Olen yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa, ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, toisen kerran 19-vuotiaana. Arvet on niistä jääneet, ja näin vanhemmalla iällä en suoranaisesti häpeä mutta joskus mietin että ei olisi kannattanut. 

Aina ei elämä jaa valttikortteja käteen mutta voit itse pelata kätesi paremmaksi, jos odotat ja katsot.  Päätös on toki sinun. Jos nyt päätät katsoa, niin älä nyt ensi joulua vietä vanhemmillasi vaan vietä ystävien kanssa joulua, tai vaikka yksin. Voimia

Olen sanaton tämmöisten kertomusten edessä. Sinä olet ihme selviytyjä, kun olet jaksanut tähänkin asti. Kunnioitusta sinulle ja paljon, paljon parempaa jatkoa ja samoin ap:lle.

Ilahtuu tietenkin. Ei kukaan jaksa jatkuvaa itkua ilman syytä. Vai oletko jo kertonut syyn heille.

Vierailija kirjoitti:

Voi jessus osaa näistä kommenteista. Muutamalle ihmiselle haluaisin sanoa, että jos ihmistä on lytätty lapsuudesta asti, monta vuotta alistavia ja halveksuvia kommentteja, välinpitämättömyyttä ja suoranaista kiusaamista, siitä on vaikea ponnistella yli.

Ap, olen 42-vuotias ja välit vanhempiini on poikki. Jo lapsesta asti äitini haukkui minua inhottavaksi, sanoi ettei olisi ikinä mua halunnut ja teki minut vain koska isä halusi toisen lapsen. Minua lyötiin, potkittiin, heiteltiin tavaroilla ja kun itkin, sain selkääni. Lopetin aika pienenä lapsena itkemisen. Olin saatanasta siinnyt, kamala äpärä, oksettava ja puistattava. Veljeäni ei arvosteltu samalla tavalla. 

Teininä jäin usein ilman ruokaa, äitini oli puhumatta minulle viikkoja jos tein jotain väärin. Kun hän puhui, hän paasasi monta tuntia kuinka ällöttävä ja inhottava olen. Joskus luulen että hän nautti siitä, koska hymyili puhuessaan. Isä iski nyrkkinsä seinään kasvojeni vierestä ja huusi vihaavansa minua ja haluavansa piestä minut. Monta kertaa hän sanoi että tarvitsen selkäsaunan. Useamman kerran katsoin ladatun kiväärin piippuun. 

Varmasti olin itsekäs teini, mutta teinien pitää ollakin itsekkäitä, ei teinit ole aikuisia. Mutta kaikesta pääsee ylitse, vaikka sitä ei uskoisi. Olen yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa, ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, toisen kerran 19-vuotiaana. Arvet on niistä jääneet, ja näin vanhemmalla iällä en suoranaisesti häpeä mutta joskus mietin että ei olisi kannattanut. 

Aina ei elämä jaa valttikortteja käteen mutta voit itse pelata kätesi paremmaksi, jos odotat ja katsot.  Päätös on toki sinun. Jos nyt päätät katsoa, niin älä nyt ensi joulua vietä vanhemmillasi vaan vietä ystävien kanssa joulua, tai vaikka yksin. Voimia

Ei kukaan ole sanonut, että ajattelevat asian olevan helppoa. Päinvastoin ja siltikin se on ainoa tapa. Ponnistella ja taistella itsensä asian yli.

Olet selviytyjä koska siirryit eteenpäin. Koska jos olisit jäänyt siihen olisit varmaan kuollut. Maailmassa on paljon nuoria ja lapsia, joilla on ollut julma kohtalo. Täysin epäreilua heille. Kuten sinullekin.

Mutta mitä te uhrit oikeasti toivotte? Että muut pystyvät taikomaan ihmeitä? Uskotteko johonkon sellaiseen ihmeeseen?