Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lähdössä lenkille, kun kuulin selvästi tyttäreni huutavan läheisen kerrostalon (jossa asuu tytön ystäviä eli tilanne ei ollut mitenkään kummallinen)  pihasta että "äiti, mihin sie nyt menet?" Ääni oli selvästi tyttäreni mutta ketään ei näkynyt ja kun huusin takaisin "Mitä?", vastausta ei tullut, Ymmälläni lähdin lenkille ja kotiin päästyäni kysyin tytöltä  tästä huutelusta, kielsi olleensa edes siinä pihassa ja mieskin vahvisti että tyttö oli koko ajan ollut kotona piirrelen sekä syöden.

Ja tyttö on tosiaan 9v, eli  ääni on jo omanlaisensa sekä tunnistettavissa .

Miksi vastasit lapselle "mitä?", jos selkeästi kuulit hänen huutonsa? Etkö kuullutkaan ihan niin selkeästi?

Minusta on ihan luonnollista kysyä "mitä", kun ääni kuuluu pihasta mutta ketään ei näy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lähdössä lenkille, kun kuulin selvästi tyttäreni huutavan läheisen kerrostalon (jossa asuu tytön ystäviä eli tilanne ei ollut mitenkään kummallinen)  pihasta että "äiti, mihin sie nyt menet?" Ääni oli selvästi tyttäreni mutta ketään ei näkynyt ja kun huusin takaisin "Mitä?", vastausta ei tullut, Ymmälläni lähdin lenkille ja kotiin päästyäni kysyin tytöltä  tästä huutelusta, kielsi olleensa edes siinä pihassa ja mieskin vahvisti että tyttö oli koko ajan ollut kotona piirrelen sekä syöden.

Ja tyttö on tosiaan 9v, eli  ääni on jo omanlaisensa sekä tunnistettavissa .

Miksi vastasit lapselle "mitä?", jos selkeästi kuulit hänen huutonsa? Etkö kuullutkaan ihan niin selkeästi?

Varmaan siksi, että kysymys on outo jos ei ole menossa mihinkään.

Kirjoitin tähän ketjuun noin viikko sitten Arctic Sean tapauksesta. Kerroin että tapaus oli jäänyt kesken selvittää, ei mitkään kaapparit kaappaisi puutavaralastissa olevaa alusta Itämerellä. Kerroin uskovani että kaapparit olivatkin Mossadin agentteja jotka pyrkivät estämään aseiden, kenties ydinmateriaalin salakuljetuksen Israelin verivihollisen Iranin käsiin. Pietarsaaressa säteilymittauksia Arctic Sean laituripaikalla tehnyt palopäällikkö sai Säteilyturvakeskukselta määräyksen lopettaa mittaukset, ym. outoa.

Viestini on nyt hävinnyt, jään mielenkiinnolla seuraamaan häviääkö tämäkin.

Olin lapsena ystäväni suvun omistamalla saarella. Paikka on pieni, keskellä järveä, eikä sinne pysty uimaan kuin korkeintaan veneestä hypätessä. Saarella on vain yksi laituri, johon on suora näkyvyys suurimmalta osalta saarta.

Olimme pelaamassa pesistä pienellä aukealla ystäväni ja hänen serkkujensa kanssa. Vanhin meistä oli silloin muistaakseni neljätoista; teini kumminkin, eli ei ihan täysin kakara kuten itse olin silloin.

Pesistä pelatessa pallo lensi metsikköön, jonne juoksin sitä hakemaan. Olin valmistautunut rämpimään mättäällä etsimässä palloa, mutta siellä metsissä seisoikin noin 10-vuotias poika. Muistan hänet todella selvästi. Hänellä oli päällään sininen paita, likaiset farkku shortsit ja kumisaappaat. Pojalla oli myös kiharainen musta tukka ja ruskeat silmät. Ei siis ihan tavallisin suomalainen yhdistelmä. En osannut häkeltyä hänestä, vaikkakin hiukan säikähdin. Saarella tuli ja meni ystäväni sukulaislapsia, eikä ollut lainkaan erikoista että minulle täysin vieras ihminen tupsahti paikalle.

Tuo poika ojensi minulle pallon, ja toivotti onnea peliin. Vaihdoin hänen kanssaan pari lausetta, kunnes nimeni alettiin huutaa vimmatusti. Palasin aukelle, ja poika katosi metsikköön. Ystäväni ja hänen serkkunsa tulivat suunapäänä kyselemään, että kenen ihmeen kanssa juttelin, ja kuinka he eivät todellakaan tunnistaneet kyseistä poikaa. Kaikki meistä kahdeksasta näki hänet. Yksi serkuista paineli talolla kertomaan vieraasta saarella ja me muut ryntäsimme metsikköön ja siitä rantaan etsimään tuota poikaa. Ketään ei löytynyt, ei saarelta eikä vedestä.

Myöhemmin kuulin, että sama poika oli nähty saarella aiemmikin. Kukaan ei tiennyt kuka hän oli, tai mistä hän tuli. Ei ollut lähisaarilta. Juttu on jäänyt vaivaamaan, eikä ystävänikään ole keksinyt sille selitystä. En muista mitä puhuimme, mutta ulkonäön muistan selvästi. Taitaa tuo poika jäädä ikuiseksi mysteeriksi.

Mitä tapahtui perjantain ja lauantain välisenä yönä. Meninkö puhumaan yli kaikkien hyvien tapojeni ja veetuilinko myös. Mitä oikein tapahtui, sillä mielikuvani on aika omituinen siltä kohden. Anteeksi jos loukkasin tai tein jotain muuta huonoa, en oikeasti tarkoita olla inhottava.

Vierailija kirjoitti:

Se syy,jonka vuoksi jouduin 9-vuotiaana vanhempien ja sisarusten ns.sylkykupiksi ilman omaa syytä koko elämäni ajaksi.

Edellinen tapaus sattui 60-luvun puolessavälin.Laulussa sanotaan,"en päivääkään vaihtaisi pois."Varmasti vaihtaisin jok'ikisen,jos se olisi mahdollista,jäi niin ikävät jäljet sieluun,eräitten aikaansaannoksina.

Vierailija kirjoitti:

Mua on jäänyt vaivaamaan se, kun joulukuussa 2015 kävin työhaastattelussa, ja tämä henkilö kehui, kuinka olen just sopiva siihen työhön ja cv on hyvä ja just minun kaltaisteni tyyppiä he ovat etsineet jne ja hän lupasi ottaa minuun myöhemmin yhteyttä, kun heillä on tarjota työtä. Sitten kuitenkaan en enää koskaan saanut mitään yhteydenottoa sieltä päin, ka kun itse otin yhteyttä häneen kysyäkseni, joko heillä olisi tarjota työtä, niin ei kuulemma ollut, edes 8kk työhaastattelun jälkeenkään. Sitten jälkikäteen kuulin, että hän oli kyllä palkannut uusia työntekijöitä, eli suoraan sanottuna varmaankin valehdellut minulle päin naamaa.

Minulle on tapahtunut ihan sama juttu, mutta 90-luvun alussa. Olin ihan varma, että saan sen työn, koska haastattelu meni hyvin, ja olin juuri se henkilö, jota he hakivat. 

Firmasta ei kuitenkaan kuulunut mitään sen jälkeen. Silloin harmitti, mutta myöhemmin olen tajunnut, että hain töitä juuri pahimpaan lama-aikaan, jolloin sopivia ja päteviä hakijoita oli pilvin pimein. Luultavasti tuohonkin työpaikkaan valittiin joku suhteilla, niin kuin monessa työpaikassa on tapana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä oli kaksi koiraa, jotka jäi isällemme, kun me lapset muutettiin pois kotoa. Myöhemmin isä tapasi naisen, joka muutti hänen luokseen. Koirat oli isälleni tosi tärkeitä, mutta nainen inhosi niitä, vaikka esitti, että ne on ok. Naista harmitti kovasti, kun isäni ei päässyt reissaamaan koirien takia ja hän ei tykännyt, kun niistä lähti karvoja ym.

Naisen asuttua muutaman kuukauden samassa taloudessa, molemmat koirat alkoi oireilla. Koiria käytettiin monta kertaa eläinlääkärissä ja tutkittiin tosi paljon. Eläinlääkäri ei löytänyt syytä oireille ja oksentelu & ripulointi vain jatkui. :,-( Lopulta koirat päädyttiin lopettamaan, koska parantumisesta ei ollut enää toivoa ja ikääkin niillä jo oli.

Oireilun syy on vaivannut minua vuosikaudet... Syksyllä lopettamisen jälkeen haravoin heidän pihaa ja löysin sieltä pillerin. Pillerissä oli merkintä, jonka mukaan se olisi lääke nimeltä Salazopyrin, jota käytetään mm. nivelreumaan ja jonka haittavaikutuksena voi olla vatsatulehdukset... Väkisinkin mieleeni tuli, että ei kai vain isäni naisystävä ollut syöttänyt sitä koirille?

Haravoinnin jälkeen juotiin kahvit ja otin puheeksi muina miehinä ketään syyttelemättä, että löysin sellaisen pihasta. Ihan vain totesin, että löysinpäs muuten kumman pillerin pihasta, mistähän se on tullut ja mikähän mahtaa olla. En edes puhunut koirista mitään. Nainen alkoi kovaan ääneen vaahtoamaan, että hänen se ei ainakaan ole! En ollut edes niin väittänyt. Jotenkin tuo vaahtoaminen vahvisti epäilyni.

Myöhemmin he erosivatkin ja isäni kertoi, että oli ollut tosi onneton naisen kanssa. Ihan tossun alla kuulemma naapuridenkin mukaan. Nainen oli kova päällepäsmäri ja halusi määrätä kaikesta.

Mitä mieltä olette? Olenko ihan vainoharhainen, kun epäilen, että olisiko nainen saattanut myrkyttää koirat tahallaan?

Aivan mahdollista että on myrkyttänyt koirat. Jotenkin epäilyttää että ei kuitenkaan tuolla lääkkeellä jota Google kertoo käytettävän myös koiriin ja kissoihin, eli ei ole kovinkaan vaarallinen.

Kyseinen lääke on useimmiten haitaton, mutta ne jotka saavat siitä haittoja, kärsivät usein juurikin jatkuvasta ripulista ja pahoinvoinnista, suolisto menee todella huonoon kuntoon ja mikään ei pysy sisällä. Joten koirien oireilu kylläkin täsmäisi.

Toisaalta kyseessä ei ole mikään maailman harvinaisin lääke ja tietysti vaikkapa linnut ovat voineet sen pihalle kantaa, mutta olisin kyllä itsekin tuossa tilanteessa taipuvainen kallistumaan myrkytysteorian puoleen.

Tämä on erittäin mielenkiintoinen vistiketju.

Olen lukenut vasta reilu 400 ensimmäistä.

Kerron teille nyt sellaiset, jotka ovat mieltäni jääneet kaivelemaan. Erikoiset asiat, joista en ole kertonut kellekään.

Konfirmaatiopäivänäni kirkossa, konfirmaation jälkeen kun oli tungos ja hälinä, kaikki etsivät omia sukulaisiaan, sukulaiset ripoilapsiaan kuvattavaksi, tuli eräs nainen luokseni ja kysyi minulta "oletko Xxx" vastasin olevani, hän ojensi minulle punaisen ruusun ja katosi. Katosi. Kokonaan. Kuka hän oli? Mistä hän tiesi minut, miksi hän toi minulle ruusun? Minne hän hävisi?

Tästä kysyin äidiltäni, kuka nainen olisi voinut olla, mutta äitini ei osannut yhtään sanoa..

Tämä on kiusannut minua jo yli 20 vuotta.

Toinen tapaus.

Isäni kuoli yksin kotonaan. Entinen alkoholisti, hieman erakoitunut. Emme juuri olleet tekemisissä. Hänet haudattiin pienin hautajaisin, muistitilaisuus pidettiin sairaalan kappelissa koska hän ei kuulunut kirkkoon.

Kappelista hänen ruumistaan lähdettiin kuljettamaan tuhkattavaksi. Lähdimme kappelilta ruumisauton jälkeen, emme kuitenkaan saattaneet tuhkauspaikalle. Tämä päätös hieman kaiveli minua jo autoon istuessamme (päätös oli minun) . Kappelin vieressä sairaalan lähellä oli työmaa, liikennevaloihin pysähtyessämme työmaalla seisoi mies, joka poltti tupakkaa ja nojaili johonkin, lapioon? Tuo mies katsoi suoraan minua ja minä häntä. Hän oli isäni. Selkeästi isäni, noin 20 vuotta sitten. Välimatka oli noin 10 metriä, näin hänet selkeästi noin viiden - kymmenen sekunnin ajan. Katsoi minua ja hymyili. Siinä samassa valot vaihtuivat ja jatkoimme matkaa. Äitini istui takapenkillä, en kysynyt häneltä, olisiko sattunut näkemään saman.

Olen kokenut monia asioita, joita voisi yliluonnollisiksi sanoa. Vuosia asuin omakotitalossa, jossa selkeästi kummitteli. Talossa asui hyvä, lämmin naispuolinen henki. Asuu varmasti vieläkin, muutimme sieltä 10 vuotta sitten pois, lapsemme muistelevat kotikummitusta vieläkin. Niistä ajoista voisi kirjoittaa vaikka kirjan.

EvaM kirjoitti:

Tämä on erittäin mielenkiintoinen vistiketju.

Olen lukenut vasta reilu 400 ensimmäistä.

Kerron teille nyt sellaiset, jotka ovat mieltäni jääneet kaivelemaan. Erikoiset asiat, joista en ole kertonut kellekään.

Konfirmaatiopäivänäni kirkossa, konfirmaation jälkeen kun oli tungos ja hälinä, kaikki etsivät omia sukulaisiaan, sukulaiset ripoilapsiaan kuvattavaksi, tuli eräs nainen luokseni ja kysyi minulta "oletko Xxx" vastasin olevani, hän ojensi minulle punaisen ruusun ja katosi. Katosi. Kokonaan. Kuka hän oli? Mistä hän tiesi minut, miksi hän toi minulle ruusun? Minne hän hävisi?

Tästä kysyin äidiltäni, kuka nainen olisi voinut olla, mutta äitini ei osannut yhtään sanoa..

Tämä on kiusannut minua jo yli 20 vuotta.

Toinen tapaus.

Isäni kuoli yksin kotonaan. Entinen alkoholisti, hieman erakoitunut. Emme juuri olleet tekemisissä. Hänet haudattiin pienin hautajaisin, muistitilaisuus pidettiin sairaalan kappelissa koska hän ei kuulunut kirkkoon.

Kappelista hänen ruumistaan lähdettiin kuljettamaan tuhkattavaksi. Lähdimme kappelilta ruumisauton jälkeen, emme kuitenkaan saattaneet tuhkauspaikalle. Tämä päätös hieman kaiveli minua jo autoon istuessamme (päätös oli minun) . Kappelin vieressä sairaalan lähellä oli työmaa, liikennevaloihin pysähtyessämme työmaalla seisoi mies, joka poltti tupakkaa ja nojaili johonkin, lapioon? Tuo mies katsoi suoraan minua ja minä häntä. Hän oli isäni. Selkeästi isäni, noin 20 vuotta sitten. Välimatka oli noin 10 metriä, näin hänet selkeästi noin viiden - kymmenen sekunnin ajan. Katsoi minua ja hymyili. Siinä samassa valot vaihtuivat ja jatkoimme matkaa. Äitini istui takapenkillä, en kysynyt häneltä, olisiko sattunut näkemään saman.

Olen kokenut monia asioita, joita voisi yliluonnollisiksi sanoa. Vuosia asuin omakotitalossa, jossa selkeästi kummitteli. Talossa asui hyvä, lämmin naispuolinen henki. Asuu varmasti vieläkin, muutimme sieltä 10 vuotta sitten pois, lapsemme muistelevat kotikummitusta vieläkin. Niistä ajoista voisi kirjoittaa vaikka kirjan.

kerro ihmeessä lisää kotikummituksesta. 

EvaM kirjoitti:

Tämä on erittäin mielenkiintoinen vistiketju.

Olen lukenut vasta reilu 400 ensimmäistä.

Kerron teille nyt sellaiset, jotka ovat mieltäni jääneet kaivelemaan. Erikoiset asiat, joista en ole kertonut kellekään.

Konfirmaatiopäivänäni kirkossa, konfirmaation jälkeen kun oli tungos ja hälinä, kaikki etsivät omia sukulaisiaan, sukulaiset ripoilapsiaan kuvattavaksi, tuli eräs nainen luokseni ja kysyi minulta "oletko Xxx" vastasin olevani, hän ojensi minulle punaisen ruusun ja katosi. Katosi. Kokonaan. Kuka hän oli? Mistä hän tiesi minut, miksi hän toi minulle ruusun? Minne hän hävisi?

Tästä kysyin äidiltäni, kuka nainen olisi voinut olla, mutta äitini ei osannut yhtään sanoa..

Tämä on kiusannut minua jo yli 20 vuotta.

Toinen tapaus.

Isäni kuoli yksin kotonaan. Entinen alkoholisti, hieman erakoitunut. Emme juuri olleet tekemisissä. Hänet haudattiin pienin hautajaisin, muistitilaisuus pidettiin sairaalan kappelissa koska hän ei kuulunut kirkkoon.

Kappelista hänen ruumistaan lähdettiin kuljettamaan tuhkattavaksi. Lähdimme kappelilta ruumisauton jälkeen, emme kuitenkaan saattaneet tuhkauspaikalle. Tämä päätös hieman kaiveli minua jo autoon istuessamme (päätös oli minun) . Kappelin vieressä sairaalan lähellä oli työmaa, liikennevaloihin pysähtyessämme työmaalla seisoi mies, joka poltti tupakkaa ja nojaili johonkin, lapioon? Tuo mies katsoi suoraan minua ja minä häntä. Hän oli isäni. Selkeästi isäni, noin 20 vuotta sitten. Välimatka oli noin 10 metriä, näin hänet selkeästi noin viiden - kymmenen sekunnin ajan. Katsoi minua ja hymyili. Siinä samassa valot vaihtuivat ja jatkoimme matkaa. Äitini istui takapenkillä, en kysynyt häneltä, olisiko sattunut näkemään saman.

Olen kokenut monia asioita, joita voisi yliluonnollisiksi sanoa. Vuosia asuin omakotitalossa, jossa selkeästi kummitteli. Talossa asui hyvä, lämmin naispuolinen henki. Asuu varmasti vieläkin, muutimme sieltä 10 vuotta sitten pois, lapsemme muistelevat kotikummitusta vieläkin. Niistä ajoista voisi kirjoittaa vaikka kirjan.

Tuosta konfirmaatiokeissistä tuli mieleen: oliko sinulla läheisiä ystäviä/joitain hyviä kavereita samalla kertaa konfirmoitavana? Mietin vain, että olisikohan jonkun kaverin äiti tmv. halunnut tuoda ruusun sinullekin :) 

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena ystäväni suvun omistamalla saarella. Paikka on pieni, keskellä järveä, eikä sinne pysty uimaan kuin korkeintaan veneestä hypätessä. Saarella on vain yksi laituri, johon on suora näkyvyys suurimmalta osalta saarta.

Olimme pelaamassa pesistä pienellä aukealla ystäväni ja hänen serkkujensa kanssa. Vanhin meistä oli silloin muistaakseni neljätoista; teini kumminkin, eli ei ihan täysin kakara kuten itse olin silloin.

Pesistä pelatessa pallo lensi metsikköön, jonne juoksin sitä hakemaan. Olin valmistautunut rämpimään mättäällä etsimässä palloa, mutta siellä metsissä seisoikin noin 10-vuotias poika. Muistan hänet todella selvästi. Hänellä oli päällään sininen paita, likaiset farkku shortsit ja kumisaappaat. Pojalla oli myös kiharainen musta tukka ja ruskeat silmät. Ei siis ihan tavallisin suomalainen yhdistelmä. En osannut häkeltyä hänestä, vaikkakin hiukan säikähdin. Saarella tuli ja meni ystäväni sukulaislapsia, eikä ollut lainkaan erikoista että minulle täysin vieras ihminen tupsahti paikalle.

Tuo poika ojensi minulle pallon, ja toivotti onnea peliin. Vaihdoin hänen kanssaan pari lausetta, kunnes nimeni alettiin huutaa vimmatusti. Palasin aukelle, ja poika katosi metsikköön. Ystäväni ja hänen serkkunsa tulivat suunapäänä kyselemään, että kenen ihmeen kanssa juttelin, ja kuinka he eivät todellakaan tunnistaneet kyseistä poikaa. Kaikki meistä kahdeksasta näki hänet. Yksi serkuista paineli talolla kertomaan vieraasta saarella ja me muut ryntäsimme metsikköön ja siitä rantaan etsimään tuota poikaa. Ketään ei löytynyt, ei saarelta eikä vedestä.

Myöhemmin kuulin, että sama poika oli nähty saarella aiemmikin. Kukaan ei tiennyt kuka hän oli, tai mistä hän tuli. Ei ollut lähisaarilta. Juttu on jäänyt vaivaamaan, eikä ystävänikään ole keksinyt sille selitystä. En muista mitä puhuimme, mutta ulkonäön muistan selvästi. Taitaa tuo poika jäädä ikuiseksi mysteeriksi.

Kuinka tuo voi olla mahdollista? Onko ihan totta toi tarina??? Tosi outoa??

Jos se ruusun antaja oli biologinen äitisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se syy,jonka vuoksi jouduin 9-vuotiaana vanhempien ja sisarusten ns.sylkykupiksi ilman omaa syytä koko elämäni ajaksi.

Edellinen tapaus sattui 60-luvun puolessavälin.Laulussa sanotaan,"en päivääkään vaihtaisi pois."Varmasti vaihtaisin jok'ikisen,jos se olisi mahdollista,jäi niin ikävät jäljet sieluun,eräitten aikaansaannoksina.

Olen lukenut viestejäsi tässä ketjussa, ja mulla tuli niiden pohjalta mieleen että onkohan jommallakummalla tai jopa molemmilla vanhemmistasi voinut olla jonkin sortin persoonallisuushäiriö. Sellaisissa perheissä käy joskus niin, että yhdestä lapsesta tehdään ns. syntipukki, jonka niskaan kaadetaan kaikki loka ja jota myös usein rankaistaan kohtuuttomasti.

Tällaisen kohtelun uhriksi joutunut ihminen saattaa kantaa pitkään tunnetta siitä, että on viallinen, hirveän huono-onninen tai jotenkin muiden ihmisten silmissä negatiivisella tavalla peruuttamattomasti "merkitty". Syy on kuitenkin ollut täysin vanhemmissasi. Voimia Sinulle. 

Kiitos.Pahanmielen ja -muiston vuoksi mainitsin vanhemmilleni asian oikaisusta.Vanhemmat ryhtyi uhkailemaan,jos turpasi ei pysy asiasta kiinni niin jätetään perinnöttömäksi.Aikanaan se sitten kävikin niin,sisarukset saivat maat ja mannut.Luulin saavani edes rakennustontin,mut ei.

Tämä ei ole mikään kummallinen juttu, mutta olen silti jäänyt miettimään.

Kävin yhdeksännen luokan täysin uudessa koulussa. Edellisessä koulussa mua oli kiusattu ja olin tästä syystä todella ujo ja hiljainen. Jäin uudessa koulussa myös porukan ulkopuolelle, vaikka varsinaisesti mitään kiusaamista ei enää ollut. Ensimmäisellä musiikin tunnilla kerrottiin, että kaikkien on tehtävä esitelmä ja koe, muuten ei pääse läpi. Oltiin syyskuun lopussa ja oli mun vuoro pitää esitelmä. Aloin lintsaamaan enkä mennyt tunneille moneen viikkoon. Musiikkia oli siis kerran viikossa. Wilmassa oli jotain 7-8 poissaolomerkintää ennen joulua. Joulun jälkeen tulin kipeäksi ja edelleen lintsasin tunneilta. Lopulta hiihtolomien jälkeen uskaltauduin tunnille niin opettaja oli kuin mua ei olisi. Piti nimenhuutoa listalta, mutta mun nimeä ei ollut siellä. Olin ihan hämilläni, mutta en uskaltanut tehdä mitään. Sen jälkeen olin tunneilla ja loppukeväästä olin kipeenä. Kun menin vikoille tunneille muut saivat kokeita takaisin. Mä en koska en ollut kokeessa tai ees tiennyt milloin se on. Muistan vaan, että jännitin koko aika koska joku ilmottaa etten pääse läpi liiallisten poissaolojen takia. Todistuksessa mua odotti yllätys, sain musiikin numeroksi seiskan. Koulussa oli tarkka kuri poissaolojen suhteen ja jotain toista oppilasta uhkasi ehdot jos ei tee rästikokeita. Miksi mulla ei kukaan sanonut mitään? Miksi olin lintsailujen jälkee kuin ilmaa? Katsoiko opettaja kaikki läpi sormien?

Mun vanhemmat ei käyttänyt Wilmaa, joten he eivät tienneet. Osallistuin muiden aineiden tunneille. Musiikkia oli perjantain iltapäivästä ja sopivasti hävisin aina ennen sitä viikonlopun viettoon..

Miten hän kykeni siihen? kirjoitti:

Eräs jo kuollut sukulainen oli jonkinlainen mysteeri eläessään. Hän oli kehitysvammainen, ei osannut pitää huolta itsestään kunnolla eikä osannut lukea, kirjoittaa, ei oppinut tuntemaan kelloa, rahan arvoa, viikonpäiviä, kuukausia tms. Hän oli siis aikuisenakin melko pienen lapsen tasolla henkisesti, mutta hänellä oli kummallinen kyky osata laskea päässään vaikeita laskutehtäviä erittäin nopeasti. Jos häneltä kysyi vaikka, että paljonko on 14 kertaa 32, niin hän oli hiljaa ehkä noin puoli minuuttia ja sitten kertoi oikean vastauksen. Kun sitten kysyit häneltä, että miten hän osaa ratkaista tuollaisen asian mielessään, niin hän vastasi, että "En tiedä" tai "Se on minun päässäni". Valitettavasti hän kuoli vain vähän yli 20-vuotiaana melko pian sen jälkeen kun tämä kyky huomattiin. Vaikka hän osasi siis laskea tuollaisia laskutehtäviä mielessään, niin hän ei kuitenkaan ymmärtänyt matematiikan alkeista mitään eikä osannut esimerkiksi kertoa, että onko luku 10 isompi vai pienempi kuin luku 5. Kun hän laski jotain laskua mielessään, niin hänestä näki, että hän oli erittäin keskittynyt ja hän jollain ihmeellisellä tapaa ratkaisi tehtävää mielessään.

autistinen

Teininä oltiin serkun kanssa viikko yötä meidän edesmenneen mummon kodissa(kotia ei myyty, sillä eräs tätimme kävi enemmän maalla ja majoittui kyseisessä talossa). Enomme ja muut olivat sitten keskenään viiden kilometrin päässä sijaitsevassa mökissä.

No siinä sitten vietettiin aikaa, käytiin kaupassa, kirjastossa ja uimassa. Ilta tuli ja katottiin tv:tä. Siinä kello 00:00 aikoihin ovikelloa soitti joku, ei menty avaamaan. Sama soitto toistui uudestaan ja uudestaan, väliä aina joku 15 min. Soittelu oli aika karmivaa, sillä kyseessä oli/on vain muutaman tuhannen ihmisen paikkakunta. Eikä me edes tunnettu sieltä ketään. Me kyllä salatupakoitiin, eli oliskohan mummollamme mennyt siihen hermo :D

Toiset mieltä vaivaavat tapahtumat liittyvät ihmisten näkemiseen. Mulla oli anoreksia viitisen vuotta sitten. Usein kun liikuin kaupungilla, näin mustiin pukeutuneen todella laihan tytön. Kerran esimerkiksi hän istui minua vastapäätä metrossa ja kerran kävin hakemassa kahvin ja kukas muukaan kuin hän oli kassalla minua palvelemassa,. Nykyään olen terve, enkä sen koommin ole häntä nähnyt.

Kolmas tapaus: mulla on sellanen henkilö, joka on jäänyt mieleen pyörimään "the one that got away". Oon siis parisuhteessa, ollut jo pitkään. Asuttiin ennen yhdessä toisessa paikassa kuin nyt. Kerran näin tän tyypin bussipysäkillä, kävi ilmi et on ollut jo jonkin aikaa kotini lähellä töissä. Nykyään ollaan muutettu ja oon tässä kodin lähistöllä töissä. Kerran olin töissä ja iltavuoro oli loppumaisillaan, kukas samassa hyllyvälissä onkaan ja samaan aikaan mieheni kävelee kaupan käytävällä(tuli mua vastaan töihin). Jännä sattuma et nää kaks sattu samaan paikkaan, samaan aikaan.

Toinen kerta sit kun näin tän tyypin, me ajettiin kauppaan autolla. Kukas siinä kävelee, ylittää suojatietä. En tiedä huomasiko meidät, en jostain syystä uskaltanut katsoa päinkään. Oli pakko katsoa facebookista, et asuuko täällä päin. No asuuhan hän, eli en oo nähnyt omiani. Nää kaksi kertaa siis on olleet ainoat kerrat, kun oon tän henkilön nähnyt. Ja aina mieheni on ollut siinä mukana.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole mikään kummallinen juttu, mutta olen silti jäänyt miettimään.

Kävin yhdeksännen luokan täysin uudessa koulussa. Edellisessä koulussa mua oli kiusattu ja olin tästä syystä todella ujo ja hiljainen. Jäin uudessa koulussa myös porukan ulkopuolelle, vaikka varsinaisesti mitään kiusaamista ei enää ollut. Ensimmäisellä musiikin tunnilla kerrottiin, että kaikkien on tehtävä esitelmä ja koe, muuten ei pääse läpi. Oltiin syyskuun lopussa ja oli mun vuoro pitää esitelmä. Aloin lintsaamaan enkä mennyt tunneille moneen viikkoon. Musiikkia oli siis kerran viikossa. Wilmassa oli jotain 7-8 poissaolomerkintää ennen joulua. Joulun jälkeen tulin kipeäksi ja edelleen lintsasin tunneilta. Lopulta hiihtolomien jälkeen uskaltauduin tunnille niin opettaja oli kuin mua ei olisi. Piti nimenhuutoa listalta, mutta mun nimeä ei ollut siellä. Olin ihan hämilläni, mutta en uskaltanut tehdä mitään. Sen jälkeen olin tunneilla ja loppukeväästä olin kipeenä. Kun menin vikoille tunneille muut saivat kokeita takaisin. Mä en koska en ollut kokeessa tai ees tiennyt milloin se on. Muistan vaan, että jännitin koko aika koska joku ilmottaa etten pääse läpi liiallisten poissaolojen takia. Todistuksessa mua odotti yllätys, sain musiikin numeroksi seiskan. Koulussa oli tarkka kuri poissaolojen suhteen ja jotain toista oppilasta uhkasi ehdot jos ei tee rästikokeita. Miksi mulla ei kukaan sanonut mitään? Miksi olin lintsailujen jälkee kuin ilmaa? Katsoiko opettaja kaikki läpi sormien?

Mun vanhemmat ei käyttänyt Wilmaa, joten he eivät tienneet. Osallistuin muiden aineiden tunneille. Musiikkia oli perjantain iltapäivästä ja sopivasti hävisin aina ennen sitä viikonlopun viettoon..

Jospa musiikinopettaja olikin viisas ja näki tilanteesi eikä halunnut kiusata sinua. Opettajat ovat myös voineet puhua asiasta keskenään. Todennäköisesti olet muillakin tunneilla ollut syrjäänvetäytyvä.

Vierailija kirjoitti:

Miten hän kykeni siihen? kirjoitti:

Eräs jo kuollut sukulainen oli jonkinlainen mysteeri eläessään. Hän oli kehitysvammainen, ei osannut pitää huolta itsestään kunnolla eikä osannut lukea, kirjoittaa, ei oppinut tuntemaan kelloa, rahan arvoa, viikonpäiviä, kuukausia tms. Hän oli siis aikuisenakin melko pienen lapsen tasolla henkisesti, mutta hänellä oli kummallinen kyky osata laskea päässään vaikeita laskutehtäviä erittäin nopeasti. Jos häneltä kysyi vaikka, että paljonko on 14 kertaa 32, niin hän oli hiljaa ehkä noin puoli minuuttia ja sitten kertoi oikean vastauksen. Kun sitten kysyit häneltä, että miten hän osaa ratkaista tuollaisen asian mielessään, niin hän vastasi, että "En tiedä" tai "Se on minun päässäni". Valitettavasti hän kuoli vain vähän yli 20-vuotiaana melko pian sen jälkeen kun tämä kyky huomattiin. Vaikka hän osasi siis laskea tuollaisia laskutehtäviä mielessään, niin hän ei kuitenkaan ymmärtänyt matematiikan alkeista mitään eikä osannut esimerkiksi kertoa, että onko luku 10 isompi vai pienempi kuin luku 5. Kun hän laski jotain laskua mielessään, niin hänestä näki, että hän oli erittäin keskittynyt ja hän jollain ihmeellisellä tapaa ratkaisi tehtävää mielessään.

 

autistinen

Ei hän ollut autistinen vaan kehitysvammainen. Autismi ja kehitysvamma ovat kaksi eri asiaa.

Tuon viestin kirjoittaja. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten hän kykeni siihen? kirjoitti:

Eräs jo kuollut sukulainen oli jonkinlainen mysteeri eläessään. Hän oli kehitysvammainen, ei osannut pitää huolta itsestään kunnolla eikä osannut lukea, kirjoittaa, ei oppinut tuntemaan kelloa, rahan arvoa, viikonpäiviä, kuukausia tms. Hän oli siis aikuisenakin melko pienen lapsen tasolla henkisesti, mutta hänellä oli kummallinen kyky osata laskea päässään vaikeita laskutehtäviä erittäin nopeasti. Jos häneltä kysyi vaikka, että paljonko on 14 kertaa 32, niin hän oli hiljaa ehkä noin puoli minuuttia ja sitten kertoi oikean vastauksen. Kun sitten kysyit häneltä, että miten hän osaa ratkaista tuollaisen asian mielessään, niin hän vastasi, että "En tiedä" tai "Se on minun päässäni". Valitettavasti hän kuoli vain vähän yli 20-vuotiaana melko pian sen jälkeen kun tämä kyky huomattiin. Vaikka hän osasi siis laskea tuollaisia laskutehtäviä mielessään, niin hän ei kuitenkaan ymmärtänyt matematiikan alkeista mitään eikä osannut esimerkiksi kertoa, että onko luku 10 isompi vai pienempi kuin luku 5. Kun hän laski jotain laskua mielessään, niin hänestä näki, että hän oli erittäin keskittynyt ja hän jollain ihmeellisellä tapaa ratkaisi tehtävää mielessään.

 

autistinen

Ei hän ollut autistinen vaan kehitysvammainen. Autismi ja kehitysvamma ovat kaksi eri asiaa.

Tämä tuli itsellekin mieleen. Autismi ja kehitysvamma eivät sulje toisiaan pois. Todennäköistä, että autistinen on myös kehitysvammainen.