Surullisin / epämukavin joulumuisto

Erään minulle tärkeän sukulaistädin kuolema jouluaattona. Olin 15-vuotias. Hän oli tulossa meille viettämään jouluaattoa, kuten joka vuosi. Taksilla oli tarkoitus tulla. Rupesimme ihmettelemään missä hän viipyy. Kotinumero ei vastannut (silloin ei ollut kännyköitä). Odotimme tunnin, ja toisenkin. Vanhempani soittivat taksikeskukseen, josta ei annettu tietoja. Sitten alkoi soittelu sairaaloihin. Lopulta selvisi, että tämä sukulaisnainen oli saanut sydänkohtauksen omalle kotiovelleen ja taksikuski oli hänet siitä löytänyt. Meillä oli perheessä silloin pieniä lapsia, joiden takia "vedettiin" se joulu läpi niin normaalisti kuin pystyttiin. Itsekin itkin vasta illalla, kun olin nukkumaan menossa.

Muutama päivä myöhemmin saimme hänen meille laittamansa lahjat. Tuntui hirveän väärältä ja surulliselta ottaa ne vastaan. Joitain jouluja meni tämän jälkeenkin hieman surullisissa merkeissä, mutta nyt tuosta on jo yli 20 vuotta aikaa.

Joskus alle 10-vuotiaana oksennustauti alkoi aattoaamuna. Kaikki ihanat jouluherkut jäi syömättä ja joulujutut tekemättä kun makasin ämpäri vieressäni sängyssä tai sohvalla. Lahjat jaksoin avata vasta joulun jälkeen eikä se tuntunut silloin oikein miltään.

Yleisesti lapsuuden joulujen tunnelma oli kireähkö. Pahinta oli katsoa äidin stressaamista jouluvalmisteluista ja hullua siivoamista joulun takia. En vieläkään ymmärrä, miksi siitä kodista pitää ottaa niin helvetillinen stressi, kun oman perheen lisäksi kotona käy korkeintaan isovanhemmat.

Jouluaattona piti elää jonkin käsikirjoituksen mukaan ja lapset eivät saaneet olla sellaisia kuin olivat, vaan piti näytellä jotakin kunnollisen ja täydellisen lapsen roolia. Joulurauhan julistuksen jälkeen ei saanut korottaa ääntä tai tapella, joka sinänsä on todella hieno sääntö. Me kovaääniset ja tempperamenttiset lapset käytännössä jouduimme joko olemaan hiljaa tai keskustelemaan normaalia puheääntä hiljemmalla äänellä, muuten tuli huudot vanhemmilta. Isoveljeni kiusasi sekä pompotteli minua ja toista veljeäni koko joulun ajan, mutta meille nuoremmille taisi tulla useammin huudot sen takia. Jos jostakin asiasta antoi kritiikkiä tai valitti, tuli taas huutoa vanhemmilta. Joulupöydässä valitettiin, jos kaikkea ei maistanut, syönyt riittävästi tai jos ei jaksanutkaan syödä lautasta tyhjäksi. Niin tai näin, aina teimme jotain väärin. Koko kamaluus huipentui lahjojen jakoon, josta paljastui paljon turhaa ja nekin toiveet, mitä oli esittänyt, oli toteutettu vähän sinne päin. Tietenkin piti kiittää ja jos mielensä pahoitti, taas huudettiin.

Tämän tunnelman takia vihaan nykyisin joulua, sillä koen sen täysin teennäiseksi juhlaksi. Toivottavasti muissa perheissä osataan ottaa rennosti, ei stressata lopputuloksen kannalta olemattomista asioista ja nautitaan siitä joulusta. Aikataulut ja käsikirjoitukset pilaa juhlafiiliksen täysin.

Muuten kaikki elämäni joulut ovat olleet onnistuneita paitsi yksi, sekin toki pientä joihinkin täällä oleviin tarinoihin verrattuna. Maailman rakkain 15v koiramme meni juuri joulun alla huonoon kuntoon mutta ajattelimme että hän selviäisi joulun yli. Aattoaamuna kunto romahti täysin ja koira selkeästi kärsi joten hänet oli pakko viedä lopetettavaksi. Ei mikään paras muisto itkeä jouluna keittiön lattialla rakas koira viimeistä kertaa sylissään. Olin tuolloin kuitenkin jo 14, joten ei ole mitään traumoja tästä jäänyt, oli oikea päätös päästää toinen kärsimyksistään.

Ei tämä minun ikävin joulumuisto kyllä ikävyydessään ole mitään kun noihin muihin vertaa. Olisin tietysti voinut korostaa tässä, että oli minunkin isäni kännissä (olihan se), mutta onneksi tolpillaan kuitenkin. Mutta ikävin muisto, joka vesitti koko joulun idean, oli se kun äitini jätti joululahjat paketoimatta. Kuulostaa naurettavalle, tiedän! Olin muistaakseni jo 12-13-vuotias. Häilyin siinä rajamailla joulun "jännittävyyden" ja tärkeyden kanssa. Kun lahjojen aika tuli, äitini vain sanoi, että hae lahjat vaatehuoneesta. Lahjat oli laitettu yhteen keltaiseen pahvilaatikkoon (sellaiseen jota yleisesti käytettiin 70-80-luvuilla säilytyslaatikkoina) eikä niitä ollut paketoitu lainkaan. Se epäjoulumainen tunne ja pettymys mikä mulle tuli muistuu vieläkin mieleen! Joten, nyt kun ostan omille lapsilleni lahjoja, voitte olla varma, että heidän lahjat on paketoitu ja huolella!

Joulupukki. Kaunis ajatus lapsia kohtaan mutta kun joulupukilla oli nuhjuiset tummat housut ja joku sininen nuhjuinen takki sekä pahvinen pukkinaamari...näytti ihan pultsarilta niin minä ainakin pelästyin ja juoksin karkuun. Ei tullut enää pukkia.

Mulla on ollut hyvä lapsuus ja vanhempien avioliitto, ei sen traagisempaa luvassa.

Mutta se ärsytti penskana joka ikinen joulu, kun meillä kotona oli joku idioottimainen sääntö että "suotakoon joulurauha kaikille" ja ehkä joskus 27. päivä sai tavata taas kavereita. Ihan fine jos aatto ollaan yhdessä kotona mutta olis se ollut mukava päästä aiemmin kavereiden kanssa leikkimään ja ihmettelemään kunkin lahjoja.

Humalainen tilauspukki joka tilattiin pienten sisarusteni takia. Itse olin jo melko kehittynyt 12-vuotiaaksi. Pukki otti väkisin syliinsä ja kosketteli rintojani. Supisi korvaani että mitäs se täältä oikein löytyykään, sinähän taidat olla jo iso tyttö. Olin niin häpeissäni etten kertonut kenellekää. Olisi tietysti pitänyt, olin vaan niin järkyttynyt tilanteesta etten ajatellut selkeästi. Toivottavasti kukaan muu lapsi ei saanut samaa kohtaloa.

Äitini kuoli kun olin 16 vuotias, eka joulu meni hyvin, lahjoja tuli sukulaisilta ja ihmiset välittivät ym, Sitten tuli seuraava joulu ja äidin kuolemasta oli vuosi. Tajusin silloin etten koskaan saa enää nähdä häntä ja ihan tajuton ikävä iski! Itkin yksin vaatehuoneessa äidin vanhaa kylpytakkia vasten. Ainoa lahja minkä sain oli konvehtirasia isän uudelta heilalta. Tuon jälkeen isä lähti ulkomaille töihin, toinen veljestäni masentui ja nuorin muutti mummon luokae. Elämäni surkein joulu ja vuosi siitä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Humalainen tilauspukki joka tilattiin pienten sisarusteni takia. Itse olin jo melko kehittynyt 12-vuotiaaksi. Pukki otti väkisin syliinsä ja kosketteli rintojani. Supisi korvaani että mitäs se täältä oikein löytyykään, sinähän taidat olla jo iso tyttö. Olin niin häpeissäni etten kertonut kenellekää. Olisi tietysti pitänyt, olin vaan niin järkyttynyt tilanteesta etten ajatellut selkeästi. Toivottavasti kukaan muu lapsi ei saanut samaa kohtaloa.

Hyi kamala mikä muisto. Minä olisin varmaan alkanut itkeä!

Vanhempien eron jälkeen kaikki riitaisat haukkuvat tunnelmat ja äidin raivarit siitä kun hän on niin väsynyt kun valvoi yöllä kinkun kanssa. Surullinen onneton ja tyhjä tunnelma. Näistä jouluista lähtien en ole oikein odottanutkaan mitään niin ei pety, helpompaa. Viime jouluna sain mm. lahjaksi L-kokoisen ruman fleecekerraston muovikassissa, se oli osittain samalla myös syntymäpäivälahja.

Vierailija kirjoitti:

Surullisin / epämukavin joulumuisto

Tuli mieleen tuosta ketjusta jossa ap mietti, kertoisiko lapsille erosta ennen joulua vai sen jälkeen.. Mikä on teidän hankalin joulumuisto, ja sävyttääkö se vielä tämän päivän joulua?

Surullisin joulumuisto on se kun eräänä vuonna 2017 joulun aikaan valtion hallitus päätti ottaa ison askeleen kohti Suomen alasajoa, ottamalla käyttöön työtöntä kansanosaa koskevan rankaisemismallin. Hullunkurisinta on se että minä ehkä joudun rangaistuksi sen takia, että jollakin toisella oleva vastuu kysynnästä on jätetty hoitamatta. Minun mielestäni tämä on jotenkin häpeällisen tyhmää toimintaa valtion hallitukselta, jossa kuitenkin pitäisi olla koko valtion parasta ajattelua ja koko valtion parhaat ihmiset.

Muutoin on ollut pääasiassa kivoja jouluja, jotain hullunkurisia kommervenkkeja korkeintaan mutta aina mukavat joulut eikä ole huonoja muistoja.

Isän alkoholismi täälläkin. Lukuisat joulut pilannut känniangstillaan. Kerran olin katsomassa telkkaria, kun se tuli mun luo puukon kanssa, nosti paitaansa ja asetti puukon vatsaansa vasten. Ei sanonut mitään, katsoi vaan vihaa täynnä. Just silleen, että "olet pilannut elämäni, kato nyt kun tapan itseni sun takia". Eikä nuo todellakaan jouluihin rajoittuneet nuo sen sekoilut...

Noh, on niitä hyviäkin muistoja onneksi :) En ole alkanut vihata joulua tai mitään.

Lapsen ensimmäinen ja toinen joulu. Onneksi kolmas vietettiin jo lapsen kanssa kahdestaan, ja ilo palasi, ja ennenkaikkea KOTIRAUHA.  Kamalaa pelätä kotonaan, roikkua verhonraossa ja odottaa, millä mielin "ihana isukki" saapuukaan tänä yönä .

Ennen lapsen toista joulua exän viikkoja jatkunut ryyppääminen, kotiin tuli välillä vain nukkumaan. Kerran oli pelottavassa kunnossa; ihan kuin olisi ollut unessa silmät auki ja jotenkin pystyi hoipertelemaan kotiinsa. En tiedä, oliko vetänyt jotain muutakin kuin viinaa. Turvakoti oli kaukana, ei omassa kaupungissa. Sukulaiset asuivat kaukana, minulla ei ollut ajokorttia. 

Jouluaattona lapsi rattaisiin ja käveltiin keskustaan erääseen kauppaan, josta saatiin senaikaisella Vendito-luottokortilla jouluruuat. Sillä aikaa äijä oli saapunut räkälästä, ja oli teljennyt oven jollain, ettei päästy sisällel! Tajusi sitten kuitenkin päästää meidät viimein ja meni itse onneksi nukkumaan. Koko päivä meni jännittäessä, ettei vaan mitään tapahtuisi. Taisi meillä olla kuusikin, tosin sitä en muista enää. Koristeita kuitenkin olin laittanut. Olin ostanut lapselle erittäin mieluisan joululahjan, josta pikkuinen oli innoissaan.  Olin tietenkin ainoa, joka oli lahjoja yleensäkään ostanut... Onneksi osasin luovia taas niin, ettei ketään sattunut ainakaan fyysisesti. Lapsen takia se oli tehtävä. Mutta on varmaan vaistonnut miten hirveä olo minulla oli ja miten pelkäsin. u

Aaton jälkeen sama meno jatkui taas, räkälään heti äijä ryntäsi. Enkä toisaalta ollut enää edes pahoillani. Saatiin olla rauhassa ja olin viimein tehnyt ratkaisun, ero olisi ainoa vaihtoehto. Muuten olisimme varmaan joutuneet joko hautaan tai johonkin hoitoon. Tämä kuukausien, vuosienkin ajoittainen jännitystila ja pelko on nyt vaikuttamassa  terveydentilaani. Juuri palasin sydämen rytminsiirrosta, toivotaan, että normaali rytmi pysyy nyt. Masennus on lääkkeillä jotenkin hoidossa.

Älkää jääkö tällaisiin suhteisiin! Turvakoteja on nyt olemassa. Tuollaisen väkivaltaisen alkoholistin kanssa eläminen sairastuttaa, jos ei tapa. Eikä se kyllä vahvista! Itse olin vielä muuttanut pois kotiseudultani, joten oikeita ystäviäkään ei ollut. Hyvä asia on, että lapseni on terve, fiksu aikuinen, jolla on pitkäaikainen parisuhde. Vakituinen työpaikka, käyttää ns. normaalisti alkoholia. 

Lapsuuden joulut mummulassa. Pappa vittuili kaikille kännissä ja mummu ja pappa riitelivät öisin, jännittynyt ilmapiiri koko joulun.Mummu myös uhkaili selkäsaunalla mm. siksi, että veljen kanssa nauroimme liian kovaäänisesti.  Itkin aina helpotuksesta kotimatkalla. En ole viettänyt ollenkaan joulua sen jälkeen kun muutin omaan kotiin, en liitä jouluun mukavia muistoja ja mielikuvia.

Vierailija kirjoitti:

Humalainen tilauspukki joka tilattiin pienten sisarusteni takia. Itse olin jo melko kehittynyt 12-vuotiaaksi. Pukki otti väkisin syliinsä ja kosketteli rintojani. Supisi korvaani että mitäs se täältä oikein löytyykään, sinähän taidat olla jo iso tyttö. Olin niin häpeissäni etten kertonut kenellekää. Olisi tietysti pitänyt, olin vaan niin järkyttynyt tilanteesta etten ajatellut selkeästi. Toivottavasti kukaan muu lapsi ei saanut samaa kohtaloa.

Minulla vähän samantapainen kokemus. Pukkina oli silloinen naapurin setä. Olin juuri täyttänyt 9 ja tiesin toki että pukki on satuolento. Halusin silti fiilistellä ja menin pukin syliin istumaan. Kun tuli sellainen hetki että aikuiset poistuivat hetkeksi niin pukki otti kädestäni kiinni ja asetti sen jäykistyneen, no tiedätte kyllä minkä päälle. Rimpuilin pois sylistä ja kerroin heti äidille. Asia kuitattiin sillä, että äiti sanoi kuinka puhun höpö höpö-puheita. Tuo tyyppi ei koskaan joutunut teostaan vastuuseen.

Muistan yhä sen avuttomuuden tunteen kuinka se ihminen, johon pitäisi voida luottaa aina ja kaikessa, mitätöi kokemani sillä tavalla. Nyt kun minulla on omia lapsia niin kiehuu ajatellakin tuota tapahtunuttani. Olen tehnyt selväksi että minulle saa ja voi kertoa aina ihan kaikesta.

Läski hoitolapsi pilasi kaksi joulua peräkkäin.

Vierailija kirjoitti:

Läski hoitolapsi pilasi kaksi joulua peräkkäin.

Ja miten sen lapsen ulkomuoto vaikutti asiaan?

Ensimmäinen joulu ilman yhtä lastani ja kaikki joulut sen jälkeen ... tosin se ensimmäinen oli pahin, nyt pystyy jo olemaan ahdistumatta äärimmilleen ja tekemään joulua toisille lapsille.

Tuolloin ensimmäisenä jouluna olin sellaisissa tunnelmissa, että mitä millään on väliä enää ... se oli hyvin surullista ja tuskaisaa aikaa.

Kun se yksi oli poissa joukostamme .. :(

Suru sydämessäni asuu edelleen, mutta sen kanssa jotenkuten pärjäilen ja osaan jo katsoa ja odottaa jotain tulevaisuudeltakin.

---

Lapsuudesta minulla on vain hyviä muistoja. Vain yhden kerran muistan, kuinka jostain syystä äidillä ja isällä oli kireät välit ja ne piikitteli toisiaan koko ajan. Se oli harvinaista eikä sitä tapahtunut toiste.

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti lapsuuden joulujen tunnelma oli kireähkö. Pahinta oli katsoa äidin stressaamista jouluvalmisteluista ja hullua siivoamista joulun takia. En vieläkään ymmärrä, miksi siitä kodista pitää ottaa niin helvetillinen stressi, kun oman perheen lisäksi kotona käy korkeintaan isovanhemmat.

Jouluaattona piti elää jonkin käsikirjoituksen mukaan ja lapset eivät saaneet olla sellaisia kuin olivat, vaan piti näytellä jotakin kunnollisen ja täydellisen lapsen roolia. Joulurauhan julistuksen jälkeen ei saanut korottaa ääntä tai tapella, joka sinänsä on todella hieno sääntö. Me kovaääniset ja tempperamenttiset lapset käytännössä jouduimme joko olemaan hiljaa tai keskustelemaan normaalia puheääntä hiljemmalla äänellä, muuten tuli huudot vanhemmilta. Isoveljeni kiusasi sekä pompotteli minua ja toista veljeäni koko joulun ajan, mutta meille nuoremmille taisi tulla useammin huudot sen takia. Jos jostakin asiasta antoi kritiikkiä tai valitti, tuli taas huutoa vanhemmilta. Joulupöydässä valitettiin, jos kaikkea ei maistanut, syönyt riittävästi tai jos ei jaksanutkaan syödä lautasta tyhjäksi. Niin tai näin, aina teimme jotain väärin. Koko kamaluus huipentui lahjojen jakoon, josta paljastui paljon turhaa ja nekin toiveet, mitä oli esittänyt, oli toteutettu vähän sinne päin. Tietenkin piti kiittää ja jos mielensä pahoitti, taas huudettiin.

Tämän tunnelman takia vihaan nykyisin joulua, sillä koen sen täysin teennäiseksi juhlaksi. Toivottavasti muissa perheissä osataan ottaa rennosti, ei stressata lopputuloksen kannalta olemattomista asioista ja nautitaan siitä joulusta. Aikataulut ja käsikirjoitukset pilaa juhlafiiliksen täysin.

Tämä. Itse muistan juurikin sen äidin stressin ja siitä johtuvat tappelut jos kaikki ei mennyt juuri niinkuin suunniteltiin. Tästä viisastuneena, omien lasteni kanssa otan rennosti. Vähän siivoillaan ennen aattoa ja suurinosa ruuista ostetaan valmiina.