Lue keskustelun säännöt.
6-vuotias ei vieläkään hyväksy aikuisen auktoriteettia
10.12.2017 |
Välillä asiat menee pitkäänkin ihan hyvin, mutta aina vaan samat tappeluteemat toistuu:
Ruokailu:
Tämä on ollut koko lapsen elämän ongelma. Tällä hetkellä ei enää yhtä paha kuin mitä se oli aiemmin, mutta edelleen lapsella usein tapana inttää vastaan milloin on ruoka-aika ja milloin ei, mitä syö ja mitä ei. Usein lopputuloksella, ettei syö mitään. Helvetillinen tappelu aloitettava heti ruoka-ajan alettua. Ei tulla pöytään heti eikä istuta vaan pyöritään ja komennellaan että tuo sitä ja tätä ja sittenkään ei kelpaa vaan pitää aloittaa se saatanan vonkuminen. Siis ihan aloittaa itkemisen mistä tahansa mistä saa keksittyä riidan aiheen. Jos annan vaihtoehdot että istuu ja syö vonkumatta tai lähtee pois pöydästä, niin kumpikaan ei kelpaa. Jos poistan alkaa hakkaaminen ja potkiminen. Koska lapsella on ollut tapana pelata tuolla ruoka-aikatappelulla niin kovin montaa mahdollisuutta en anna. Kun olen poistanut pöydästä, niin takaisin ei ole enää asiaa sillä aterialla jos tappelua on ollut jo vartti tai puoli tuntia.
Työjärjestyksen hyväksyminen:
Oletetaan että on lähtö jonnekin ja aikataulu on tietty ja vaatii eri toimenpiteitä. Lapsella eri näkemys missä järjestyksessä. Komennan syömään tasan tietyllä hetkellä koska sen jälkeen tapahtuu sitten jotain muuta. Lapsi ei välttämättä syö. Tiedän, että lapsi tulee olemaan nälässä pahimmassa tapauksessa puoli päivää, jos ei syö nyt. Enkä ota kompensoimaan mitään matkaeväitä, koska siitä lapsi oppii vain vedättämään lisää että ruoka-aikoja voi siirtää miten lystää ja pitää minua palvelijanaan milloin tahansa. Ruokaa ei syödä julkisissa kulkuvälineissä ja sitä on turha itkeä.
Jos käsken lapsen pukea tietyt vaatteet saattaa hän itse pukeutuessani vaihtaa ihan toiset vaatteet ja taas aikaa tuhlaantuu, koska ne ei vaan sovi siihen tilanteeseen.
Lapsi varmaankin kuvittelee olevansa fiksu ja ei se tyhmimmästä päästä olekaan, ehdottelee mielestään hyviä vaihtoehtoja, mutta se on usein komentelua että tehdään näin eikä noin... koko ajan neuvomassa ja nytkin karjuu minulle täyttä kurkkua miten haluaisi lähteä yhteen viikoittaiseen kerhoon, vaikka peruin menon jo eri vastaan inttämisten seurauksena... todellakin olisin halunnut viedä lapsen sinne mutta en jaksa viedä noin kiittämätöntä kakaraa, olkoon sitten vaikka idiootti vielä muutaman vuoden ja menkööt muut lapset kehityksessä ohi vuosia aiemmin.
Väitti syöneensä isänsä tarjoamaa ruokaa, mutta varmaan syönyt sitä vain pari lusikallista. Siis en minä hitto jaksa tehdä yli 2 tuntia töitä ja tapella vaan sen eteen että täältä asunnosta pääsisi ulos tunnin matkan päähän kun lapsi ei tee mitään asian edistämiseksi ja kunnioita aikuisten aikatauluja kun ei tajua mitään siitä miten paljon aikaa menee mihinkin. Siis ei luota aikuisen kykyyn johtaa. Ja siihen lähtövalmisteluun ja matkoihin päälle se aika perillä. Kyseessä 4-5 tunnin operaatio. Minun kannalta täyttä työtä. Kyseessä olisi yksi paikka missä lapsi voisi oppia monenlaista kivaa, jos vaan viitsisi. Tosin monen viikon kokemuksen perusteella lapsi ei ole oppinut paljon mitään siellä kerhossakaan, koska ei halua kuunnella vaan katselee sielläkin vain seiniä. Miksi vaivaudun viemään vastentahtoista lasta viikoittain jonnekin tylsään kerhoon? Siksi että se oppisi jotain kouluvalmiuksia, istumista, kuuntelua, toimimista ohjeiden mukaan ilman että alkaa itse tehdä omaa versiota.
...
Kommentit (64)
Miten kauan olet "kasvattanut" lasta tuollaisella epäjohdonmukaisen käskemisen ja rumasti puhumisen kierteellä?
Kokeilepa seuraavan kerran suhtautua positiivisesti niihin tilanteisiin, kun lapsi toimii toivotulla tavalla ja kehua. Tehkää vaikka yhteinen sopimus, että onnistuneesta ruokailusta saa tarran tauluun, ja tietystä määrästä tarroja esim. retken metsään makkaraa paistamaan tai uimahalliin.
Itsesi kanssa tee sopimus, että tietoisesti kiinnität huomiota tapaan jolla lapsellesi puhut. Kiinnität huomion positiiviseen, oli se sitten miten pientä aluksi hyvänsä. Siitä syntyy positiivinen kierre.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auktoriteettia joko on tai ei. Kunnioitus on molemminpuolista ja ansaitaan. Et itsekään tottelisi mitä tahansa mänttiä sokeasti?
Kyllä lapselle pitää voida antaa myös selkeitä komentoja. Ei se elämässäkään niin mene, että jokaiselle aina henkilökohtaisesti juurtajaksaen selitettäisiin, miksi esim. mikäkin laki tai sääntö on olemassa, miksi pitää työpaikalle mennä tiettyyn aikaan ja ylipäätänsä miksi on erilaisia rajoja ja sääntöjä olemassa.
Tottakai voi perustella miksi pitää NYT mennä, mutta järki mukana tässäkin, jos 6 vuotias lapsi kysyy, että miksi pitää syödä aamupuuro, niin kyllä siihen voi joskus todeta, että siksi kun minä käsken. Hyvin todennäköisesti se 6 vuotias on kysynyt saman kysymyksen jo tuhansia kertoja elämänsä aikana: Joka kerta kun ei haluaisi aamupuuroa syödä. Eihän tyhmä ole eikä huonomuistinen, koittaa vain pelata sillä tyhmäksi heittäytymisellä lisää aikaa itselleen ja saada aikuisen selittelemään, yleensä se selitys ei siinä tilanteessa edes kelpaa, kirvoittaa vain lisäkysymyksiä, jolloin lapsi näppärästä "unohtaa" syödä.
MIelestäni lapsia asetetaan nykyään ihan liikaa valintatilanteisiin: Jopa tilanteissa jossa lapsella ei oikeasti edes ole mitään valintamahdollisuutta. "Lähdetäänkö kotiin?" kun tullaan hakemaan päiväkodista, lapsiko sen päättää lähdetäänkö kotiin? Tuskinpa vain. Rehellinen pitää olla, eikä luoda lapselle valheellista kuvaa siitä, että hän päättää kaikesta. Epäreiluakin se on, että ensin kysytään ja kun lapsi vastaakin "väärin" niin sitä vastausta ei sitten hyväksytäkkään.
Tietysti asioissa joissa oikeasti voidaan mennä lapsen mielen mukaan on hyvä kysyä, voi antaa vaihtoehtoja jne. mutta samalla tietysti seurata, että kestääkö lapsi sen valintatilanteen: Jotku lapset hämmentyvät josta seuraa raivari kun yritetään heille siirtää vastuuta valinnasta, jota lapsi ei kuitenkaan kykene vielä tekemään.
/Lastenhoitaja.
Mulla ei oo edes lapsia mutta tilanne kuulostaa tutulta monen monen tuttavan kanssa.
Teidän välinne vaikuttavat epävarmoilta eikä lapsi luota sinuun. Kohteletteko isän kanssa toisianne ystävällisesti ja kohteliaasti vai tiuskitteko? Puhutko muista ihmisistä pahaa? Tämmöinen voi luoda lapselle pelon ilmapiiriä joka sitten ilmenee tuollaisella hallinnan ottamisella ja vallankäytöllä. Ole kuin eläintenkouluttaja: ole se turvallinen ja lämmin syli joka rakastaa mutta myös se napakka mamma joka ohjaa ja jota kuunnellaan. Anna kymmenen positiivista palautetta yhtä negatiivista kohti. Rakenna luottamusta. Mieti miksi lapsi kunnioittaisi sinua? Palkitse hyvästä käytöksestä. (kehulla ja halauksella, ei missään nimessä materialla) Tehkää enemmän asioita yhdessä, valmistakaa ruoka yhdessä ja kattakaa pöytä yhdessä. Valmistele lapsi siihen että kohta syödään. Tee syömisestä mukava ja rauhallinen tapahtuma, älä keskity lapsen syömiseen vaan puhukaa jostain ihan muusta, vaikka telkkaohjelmasta. Jos lapsi tappelee vastaan, anna tapella äläkä huomioi. Jos heittelee, kiellä napakasti ja poista pöydästä. Mutta mitä tahansa teetkin, älä hermostu ja ole johdonmukainen. Kyllä se siitä!
Vierailija kirjoitti:
Eihän nykyään lapsia saa kuin "positiivisesti rohkaista" ja "sanoittaa näiden tunteita".
Jos poikkeat tältä lässytyslinjalta ja ryhdyt esimerkiksi kiristämään lapsia erilaisilla negatiivisilla seurauksilla niin olet hirviö ja joudut sossun ja perheneuvolan tulilinjalle.
Nykyajan kasvatustiede on sairasta ja ehkä enemmän todellisuuspakoista kuin koskaan ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkälainen suhde sinulla on muuteen lapseesi? Onko mitään positiivisia tunteita häntä kohtaan? Kehutko lasta aidosti koskaan, kerrotko miten rakas hän on?
Lapsi tarvitsee johdonmukaisten rajojen lisäksi myös sitä rakkautta! Sillä positiivisella palautteella on oikeasti iso merkitys! Se ei tarkoita sitä etteikö rajoja olisi, tottakai on ja pitääkin olla. Mutta itse olen huomannut että etenkin haastavien lasten kanssa juuri kunnioittava suhtautuminen ja hyvän huomaaminen on se avain miten molemminpuolinen kunnioitus syntyy.
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Miten kohtelet lasta, arvostatko häntä, teetkö joskus jotain niinkuin lapsi pyytää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jumalaare. Meillä on kohta 7v kaksoset eikä tule pieneen mieleenikään kysyä pojilta haluatteko syödä tätä vai tota ja mihin kellonaikaan mahdollisesti maistuu. Tai sopisiko mennään nukkumaan. Pestäskö hampaat vai ei. Älkää nyt pojat potkiko mammaa kun ei teille nyt oikein päiväkotiin lähtö käy. On asioita joista ei vaan lasten kanssa neuvotella ja sillä sipuli. Jos alkaa kakarat huutamaan niin siitä vaan. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Sillä ei vaan meidän huushollissa ole mitään vaikutusta. Iloisia leikkiviä punaposkisia poikia ovat molemmat. Koulun syksyllä luottavaisin mielin. Meidän pojat pärjää.
Aikatauluista: anna lapselle ennakkovaroitus ja aikaa sopeutua aikatauluihin. Sanot lapselle ensin, että nyt ruvetaan laittamaan ruokaa ja se on valmista klo xx. Noin 5 min ennen muistutat vielä ruoka-ajasta ja ohjaat lopettelemaan leikkejä. Kun ruoka on valmista käyt hakemassa lapsen syömään nätisti puhumalla. Älä huuda. Parhaiten sujuu, jos lapsi saa olla mukana laittamassa ruokaa.
Vaatteista: anna lapselle muutama tilanteeseen sopiva vaihtoehto joista voi valita. Normaali 6-v osaa jo itsekin valita ohjeiden mukaan esim. juhlavaatteet, siistit kaupunkivaatteet tai pihaleikkeihin sopivat vaatteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkälaista teidän vuorovaikutus on mielestäsi muuten? Onko keskinäistä hellyyttä, hupsuttelua, leikkiä, kauniita sanoja ja eleitä? Muutakin kuin aikuisen komentelua? Saako lapsi huomiota mistään hyvästä, vai vain kaikesta negatiivisesta?
On oikeasti olemassa temperamentilataan haastavia lapsia, joiden kanssa taitavakin kasvattaja on sormi suussa. Ihan kaikki ei riipu kasvatuksesta, ja etenkin kovan kurin puolesta huutelevat eivät täysin ymmärrä mistä on kyse. Tietyntyyppisillä lapsilla liian kova ja autoritäärinen kuri saa aikaan vain entistä enemmän agressioita ja jopa luonnehäiriöisiä piirteitä.
Lapsen kunnioitusta et saa saati ansaitse pelkällä kovalla kurilla ja komentelulla.
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista teidän vuorovaikutus on mielestäsi muuten? Onko keskinäistä hellyyttä, hupsuttelua, leikkiä, kauniita sanoja ja eleitä? Muutakin kuin aikuisen komentelua? Saako lapsi huomiota mistään hyvästä, vai vain kaikesta negatiivisesta?
On oikeasti olemassa temperamentilataan haastavia lapsia, joiden kanssa taitavakin kasvattaja on sormi suussa. Ihan kaikki ei riipu kasvatuksesta, ja etenkin kovan kurin puolesta huutelevat eivät täysin ymmärrä mistä on kyse. Tietyntyyppisillä lapsilla liian kova ja autoritäärinen kuri saa aikaan vain entistä enemmän agressioita ja jopa luonnehäiriöisiä piirteitä.
Lapsen kunnioitusta et saa saati ansaitse pelkällä kovalla kurilla ja komentelulla.
Ei johdonmukaisuus ja selkeys tarkoita sitä että kasvatus olisi varsinaisesti "autoritääristä", sillä vain luodaan lapselle selkeät rajat, joiden sisällä lapsi sitten voi olla oma itsensä. Ei tietenkään pidä unohtaa kehujakaan eikä iloa ja naurua ja hellyyden sekä kiintymyksen osoituksia.
Itse olen työssäni hyvin tiukka, mutta olen senkin selittänyt lapsille miksi niin, jos lapsi on vaikka komenntoinut, että miksi olen niin vihainen, olen selittänyt etten ole vihainen vaan sanon tiukalla äänensävyllä, koska jos sanoisin jotenkin lempeästi tai naureskellen, niin et sinä minua uskoisi. Lapset on aika hyvin tämän ymmärtäneet pienen demonstraation jälkeen :)
Tiukkuus ei koske myöskään pelkästään komentamista ja säännöistä kiinnipitämistä, se koskee myös sitä, että jos jotain LUPAAN niin se lupaus myös pitää, tai jos se ei pidä, niin aidosti pahoittelen sitä lapselle ja selitän että miksen voikkaan lupaustani pitää. Kuin myös sitä, että haastavankin tilanteen jälkeen, kun on anteeksipyydelty ja halailtu, niin se tilanen unohdetaan samantien: Sitä ei enää jauheta, ei vartin päästä, ei tunnin päästä ei seuraavana päivänä eikä viikon päästä, vaikka lapsi tekisi mitä, käsiteltyyn negatiiviseen tapahtumaan EI enään palata. Ja asiat aina asioina, en koskaan esim. sano lasta tuhmaksi, ilkeäksi tai laiskaksi, saatan sanoa että lapsi teki tuhmasti, tässäkin on aivan selkeä ero ja iso merkitys sille lapselle.
Kyseessä on siis hyvin iso kokonaisuus ja siksi suosisettelen ap:lle perheneuvolaa, jossa häntä voidaan neuvoa ja tukea kokonaisvaltaisesti. Vaikuttaa siltä, että ongelmat on jossain hyvin syvällä, että sekä vanhempi että lapsi on väsyneitä ja turhautuneita pattitilaanteeseensa, jossa kumpikaan ei kunnioita toista.
/Lastenhoitaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tulee potkiin ja huutaan niin lyö, jos ei lopu niin lyö kovenpaa. Sillä tavalla minutkin on koulutettu, ei oo tehny mieli enää moneen vuoteen pelleillä.
Miksiköhän ap:stä tulee kivikissaäiti mieleen... hmm...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun pojalla on ollut samanlaisia ongelmia. Hänellä on adhd ja kehityksellisiä viivästymiä. Käytiin perhekoulussa (googlaa), se oli todella, todella hyvä paikka, ovat erikoistuneita käytösongelmaisiin ja erityislapsiin. Perhekoulu pelasti meidän elämän. Lapsi on kyllä omaehtoinen edelleen, mistä lastenpsykiatri varoitteli, että tämä piirre ei tule koskaan häviämään. Mutta tietysti lapsen ymmärrys kasvaa iän mukana, ja vuorovaikutuksellisesti paljon on tehtävissä. Erityislapset vaatii omanlaista kasvattamista.
Mekin oltiin kuunneltu toisten moitteita, miten ei saada kuria lapseen. Ihmiset, jotka ei tunne meidän tilannetta selittää, miten pitää kuria kiristää. No lopputuloksena meillä oli hakkaava, sylkevä, pureva, potkiva, surkea, onneton lapsi. Nyt ei ole enää aggressiivinen, ja syö kyllä reippaasti. Nuo ruokaongelmat kuulostaa niin tutuilta. Poikaa kehuu koulun opettajakin niin kiltiksi. Niin kuin onkin perusluonteeltaan kiltti, rakastava lapsi.
Pyydä apua, ja ota apu vastaan. Kadun ainoastaan sitä, että odotin, että tilanne meni liian pitkälle, ennen kuin otin avun vastaan. Esimerkiksi perhekoulussa oli ihmisiä, joista todella aisti, että halusivat auttaa ja heitä kiinnosti meidän perheen hyvinvointi. Sellaisia ihmisiä on olemassa, jotka haluaa auttaa, ja monesti sellaiset ihmiset onkin alalla töissä. He tietävät, miten vaikeaa on kasvattaa erityislasta. Sua ei valitettavasti pysty neuvomaan täällä ihmiset, joilla ei ole asiasta kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän ap:stä tulee kivikissaäiti mieleen... hmm...
Sama tuli mieleen.
Olen sanonut lapselle monta kertaa pitkän aikaa että eräs tietty varasänky ei ole yleinen tavaroiden lastauspaikka. Piirustukset ja muut tärkeät paperisilppunsa saa luvan säilöä tiettyyn kansioon omassa lelukaapissaan. Olen uhannut monet kerrat, että jos homma jatkuu minä laitan ne suoraan roskikseen ilman eri kyselyä. Äsken laitoin yhden paperisilppunsa roskikseen, niin johan taas hiilty ja kohta mökötti sohvalla...
Päivällistarjous kello 17: nyt olisi ruoka-aika, syötkö vai et... voit itse lämmittää mikrossa valmisaterian jos haluat. Sanoi että okei mutta ei jaksa syödä kokonaan. Ja paskat! Koko päivänä ei ole syönyt kuin sipsiä ja pari lusikallista muusia mitä isänsä tarjosi päivällä. Ja ei ole muka nälkä? Sanoin, että jos lämmittää niin syö sen kokonaan. Ateria ei ole suuri. Lapsi vaihtoi mielensä ja sanoi että ei sitten syö ollenkaan. Minulle ihan sama. Mitä minä tuolle mitään turhaan tarjoankaan jos ei kelpaa. Kyseessä lapsi jota ei haittaa pätkän vertaa olla puoli päivää nälässä ja syodä pari vaivaista kertaa. Ensi viikolla taas päiväkotia. Syöttäkööt siellä sitten viikonlopunkin edestä.
Positiivinen palaute? On meillä niitäkin hetkiä varmaan enemmistö ajasta mutta sitten on näitä päiviä kun mikään ei kelpaa ja kaikki on yhtä vastaan inttämistä. Tänään ottanut taas tuon uhriasenteen ja vääntelee naamaansa. Eipä itseäkään kiinnosta esittää sen positiivisempaa.
Mies on kaikki päivät ja illat poissa töissä ja nähdään isukkia ehkä... jaa vaikea sanoa mikä sen aktiiviosuus ois tässä perheessä. Ei juuri mikään. Sekin semmonen jurottaja mikä ei edistä positiivisuutta millään tavalla. Luultavasti tulee kotiin kun pitäis laittaa lapsi nukkumaan ja siitähän se ilo repeääkin ja lapsi vittuilee ihan kybällä että jee isä tuli kotiin. Isänsä vähät välittää aikatauluista tai kunnioittaa minun yrityksiä hoitaa hommat ajallaan. Alkaa seurustella lapsen kanssa ja antaa sen länkyttää minulle vastaan ja lapsi nauraa paskaista naurua. Parhaassa tapauksessa ukko alkaa haastaa riitaa minun kanssa siitä jos lapsi saisi kuitenkin seurustella isänsä kanssa vielä iltaysiin asti vaikka todellisuudessa isää ei kiinnosta mikään muu kuin oma syöminen piereminen ja kännykän tuijotus... lapsi ikävöi isäänsä ja tuijottaa isäänsä siellä oven raossa jos isänsä vaikka katsoisi ja puhuisi mutta eihän se mitään puhu kun somettaa vaan aivot narikassa työpäivän päätteeksi. Siis kunnioitetaanko toisiamme? Kyllä lapsikin on tiennyt sen vuosikaudet että isä ei ikinä ole äidin puolella ja lapsi käyttää sitä hyväkseen. Tietää sen että jos minä komennan lasta niin parhaassa tapauksessa isä asettuu lapsen puolell minua vastaan ja siinä ne molemmat ukko ja kakara virnuilevat sitten minulle vittuuntuneelle samalla narsisti-ilmeellä...
Vierailija kirjoitti:
Olen sanonut lapselle monta kertaa pitkän aikaa että eräs tietty varasänky ei ole yleinen tavaroiden lastauspaikka. Piirustukset ja muut tärkeät paperisilppunsa saa luvan säilöä tiettyyn kansioon omassa lelukaapissaan. Olen uhannut monet kerrat, että jos homma jatkuu minä laitan ne suoraan roskikseen ilman eri kyselyä. Äsken laitoin yhden paperisilppunsa roskikseen, niin johan taas hiilty ja kohta mökötti sohvalla...
Päivällistarjous kello 17: nyt olisi ruoka-aika, syötkö vai et... voit itse lämmittää mikrossa valmisaterian jos haluat. Sanoi että okei mutta ei jaksa syödä kokonaan. Ja paskat! Koko päivänä ei ole syönyt kuin sipsiä ja pari lusikallista muusia mitä isänsä tarjosi päivällä. Ja ei ole muka nälkä? Sanoin, että jos lämmittää niin syö sen kokonaan. Ateria ei ole suuri. Lapsi vaihtoi mielensä ja sanoi että ei sitten syö ollenkaan. Minulle ihan sama. Mitä minä tuolle mitään turhaan tarjoankaan jos ei kelpaa. Kyseessä lapsi jota ei haittaa pätkän vertaa olla puoli päivää nälässä ja syodä pari vaivaista kertaa. Ensi viikolla taas päiväkotia. Syöttäkööt siellä sitten viikonlopunkin edestä.
Positiivinen palaute? On meillä niitäkin hetkiä varmaan enemmistö ajasta mutta sitten on näitä päiviä kun mikään ei kelpaa ja kaikki on yhtä vastaan inttämistä. Tänään ottanut taas tuon uhriasenteen ja vääntelee naamaansa. Eipä itseäkään kiinnosta esittää sen positiivisempaa.
Mies on kaikki päivät ja illat poissa töissä ja nähdään isukkia ehkä... jaa vaikea sanoa mikä sen aktiiviosuus ois tässä perheessä. Ei juuri mikään. Sekin semmonen jurottaja mikä ei edistä positiivisuutta millään tavalla. Luultavasti tulee kotiin kun pitäis laittaa lapsi nukkumaan ja siitähän se ilo repeääkin ja lapsi vittuilee ihan kybällä että jee isä tuli kotiin. Isänsä vähät välittää aikatauluista tai kunnioittaa minun yrityksiä hoitaa hommat ajallaan. Alkaa seurustella lapsen kanssa ja antaa sen länkyttää minulle vastaan ja lapsi nauraa paskaista naurua. Parhaassa tapauksessa ukko alkaa haastaa riitaa minun kanssa siitä jos lapsi saisi kuitenkin seurustella isänsä kanssa vielä iltaysiin asti vaikka todellisuudessa isää ei kiinnosta mikään muu kuin oma syöminen piereminen ja kännykän tuijotus... lapsi ikävöi isäänsä ja tuijottaa isäänsä siellä oven raossa jos isänsä vaikka katsoisi ja puhuisi mutta eihän se mitään puhu kun somettaa vaan aivot narikassa työpäivän päätteeksi. Siis kunnioitetaanko toisiamme? Kyllä lapsikin on tiennyt sen vuosikaudet että isä ei ikinä ole äidin puolella ja lapsi käyttää sitä hyväkseen. Tietää sen että jos minä komennan lasta niin parhaassa tapauksessa isä asettuu lapsen puolell minua vastaan ja siinä ne molemmat ukko ja kakara virnuilevat sitten minulle vittuuntuneelle samalla narsisti-ilmeellä...
Olet epäjohdonmukainen ja siksi lapsi ei usko, että sanomisesi johtaisivat johonkin. Olet sanonut monta kertaa, että heität lapsen silput roskiin, mutta et ole heittänyt. Sitten yhtäkkiä heitätkin. Ailahteleva aikuinen on pelottava ja epäluotettava. Sanot sille tasan yhden kerran, että tule korjaamaan pois tai muuten. Ei uusia mahdollisuuksia ja uhkauksia joita et aio pitää! Tämä on ydinasia!
Minulla samanikäinen känkkäränkkä kotona, tiedän tunteen tarkalleen. Olen yrittänyt hakea apua ihan joka kolkasta, mutta eipä vain oikein mitään täsmälääkettä löydy. Pitää vain odottaa että häipyy armeijaan.
Meillä on siis testattu ihan kaikki mahdollinen, mutta ei ole ad/hd, asperger tai mikään selvästi tunnistettavissa oleva diagnoosi, saimme toki jonkinlaisen diagnoosin ja kelalta sataa rahaa satasen kuussa vammaistukeen.
Lasu ei suostu enää tulemaan kylään, koska kävivät jo kaksi vuotta lähes joka viikko. Psykologi testasi tänä vuonna ja meitä molempia pyydettiin aloittamaan psykoterapia. Olin aivan raivona, koska olin pyytänyt apua jo ennen kuin lapsi täytti 1 vuotta ja nyt 6-vuotiaana sitten apua saisi muka psykoterapiasta.
Ja näitä neuvojia kyllä riittää, kuten tälläkin palstalla näkyy, heidät kannattaa jättää omaan arvoonsa, koska ei ole hajuakaan mistä puhuvat nuo neuvot ovat normaaleille lapsille. Jotkut lapset ovat vain hankalia ja teininä voivat olla vielä hankalampia. Jopa itsekin epäilisin itseäni kasvatustaidoista, mutta olen jo kasvattanut yhden lapsen, joten se puoli on kyllä hanskassa.
Oma elämä on vain pilalla, koska lapsen tahto määrää kaikessa tekemisessä, minulla on puolen tunnin sääntö, etten lähde ikinä sen pidemmälle kotoa, raivosta vaahtoavaa, potkivaa, kirkuvaa, purevaa ja kaikkea ympäriltään hajottavaa lasta ei pysty pitelemään sen pidempää aikaa. Raivokohtaus voi kestää jopa kaksi tuntia. Pahin pelkoni oli aiemmin, että herään yöllä puukko iskettynä reisivaltimoon. Puukot toki siirretty talteen.
Olen todennut että kukaan ei voi auttaa, on vain pakko kärsiä ja odottaa. Rutiineistä pitää yrittää pitää kiinni kynsin hampain, harrastukset sun muut voi unohtaa, koska tosiaan lähteminen voi kestää kaksi tuntia.
Voimia sinullekin
Vierailija kirjoitti:
Olen sanonut lapselle monta kertaa pitkän aikaa että eräs tietty varasänky ei ole yleinen tavaroiden lastauspaikka. Piirustukset ja muut tärkeät paperisilppunsa saa luvan säilöä tiettyyn kansioon omassa lelukaapissaan. Olen uhannut monet kerrat, että jos homma jatkuu minä laitan ne suoraan roskikseen ilman eri kyselyä. Äsken laitoin yhden paperisilppunsa roskikseen, niin johan taas hiilty ja kohta mökötti sohvalla...
Päivällistarjous kello 17: nyt olisi ruoka-aika, syötkö vai et... voit itse lämmittää mikrossa valmisaterian jos haluat. Sanoi että okei mutta ei jaksa syödä kokonaan. Ja paskat! Koko päivänä ei ole syönyt kuin sipsiä ja pari lusikallista muusia mitä isänsä tarjosi päivällä. Ja ei ole muka nälkä? Sanoin, että jos lämmittää niin syö sen kokonaan. Ateria ei ole suuri. Lapsi vaihtoi mielensä ja sanoi että ei sitten syö ollenkaan. Minulle ihan sama. Mitä minä tuolle mitään turhaan tarjoankaan jos ei kelpaa. Kyseessä lapsi jota ei haittaa pätkän vertaa olla puoli päivää nälässä ja syodä pari vaivaista kertaa. Ensi viikolla taas päiväkotia. Syöttäkööt siellä sitten viikonlopunkin edestä.
Positiivinen palaute? On meillä niitäkin hetkiä varmaan enemmistö ajasta mutta sitten on näitä päiviä kun mikään ei kelpaa ja kaikki on yhtä vastaan inttämistä. Tänään ottanut taas tuon uhriasenteen ja vääntelee naamaansa. Eipä itseäkään kiinnosta esittää sen positiivisempaa.
Mies on kaikki päivät ja illat poissa töissä ja nähdään isukkia ehkä... jaa vaikea sanoa mikä sen aktiiviosuus ois tässä perheessä. Ei juuri mikään. Sekin semmonen jurottaja mikä ei edistä positiivisuutta millään tavalla. Luultavasti tulee kotiin kun pitäis laittaa lapsi nukkumaan ja siitähän se ilo repeääkin ja lapsi vittuilee ihan kybällä että jee isä tuli kotiin. Isänsä vähät välittää aikatauluista tai kunnioittaa minun yrityksiä hoitaa hommat ajallaan. Alkaa seurustella lapsen kanssa ja antaa sen länkyttää minulle vastaan ja lapsi nauraa paskaista naurua. Parhaassa tapauksessa ukko alkaa haastaa riitaa minun kanssa siitä jos lapsi saisi kuitenkin seurustella isänsä kanssa vielä iltaysiin asti vaikka todellisuudessa isää ei kiinnosta mikään muu kuin oma syöminen piereminen ja kännykän tuijotus... lapsi ikävöi isäänsä ja tuijottaa isäänsä siellä oven raossa jos isänsä vaikka katsoisi ja puhuisi mutta eihän se mitään puhu kun somettaa vaan aivot narikassa työpäivän päätteeksi. Siis kunnioitetaanko toisiamme? Kyllä lapsikin on tiennyt sen vuosikaudet että isä ei ikinä ole äidin puolella ja lapsi käyttää sitä hyväkseen. Tietää sen että jos minä komennan lasta niin parhaassa tapauksessa isä asettuu lapsen puolell minua vastaan ja siinä ne molemmat ukko ja kakara virnuilevat sitten minulle vittuuntuneelle samalla narsisti-ilmeellä...
Huomaatko, että käyttäydyt itse vähintään yhtä lapsellisesti kuin kuusivuotiaasi? Sinä olet kuitenkin aikuinen, jolla on paljon enemmän keinoja käytettävissään suhteenne parantamiseksi. Kyllä tässä teidän tapauksessa on aika paljon hälyyttäviä asioita, alkaen jo sinun ja miehesi suhteen laadusta. Mistään johdonmukaisuudesta on turha puhua, jos olette miehen kanssa noin eri linjoilla lapsen kasvatuksen suhteen. Myös miehesi täytyisi ottaa vastuuta tästä asiasta! Aika raadollista, että se on äiti jota aina syytetään kaikesta lapseen liittyvästä.
Eihän nykyään lapsia saa kuin "positiivisesti rohkaista" ja "sanoittaa näiden tunteita".
Jos poikkeat tältä lässytyslinjalta ja ryhdyt esimerkiksi kiristämään lapsia erilaisilla negatiivisilla seurauksilla niin olet hirviö ja joudut sossun ja perheneuvolan tulilinjalle.