Ärsyttää poikaystävän laiskuus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, voisin kirjoittaa pitkän litanian, mutta tiivistän sen tähän. Jätä se.

Voit alata uhkailemaan että eroat jollei likapyykit löydä pyykkikoriin, eikä roskat roskakoriin, mutta vaikka tyyppi voi terästäytyä hetkellisesti, se tulee taatusti taantumaan takaisin koska pilalle passattu on pilalle passattu vaikka voissa paistaas.

Mun mies lasten tulon jälkeen muuttui täysin porsaaksi ja minä en kuulemma muuta tee kun nalkuta (kun kehtaan kerta toisensa jälkeen pyytää että laittaa takkinsa henkariin, kengät telineeseen ja roskansa roskiin).

Vaikka armas onkin, niin ero tässä tulee ennen kuin mukulat menee kouluun jos ei saa menettämiään taitojaan takaisin.

Noita miehiäkin löytyy, jotka ymmärtävät että jokin omatoimisuus pitää olla vaikka toinen päävetovastuussa kodista onkin.

Niin, kai tavallani haluan vaan elätellä toivetta siitä, että toinen voisi oppia "tavoille". Kun suhde on muuten hyvä, en haluaisi erota tai olla erillään vain tämän takia. Kuitenkin se, että toinen ei yhtään huolehdi yhteisen kotimme siisteydestä, häiritsee minua. En halua olla se nipottava tyttöystävä tai äitihahmo joka huolehtii toisen sotkuista.

On myös ärsyttävää, miten moni tuntui jättävän osan aloituksesta lukematta, kun ei ymmärtänyt sitä, että minä ihan mielelläni hoidan isoimman osan kotitöistä. Varsinkin nyt kun olen itse kotona, pidän sitä reiluna että iso osa hommista kuuluisi minulle. Tässä olikin enemmän kyse juurikin siitä, että edes niitä omia sotkuja ei osata siivota pois ja pidetään itsestäänselvyytenä että minä hoidan kaiken. -Ap

Tavoille?

Mikä helkutin ylijumala sinä luulet olevasi? Puhut miehestä kuin koirasta.

En viitsi edes lähteä lapselliseen trollailuusi mukaan. 

Omakohtaisesti ratkaisin asian niin että lopetin vaan siivoamisen. Olihan se kauheaa asua useita viikkoja sikolätissä mutta kyllä se toinenkin tajusi viimein tarttua imuriin kun alkoi lika häiritsemään. Ei pidä liikaa höösätä toiselle valmiiksi eikä pakottaa. Kyllä luulisi jokaisella olevan sen verran järkeä päässä että tajuaa asuvansa kaatopaikassa

Vierailija kirjoitti:

Kotiapua voi ostaa.

Ei ole varaa sellaiseen. Toisekseen, kyse ei ole siitä ettenkö yksin sairaudestani huolimatta jaksaisi tehdä kaikkea yksin, vaan periaatteesta ärsyttää että toinen ei kunnioita minua tarpeeksi ja vie roskiin omia roskiaan tai kerää levittämiään sotkuja pois jne. 

No niin, nyt kun olet lukenut näitä sottapytty-jankkaajien kiukutteluita ja perusteluita, voit verrata poikaystäväsi käytöstä näihin ja tehdä omat päätelmäsi, tuleeko yhteiselosta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimo on samanlainen. En ole kauhea siisteysintoilija, mutta ahdistaa ihan sikana, kun roskat jää siihen mihin sattuu kädestä tipahtamaan ja ruoka syödään tietysti telkkarin ääressä ja siihen jää astiat, kunnes puhtaat loppuvat.

Ja jos oikein nohevalla tuulella on, niin saattaa viedä astiat mun mieliksi keittiöön, mutta useimmiten ne jää sitten tiskipöydälle,jos koneessa on puhtaat.

Turhauttaa kyllä kun asiasta riitelee, niin minä olen nipo ja vaadin mahdottomia. Sitten taas skarppaa pariksi viikkoa..ja sit roskien viennistä pitäisi myöntää mitali !

Olen yrittänyt koulia vaihtelevalla menestyksellä puuttumalla välittömästi, jos nousee sohvalta tyhjin käsin. Sekin tuntuu melkein samalta kuin kävisi itse viemässä roskia ja lautasia kun koko ajan pitää tarkkailla.

Muuten on kyllä ihana ihminen, mutta mietin kanssa et millä saisi muutosta aikaan..ja pelkään että jos hän rupeaa äidiksi, niin onko siinä mahtava tekosyy laiminlyödä aivan kaikki normaalit toiminnot kotona.. (olen tietoinen että lapsessa on työtä, mutta varmaan ymmärrät pointin)

Uskomatonta, kuvauksesi mukaan vaimosi on vain naisversio mun poikaystävästä... :D

Poikaystävälle on kanssa ihan maailman suurin homma tiskata vaikka se kahvikuppi, joka kerta ottaa uuden. Sitten kun ei puhtaita enää ole, on valmis tyyliin juomaan kulhosta ettei vaan tarvi tiskata. :D Odottaa myös jotain hurraa-huutoja ja palkintoja siitä, kun kerran imuroi (kun on ensin useasti vihjannut että olisiko nyt sun vuoro) tai tiskannut. Jos aloittaa tekemään jotain ja lopettaa muttei siivoa tavaroitaan ja myöhemmin pyydän että keräisi ne pois, yrittää viimeiseen asti pitkittää asian hoitamista. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olemme asuneet nyt jonkin aikaa yhdessä ja olen huomannut miten vaikeita edes ihan perus kotityöt ovat hänelle. Ilmeisesti saanut tämän mallin kotoaan, vanhemmat varmaan huolehtineet isoimman osan ja oma kämppänsä oli yleensä tosi sotkuinen, kun vielä ennen yhteenmuuttoamme siellä asui. Olen kyllä yrittänyt nätisti sanoa asiasta, joskus jopa hermostunut. Alussa ei vienyt edes omia astioitaan tiskiin. Ei petaa sänkyä, vaikka olisi se joka viimeisimmäksi ylös sängystä nousee. Ei imuroi, tiskaa tai laita tavaroita paikoilleen oma-alotteisesti. Ei vie roskia, ei siivoa edes kissanvessaa vaikka ihan yhteisiä lemmikkejä ovat. Turhauttaa ja ärsyttää niin paljon.

Myönnän että olemme tässä ihan erilaisia; olen aina pitänyt siisteydestä ja järjestyksestä ja itseasiassa ihan nautinkin joistain kotitöistä. Hän taas on niitä, jotka varmaan viihtyvätkin "eletyn näköisessä" ympäristössä. En siis ole mikään kontrolli/siivousfiikki, mutta haluan kuitenkin kotimme näyttävän kodilta eikä kaatopaikalta. Tietysti joku kompromissi olisi tässä tilanteessa paras, mutta hän ei tule yhtään vastaan. Onko muka ihan ok, että astiat jätetään pöytään ja kämppä pölyttyy mutta toinen ei tee asialle mitään kunnes minä mainitsen että alkaa olla sotkuista, pitäisi siivota? Tähän hän vastaa vaan että "okei".

Tilanne on tällä hetkellä se, että hän on meistä se työssäkäyvä ja minä kotona, koska olen sairaslomalla. Mielestäni on siis kyllä ihan reilua, että isoin osa kotitöistä kuuluisi silloin mulle. Mutta onko todella reilua, että kaikki jää minun vastuulleni, että toinen ei siivoa edes tyhjentämäänsä maitopurkkia roskikseen oma-alotteisesti? Onko ok, että toinen ei kanna minkäänlaista vastuuta yhteisen kodin siisteydestä?

Pelkään, että tämä johtaa lopulta siihen, etten halua enää asua yhdessä. Tuntuisi silti niin tyhmältä asua erillään vain tällaisen asian takia, kun muuten yhteiselo on ihanaa ja meillä oli reilusti välimatkaakin, jonka takia tämä on enemmän kuin toimiva ratkaisu. Tuntuisi muutenkin takapakilta suhteelle muuttaa erilleen kun kerran on päätös yhteenmuutosta jo tehty. En vain tiedä mitä tehdä, lähes joka päivä jossakin vaiheessa meinaan menettää malttini kun huomaan miten toinen vaan porsastelee.

Kun muutat toisen ihmisen kanssa yhteen niin menetät mahdollisuuden määritellä miltä kotisi näyttää. Sinulla on enää vain puolet vallasta asunnossa. Toinen puoli on poikaystävälläsi. 

Tuo on juuri asia mitä moni nainen ei tajua. NAINEN EI MÄÄRITTELE SITÄ ETTÄ MIKÄ ON SIISTEYSSTANDARDI TAI MITÄ SYÖDÄÄN. Parisuhteessa tehdään kompromisseja eikä niin että toinen määrää.

😂😂😂😂 Älä liioittele. Eikös sen, että vaikka vie roskansa roskikseen pitäisi nyt olla ihan yleinen siisteysstandardi vaikkei nyt mikään himosiivooja olekaan.

Siivoton kirjoitti:

Omakohtaisesti ratkaisin asian niin että lopetin vaan siivoamisen. Olihan se kauheaa asua useita viikkoja sikolätissä mutta kyllä se toinenkin tajusi viimein tarttua imuriin kun alkoi lika häiritsemään. Ei pidä liikaa höösätä toiselle valmiiksi eikä pakottaa. Kyllä luulisi jokaisella olevan sen verran järkeä päässä että tajuaa asuvansa kaatopaikassa

No itseasiassa olen harkinnut tätä. Kyllähän mua ällöttää ajatus elää täydessä kaaoksessa ja paskan seassa monta päivää, ehkä viikkojakin, mutta ehkä hän heräisi ainakin vähäsen jos joutuisi sellaisessa elämään. 

Vierailija kirjoitti:

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap,

Parisuhteeseen vaikuttaa sekä tunne että järki. Järki on tarpeen arvioimaan sitä, mikä on ns pieni asia ja siedettävä asia, mikä taas on kynnyskysymys. Hyvin monille ihmisille koti on näitä aika tärkeitä asioita: kodin on oltava itselle sopiva. Jos toinen osapuoli joko siisteydellään tai muulla käytöksellään (esim. musiikinsoitto, sisustusvalinnat jne) jollain lailla aiheuttaa sen, ettei kotia tunne omakseen tai ei viihdy siellä, onhan se iso asia. Jos käytännön asiat ja lifestylet ovat täysin eri maailmasta ja kodin suhteen ei voida luoda yhteisiä malleja, niin tulee mieleen, miksi sitten asua yhdessä?  Voisit miettiä itsenäsi, minkä verran olet oikeasti valmis sietämään ja tulemaan vastaan. Priorisoida itsellesi välttämöttömimmät seikat. Näistä asioista pitää puhua aivan konkreettisesti ja yksilöiden. Ei vain että 'voisitko olla siistimpi' tyyppisesti, vaan ihan selkeästi ehdotus minimitasosta, jonka alle et voi tinkiä.  Esimerkiksi vaikka että ennen nukkumaan menoa on yhdessä tiskit tiskattava tai mikä se nyt sinulle sitten ikinä onkaan. Jos kumppani ei voi noudattaa tätä, joudut miettimään, onko suhteessa muita vaihtoehtoja kuin yhdessä asuminen. 

Kiitos vastauksesta. Olen joskus ottanut asian esille niin, että olen tehnyt selväksi rajani. Olen myös varovaisesti ehdottanut, että olisiko sitten parempi jos asuisimme erillämme jos tottumukset ja mieltymykset ovat niin erit näissä asioissa. Silloin hänen reaktionsa on ollut loukkaantuminen, tuumannut vain että en halua olla hänen kanssaan ja haluan hänestä vain eroon. Hänelle myös tämä asia on aivan liian mitätön syy edes harkita erillään asumista. 

Jossakin määrin pystyn sietämään ja yritänkin kovin, mutta ärsyttää tuntea olonsa ihan äidiksi kun komentaa toista osallistumaan ja joutuu siivota toisen jäljet... Puhe ei ole oikein tehonnut tähänkään mennessä, en tiedä tehoaako sen paremmin ajan kanssa. Jopa hänen äitinsä on joskus sanonut hänelle, että osallistuthan sitten varmasti kotitöihin, eli ilmeisesti tuttua juttua ollut tämä hänen laiskuutensa jo silloin kun vielä asui vanhemmillaan... 

Tuo lihavoitu osuus on melko hälyttävä. Poikaystäväsi uhriutuu erittäin kohtuullisesta pyynnöstäsi ja manipuloi tilanteen niin että sinä joudutkin lepyttelemään häntä? Mun miehessä oli aluksi samaa laiskiaisen vikaa, nuorina kun yhteen muutettiin, mutta väänsin hänelle rautalangasta miten tärkeää minulle on reilu työnjako, eikä sen jälkeen ole ollut ongelmia. Ei pitäisi olla terveessä parisuhteessa kenellekään vaikea valinta, että kannanko korteni kekoon muutaman minuutin vaivannäöllä vai solvaanko kumppaniani jättämällä tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olemme asuneet nyt jonkin aikaa yhdessä ja olen huomannut miten vaikeita edes ihan perus kotityöt ovat hänelle. Ilmeisesti saanut tämän mallin kotoaan, vanhemmat varmaan huolehtineet isoimman osan ja oma kämppänsä oli yleensä tosi sotkuinen, kun vielä ennen yhteenmuuttoamme siellä asui. Olen kyllä yrittänyt nätisti sanoa asiasta, joskus jopa hermostunut. Alussa ei vienyt edes omia astioitaan tiskiin. Ei petaa sänkyä, vaikka olisi se joka viimeisimmäksi ylös sängystä nousee. Ei imuroi, tiskaa tai laita tavaroita paikoilleen oma-alotteisesti. Ei vie roskia, ei siivoa edes kissanvessaa vaikka ihan yhteisiä lemmikkejä ovat. Turhauttaa ja ärsyttää niin paljon.

Myönnän että olemme tässä ihan erilaisia; olen aina pitänyt siisteydestä ja järjestyksestä ja itseasiassa ihan nautinkin joistain kotitöistä. Hän taas on niitä, jotka varmaan viihtyvätkin "eletyn näköisessä" ympäristössä. En siis ole mikään kontrolli/siivousfiikki, mutta haluan kuitenkin kotimme näyttävän kodilta eikä kaatopaikalta. Tietysti joku kompromissi olisi tässä tilanteessa paras, mutta hän ei tule yhtään vastaan. Onko muka ihan ok, että astiat jätetään pöytään ja kämppä pölyttyy mutta toinen ei tee asialle mitään kunnes minä mainitsen että alkaa olla sotkuista, pitäisi siivota? Tähän hän vastaa vaan että "okei".

Tilanne on tällä hetkellä se, että hän on meistä se työssäkäyvä ja minä kotona, koska olen sairaslomalla. Mielestäni on siis kyllä ihan reilua, että isoin osa kotitöistä kuuluisi silloin mulle. Mutta onko todella reilua, että kaikki jää minun vastuulleni, että toinen ei siivoa edes tyhjentämäänsä maitopurkkia roskikseen oma-alotteisesti? Onko ok, että toinen ei kanna minkäänlaista vastuuta yhteisen kodin siisteydestä?

Pelkään, että tämä johtaa lopulta siihen, etten halua enää asua yhdessä. Tuntuisi silti niin tyhmältä asua erillään vain tällaisen asian takia, kun muuten yhteiselo on ihanaa ja meillä oli reilusti välimatkaakin, jonka takia tämä on enemmän kuin toimiva ratkaisu. Tuntuisi muutenkin takapakilta suhteelle muuttaa erilleen kun kerran on päätös yhteenmuutosta jo tehty. En vain tiedä mitä tehdä, lähes joka päivä jossakin vaiheessa meinaan menettää malttini kun huomaan miten toinen vaan porsastelee.

Jos sinä olet kotona koko päivän niin siloinhan sinä olet se joka sotkee. Sinä olet myös se jota haittaa tilanne joten sinä olet myös siitä vastuussa.

On täysin naurettavaa että sinä nyhjäät himassa sotkemassa koko päivän ja mies on töissä. Sitten kun mies tulee töistä niin sinä sanot että rupea siivoamaan kun minä olen täällä sotkenut????

Öö, kotona voi olla myös niin ettei sotke? Ap:n mies kotona ollessaan jättää roskat lojumaan, tiskit mihin sattuu kädestään laskemaan, vaatteet pitkin lattioita levälleen jne. Niin sinun mukaasi aloittaja on se, joka sotkee koska hän on päivät kotona. Jännä logiikka, mutta no...en taida viitsiä enempää sanoa 😂

Vierailija kirjoitti:

Siivoton kirjoitti:

Omakohtaisesti ratkaisin asian niin että lopetin vaan siivoamisen. Olihan se kauheaa asua useita viikkoja sikolätissä mutta kyllä se toinenkin tajusi viimein tarttua imuriin kun alkoi lika häiritsemään. Ei pidä liikaa höösätä toiselle valmiiksi eikä pakottaa. Kyllä luulisi jokaisella olevan sen verran järkeä päässä että tajuaa asuvansa kaatopaikassa

No itseasiassa olen harkinnut tätä. Kyllähän mua ällöttää ajatus elää täydessä kaaoksessa ja paskan seassa monta päivää, ehkä viikkojakin, mutta ehkä hän heräisi ainakin vähäsen jos joutuisi sellaisessa elämään. 

Voin kertoa että tuskin auttaa. Itselläni ei ainakaan tunnu olevan mitään rajoja siinä miten paljon epäsiisteyttä kestän. Asuisin siis mielelläni puhtaassa kodissa, mutta koska tosiaan vihaan siivoamista enemmän kuin mitään muuta niin paskaisen kodin kanssa on vain opittava elämään. Tiedän myös monta muuta ihmistä jotka asuvat paskan keskellä eivätkä itse tunnu kiinnittävän siihen mitään huomiota.

/54

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, voisin kirjoittaa pitkän litanian, mutta tiivistän sen tähän. Jätä se.

Voit alata uhkailemaan että eroat jollei likapyykit löydä pyykkikoriin, eikä roskat roskakoriin, mutta vaikka tyyppi voi terästäytyä hetkellisesti, se tulee taatusti taantumaan takaisin koska pilalle passattu on pilalle passattu vaikka voissa paistaas.

Mun mies lasten tulon jälkeen muuttui täysin porsaaksi ja minä en kuulemma muuta tee kun nalkuta (kun kehtaan kerta toisensa jälkeen pyytää että laittaa takkinsa henkariin, kengät telineeseen ja roskansa roskiin).

Vaikka armas onkin, niin ero tässä tulee ennen kuin mukulat menee kouluun jos ei saa menettämiään taitojaan takaisin.

Noita miehiäkin löytyy, jotka ymmärtävät että jokin omatoimisuus pitää olla vaikka toinen päävetovastuussa kodista onkin.

Ai niin eilen olin taas kamala vaimo, kun huikkasin kotiin tulevalle miehelle, että älä tule kengät jalassa keittiöön vaan laita suoraan telineeseen, imuroin ja luuttusin juuri. Ja niin se pari kassia (likaisia eväsrasioita ja remppatarvikkeita) nostettua eteiseen, lampsi keittiöön kura ropisten pitkin ja poikin kengät jalassa. Parkaisin että et oo tosissas ja mies murisee että taas se alkaa.

Ja ne likaiset kipot jäi siihen lattialle, ei edes tiskialtaaseen viitsinyt laittaa.

Myös vallottava tapa hänellä on vetää vaatekaapista laatikot lattialle, penkoa mitä tarvitsee, ripotellen sinne tänne mitä ei tartte ja lopulta jättää ne laatikot lattialle, ei viitsi laittaa vaatteita eikä laatikoita takaisin kaappiin. Joka päivä.

Mä harkitsen hyvin vakavasti, että jollen ota eroa, kerään nuo kaikki vaatteet koriin ja takapihalle syttyy kiva kokko.

Ok, nyt on aika luovuttaa. Tuo touhu on passiivisgressiivista vittuilua ja miehesi tekee sen tahallaan. Ota vaan suosiolla ero ja pelasta hyviä vuosia elämääsi. Kadut joka sekunttia jotka jäit.

Odotan että kuopus (kyllä olin niin tyhmä, että hankin toisenkin) kasvaa isommaksi, sitten eroan jollei meno muutu.

Hyvä isä on, kun pääsee kotiin illalla, leikkii lastensa kanssa ja rakastaa kovasti. Kyllä hän saa minutkin nauramaan ja on hänessä niin paljon hyvääkin, nämä on ainoat syyt miksi hän ei joku päivä tule tyhjään kotiin.

Mutta ei rakkaus kovin pitkälle enää kanna, ellei hän palaa alkuperäiseen omatoimisuuteenkaan asti.

Kokeilin kanssa että milloin vaimo havahtuu, jos samalla tavalla laiminlyön siivoamisen...mutta murruin itse ensiksi :D

muistin juuri,että ainoa hetki, jolloin siivous aidosti kiinnostaa, on se kun on vieraita tulossa. Silloinkin pitää ihan puoltatuntia aikaisemmin aloittaa.

Siinä kohdin olisi tilaisuus näpäyttää kieltäytymällä täysin, mutta sit pitäisi a) valmistautua riitaan, jolloin olisi todella noloa näytellä coolia kun on vieraita b) jättää kämppä kauheaan kuntoon ja hävetä silmät päästä,kun muut näkee sen hävityksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, voisin kirjoittaa pitkän litanian, mutta tiivistän sen tähän. Jätä se.

Voit alata uhkailemaan että eroat jollei likapyykit löydä pyykkikoriin, eikä roskat roskakoriin, mutta vaikka tyyppi voi terästäytyä hetkellisesti, se tulee taatusti taantumaan takaisin koska pilalle passattu on pilalle passattu vaikka voissa paistaas.

Mun mies lasten tulon jälkeen muuttui täysin porsaaksi ja minä en kuulemma muuta tee kun nalkuta (kun kehtaan kerta toisensa jälkeen pyytää että laittaa takkinsa henkariin, kengät telineeseen ja roskansa roskiin).

Vaikka armas onkin, niin ero tässä tulee ennen kuin mukulat menee kouluun jos ei saa menettämiään taitojaan takaisin.

Noita miehiäkin löytyy, jotka ymmärtävät että jokin omatoimisuus pitää olla vaikka toinen päävetovastuussa kodista onkin.

Niin, kai tavallani haluan vaan elätellä toivetta siitä, että toinen voisi oppia "tavoille". Kun suhde on muuten hyvä, en haluaisi erota tai olla erillään vain tämän takia. Kuitenkin se, että toinen ei yhtään huolehdi yhteisen kotimme siisteydestä, häiritsee minua. En halua olla se nipottava tyttöystävä tai äitihahmo joka huolehtii toisen sotkuista.

On myös ärsyttävää, miten moni tuntui jättävän osan aloituksesta lukematta, kun ei ymmärtänyt sitä, että minä ihan mielelläni hoidan isoimman osan kotitöistä. Varsinkin nyt kun olen itse kotona, pidän sitä reiluna että iso osa hommista kuuluisi minulle. Tässä olikin enemmän kyse juurikin siitä, että edes niitä omia sotkuja ei osata siivota pois ja pidetään itsestäänselvyytenä että minä hoidan kaiken. -Ap

Tavoille?

Mikä helkutin ylijumala sinä luulet olevasi? Puhut miehestä kuin koirasta.

Niin. On hyvien tapojen mukaista ja usko tai älä - suurimmalle osalle itsestäänselvyys - että toista kunnioitetaan ja omat sotkut siivotaan. Kasvattaisitko vaikka lapsesi mielelläsi niin, ettei heillä ole mitään vastuuta siivota sotkujaan, vaan sinä aina teet sen heidän puolestaan? Tuskin. Silloin ei ole myöskään ok että parisuhteessa toimitaan niin. Kyllä jokaisen on sen verran käytöstapoja omattava, että tajuaa että on itse vastuussa omista sotkuistaan ja kodin siisteydestä ja mukavuudesta ylipäätään. 

Sinä et määritelle mikä on sotkua ja mikä ei. 

Yritä nyt se ymmärtää.

Asu yksin jos et kykene siihen että jollakin muulla on eri standardit kuin sinulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimo on samanlainen. En ole kauhea siisteysintoilija, mutta ahdistaa ihan sikana, kun roskat jää siihen mihin sattuu kädestä tipahtamaan ja ruoka syödään tietysti telkkarin ääressä ja siihen jää astiat, kunnes puhtaat loppuvat.

Ja jos oikein nohevalla tuulella on, niin saattaa viedä astiat mun mieliksi keittiöön, mutta useimmiten ne jää sitten tiskipöydälle,jos koneessa on puhtaat.

Turhauttaa kyllä kun asiasta riitelee, niin minä olen nipo ja vaadin mahdottomia. Sitten taas skarppaa pariksi viikkoa..ja sit roskien viennistä pitäisi myöntää mitali !

Olen yrittänyt koulia vaihtelevalla menestyksellä puuttumalla välittömästi, jos nousee sohvalta tyhjin käsin. Sekin tuntuu melkein samalta kuin kävisi itse viemässä roskia ja lautasia kun koko ajan pitää tarkkailla.

Muuten on kyllä ihana ihminen, mutta mietin kanssa et millä saisi muutosta aikaan..ja pelkään että jos hän rupeaa äidiksi, niin onko siinä mahtava tekosyy laiminlyödä aivan kaikki normaalit toiminnot kotona.. (olen tietoinen että lapsessa on työtä, mutta varmaan ymmärrät pointin)

Uskomatonta, kuvauksesi mukaan vaimosi on vain naisversio mun poikaystävästä... :D

Poikaystävälle on kanssa ihan maailman suurin homma tiskata vaikka se kahvikuppi, joka kerta ottaa uuden. Sitten kun ei puhtaita enää ole, on valmis tyyliin juomaan kulhosta ettei vaan tarvi tiskata. :D Odottaa myös jotain hurraa-huutoja ja palkintoja siitä, kun kerran imuroi (kun on ensin useasti vihjannut että olisiko nyt sun vuoro) tai tiskannut. Jos aloittaa tekemään jotain ja lopettaa muttei siivoa tavaroitaan ja myöhemmin pyydän että keräisi ne pois, yrittää viimeiseen asti pitkittää asian hoitamista. -Ap

Eroa siitä sitten mutta lopeta toi valittaminen. Valittaminen on lapsellista touhua. Eroa tai hyväksy mies sellaisena kuin se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olemme asuneet nyt jonkin aikaa yhdessä ja olen huomannut miten vaikeita edes ihan perus kotityöt ovat hänelle. Ilmeisesti saanut tämän mallin kotoaan, vanhemmat varmaan huolehtineet isoimman osan ja oma kämppänsä oli yleensä tosi sotkuinen, kun vielä ennen yhteenmuuttoamme siellä asui. Olen kyllä yrittänyt nätisti sanoa asiasta, joskus jopa hermostunut. Alussa ei vienyt edes omia astioitaan tiskiin. Ei petaa sänkyä, vaikka olisi se joka viimeisimmäksi ylös sängystä nousee. Ei imuroi, tiskaa tai laita tavaroita paikoilleen oma-alotteisesti. Ei vie roskia, ei siivoa edes kissanvessaa vaikka ihan yhteisiä lemmikkejä ovat. Turhauttaa ja ärsyttää niin paljon.

Myönnän että olemme tässä ihan erilaisia; olen aina pitänyt siisteydestä ja järjestyksestä ja itseasiassa ihan nautinkin joistain kotitöistä. Hän taas on niitä, jotka varmaan viihtyvätkin "eletyn näköisessä" ympäristössä. En siis ole mikään kontrolli/siivousfiikki, mutta haluan kuitenkin kotimme näyttävän kodilta eikä kaatopaikalta. Tietysti joku kompromissi olisi tässä tilanteessa paras, mutta hän ei tule yhtään vastaan. Onko muka ihan ok, että astiat jätetään pöytään ja kämppä pölyttyy mutta toinen ei tee asialle mitään kunnes minä mainitsen että alkaa olla sotkuista, pitäisi siivota? Tähän hän vastaa vaan että "okei".

Tilanne on tällä hetkellä se, että hän on meistä se työssäkäyvä ja minä kotona, koska olen sairaslomalla. Mielestäni on siis kyllä ihan reilua, että isoin osa kotitöistä kuuluisi silloin mulle. Mutta onko todella reilua, että kaikki jää minun vastuulleni, että toinen ei siivoa edes tyhjentämäänsä maitopurkkia roskikseen oma-alotteisesti? Onko ok, että toinen ei kanna minkäänlaista vastuuta yhteisen kodin siisteydestä?

Pelkään, että tämä johtaa lopulta siihen, etten halua enää asua yhdessä. Tuntuisi silti niin tyhmältä asua erillään vain tällaisen asian takia, kun muuten yhteiselo on ihanaa ja meillä oli reilusti välimatkaakin, jonka takia tämä on enemmän kuin toimiva ratkaisu. Tuntuisi muutenkin takapakilta suhteelle muuttaa erilleen kun kerran on päätös yhteenmuutosta jo tehty. En vain tiedä mitä tehdä, lähes joka päivä jossakin vaiheessa meinaan menettää malttini kun huomaan miten toinen vaan porsastelee.

Kun muutat toisen ihmisen kanssa yhteen niin menetät mahdollisuuden määritellä miltä kotisi näyttää. Sinulla on enää vain puolet vallasta asunnossa. Toinen puoli on poikaystävälläsi. 

Tuo on juuri asia mitä moni nainen ei tajua. NAINEN EI MÄÄRITTELE SITÄ ETTÄ MIKÄ ON SIISTEYSSTANDARDI TAI MITÄ SYÖDÄÄN. Parisuhteessa tehdään kompromisseja eikä niin että toinen määrää.

😂😂😂😂 Älä liioittele. Eikös sen, että vaikka vie roskansa roskikseen pitäisi nyt olla ihan yleinen siisteysstandardi vaikkei nyt mikään himosiivooja olekaan.

Ei ole mitään yleisiä siisteysstandardeja. Ihan kuin ei ole mitään oikeaa tapaa tehdä ruokaa tai oikeata tapaa kasvattaa lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap,

Parisuhteeseen vaikuttaa sekä tunne että järki. Järki on tarpeen arvioimaan sitä, mikä on ns pieni asia ja siedettävä asia, mikä taas on kynnyskysymys. Hyvin monille ihmisille koti on näitä aika tärkeitä asioita: kodin on oltava itselle sopiva. Jos toinen osapuoli joko siisteydellään tai muulla käytöksellään (esim. musiikinsoitto, sisustusvalinnat jne) jollain lailla aiheuttaa sen, ettei kotia tunne omakseen tai ei viihdy siellä, onhan se iso asia. Jos käytännön asiat ja lifestylet ovat täysin eri maailmasta ja kodin suhteen ei voida luoda yhteisiä malleja, niin tulee mieleen, miksi sitten asua yhdessä?  Voisit miettiä itsenäsi, minkä verran olet oikeasti valmis sietämään ja tulemaan vastaan. Priorisoida itsellesi välttämöttömimmät seikat. Näistä asioista pitää puhua aivan konkreettisesti ja yksilöiden. Ei vain että 'voisitko olla siistimpi' tyyppisesti, vaan ihan selkeästi ehdotus minimitasosta, jonka alle et voi tinkiä.  Esimerkiksi vaikka että ennen nukkumaan menoa on yhdessä tiskit tiskattava tai mikä se nyt sinulle sitten ikinä onkaan. Jos kumppani ei voi noudattaa tätä, joudut miettimään, onko suhteessa muita vaihtoehtoja kuin yhdessä asuminen. 

Kiitos vastauksesta. Olen joskus ottanut asian esille niin, että olen tehnyt selväksi rajani. Olen myös varovaisesti ehdottanut, että olisiko sitten parempi jos asuisimme erillämme jos tottumukset ja mieltymykset ovat niin erit näissä asioissa. Silloin hänen reaktionsa on ollut loukkaantuminen, tuumannut vain että en halua olla hänen kanssaan ja haluan hänestä vain eroon. Hänelle myös tämä asia on aivan liian mitätön syy edes harkita erillään asumista. 

Jossakin määrin pystyn sietämään ja yritänkin kovin, mutta ärsyttää tuntea olonsa ihan äidiksi kun komentaa toista osallistumaan ja joutuu siivota toisen jäljet... Puhe ei ole oikein tehonnut tähänkään mennessä, en tiedä tehoaako sen paremmin ajan kanssa. Jopa hänen äitinsä on joskus sanonut hänelle, että osallistuthan sitten varmasti kotitöihin, eli ilmeisesti tuttua juttua ollut tämä hänen laiskuutensa jo silloin kun vielä asui vanhemmillaan... 

Tuo lihavoitu osuus on melko hälyttävä. Poikaystäväsi uhriutuu erittäin kohtuullisesta pyynnöstäsi ja manipuloi tilanteen niin että sinä joudutkin lepyttelemään häntä? Mun miehessä oli aluksi samaa laiskiaisen vikaa, nuorina kun yhteen muutettiin, mutta väänsin hänelle rautalangasta miten tärkeää minulle on reilu työnjako, eikä sen jälkeen ole ollut ongelmia. Ei pitäisi olla terveessä parisuhteessa kenellekään vaikea valinta, että kannanko korteni kekoon muutaman minuutin vaivannäöllä vai solvaanko kumppaniani jättämällä tekemättä.

Aika selkärangaton mies sinulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olemme asuneet nyt jonkin aikaa yhdessä ja olen huomannut miten vaikeita edes ihan perus kotityöt ovat hänelle. Ilmeisesti saanut tämän mallin kotoaan, vanhemmat varmaan huolehtineet isoimman osan ja oma kämppänsä oli yleensä tosi sotkuinen, kun vielä ennen yhteenmuuttoamme siellä asui. Olen kyllä yrittänyt nätisti sanoa asiasta, joskus jopa hermostunut. Alussa ei vienyt edes omia astioitaan tiskiin. Ei petaa sänkyä, vaikka olisi se joka viimeisimmäksi ylös sängystä nousee. Ei imuroi, tiskaa tai laita tavaroita paikoilleen oma-alotteisesti. Ei vie roskia, ei siivoa edes kissanvessaa vaikka ihan yhteisiä lemmikkejä ovat. Turhauttaa ja ärsyttää niin paljon.

Myönnän että olemme tässä ihan erilaisia; olen aina pitänyt siisteydestä ja järjestyksestä ja itseasiassa ihan nautinkin joistain kotitöistä. Hän taas on niitä, jotka varmaan viihtyvätkin "eletyn näköisessä" ympäristössä. En siis ole mikään kontrolli/siivousfiikki, mutta haluan kuitenkin kotimme näyttävän kodilta eikä kaatopaikalta. Tietysti joku kompromissi olisi tässä tilanteessa paras, mutta hän ei tule yhtään vastaan. Onko muka ihan ok, että astiat jätetään pöytään ja kämppä pölyttyy mutta toinen ei tee asialle mitään kunnes minä mainitsen että alkaa olla sotkuista, pitäisi siivota? Tähän hän vastaa vaan että "okei".

Tilanne on tällä hetkellä se, että hän on meistä se työssäkäyvä ja minä kotona, koska olen sairaslomalla. Mielestäni on siis kyllä ihan reilua, että isoin osa kotitöistä kuuluisi silloin mulle. Mutta onko todella reilua, että kaikki jää minun vastuulleni, että toinen ei siivoa edes tyhjentämäänsä maitopurkkia roskikseen oma-alotteisesti? Onko ok, että toinen ei kanna minkäänlaista vastuuta yhteisen kodin siisteydestä?

Pelkään, että tämä johtaa lopulta siihen, etten halua enää asua yhdessä. Tuntuisi silti niin tyhmältä asua erillään vain tällaisen asian takia, kun muuten yhteiselo on ihanaa ja meillä oli reilusti välimatkaakin, jonka takia tämä on enemmän kuin toimiva ratkaisu. Tuntuisi muutenkin takapakilta suhteelle muuttaa erilleen kun kerran on päätös yhteenmuutosta jo tehty. En vain tiedä mitä tehdä, lähes joka päivä jossakin vaiheessa meinaan menettää malttini kun huomaan miten toinen vaan porsastelee.

Jos sinä olet kotona koko päivän niin siloinhan sinä olet se joka sotkee. Sinä olet myös se jota haittaa tilanne joten sinä olet myös siitä vastuussa.

On täysin naurettavaa että sinä nyhjäät himassa sotkemassa koko päivän ja mies on töissä. Sitten kun mies tulee töistä niin sinä sanot että rupea siivoamaan kun minä olen täällä sotkenut????

Öö, kotona voi olla myös niin ettei sotke? Ap:n mies kotona ollessaan jättää roskat lojumaan, tiskit mihin sattuu kädestään laskemaan, vaatteet pitkin lattioita levälleen jne. Niin sinun mukaasi aloittaja on se, joka sotkee koska hän on päivät kotona. Jännä logiikka, mutta no...en taida viitsiä enempää sanoa 😂

No ei kyllä voi olla kotona niin että ei sotke. Kämppä ei itsestään likaannu vaan kyllä siihen vaaditaan ihan aktiivisia toimenpiteitä. 

Sitä paitsi minkälainen ihminen nyhjää kotona aamusta iltaan? Eikö AP:lla ole elämää? 

Ihan kuin minun kirjoittama, muutamia vuosia takaperin. Tilanne oli siinä mielessä eri, että mies oli pitänyt poikamiesboksinsa hyvässä kunnossa ja siivosi säännöllisesti myös yhteen muuttaessamme. Vaan toistuvat sairaslomat ja työttömyysjaksot, jolloin otin kaikki kotityöt kontolleni, muutti asian. Mies unohti kuinka siivota. Homma oli ihan samanlaista kuin sinulla, jätti tiskejään ja roskiaan pöydälle, eikä koskaan oma-aloitteisesti tarttunut imuriin. Kun pääsin takaisin työelämään, tilanne ei muuttunut. Vaikka miten asiasta keskusteltiin.

Jouduin katsomaan omaakin toimintaani ja käyttäytymistäni ihan eri kantilta. Aloitin terapian, ja opin että yritän liikaa miellyttää muita. Siivoilin automaattisesti miehen asioita, joten lopetin. Ilmoitin miehelleni että tästälähin hän siivoaa omat asiansa. Jos ei siivoa, minä siivoan ne hänen alueelleen. Roudasin roskia ja tiskejä hänen puolelle sänkyään, tai vaatekaappinsa. Huutoa ja riitaahan siitä aluksi tuli, mutta lapsellinen tapa alkoi vähitellen tuottaa tulosta. Seuraava vaihe oli se, että jätin hänen tavaransa rauhaan ja odottelin ja muistuttelin kunnes alkoi vähitellen itse siivoamaan niitä pois. Vieläkään tilanne ei ole täydellinen, mutta voin luottaa siihen että pöydällä oleva kahvikuppi siivoutuu viimeistään toisena päivänä pois. Ruoka-astiat osaa viedä jo suoraan tiskikoneeseen, kun homehdutti niin monet pilalle ja huusin ihan tosissaan.

Siivousvuoroista kinasteltiin pitempään. Mies ei halunut lainkaan keskustella työnjaosta, joten jouduin päättämään itse meille vuorot. Niitä piti monet kerrat rukkailla, kun mies luisteli vuoroistaan "kun ei tiennyt". Se tepsi, kun mies joutui loppupeleissä siivoamaan 2kk marinoitua vessaa. Olin sanonut, että mitään en siivoa hänen puolestaan, ja sen pidin vaikka miten ällötti.

Riitely ei juuri auta, kun siinä ollaan niin tunteiden vallassa (sekään ei kyllä ole hyvä että vaan puree hammasta ja siivoaa itse kaiken). Sain hyvän neuvon kirjeen kirjoittamisesta, joten noudatin sitä monta kertaa. Pointti on siinä, että toisen on pakko lukea koko homma ja reagoida vasta sitten. Kun taas kasvokkain puhuttaessa molemmat reagoivat koko ajan ja hyvä jos saa lausetta sanottua kun toinen paukuttaa jo omaa kantaansa kuuntelematta lainkaan vastapuolta. Kirjeeseen kirjoitin tarkkaan kuinka minua loukkaa moinen käytös, miksi se ei ole kunnioittavaa, ja mitä toivon.

Nyt olen taas sairaslomalla, mutta en tee kaikkia kotitöitä, vaan puolet. Tämäkin sovittiin ihan tarkkaan miehen kanssa. Olen nyt oppinut, että oli tilanne mikä tahansa, niin siivoukset hoidetaan puoliksi. Jos toinen pääsee luistelemaan omasta osuudestaan, niin siihen tottuu ja siitä pois oppiminen on kamala urakka. Muutos tuosta oli pitkä ja raskas eikä vieläkään siinä mitä oli kun muutettiin yhteen. Tulen aina olemaan enemmän "organisointivastuussa", mutta nyt voin luottaa siihen, että jos jotain sovitaan, niin mies sen hoitaa. Kaikkein raastavinta oli se luottamuksen ja kunnioituksen puute.

Niin ja tosiaan, tuo on ollut ainut huono puoli miehessä. Joten minulla oli ihan sama ajatus, että hölmöä sen perusteella erota. Vaan kyllähän se vaikuttaa ihan älyttömästi jos joutuu yksin olemaan koko kämpän hoitovastuussa ja toinen porsastelee miten sattuun. Lakkasin olemasta mahdollistaja ja annoin miehelle vastuut ja niiden myötä myös seuraukset.

Mies jumittui niin siihen että minä vaan tahallaan nalkutan, eikä nähnyt sitä hätääni ja loukkaantumistani vasta kuin useamman kirjeen kirjoittamisen jälkeen. Oli oikeasti niin jästipää, ja nyt sitten hoitaa osuuttaan ihan niinkuin pitää. Mitä nyt joskus jää kahvikuppeja pöydälle ja joskus siivousvuoro venyy viikolla, mutta silti voin luottaa siihen että hän hoitaa osuutensa, ja se on ihan valtavan huojentava asia!

/78

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin minun kirjoittama, muutamia vuosia takaperin. Tilanne oli siinä mielessä eri, että mies oli pitänyt poikamiesboksinsa hyvässä kunnossa ja siivosi säännöllisesti myös yhteen muuttaessamme. Vaan toistuvat sairaslomat ja työttömyysjaksot, jolloin otin kaikki kotityöt kontolleni, muutti asian. Mies unohti kuinka siivota. Homma oli ihan samanlaista kuin sinulla, jätti tiskejään ja roskiaan pöydälle, eikä koskaan oma-aloitteisesti tarttunut imuriin. Kun pääsin takaisin työelämään, tilanne ei muuttunut. Vaikka miten asiasta keskusteltiin.

Jouduin katsomaan omaakin toimintaani ja käyttäytymistäni ihan eri kantilta. Aloitin terapian, ja opin että yritän liikaa miellyttää muita. Siivoilin automaattisesti miehen asioita, joten lopetin. Ilmoitin miehelleni että tästälähin hän siivoaa omat asiansa. Jos ei siivoa, minä siivoan ne hänen alueelleen. Roudasin roskia ja tiskejä hänen puolelle sänkyään, tai vaatekaappinsa. Huutoa ja riitaahan siitä aluksi tuli, mutta lapsellinen tapa alkoi vähitellen tuottaa tulosta. Seuraava vaihe oli se, että jätin hänen tavaransa rauhaan ja odottelin ja muistuttelin kunnes alkoi vähitellen itse siivoamaan niitä pois. Vieläkään tilanne ei ole täydellinen, mutta voin luottaa siihen että pöydällä oleva kahvikuppi siivoutuu viimeistään toisena päivänä pois. Ruoka-astiat osaa viedä jo suoraan tiskikoneeseen, kun homehdutti niin monet pilalle ja huusin ihan tosissaan.

Siivousvuoroista kinasteltiin pitempään. Mies ei halunut lainkaan keskustella työnjaosta, joten jouduin päättämään itse meille vuorot. Niitä piti monet kerrat rukkailla, kun mies luisteli vuoroistaan "kun ei tiennyt". Se tepsi, kun mies joutui loppupeleissä siivoamaan 2kk marinoitua vessaa. Olin sanonut, että mitään en siivoa hänen puolestaan, ja sen pidin vaikka miten ällötti.

Riitely ei juuri auta, kun siinä ollaan niin tunteiden vallassa (sekään ei kyllä ole hyvä että vaan puree hammasta ja siivoaa itse kaiken). Sain hyvän neuvon kirjeen kirjoittamisesta, joten noudatin sitä monta kertaa. Pointti on siinä, että toisen on pakko lukea koko homma ja reagoida vasta sitten. Kun taas kasvokkain puhuttaessa molemmat reagoivat koko ajan ja hyvä jos saa lausetta sanottua kun toinen paukuttaa jo omaa kantaansa kuuntelematta lainkaan vastapuolta. Kirjeeseen kirjoitin tarkkaan kuinka minua loukkaa moinen käytös, miksi se ei ole kunnioittavaa, ja mitä toivon.

Nyt olen taas sairaslomalla, mutta en tee kaikkia kotitöitä, vaan puolet. Tämäkin sovittiin ihan tarkkaan miehen kanssa. Olen nyt oppinut, että oli tilanne mikä tahansa, niin siivoukset hoidetaan puoliksi. Jos toinen pääsee luistelemaan omasta osuudestaan, niin siihen tottuu ja siitä pois oppiminen on kamala urakka. Muutos tuosta oli pitkä ja raskas eikä vieläkään siinä mitä oli kun muutettiin yhteen. Tulen aina olemaan enemmän "organisointivastuussa", mutta nyt voin luottaa siihen, että jos jotain sovitaan, niin mies sen hoitaa. Kaikkein raastavinta oli se luottamuksen ja kunnioituksen puute.

Minä eroaisin sellaisesta naisesta joka nyhjää himassa eikä tee töitä. Et kuitenkaan olen mikään 70 nainen.