Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?

Omat vanhempani ovat 50-luvulla syntyneitä ja siihen aikaan kyllä valtaosa meni lääkäriin vasta ihan pakon edessä. Tämä on heijastunut aika moneen lapseenkin luonnollisesti. Ei minuakaan koskaan turhaan viety lääkäriin eikä aina aiheestakaan. Hengissä silti ollaan.

On hyvä ymmärtää, että ainakin minun vanhempieni ikäluokka on elänyt tässä(kin) asiassa ihan erilaisessa toimintakulttuurissa. Ne räikeimmät ylilyönnit ovat kuitenkin vähemmistöä, vaikka täällä moni onkin hurjalta kuulostavia tarinoita kertonut.

Ei liene nykyään ongelma? Vaivojen valittajia on terkkarilla pilvin pimein. Siis naisia, kuten kaikki nämä lapsuudestaan ketjussa valittajat. Vieläkö pitää laittaa pipilaastarikin?

Vierailija kirjoitti:

Minua vietiin harvoin, mutta tarvittaessa. En myöskään vie omiani lääkäriin, ellei ole välttämätöntä. Normaalit flunssat yms. sairastetaan. Täysin älyvapaata ravata katsomaan lääkäriin, että punottaako se korva nyt vai ei. Tottakai se punottaa, jos on flunssa. Ainahan se menee hiukan korviin ja paranee sieltä itsellään. Jos ei satu ja flunssa ei pitkity, niin normaali kausiflunssa, johon lepoa ja lämmintä juomista.

Mahtaisko tästä johtua, että on terveet lapset, kun ei ole pilattu jatkuvilla ab-kuureilla ja oma vastustuskyky pelaa? 13-vuotias on syönyt kolme kuuria elämässään, 7-vuotias yhden. Kumpikin mennyt päiväkotiin 1-vuotiaana. Tottakai nuo välillä saa flunssaa ja mahatautia, mutta paranevat nopeasti. Tosin nytkään ei kumpikaan ole ollut vielä tänä syksynä kipeä kunnolla. Nuoremmalla vähän oli köhänalkua ja hiukan nuhaa lokakuulla, mutta helpotti nopeasti ja ei tullut esim. kuumetta.

Tämmösiä vanhempia enemmän! t. terveyskeskuslääkäri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ekaa kertaa käymässä mieheni vanhemmilla. Mies, silloin 28-v, leikkasi ison haavan sormeen. Tuleva anoppi istutti poikansa tuoliin, desinfioi haavan, sitoi sen ja antoi vieläpä pusunkin miehelleni. Appi puolestaan siivosi keittiön suit sait, taputti poikaansa ja tiedusteli hellästi, että pitääkö amputoida, hän voi tehdä, saat viskiä puudutukseksi.

Olin ihan äimänä, kuinka lämmin suhtautuminen oli, koska minua ei ikinä olisi edes lapsena hoidettu noin. Olisi karjuttu keittiön sotkemisesta. Ja nämä höösäsivät aikuisen, itsenäisen, äitiään 20 senttiä pidemmän ja varsin fiksun poikansa ympärillä niin ihanasti. Silloin viimeistään tajusin, että lapsuuteni ei ehkä olkut ihan normaali.

Ei varmaan ole vaikea arvata, kumpien isovanhempien kanssa lapsenlapset ovat läheisempiä.

Minusta tuollainen käytös vanhemmilta olisi ahdistavaa, olen 26v. Lapsena kyllä huolehtivat ihan normaalisti.

No todellakin. Normaalit ja lämpimät välit on vanhempiin, autetaan puolin ja toisin jne mutta tuollainen hösääminen kyllä kielii asenteesta, että aikuista lasta ei kohdella aikuisena.

.

Juu, varmaan tuo isä on 5-vuotiaalle lapsenlapselleenkin sanonut, että amputoidaanko ja saat viskiä puudutteeksi.  Huumoria, huumoria......

60-luvulla minulla oli ilmeisesti korvatulehduksia monta kertaa vuodessa.Korvakipu oli erittäin kivulias,pitkäaikainen(2-vrk.)nukkumaan en pystynyt ja itku pääsi joka kerta.Kerroin äidille itkuisena,minun korvaan koskee.Äiti vastasi,älä valehtele ja nyt suu kiinni.Myöhemmin erilaisissa lääkärintarkastuksissa lääkäri kertoi,korvan tärykalvo on arpeutunut.Kipeytyneestä korvasta hävisi kuulo myöhemmin kokonaan.

Kyllä. Angiinaa ja korvatulehdusta mm ei hoidettu minulla koskaan. Verikokeisiin ei myöskään viety kun kouluterkkari käski. Vanhempani olivat muuten normaaleja. Ihme että olen nykyään edes hengissä. Rokotuksilla ihme kyllä käytettiin. Ei ole milloinkaan selvinnyt, miksi näin.

Jatkuva ramppaaminen lääkärissä joko omien tai lasten juttujen takia on mun mielestä psyykkinen ongelma. Asiasta mennään, mutta nuhakuumeisen raahaaminen lääkäriin on typeryyttä. Samoin kaikki nämä nykyiset adhd-villitykset ja haetaan apua "uniongelmiin", jos lapsi tekee vuorokaudessa muutakin kuin nukkuu. Yksi näppy taipeessa ja etsitään allergioita... näitä riittää, ja ei ole kyllä lapselle mukavaa.

Todellisiin kipuihin ja vaivoihin pitää hakea apua, mutta itse ei pidä keksiä ongelmia lapselle. Esim. turha antibioottien syöminen on todella suuri uhka koko ihmiskunnalle, tätä ei moni ymmärrä, kun  mennään kuumetta /kurkkukipua/korvakipua valittamaan kuurin toivossa.

Lapselle 3-5 päivän lepo soffalla on paljon parempi kuin lääkekuuri ja puolikuntoisena tarhaan/kouluun meno.   

Olin teini-ikäinen kun heräsin keskellä yötä todella voimakkaaseen selkä- ja vatsakipuun. Äitini vastahakoisesti ajoi minut päivystykseen, yksi harvoista kerroista kun kaikkea mahdollista ei Buranalla hoidettu. Lääkärissä en pystynyt enää pitelemään kyyneleitä, koska kipu oli yltynyt pahemmaksi kuin mikään mitä olen eläissäni kokenut, sitä ennen tai sen jälkeen. Äiti kun huomasi että minulta valuu vesi silmistä, hän vain mulkaisi minua ja kivahti: "Älä viitsi!!". Jäi tuo halveksuva ilme ikuisesti mieleeni kuin polttoraudalla leimattuna...

Vierailija kirjoitti:

Itseni on äitinä ollut vaikea löytää tässä tasapainoa. Yksi lapsistani on selvästi enemmän kipuherkkä kuin muut. Hän sairastaa myös paljon enemmän kuin muut. Ja pohtii omaa terveyttään, googlettaa ahkerasti oireita, keksii harvinaisiakin sairauksia oireistaan. On nyt 16v.

On häntä tutkittukin paljon. Muutama viikko sitten esimerkiksi hän oli kuumeessa ja yskässä. Parin päivän jälkeen vein hänet lääkäriin, veriarvot normaalit, diagnoosina virusflunssa. Seuraavana päivänä olo oli pahempi, ja meni itse uudestaan lääkäriin. Edelleen sama diagnoosi. Illalla itki hysteerisenä, vein sitten päivystykseen. Otettiin veriarvoja, tutkivat aivokalvontulehduksen, ei mitään. Edelleen passitettiin kotiin, sai reseptin vahvempiin särkylääkkeisiin. No, seuraavana aamuna itki taas hysteerisenä, että varmasti kuolee. Kuitenkin oli ihan normaali, kuumekin enää pientä lämpöä ja yskä selkeästi vähentynyt. Kaksi päivää eteenpäin ja ihan terve.

Näitä vastaavia tapauksia on joitakin kertoja vuodessa. Enkä tiedä mitä äitinä voin tehdä, mikään järkipuhe ei auta. Itkevää hysteeristä lasta en oikein osaa ohittaakaan. Lääkärikin on jutellut hänen kanssaan ja suositellut psykologia. Tyttö kieltäytyy ehdottomasti.

Kuulostaa paniikkikohtaukselta. Tavallinen virusflunssa tuottaa jotain epätavallisia kehontuntemuksia, ja niitä alkaa ahdistukseen taipuvainen sairastaessaan vatvoa. Vatvominen tuottaa lisää ahdistuksen kehollisia oireita, ja ne taas lisää ahdistusta, kunnes koko keho käy niin ylikierroksilla että tuntuu että henki lähtee. Yritä vielä jutella siitä psykoterapiasta teinisi kanssa..?

Minä. Mutta siitä syystä etten ikinä sairustunut niin että olisin tarvinnut lääkäriä. Yhtä ainoaakaan korvatulehdusta tai muuta vakavampaa ei oo ollut ja perus nuhakuumeet hoidettiin kotona.

P.s. kysymys oli - joita ei viety juuri koskaan lääkäriin. Minua ei siis viety koskaan.

Kävin terveyskeskuksessa ensimmäisen kerran 20-vuotiaana. Antibiootteja samoin vasta aikuisena. Sairastin siis angiinoita ym lapsena.

Hammastahnaa käytin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana kun ostin itse.

Kuukautisista, kehon muuttumisesta tai seksuaalisuudesta ei myöskään puhuttu kotona mitään.

Jouduin tekemään koulun ohessa hanttihommia, että sain ostettua siteitä.

Perhe ei ollut uskonnollinen..t. viesti nro 129

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko lestadiolaisilla joku uskomus ettei lääkäriin saa viedä vaan Jumala hoitaa? Kun olipa vaikka mikä niin ei viedä... lapset saa kärsiä vaan. Ja lääkkeetkin syntiä?

Heistä en ole varma, mutta jehovilla on ainakin veren kohdalla herran haltuun meininki. Eli onnekkaat alaikäiset jehovat jotka tarvitsevat verensiirron tai lisää verta, valtio huostaan ottaa heidät hoidon ajaksi. Aikuiset joutuukin sit herran haltuun ja tietenkin henki lähtee, kun henkeä ei saa pelastaa.

No et ihan totta kirjoita. Se on totta, että heidän uskonsa kieltää verensiirrot. Edelleen on totta, että näissä tapauksissa tehdään alaikäisen kohdalla tarvittaessa kiireellinen huostaanotto, jotta verensiirto voidaan tehdä. Vanhempien mielestä tämä on yleensä ihan erinomainen ratkaisu, sillä tällöin voidaan tehdä se mikä on lapselle parasta, eivätkä vanhemmat joudu uskonyhteisössään tilille uskon vastaisesta toiminnasta.

Jehovista usko muutoin ei suhtaudu mitenkään kriittisesti lääkkeisiin, lääkärikäynteihin tai terveydenhuoltoon, joten sinällään tämä kommenttisi ei nyt tähän ketjuun kuulunut.

Vierailija kirjoitti:

Olin teini-ikäinen kun heräsin keskellä yötä todella voimakkaaseen selkä- ja vatsakipuun. Äitini vastahakoisesti ajoi minut päivystykseen, yksi harvoista kerroista kun kaikkea mahdollista ei Buranalla hoidettu. Lääkärissä en pystynyt enää pitelemään kyyneleitä, koska kipu oli yltynyt pahemmaksi kuin mikään mitä olen eläissäni kokenut, sitä ennen tai sen jälkeen. Äiti kun huomasi että minulta valuu vesi silmistä, hän vain mulkaisi minua ja kivahti: "Älä viitsi!!". Jäi tuo halveksuva ilme ikuisesti mieleeni kuin polttoraudalla leimattuna...

Mikä sulla sitten oli??

Ei minuakaan viety. Tuttavapariskunta vei kerran, kun sattuivat kylään kun minulla oli kurkku kipeä - keuhkoputkentulehdus löytyi. Eniten minulla on silti kokemuksia siitä, ettei koulusta saanut olla pois koskaan. Kaikki nuhakuumeet jotenkin mitätöitiin. Äitini kai piti mahdottomana, että olisi joutunut olemaan töistänsä pois minua hoitamassa. Sitä olen myös jäänyt ihmettelemään, kun kerran pyörryin koulussa, eikä sen syytä mitenkään tutkittu. Itseäni se ahdisti silloin lapsena paljon.

Vähän OT, mutta muistan, miten hirveästi ihmettelyä sain osakseni, kun kävin ensimmäistä kertaa verikokeessa vasta 18-19 -vuotiaana. Itse kun ihmettelin, miten ihmeessä kaikki muut olivat ravanneet niissä monia kertoja. Minkähän takia niitä on otettu edes muilta lapsilta niin usein? No, minulta ei, kun en koskaan lääkärissä käynytkään. 

Nykyään minun on todella vaikea mennä lääkäriin, sinnittelen aivan viimeiseen asti ja sen ylikin, jotenkin se asenne on painunut niin syvälle. Ihan kuin en vain jotenkin olisi avun arvoinen, ja oikeastaan myös pelkään, että saisin siellä vain vähättelyä osakseni. 

En muista minkään muun takia käyneeni lääkärissä kuin murtuneen jalan ja käden. Käteen laitettiin lasta, jalkaan ei mitään.

Kaiken maailman isoja flunssia yms. oli mutta ne menivät viimeistään parin viikon sisällä itsekseen ohi. Sängyn vankina olin ja juoda piti paljon. Kuumeisena ei saanut lukea, jotta kuume ei nouse. Piti yrittää nukkua. Disperiiniä ei otettu, koska äidillä oli näkemys, että korkea kuume parantaa.

Ranteeni murtui yhtenä viikonloppuna kun olin 10v eikä minua viety lääkäriin, maanantaina koulussa aloin itkeä kipeää turvonnutta kättäni ja opettaja  lähetti terkkarille, joka puolestaan lähetti tk:hon. Muistan aina äidin ilmeen kun tulin  taksilla kotiin kipsi kädessä, uuden paidan hiha halki leikattuna. Tosin äidille käsittääkseni jäi tästä jonkinlainen syyllisyys, kun ei tajunnut käyneen noin pahasti.!

Mulla kanssa on murtunut käsi lapsena. Itkin tuntikausia ja pyysin äitiä viemään minut lääkäriin, mutta ei vienyt. Käsi oli kuukausia toimintakunnoton. En uskaltanut mennä yksinkään ettei äiti suutu. Mulla on astma ja muistan yökausia valvoneeni kun en pystynyt hengittämään. Kouluun piti silti mennä aina, vaikka olisit koko yön ollut henkitoreissasi.

Vierailija kirjoitti:

Minuakaan ei käytetty lääkärissä jos ei ollut aivan pakko, käsi katki tai vastaavaa. Sairastelusta huudettiin ja syyllistettiin. Särkylääkettä sai jos jaksoi kaivella itse kaapista.

Monesti sairaana pakotettiin esim lumitöihin, sairastaminen oli lusmuilua. Olen pyörtynyt useamman kerran lumikolan ääreen. Kuukautiskivut ei myöskään ollut mitään oikeaa kipua.

Tuo yön yli odottaminen on myös tuttua. Olen vaikeasti allerginen (ei huomioitu mitenkään lapsena) ja kerran sain illalla todella vaikean hengenahdistuskohtauksen. Luulin kuolevani yön aikana, en millään meinannut saada henkeä. Ei kauheasti lämmittänyt aamulla kun vanhemmat sanoi ihan myötätuntoisesti aamulla, että jäit kuitenkin henkiin, me kuunneltiin yöllä, että nyt se varmaan kuolee. Kumpikaan ei tehnyt kuitenkaan mitään.

En ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen missään tekemisissä.

Perkele toi on aivan sairasta! Olen hyvin pahoillani kokemuksistasi. :(

Minulla oli alle kouluikäisenä jo voimakkaita päänsärkyjä. Muistan, miten makasin sängyllä pystymättä liikahtamaankaan, mutta särkylääkettä ei annettu eikä lääkäriin viety. Parikymppisenä menin itse lääkäriin ja sain kunnon särkylääkkeet. Särky luokiteltiin migreenin tyyppiseksi, mutta onneksi se loppui myöhemmin. Isällä oli migreeni.

Joskus yläasteella minulle tuli muutaman kerran kramppimaisia vatsakipuja. Kohtauksen aikana valuin kylmää hikeä ja kerran pyörryin kivusta. Sanoin äidille ja hän vastasi, että kaikilla meillä on vatsa joskus kipeä. Asia oli sillä käsitelty. Onneksi en sairastanut pahemmin.

Riippuu varmaan, millä vuosikymmenellä on sattunut syntymään ja viettämään lapsuutensa.

Joskus 80-luvulla pääsi melko vaivattomasti lääkäriin, mutta ei sitä ennen ja kunnallisesta lääkäristä maksettiin jokaisen käynnin yhteydessä ja se oli kallista. Ja terveyskeskukset olivat harvassa.

Opiskelin 70-luvulla, eikä koulussa ollut mitään terveydenhoitajan/lääkärin vastaanottoa ja eikä silloin vain käyty lääkärissä, kun yksityislääkärille ei ollut varaa. Silloin ei edes Kela korvauksia tunnettu.