Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?

Ainakin 2 kertaa. Suupieli halkesi mummolassa kun kannoin puita 5 v ja kotona pikkurilli jäi oven väliin. Terveenä sai olla maalaiskylässä.

Sairastin onneksi vähän, koska lääkäriin ei päässyt. Tapaturmia kyllä sattui, niistä tuli huutoa ja mahdollisesti selkään, joten opin salaamaan tapaturmat. Kerran murtui luu, ja istuin piilossa autotallin takana loppupäivän, kunnes turruin kipuun. Kyseinen murtuma luutui väärin ja luuhun jäi tuntuva kyhmy.

Minulla on myös krooninen, kivulias sairaus, sitäkään ei tutkittu lääkärissä vaan minua syyllistettiin sairaudestani. Totuin sairauteen niin, että en tajunnut itsekään mennä lääkäriin tutkituttamaan sitä sitten, kun muutin pois kotoa. Mutta 20 v minua myöhemmin sama sairaus puhkesi (lievempänä) isälläni, joka toki meni heti yksityiselle. Isä sai reseptit ja hoidon, joka tepsi, hain sitten itse lääkäriltä samat ja 20 v kärsimys loppui.

Ei 60-luvulla köyhän lapsia viety lääkäriin jonkun angiinan takia. Kun pari kertaa olin kuolla käsiin, niin sitten vietiin. Kunnanlääkäriä ei ollut kai isoissa kaupungeissa? Kuka muistaa milloin ”kolmen markan lääkärit”tulivat?

Eli nykyiset terveyskeskuslääkärit.

Maalla oli kunnanlääkärit, minua vanhempi mieheni muistelee 50-luvun loppua.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin lapsena hirveän kuolemanpelkoinen, ja vihainen vanhemmille, kun eivät vieneet mielestäni tarpeeksi usein lääkäriin. Tosiasiassa lääkärissä kyllä käytiin, jos oli aihetta.

Nyt omien lasten myötä saa olla kyllä herkällä korvalla seuraamassa. Mikä on kurjaa oloa, joka menee ohi parin päivän levolla ja mikä vaatii lääkitystä tms.

Te joilla on kokemus siitä, että teitä ei ole lääkärissä käytetty, perustuuko se johonkin yksittäiseen juttuun vai oikeasti siihen, että jatkuvasti sairastamistanne vähäteltiin? Kyllä meilläkin esim päänsärkyyn todettiin, että ota burana ja joskus se harmitti, kun kaipasi huomiota vanhemmilta, mutta nyt aikuisena toimin kyllä hyvin samalla tavalla, en ala sairastamisen kautta huomiota antamaan (mutta toivottavasti muuten kuitenkin riittävästi).

Olen pahoillani, että et lapsena saanut apua pelkoosi ja ahdistukseesi, vaan jouduit selviytymään niiden kanssa yksiksesi. Huomaatko omassa kirjoituksessasi joitain viitteitä siitä, että jatkat tätä samaa oppimaasi kaavaa myös seuraavaan sukupolveen? Näet helposti omaa lapsuutesi huomionhakua ja ahdistusta niin omissa lapsissakin kuin tässä ketjussakin. Jos joku sairastamisen kautta hakisikin huomiota, eikö lapsi nimenomaan tarvisi sitä huomiota ja puuttumista? Sen sijaan sinä olet päättänyt, "ettet ala sairastamisen kautta huomiota antamaan", eli lapsesi saavat elää mahdollisesti sinulta oppimasi pelon ja ahdistuksen kanssa yksinään kuten sinäkin lapsena?

Vierailija kirjoitti:

Onko lestadiolaisilla joku uskomus ettei lääkäriin saa viedä vaan Jumala hoitaa? Kun olipa vaikka mikä niin ei viedä... lapset saa kärsiä vaan. Ja lääkkeetkin syntiä?

No höps, tietenkään lääkkeet eivät ole syntiä. Oikeassa uskossa olevilla lestadiolaisilla on suuri perhe ja äidit ovat vähintäänkin vähän väsyneitä. Eivät he vain aina jaksa niin välittää ja huolehtia jokaisesta lapsukaisesta kuten syytä olisi. Ison perheen kanssa yhden lapsen lääkäriin vieminen on monesti myös logistinen ongelma (mihin ne kaikki muut pienet siksi aikaa sijoitetaan). Ja monesti suurperheessä rahatkin ovat tiukalla. Lasten lääkärikäynti voi olla ilmainen, mutta sinne asti pääseminen aiheuttaa kustannuksia ja mahdolliset lääkkeet on itse ostettava.

Oudlta kuulostaa ap:n tarina. Kyllä vietiin helpolla lääkäriin jos oli jotain vaivaa. Kaikilta rokoilta säästyin, koska vanhemmat ei vieneet paikkoihin joissa tautia liikkeellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin lapsena hirveän kuolemanpelkoinen, ja vihainen vanhemmille, kun eivät vieneet mielestäni tarpeeksi usein lääkäriin. Tosiasiassa lääkärissä kyllä käytiin, jos oli aihetta.

Nyt omien lasten myötä saa olla kyllä herkällä korvalla seuraamassa. Mikä on kurjaa oloa, joka menee ohi parin päivän levolla ja mikä vaatii lääkitystä tms.

Te joilla on kokemus siitä, että teitä ei ole lääkärissä käytetty, perustuuko se johonkin yksittäiseen juttuun vai oikeasti siihen, että jatkuvasti sairastamistanne vähäteltiin? Kyllä meilläkin esim päänsärkyyn todettiin, että ota burana ja joskus se harmitti, kun kaipasi huomiota vanhemmilta, mutta nyt aikuisena toimin kyllä hyvin samalla tavalla, en ala sairastamisen kautta huomiota antamaan (mutta toivottavasti muuten kuitenkin riittävästi).

Olen pahoillani, että et lapsena saanut apua pelkoosi ja ahdistukseesi, vaan jouduit selviytymään niiden kanssa yksiksesi. Huomaatko omassa kirjoituksessasi joitain viitteitä siitä, että jatkat tätä samaa oppimaasi kaavaa myös seuraavaan sukupolveen? Näet helposti omaa lapsuutesi huomionhakua ja ahdistusta niin omissa lapsissakin kuin tässä ketjussakin. Jos joku sairastamisen kautta hakisikin huomiota, eikö lapsi nimenomaan tarvisi sitä huomiota ja puuttumista? Sen sijaan sinä olet päättänyt, "ettet ala sairastamisen kautta huomiota antamaan", eli lapsesi saavat elää mahdollisesti sinulta oppimasi pelon ja ahdistuksen kanssa yksinään kuten sinäkin lapsena?

Mmm. Tavallaan, mutta tilanne on silti olennaisesti erilainen. Vaikea sitä on selittää tällaisessa keskustelussa.

Itse keskustelen lasteni kanssa mm kuolemasta. Sairauksien suhteen pyrin olemaan neutraali, en suurentele, en vähättele. Omat vanhempani ohittivat perimmäisen syyn huomion hakemiselle, eli kuolemanpelon. Muuten olivat ja ovat hyviä vanhempia.

Tottakai minussa taas on omat puutteeni, joita kenties omat lapseni joskus sitten kauhistelevat. Kukaan ei ole virheetön ja kukaan ei tajua kaikkea mitä saattaa tehdä väärin suhteessa lapsiinsa.

Pahinta ei ollut se lääkäriin viemättömyys vaan raivo ja huuto ja vittuilu sairastumisesta. Isä kilahti ihan täysin ja sai kunnon raivarit jos lapsi sairastui. Huuti pää punaisena ja syytti laiskottelusta tai kieroilusta tai siitä että lapsi teki tämän kiusallaan. Sattoi tosiaan kostas ja pakotta 39c kuumeessa kahdeksi tunniksi ulos, ”siinä sitä reipastuu”.

En tajua mikä psykologinen kuvio tuo on että kilahtaa kun näkee lapsen sairaana ja avuttomana?

Vierailija kirjoitti:

Oudlta kuulostaa ap:n tarina. Kyllä vietiin helpolla lääkäriin jos oli jotain vaivaa. Kaikilta rokoilta säästyin, koska vanhemmat ei vieneet paikkoihin joissa tautia liikkeellä.

Sehän on vakava asia, jos ei ole sairastanut rokkoja lapsena ennen rokotusten aikaa. 

Nimenomaan vastuulliset vanhemmat pitivät huolta, että esim. vesirokko tulee lapsena eikä joudu sairastamaan sitä aikuisiällä. 

Kauheat arvet niillä, jotka ovat aikuisina joutuneet tämän kokemaan. 70-luvulla oikein kierrätettiin tietoisesti tauti lapsille, jotta tulisi immuniteetti. Itse selvisin yhdellä rakkulalla otsassa ja pikkukuumeella. 

Yksi syy siihen, että itseäni ei alle 10 -vuotiaana viety lääkäriin oli se, että pelättiin pahoinpitelyjen jälkien paljastuvan.

Vierailija kirjoitti:

Onko lestadiolaisilla joku uskomus ettei lääkäriin saa viedä vaan Jumala hoitaa? Kun olipa vaikka mikä niin ei viedä... lapset saa kärsiä vaan. Ja lääkkeetkin syntiä?

Heistä en ole varma, mutta jehovilla on ainakin veren kohdalla herran haltuun meininki. Eli onnekkaat alaikäiset jehovat jotka tarvitsevat verensiirron tai lisää verta, valtio huostaan ottaa heidät hoidon ajaksi. Aikuiset joutuukin sit herran haltuun ja tietenkin henki lähtee, kun henkeä ei saa pelastaa.

Itseasiassa nyt kun mainitsit, en muista ainuttakaan lääkärikäyntiä (pakollisia neuvolakäyntejä lukuunottamatta) lapsuudestani/nuoruudestani.

Koettiinko lääkärikäynnit merkkinä jostain huonosta vanhemmuudesta vai mikä syynä? Onpas yleistä.

Vai eikö edelliset sukupolvet olleet tarpeeksi huolissaan lapsiensa terveydentilasta. Ei hammaslääkäriinkään kyllä viety ajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Oudlta kuulostaa ap:n tarina. Kyllä vietiin helpolla lääkäriin jos oli jotain vaivaa. Kaikilta rokoilta säästyin, koska vanhemmat ei vieneet paikkoihin joissa tautia liikkeellä.

Pullossako sinut on kasvatettu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko lestadiolaisilla joku uskomus ettei lääkäriin saa viedä vaan Jumala hoitaa? Kun olipa vaikka mikä niin ei viedä... lapset saa kärsiä vaan. Ja lääkkeetkin syntiä?

Heistä en ole varma, mutta jehovilla on ainakin veren kohdalla herran haltuun meininki. Eli onnekkaat alaikäiset jehovat jotka tarvitsevat verensiirron tai lisää verta, valtio huostaan ottaa heidät hoidon ajaksi. Aikuiset joutuukin sit herran haltuun ja tietenkin henki lähtee, kun henkeä ei saa pelastaa.

Ne jt-aikuiset ottavat verensiirron yön pimeydessä, eikä siitä saa kertoa kenellekään.

t. sh

Vierailija kirjoitti:

Joku nyrjähdys ei kylläkään yleensä ole syy mennä lääkäriin, jos ei ole syytä epäillä murtumaa. Kun joku kauhisteli, ettei nyrjähdyksen jälkeen viety lääkäriin. Hyvin voi seurailla viikon-pari lähteekö paranemaan, aluksihan nyrjähdys pari päivää pahenee, kun turvotus nousee.

Äitini nyrjäytti lapsena pahasti toisen nilkkansa. Sen jälkeen nilkka nyrjähti hyvin usein ihan pienestä. Siitä on vaivaa vieläkin ja äiti on nyt yli 8-kymppinen.

Meitä ei lapsena viety juuri koskaan lääkäriin. Puhuin tästä -45 syntyneen äitini kanssa hiljattain. Hän sanoi, että omassa lapsuudessakaan ei lääkäriin viety. Asuivat maalla, ei tokikaan ollut autoa, bussi olisi lähtenyt muutaman kilometrin päästä kirkonkylälle, jossa olisi ollut lääkäri, mutta ei sinne lähdetty menemään, vaan hoidettiin taudit kotona omin konstein. Jäi sitten tämä lääkärissä käymättömyyden perinne omille lapsille.

Kääk!

Minuakaan ei käytetty lääkärissä jos ei ollut aivan pakko, käsi katki tai vastaavaa. Sairastelusta huudettiin ja syyllistettiin. Särkylääkettä sai jos jaksoi kaivella itse kaapista.

Monesti sairaana pakotettiin esim lumitöihin, sairastaminen oli lusmuilua. Olen pyörtynyt useamman kerran lumikolan ääreen. Kuukautiskivut ei myöskään ollut mitään oikeaa kipua.

Tuo yön yli odottaminen on myös tuttua. Olen vaikeasti allerginen (ei huomioitu mitenkään lapsena) ja kerran sain illalla todella vaikean hengenahdistuskohtauksen. Luulin kuolevani yön aikana, en millään meinannut saada henkeä. Ei kauheasti lämmittänyt aamulla kun vanhemmat sanoi ihan myötätuntoisesti aamulla, että jäit kuitenkin henkiin, me kuunneltiin yöllä, että nyt se varmaan kuolee. Kumpikaan ei tehnyt kuitenkaan mitään.

En ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen missään tekemisissä.

Minua vietiin harvoin, mutta tarvittaessa. En myöskään vie omiani lääkäriin, ellei ole välttämätöntä. Normaalit flunssat yms. sairastetaan. Täysin älyvapaata ravata katsomaan lääkäriin, että punottaako se korva nyt vai ei. Tottakai se punottaa, jos on flunssa. Ainahan se menee hiukan korviin ja paranee sieltä itsellään. Jos ei satu ja flunssa ei pitkity, niin normaali kausiflunssa, johon lepoa ja lämmintä juomista.

Mahtaisko tästä johtua, että on terveet lapset, kun ei ole pilattu jatkuvilla ab-kuureilla ja oma vastustuskyky pelaa? 13-vuotias on syönyt kolme kuuria elämässään, 7-vuotias yhden. Kumpikin mennyt päiväkotiin 1-vuotiaana. Tottakai nuo välillä saa flunssaa ja mahatautia, mutta paranevat nopeasti. Tosin nytkään ei kumpikaan ole ollut vielä tänä syksynä kipeä kunnolla. Nuoremmalla vähän oli köhänalkua ja hiukan nuhaa lokakuulla, mutta helpotti nopeasti ja ei tullut esim. kuumetta.

Jo ihan etusivua kun vain selailee, niin ymmärtää sen, miksi lastensuojelu kuitenkin on tärkeää. Jos lapsen terveydestä ei huolehdita, se on hyvä huostaanoton peruste.