Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?
05.12.2017 |
Meillä tällainen oli tapana. Monet nielutulehdukset on sairastettu valuttamalla sylkeä paperiin, kun ei kertakaikkiaan pystynyt nielemään. Alle kouluikäisenä sairastettu pissatulehduskin parani lopulta itsestään. Korvatulehduksestakaan ei tarvinnut viedä lääkäriin, kun korva puhkesi ja kipu helpotti. Sisko vietiin kerran lääkäriin kun veisteli kunnon tikattavan haavan käteensä.
Vielä nuorena parikymppisenä opiskelijana ollessani kotona toipumassa gynekologisen leikkauksen jälkeen ja tulin tosi kipeäksi (sisäsynnytintulehdus), ei lääkäriin suostuttu viemään ennen kuin kolmen kivuliaan vuorokauden jälkeen olin taksia itselleni soittamassa.
Vanhemmat olivat ihan tavallisia duunareita, ei alkoholismia tms. perheessä.
Kommentit (272)
Herrajumala, tämä ketju saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja nousee pala kurkkuun tätä lukiessa. Se Eerikan tapaus näyttäytyy tämän ketjun kontekstissa uudella tavoin. Millaista helvettiä monen lapsen elämä mahtaa olla juuri tälläkin hetkellä sadististen vanhempien armoilla, ehkä juuri nämä vihaiset vähättelijät ovat niitä ihmisyyttä väheksyviä hirviövanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja on tosi riippuvainen vanhemmistaan ja miksi, en tiedä.
Parikymppinen lähtee ihan itse lääkäriin, jos tarve.
Katkeraa vuodatusta. Itse olin tuossa vaiheessa asunut omillani jo kolmisen vuotta kuten monet.
En ymmärrä, missä tilanteessa olisin potenut jotain lapsuuden kodissa, saati vaatinut heitä hoitamaan jotkut lääkärikäyntini.
No just! Itse olen nelikymppinen ja kun sairastuin entisessä kotikaupungissa vieraillessani kovaan flunssaan, niin kyllä mutsi heitti mut terveyskeskukseen. Ei tarvinnu edes pyytää.
Kiitos tästä ketjusta. Oon syntynyt 70-luvun alussa, ja kyllä munkin vaivoja vähäteltiin ja mitätöitiin, harvoin kehtasin niistä sitten edes puhuakaan.
Minä.
Kun sairastelin, huoneeni ovi vain suljettiin.
Vierailija kirjoitti:
Herrajumala, tämä ketju saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja nousee pala kurkkuun tätä lukiessa. Se Eerikan tapaus näyttäytyy tämän ketjun kontekstissa uudella tavoin. Millaista helvettiä monen lapsen elämä mahtaa olla juuri tälläkin hetkellä sadististen vanhempien armoilla, ehkä juuri nämä vihaiset vähättelijät ovat niitä ihmisyyttä väheksyviä hirviövanhempia.
Itse näen asian niin, että elämäni todellakin on ihme. Tosin jos joskus mitä sairastan syöpää, en tule piittaamaan siitä. Lähden saappaat jalassa ilman hoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkuva ramppaaminen lääkärissä joko omien tai lasten juttujen takia on mun mielestä psyykkinen ongelma.
Todellisiin kipuihin ja vaivoihin pitää hakea apua
Jo nyt leikitään, että mielipiteesi olisi totta... Psyykkiset ongelmatkin ovat ihan oikeita vaivoja, kipuja ja ongelmia, ja niihinkin kannattaa hakea apua. Jos kärsii vaikkapa kovasta terveyden menettämisen pelosta tai terveyden huononeminen ahdistaa, näistäkin asioista kannattaa puhua avoimesti.
Tämä on vähän aiheen vierestä, mutta mielestäni sopiihyvin ketjuun. Minun lapsuudessani (80-luvulla) olimme ihan suunnattoman itsenäisiä. Ekaluokkalaisena olen käynyt koulun terveydenhoitajalla puhumassa päänsäryistäni kertomatta asiasta ensin kotona. Toisella luokalla eräänä iltapäivänä kaverini loukkasi nilkkansa. Soitimme paikalliseen terveyskeskukseen, jossa sairaanhoitaja neuvoi mitä tehdä. Vanhempamme kuulivat tapahtuneesta vasta illalla. Kymmenkesäisenä olen itse yksinäni käynyt paikallisessa terveyskeskuslääkärissä, johon oli 2,5 km kotoa ja ostanut myös itse apteekista lääkärin määräämät reseptilääkkeet. Kotona oli myös särkylääkettä, jota tarvittaessa (eli hyvin harvoin) osasimme alakoululaisina ottaa oikealla annostuskella.
Maailma oli silloin erilainen. En koskaan kokenut, etten esimerkiksi selviäisi jostain noista asioista ilman apua. Nykyään varmaan tehtäisiin lasu moisesta!
Kiinnostaisi kuulla, oliko teillä vastaavia kokemuksia omasta lapsuudestanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on vähän aiheen vierestä, mutta mielestäni sopiihyvin ketjuun. Minun lapsuudessani (80-luvulla) olimme ihan suunnattoman itsenäisiä. Ekaluokkalaisena olen käynyt koulun terveydenhoitajalla puhumassa päänsäryistäni kertomatta asiasta ensin kotona. Toisella luokalla eräänä iltapäivänä kaverini loukkasi nilkkansa. Soitimme paikalliseen terveyskeskukseen, jossa sairaanhoitaja neuvoi mitä tehdä. Vanhempamme kuulivat tapahtuneesta vasta illalla. Kymmenkesäisenä olen itse yksinäni käynyt paikallisessa terveyskeskuslääkärissä, johon oli 2,5 km kotoa ja ostanut myös itse apteekista lääkärin määräämät reseptilääkkeet. Kotona oli myös särkylääkettä, jota tarvittaessa (eli hyvin harvoin) osasimme alakoululaisina ottaa oikealla annostuskella.
Maailma oli silloin erilainen. En koskaan kokenut, etten esimerkiksi selviäisi jostain noista asioista ilman apua. Nykyään varmaan tehtäisiin lasu moisesta!
Kiinnostaisi kuulla, oliko teillä vastaavia kokemuksia omasta lapsuudestanne.
Sama. Ekaluokalta asti huolehdin itse mm. oikomisoidot hammashoitolassa ym. Viisi vuotiaana hoidin kauppaostoksua kaupassa, joka oli 3km päässä. Ei tidellakaan ollut mitään iltapäiväkerhoja. Eskariin kuljin itse ym.
Sairastuin anoreksiaan teini-iässä. Kevyimmilläni painoin jotain 36 kg. Vanhempani olivat tästä vain vihaisia, kun tajusivat, että kyseessä oli psyykkinen sairaus. Lääkärin tai ravintoneuvojan puheille ei minua viety vaan minut pakkosyötettiin vähän parempaan kuntoon.
Hammashuoltoni oli ihan retuperällä, ketään ei kiinnostanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Migreeni 6-vuotiaasta. Todettiin vasta yli 20-vuotiaana Yths:llä. Sitä ennen: otai asperiini/disperiini. Jep jep.
Sama. Hyi Helvata kun muistaa kun 5 vuotiaasta usein migreeni. Oksensin ja tuntui että pää halkeaa. Ainut lääke disperiini, se auttaa kaikkeen. Eikä viety lääkäriin. Olin 20 v kun sain diagnoosin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Migreeni 6-vuotiaasta. Todettiin vasta yli 20-vuotiaana Yths:llä. Sitä ennen: otai asperiini/disperiini. Jep jep.
Sama. Hyi Helvata kun muistaa kun 5 vuotiaasta usein migreeni. Oksensin ja tuntui että pää halkeaa. Ainut lääke disperiini, se auttaa kaikkeen. Eikä viety lääkäriin. Olin 20 v kun sain diagnoosin.
80-luvun migreenihoito oli ihan hirveää. Kun oma poikani peri tämän, lastenneurologi otti minut syrjään ja sanoi, että minun sopii sitten unohtaa lapsuuden migreenitraumat, koska 2010-luvulla tämä otetaan tosissaan ja siitä lähdetään, että kipu hoidetaan pois. Oli vissiin ennenkin törmännyt kaltaisiini migreenitraumatapauksiin, kun tajusi heti, missä mennään.
Ja olen siis kertonut vasta sen jälkeen pojalleni, kun hän sai hyvät lääkkeet, minkälaista minulla oli kun migreeniä pidettiin heikkopäisten lintsaamisena. Olen mm. auroissa ajanut pyörällä ulos tieltä jne. Äiti otti minut tosissaan, mutta lääkärit ei. Empaattinen, mutta yleensä vain murahteleva teininturjakkeeni melkein itki kun kuunteli ja kiitti, että hän sai avun heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja on tosi riippuvainen vanhemmistaan ja miksi, en tiedä.
Parikymppinen lähtee ihan itse lääkäriin, jos tarve.
Katkeraa vuodatusta. Itse olin tuossa vaiheessa asunut omillani jo kolmisen vuotta kuten monet.
En ymmärrä, missä tilanteessa olisin potenut jotain lapsuuden kodissa, saati vaatinut heitä hoitamaan jotkut lääkärikäyntini.
No just! Itse olen nelikymppinen ja kun sairastuin entisessä kotikaupungissa vieraillessani kovaan flunssaan, niin kyllä mutsi heitti mut terveyskeskukseen. Ei tarvinnu edes pyytää.
Flunssastahan sinne terveyskeskukseen juuri kannattaakin mennä?
Eiköhän mennä jo ylihoivan puolella, että nelikymppisenä nuhakuumeen takia äiti hoitaa lääkäriin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Migreeni 6-vuotiaasta. Todettiin vasta yli 20-vuotiaana Yths:llä. Sitä ennen: otai asperiini/disperiini. Jep jep.
Sama. Hyi Helvata kun muistaa kun 5 vuotiaasta usein migreeni. Oksensin ja tuntui että pää halkeaa. Ainut lääke disperiini, se auttaa kaikkeen. Eikä viety lääkäriin. Olin 20 v kun sain diagnoosin.
Minulla oli myös voimakas migreeni alle 18- vuotiaana usean vuoden.Edellisenä iltana alkoi näyttelemään silmissä tähtiä ns.säkenöi,siitä tiesin seuraavan päivän kovan päänsäryn,näkö sumeni,ihankuin olisin katsonut sideharson läpi.Migreeni kesti päivän ja loppui aina rajuun oksenteluun.Särkyyn ei auttanut salaa otettu Hota-särkypulveri.Vanhemmille mainitsin kohtausten ensikertoina,päähäni koskee kovasti.Eikö työnteko kiinnosta,laiskuuttas valitat,oli vanhempien vastaus ja oksentelusta,että onko masu sekaisin.Sanoin ääneti itselleni,hölmöt vanhemmat.Migreenikohtaukset loppui,kun sain silmälasit.Silmälääkäri kysyi tutkimusaikana,onko ollut päänsärkyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ei viety usein lääkäriin, koska olin uskomattoman terve lapsi. Perus mahataudit ja flunssat toki, mutta ei koskaan mitään sairaalahoitoa tai reseptiä vaativaa. Ei antibiootteja tai muita lääkkeitä, enkä onnistunut kolhimaan itseäni niin pahoin että olisi tarvinnut viedä lääkäriin, ihan kotihoidolla saatiin satunnaiset haavat puhdistettua ja paranivat hyvin. Miten onnekas olinkaan.
Kerran ala-asteella pääsin kyllä lääkäriin koska jalka piti kuvata, kun nilkka nyrjähti enkä pystynyt kävelemään. Mutta lepo ja tukiside riitti lopulta siihenkin hoidoksi.
Noooh, aikuisiällä olenkin sitten saanut lääkärissä ravata ihan itsenäisesti. On ollut gynekologista vaivaa, luunmurtumaa ja virtsatietulehdusta. Harmi kun ei lapsuuden hyvä onni jatkunut aikuisuuteen, ei siellä lääkärissä niin mukavaa ole käydä.
Jos nämä ovat totta, niin montaa lasta on kohdeltu sadistisesti ja jopa 70-luvulla olisi voinut saada tuomion lapsensa kiduttamisesta.
Tuo, että laitetaan korkeassa kuumeessa johonkin lumitöihin, on jo lapsen hengen vaarantamista.
Sen sijaan on ihan tervettä, ettei flunssista mennä lääkäriin. Silloin levätään. Jotkut pitävät sitä jonain hoitovirheenä vanhemmilta. Siinä tosiaan odotellaan ja vasta flunssan pitkittyessä (todenäköisesti jälkitauteja), käännytään tohtorin puoleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä. Esimerkiksi yksi sormeni on vieläkin venkura ja rosoinen, koska kynnen alta levisi tulehdus. Siitä pursui vihreää mätää, mutta siihen sai vain harvoin laittaa jotain hyödytöntä "luonnonvoidetta". Aknea ei saanut hoitaa, koska "se menee ohi itsestään". Eli kosmetiikka oli suoraan stnasta. Just noi korvatulehdukset tms hoidettiin aspiriinilla, joka oli ihmelääke kaikkeen vähänkin vakavampaan eli sellaiseen, josta nousi kuume. Onneks ei koskaan tullut murtumaa, koska siihen varmaan olis tekaistu joku tuohikipsi.
Lul.. espanjalainen flunssa joka tappoi kymmeniä miljoonia olikin ihan tavallinen flunssa mutta ku ne hoidettiin siihen aikaan aspiriinilla niin tuli reippaasti uhreja. Aspiriini ja kuumeet ei sovi yhteen.
Se oli influenssa ja erityisen laaja pandemia.
Sata idioottia on tätäkin peukuttanut. Eikö tosiaan tiedetä influenssan ja flunssan eroa?
Muistan erään tapauksen 90-luvulta, olin teini ja uusi ystäväni meillä käymässä. Hänellä olivat kuukautiset alkamassa ja oli kovin tuskainen, äitini tarjosi sitten särkylääkettä ja kaakaota mikä aiheutti ystävässäni oikean tunteiden kirjon: Hämmennys, epävarmuus, liikuttuminen.
Selvisi, että kotonansa ei saanut mitään kipulääkettä tähän vaivaan ja äitinsä rähisi " Mitäs valitat siinä? Kävele suorassa! Äitini ja minä olimme syvästi järkyttyneitä, äiti antoi tälle ystävälleni vajaan paketin särkylääkettä mukaan...
Ps. Joku varmasti miettii, eikö teini osaa käydä itse ostamassa kipulääkettä? Samaa mietin minäkin, mutta kai tämä ystäväni oli niin tottunut kärsimään ettei edes osannut ajatella avun hakemista! :(
Miksi, siis oikeasti miksi vanhemmat ovat kohdelleet lapsiaan noin? Miten voi olla että omaa lastaan ei kunnioita tai rakasta vaan kohtelee sadistisesti ja julmasti?
Minut on viety vasta viime hetkillä pahasti kuivuneena lääkäriin, kun taaperona sain ripulin. Astma jätettiin lapsena hoitamatta, vaikka se oli tiedosa, sen sijaan äitini karjui tappouhkauksia kun erityisesti flunssaisena yskin öisin. Myöhemmässä elämässäni äitini on jäänyt kiinni avaavan astmalääkkeeni varastamisesta. Murtuneella jalalla piti itse kävellä terveyskeskukseen, vaikka autokin oli, ja sielläkin vielä mitätöitiin koko murtuma lääkärille sillä seurauksella että lääkäri uskoi vanhempaani eikä minua, ja jätti kuvat ottamatta. Jalka ei tullut ikinä enää kuntoon.
Lääkärin välttely ei kuitenkaan koskenut kumpaakaan vanhempaani, vaan he kävivät kyllä hoidattamassa itseään tiheässä tahdissa. Toisella on pysyvä vamma joka on aiheutunut lapsena hoitamattomasta sairaudesta, mutta silti minua ei samassa sairaudessa koettu tarpeelliseksi viedä lääkäriin, ja seurauksena oli sitten leikkaukseen päätyminen.
Silmälasien hankinta oli myös äidilleni aivan jatkuvan huutamisen aihe. Huolimatta siitä että molemmilla vanhemmilla on itsellään lasit, olisi minun pitänyt jotenkin osata periä erilaiset geenit. Lasien uusimistarpeesta nousi joka kerta aivan käsittämätön rähinä kuukausiksi. Kyse ei ollut rahapulasta. Osan nuoruudestani kuljin käytännössä puolisokeana, kun en enää uskaltanut pyytää uusia laseja.
Meillä on kyllä lääkärissä käyty ja käytetty, myös minua pienenä. Sairastan harvinaista tautia, joten olen joutunut käymään paljonkin ja viettämään pitkiä aikoja sairaalassa.
Paras hetki tuli kyllä tänä syksynä, kun tyttäreni mursi kätensä illalla, kysyin särkeekö ja tytär myönsi, sitten käsi tuettiin ja särkylääkettä oikealla annostuksella. Vamma ei pahemmin turvonnut ja sormet pysyivät lämpiminä, joten ajattelin, että ootellaan aamuun, kun yöllä tuolla paikallisella ei toimi edes röntgen, joten olisimme joutuneet lähtemään yliopistolliseen ja siellä on yöllä meno kuin hullujen huoneella, joten en ihan pikku murtuman takia ollut valmis lapsen kanssa sinne lähtemään. Tytär nukahti hyvin ja yölläkin kävin katsomassa, ettei hätää ollut. Aamulla soitin heti päivystykseen ja homma oli paketissa puolessa toista tunnissa. Parin päivän päästä tuli komento vaihtamaan kipsiä, kun ortopedi oli katsonut kuvat ja todennut, että lapsella on vääränlainen kipsi. Kävimme heti vaihdattamassa uuden kipsin.
Yllätys oli melkoinen, kun ottivat lastensuojelusta yhteyttä, kun tyttären isä oli tehnyt ilmoituksen minusta, etten ole huolehtinut tyttären hoidosta. Siinä oli aika sekavat tunteet, kun menin asiaa selvittelemään ja ei lastensuojelukaan nähnyt asiassa moitetta, eikä myöskään kumpikaan hoitavista lääkäreistä, pitivät jopa parempana, että röngenkuvat otettiin hiukan myöhemmin, että vamma varmasti oikein kuvissa näkyi, kun eivät kuulemma aina lapsilla näy. Minun olisi pitänyt isän mielestä raahata lapsi yötä vasten päivystykseen ja sieltä hyvin todennäköisesti vielä parinsadan kilometrin päähän yliopistolliseen, että vamma olisi tullut oikein hoidettua. Joskus tuo järjenkin käyttö on sallittua.