Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?

Vierailija kirjoitti:

Jo ihan etusivua kun vain selailee, niin ymmärtää sen, miksi lastensuojelu kuitenkin on tärkeää. Jos lapsen terveydestä ei huolehdita, se on hyvä huostaanoton peruste.

Niin nykyään, mutta mihin ihmeeseen vanhemmat olisivat vieneet sairaat lapsensa, kun terveyspalveluita ja lääkäreitä oli todella harvassa ja kunnallista terveydenhoitoa huima kehitys alkoi 70-80-luvulla ja tulivat päivystykset. Sitä ennen varattiin aika lääkäristä ja se lääkäri saattoi olla 50-100 km päässä ja se oli kallista.

Äidit synnyttivät kotona 50-60-luvulle saakka yleisesti.

Mulla oli lapsena usein korvatulehduksia ja poskiontelotulehduksia ja lääkäriin kyllä vietiin, mutta lääkäri oli kai vanhakantainen tms kun ei ikinä antibioottia tai muutakaan lääkettä vaan aika korva puhkaistiin ja poskiontelot punktoitiin. Ihan järkyttävät kivut oli..

Kysykääs vanhemmiltanne, vietiinkö heitä ikinä lääkäriin?

Hyvin harvoin lääkärissä käytiin, mutta ei ollut tarvettakaan. Olin hyvin terve tenava. Kaaduin joskus 5-vuotiaana aika pahasti ja polven alapuolelle tuli syvähkö haava. Soitettiin kunnanlääkärin vastaan- otolle, mutta lääkäri oli jossakin reissussa. Muitakaan terveydenhoitoihmisiä ei ollut tavoitettavissa, joten niin vain käärittiin rätti koiven ympärille ja vaihdettiin päivittäin. Tuttu diakonissa kävi kerran katsomassa jalkaa, mutta kun haava näytti paranevan hyvin, ei ollut aihetta enempään. Arpi siitä jäi!

Kerran muistan alle kouluikäisenä käyneeni lääkärissä. Olin ollut - luvatta tietysti! - uimassa jo huhtikuussa jäiden seassa ja vilustunut perusteellisesti. Kuume oli korkea ja keuhkot täynnä räkää. Lääkäri kuunteli keuhkoja ja totesi, että "porisoo ku rokkapata" ja antoi muistaakseni sulfapillereitä. Ne olivat isoja mollukoita ja muistan isoäidin pelänneen, etten pystyisi niitä nielemään, mutta minä olen sellainen horokurkku, että pilleri kuin pilleri luiskahtaa helposti alas.

Ei meillä millään tavalla vastustettu lääkärissä käyntiä, mutta siihen aikaan vaan ei ollut tapana jokaisen risahduksen takia pyyhältää vastaanotolle ruinaamaan troppeja. Mutta jos todella oli aihetta, niin silloin mentiin. Siellä sitten istuttiin kunnanlääkärin odotushuoneessa joskus tuntikaupalla, sillä aikaa ei yleensä varattu ennakolta, vaan mentiin tarpeen vaatiessa. - Silmälääkärissä olen joutunut elämäni aikana ravaamaan usein, pahimmillaan vuosittain, mutta nyt vanhemmiten käynnit ovat harventuneet. Viime käynnistä on jo 3½ vuotta, mutta nyt pitäisi taas tilata aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakaan ei käytetty lääkärissä jos ei ollut aivan pakko, käsi katki tai vastaavaa. Sairastelusta huudettiin ja syyllistettiin. Särkylääkettä sai jos jaksoi kaivella itse kaapista.

Monesti sairaana pakotettiin esim lumitöihin, sairastaminen oli lusmuilua. Olen pyörtynyt useamman kerran lumikolan ääreen. Kuukautiskivut ei myöskään ollut mitään oikeaa kipua.

Tuo yön yli odottaminen on myös tuttua. Olen vaikeasti allerginen (ei huomioitu mitenkään lapsena) ja kerran sain illalla todella vaikean hengenahdistuskohtauksen. Luulin kuolevani yön aikana, en millään meinannut saada henkeä. Ei kauheasti lämmittänyt aamulla kun vanhemmat sanoi ihan myötätuntoisesti aamulla, että jäit kuitenkin henkiin, me kuunneltiin yöllä, että nyt se varmaan kuolee. Kumpikaan ei tehnyt kuitenkaan mitään.

En ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen missään tekemisissä.

Meillä just tuo sama kostokeino eli lumitöihin tai ulos lenkille ja hiihtämään, sairastelu on kiusallaan laiskottelua ja lorvimista. Isä raivostui sairastumisesta aivan silmittömästi ja kosti. Sairaan piti siivota talo, tehdä lumityöt tai lähteä juoksulenkille. Isä pisti ovet lukkoon 2 tunniksi ja sitten 40c kuumeessa piti kolata pihaa. Olen myös pyörtynyt lumihankeen sairaana pihaa kolatessani 9v iässä kun oli korkea kuume ja isä pisti ovet taas lukkoon.

Isä oli kaikessa muussakin täysi sadisti ja kuritti lapsiaan aivan mielivaltaisesti. Syyksi kävi se että kengät oli väärin kenkätelineessä, tuulikaapin ovi jäänyt jäänyt raolleen tai lapsi läimäytti jääkaapin oven kiinni väärin (siis isän mielestä väärin, ”liian nopeaan”). Seurauksena paukkui remmi, risu, mattopiiska, sähköjohto, mittanauha tai nyrkki.

Voi helvetti miten vihasn isääni ja miten vaikea on yrittää antaa anteeksi. Ei ole siis pyytänyt anteeksi eikä tule pyytämään kun toiminta oli mielestään normaalia, mutta itseni takia yritän anterksiantoa... ei meinaa onnistua.

Luonnevikaisten ihmisten lapseksi syntyminen on elämänmittainen tragedia :(

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lapsena usein korvatulehduksia ja poskiontelotulehduksia ja lääkäriin kyllä vietiin, mutta lääkäri oli kai vanhakantainen tms kun ei ikinä antibioottia tai muutakaan lääkettä vaan aika korva puhkaistiin ja poskiontelot punktoitiin. Ihan järkyttävät kivut oli..

Nuo ovat useimmiten viruksen aiheuttamia eikä antibiootti silloin auta, pitäisi ensin tutkia mikä bakteeri siellä on (jos ei virus) ja sitten vasta kuuri. Ihan samalla tyylillä mua on hoidettu nykyaikana Mehiläisessä. Ihanaa kun se mätä poistettiin korvista ja onteloista, vaikka oli vähän ällöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oltais kyllä viety varmasti lääkäriin, jos olisi pitänyt, mutta ehkä siskon pöpökammon tai vanhempien reagtion takia huomaan vieläkin peitteleväni jos tunnen olevani sairas tai johonkin sattuu. Mies on ihmetellyt paljon miksi kerron vatsataudista tai migreenikohtauksesta vasta viime tipassa.

Kyseessä ei ole mieheni mutta ihan hämmästyin joskus parinkympin tienoilla kun valitin kaverille alkavaa päänsärkyä ja tämän vastaus ei ollutkaan vittuuntunut tuhahdus, vaan huolestunut "Ootko kunnossa? Tarviiko särkylääkettä?". Olin niin tottunut vanhempien välinpitämättömyyteen että tuo reaktio tuli ihan puskista.

Meilläkin joskus kun olin lapsi ja loukkasin itseni vain huudettiin  ja kerrankin, kun varvas jäi pyörän pinnojen väliin(olin tarakalla ja sisko ajoi) ja isovarvas vuosi verta kuin seula, jouduin itse pesemään veret lattialta ja varvasta ei mitenkään hoidettu . Olin silloin ehkä 5vuotias. Tai jos astui naulaan kesällä paljain jaloin, ei uskaltanut kertoa vanhemmille, koska olisi huudettu.  Toisaalta ymmärrän , koska meitä  lapsia oli paljon ja vanhemmilla aina liikaa töitä ja hermot pinnalla. Mutta vaikka nyt olen jo aika vanha, en koskaan valita mitään sairautta tai vaivaa, vaan yritän peittää kaikki kivut ja vaivat. Oma mieskään ei ole oppinut hoitamaan sairaita vaan joudun vaikka kuinka kipeenä itse hoitamaan itseni. Myöskään sairaita lapsia mies ei ymmärtänyt hoitaa vaan heidän hoivaaminen jäi kokonaan minun harteille. Omia lapsia olen ymmärtänyt hoitaa ja helliä, kun ovart olleet sairaita, koska itse en hoivaa saanut. Mies olisi huutanut lapsille, jos vaikka loukkasivat itsensä(esim. kaatuivat pyörällä). Mutta opetin miehelle, että se jo riittää, että loukkaa itensä, ei siinä tarvitse enää kenenkään huutaa ja räyhätä. Ei kukaan vahingolle mitään voi.  hoivaa loukkaantunut tarvitsee, eikä syyttelyä ja karjumista.

En muista käyneeni lääkärissä lapsena. Tuhka-, vihuri- ja vesirokot sekä sikotauti sairastettiin lapsuudessani normaalina vaivana, eikä niistä tehty isompaa numeroa. Minulle ei sattunut suurempia tapaturmia, "asfaltti-ihottumaa" tietysti joka kesä, mutta siihen auttoi vesi ja äidin puhallus ja taas mentiin!

Mursin jalkani ala-asteella. Linkutin sillä pari päivää ja pyöräilin sitten itse terveyskeskukseen. Paketoitiin ja annettiin kyynärsauvat. Pyöräilin kotiin. Ikää oli 10 vuotta. Vanhemmilla omat ongelmansa, olin näkymätön. Myöhemmin omia lapsia saatuani olen ymmärtänyt tilanteen kamaluuden (kukaan ei ollut kiinnostunut tekemisistäni) ja asiaa on puitu psykoterapiassa.

Mulla on ADHD ja lääkäriin meneminen on tosi hankalaa. Omalla kohdalla lykkään aina ihan viime tinkaan.

Olen unohtanut tilata lapselle yhden neuvolatarkastuksen, yhden kasvukontrollin ja yhden hammaslääkärin. Onneksi ei ole mitään ihmeempiä ollut, hampaatkin on hyvin jotenkin saatu hoidettua. Yhden korvatulehduksen kanssa olisi voinut käydä tsekkaamassa aiemmin.. Se olikin sit se ainoa korvatulehdus.

Toivon etteä lapsi ei sit aikuisena koe jääneensä vaille hoitoa :( Toisaalta näyttää siltä, että sillä on sama vaiva kuin äidillään, eli ehkä se sit iso tajuaa miksi äiti oli välillä vähän huono ... Isästä ei ole mitään apua, se on jättänyt kaikki lapsen asiat mun hoidettavaksi eikä tunnu edes pyytämällä tajuavan, että pahimmillaan tässä lapsi joutuu laiminlyödyksi, jos se ei ota myös vastuuta.

Sain aivotärähdyksen ja olin sen jälkeen hetken tajuton, ei viety lääkäriin. Herätettiin sentään onneksi.

Oli vaikea hengittää, kova flunssa ja kova kipu rintakehässä. Vietiin vasta seuraavana iltana lääkäriin, oli bakteeritulehdus keuhkoissa.

Pari pientä murtumaa jäi myös hoitamatta, nyt on yksi sormi vähän vino ja yksi varvas oudosti paksuuntunut.

Kerran pyörryin kuumeessa keskellä yötä ja sain valitusta miksi meluan kun muut haluavat nukkua. Lääkäriin vietiin vasta parin päivän päästä kun en pysynyt pystyssä kovan kuumeen vuoksi.

Onneksi muutamissa muissa vakavissa jutuissa vietiin kuitenkin lääkäriin. Oli esimerkiksi syvä haava mikä ei olisi parantunut tikkaamatta ja oli paha palovamma mikä piti hoitaa sairaalassa. Niin ja ihan ysärillä tapahtui nämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakaan ei käytetty lääkärissä jos ei ollut aivan pakko, käsi katki tai vastaavaa. Sairastelusta huudettiin ja syyllistettiin. Särkylääkettä sai jos jaksoi kaivella itse kaapista.

Monesti sairaana pakotettiin esim lumitöihin, sairastaminen oli lusmuilua. Olen pyörtynyt useamman kerran lumikolan ääreen. Kuukautiskivut ei myöskään ollut mitään oikeaa kipua.

Tuo yön yli odottaminen on myös tuttua. Olen vaikeasti allerginen (ei huomioitu mitenkään lapsena) ja kerran sain illalla todella vaikean hengenahdistuskohtauksen. Luulin kuolevani yön aikana, en millään meinannut saada henkeä. Ei kauheasti lämmittänyt aamulla kun vanhemmat sanoi ihan myötätuntoisesti aamulla, että jäit kuitenkin henkiin, me kuunneltiin yöllä, että nyt se varmaan kuolee. Kumpikaan ei tehnyt kuitenkaan mitään.

En ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen missään tekemisissä.

Meillä just tuo sama kostokeino eli lumitöihin tai ulos lenkille ja hiihtämään, sairastelu on kiusallaan laiskottelua ja lorvimista. Isä raivostui sairastumisesta aivan silmittömästi ja kosti. Sairaan piti siivota talo, tehdä lumityöt tai lähteä juoksulenkille. Isä pisti ovet lukkoon 2 tunniksi ja sitten 40c kuumeessa piti kolata pihaa. Olen myös pyörtynyt lumihankeen sairaana pihaa kolatessani 9v iässä kun oli korkea kuume ja isä pisti ovet taas lukkoon.

Isä oli kaikessa muussakin täysi sadisti ja kuritti lapsiaan aivan mielivaltaisesti. Syyksi kävi se että kengät oli väärin kenkätelineessä, tuulikaapin ovi jäänyt jäänyt raolleen tai lapsi läimäytti jääkaapin oven kiinni väärin (siis isän mielestä väärin, ”liian nopeaan”). Seurauksena paukkui remmi, risu, mattopiiska, sähköjohto, mittanauha tai nyrkki.

Voi helvetti miten vihasn isääni ja miten vaikea on yrittää antaa anteeksi. Ei ole siis pyytänyt anteeksi eikä tule pyytämään kun toiminta oli mielestään normaalia, mutta itseni takia yritän anterksiantoa... ei meinaa onnistua.

Luonnevikaisten ihmisten lapseksi syntyminen on elämänmittainen tragedia :(

Voi luoja, miten kamala isä sinulla on ollut :( . Tuo ei ole terveen ihmisen käytöstä. Eikö äitisi puuttunut isäsi käytökseen mitenkään? Hänkin ilmeisesti pelkäsi isääsi? En mitenkään syyllistä äitiäsi, sillä ainoa syyllinen on tämä hirveästi käyttäytynyt ihminen, eli isäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakaan ei käytetty lääkärissä jos ei ollut aivan pakko, käsi katki tai vastaavaa. Sairastelusta huudettiin ja syyllistettiin. Särkylääkettä sai jos jaksoi kaivella itse kaapista.

Monesti sairaana pakotettiin esim lumitöihin, sairastaminen oli lusmuilua. Olen pyörtynyt useamman kerran lumikolan ääreen. Kuukautiskivut ei myöskään ollut mitään oikeaa kipua.

Tuo yön yli odottaminen on myös tuttua. Olen vaikeasti allerginen (ei huomioitu mitenkään lapsena) ja kerran sain illalla todella vaikean hengenahdistuskohtauksen. Luulin kuolevani yön aikana, en millään meinannut saada henkeä. Ei kauheasti lämmittänyt aamulla kun vanhemmat sanoi ihan myötätuntoisesti aamulla, että jäit kuitenkin henkiin, me kuunneltiin yöllä, että nyt se varmaan kuolee. Kumpikaan ei tehnyt kuitenkaan mitään.

En ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen missään tekemisissä.

Mua järkyttää tällainen välinpitämättömyys,ai ihan sama vaikka olisit kuollut, taisivat oikein toivoa?  Voi mitkä paskat vanhemmat sulla on.  Syvin myötätuntoni ja onneksi selvisit hengissä lapsuudestasi.

Toinen ääripää on sitten vielä se, että vanhempi saa tapella osaamattoman terveyskeskuslääkärin kanssa, kun tämä ei kolmannen käynninkään jälkeen tunnista lapsen keuhkokuumetta, vaikka lapsi valittaa hengenahdistusta ja oireet on ihan selvät. Yksityinen lastenlääkäri tunnistaa, onneksi meillä oli varaa häneen (maksoi 250 euroa kokeineen ja röntgenin kanssa). Meillä pitäisi olla toimiva julkinen terveydenhuolto juuri siksi, että köyhä saa apua ja kynnys mennä hoitoon on olematon, mutta ei ole. Mua suoraan sanottuna hirvittää, että jos lääkäri ei tunnista, miten lapsen käy, jos tällainen tunnevammainen tai vähäjärkinen vanhempi uskoo liikaa lääkäriä "ei sulla ole kuin flunssa"? Tai köyhällä ei ole varaa yksityiseen?

Älkääkä tohtoroiko itse tunkemalla hopeavesiä ynnä muita "luonnonaineita" lastenne kurkusta alas. Hopea kerääntyy elimistöön ja aiheuttaa myrkytyksen, joka voi johtaa kuolemaan. Kas kun ette arsenikkia syötä tai vaikka viinaa juota lapselle. Ei kannata uskoa ihan kaikkea mitä netistä lukee.

Pääsin lääkäriin, kun siihen oli tarvetta. Meillä oli terveyskeskus aika lähellä, joten sinne oli helppo mennä. Myöhemmin 80-luvun alkupuolella äiti hankki sairasvakuutukset mulle ja veljelleni, kun terveyskeskuksessa möhlittiin kurkkukipuni kanssa ja jouduin lopulta hätäleikkaukseen. Sen jälkeen käytiin yksityisellä, jos oli tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakaan ei käytetty lääkärissä jos ei ollut aivan pakko, käsi katki tai vastaavaa. Sairastelusta huudettiin ja syyllistettiin. Särkylääkettä sai jos jaksoi kaivella itse kaapista.

Monesti sairaana pakotettiin esim lumitöihin, sairastaminen oli lusmuilua. Olen pyörtynyt useamman kerran lumikolan ääreen. Kuukautiskivut ei myöskään ollut mitään oikeaa kipua.

Tuo yön yli odottaminen on myös tuttua. Olen vaikeasti allerginen (ei huomioitu mitenkään lapsena) ja kerran sain illalla todella vaikean hengenahdistuskohtauksen. Luulin kuolevani yön aikana, en millään meinannut saada henkeä. Ei kauheasti lämmittänyt aamulla kun vanhemmat sanoi ihan myötätuntoisesti aamulla, että jäit kuitenkin henkiin, me kuunneltiin yöllä, että nyt se varmaan kuolee. Kumpikaan ei tehnyt kuitenkaan mitään.

En ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen missään tekemisissä.

Meillä just tuo sama kostokeino eli lumitöihin tai ulos lenkille ja hiihtämään, sairastelu on kiusallaan laiskottelua ja lorvimista. Isä raivostui sairastumisesta aivan silmittömästi ja kosti. Sairaan piti siivota talo, tehdä lumityöt tai lähteä juoksulenkille. Isä pisti ovet lukkoon 2 tunniksi ja sitten 40c kuumeessa piti kolata pihaa. Olen myös pyörtynyt lumihankeen sairaana pihaa kolatessani 9v iässä kun oli korkea kuume ja isä pisti ovet taas lukkoon.

Isä oli kaikessa muussakin täysi sadisti ja kuritti lapsiaan aivan mielivaltaisesti. Syyksi kävi se että kengät oli väärin kenkätelineessä, tuulikaapin ovi jäänyt jäänyt raolleen tai lapsi läimäytti jääkaapin oven kiinni väärin (siis isän mielestä väärin, ”liian nopeaan”). Seurauksena paukkui remmi, risu, mattopiiska, sähköjohto, mittanauha tai nyrkki.

Voi helvetti miten vihasn isääni ja miten vaikea on yrittää antaa anteeksi. Ei ole siis pyytänyt anteeksi eikä tule pyytämään kun toiminta oli mielestään normaalia, mutta itseni takia yritän anterksiantoa... ei meinaa onnistua.

Luonnevikaisten ihmisten lapseksi syntyminen on elämänmittainen tragedia :(

Voi luoja, miten kamala isä sinulla on ollut :( . Tuo ei ole terveen ihmisen käytöstä. Eikö äitisi puuttunut isäsi käytökseen mitenkään? Hänkin ilmeisesti pelkäsi isääsi? En mitenkään syyllistä äitiäsi, sillä ainoa syyllinen on tämä hirveästi käyttäytynyt ihminen, eli isäsi.

Äiti pelkäsi isää jajoskus kun isä raivostui äidille, niin äiti pelasti oman nahkansa (väkivaltakuritukselta) usuttamalla isän lastensa kimppuun, vaikka keksimällä valheen että lapset eivät tänään siivonneet vaikka äiti käski. Valmiiksi veetuuntunut isä veti lisää raivokierroksia ja kuritti lapsiaan. Äiti siis salli ja mahdollisti.

Eikä oltu edes wt sakkia vaan pikkukunnan silmäätekeviä, isä paikkakunnan ison firman päällikkö ja tunnettu. Täysi narsistipaska mutta ”eihän nyt niin mukava seuramies voi olla kuin leppoisa ja lempeä”. Harmi vaan että muille lupsakka seuramies olikin kotonaan sadistinen psykopaatti. Apua ei saanut mistään. Suutan ei uskaltanut avata kouluterkkarilla koska isä yksiselitteisesti sanoi että jos jollekin kerron, niin tapan sinut.

Minusta tuli ulkoisesti menestyvä ja hyvin koulutettu, mutta sisältä aivan rikki ja traumastressin näivettämä. Lapsuuteni oli järkyttävä.

Onko ketään psykologia palstalla, kiinnostaa tuo mekanismi jossa lapsen sairastuminen ja sitä seuraava avuttomuus/hoivan tarve laukaisee hirmuisen kiukun tai raivon vanhemmassa? Joskus luin että lapsen ”heikkous” laukaisee jonkun oman hoivaa vaille jäämisen trauman , ja jos itse lapsena ei tullut kuulluksi/huomatuksi niin siksi ärtyy ja kostaa lapselleen. Kostaminen ja raivo on yleensä aivan suhteetonta, lapsi on jo ilmankin hädissään sairaana ja siihen päälle hielä vanhemman raivot ja kiukut niin hyvä tulee...

Olen siis yksi aiemmista vastaajista jolle huudettiin ja raivottiin ja v***uiltiin jos sairastuin, ja joka jätettiin viemättä lääkäriin vaikka oli vakavakin sairaus. Kerran oli hengenlähtökin lähellä keuhkokuumeen takia (joka oli isän mielestä vain kiusallaan laiskottelua, laiskaa teeskentelijää ei lääkäriin viedä), onnesi pyörryin koulussa ja sieltä soittivat ambulanssin joka vei sairalaan. Isä sitten veti masilmanluokan kilarit sairaalassa keuhkotautien osastolla kun olin ”tahallani” aiheuttanut mokoman shown jossa HÄN joutui kärsimään. Muistaakseni sain rangaistukseksi arestinkin tuosta kiusanteosta.

Ja 70-luvun lapsi olen ja se 70-luvun äidit - ketju oli suoraan omasta elämästäni :)

Up!

Vanhemmat ovat syntyneet -69 ja -71, itse olen syntynyt 90-luvun lopulla. Minuakaan ei lapsena juuri viety lääkäriin (paitsi vauvana korvatulehduksen takia.) Flunssat, rokot, oksennustaudit yms. hoidettiin kotilevolla, nyrjähtäneisiin nilkkoihin ja ranteeseen laitettiin kotona side. Mietin, että ehkä tämän takia minulla on niin hyvä vastustuskyky, kun sairauksia ei ole heti taltutettu lääkkein. Minulla oli varmaankin useamman vuoden tauko lääkärikäynneistä (koulun terveystarkastuksia yms. lukuunottamatta), ennen kuin mursin jalkani muutama vuosi sitten. Silloinkin äitini sanoi, että "katsotaan aamulla, onko vielä pahannäköinen ja mennään sitten." Muuten on kyllä huolehdittu, mutta sairauksista ei olla stressattu. Molemmat vanhemmat ovat duunareita ja duunariperheistä, sillä varmaan vaikutusta asiaan.

Valitettavan tuttua mullekin. Olen kyllä antanut anteeksi jo vanhemmilleni, koska he eivät muuhunkaan tunnekylmyydessään oikein pystyneet, sodankokeneet ihmiset. Piti jäädyttää tunteet, että jaksoi itse. 

Ei viety nielurisatulehduksessa lääkäriin, itse menin. Oli tullut jälkitautina vielä kova niveltulehdus.  Lääkäri määräsi leikkaukseen, ja kun ilmoitin äidille, että menen nielurisaleikkaukseen, olin alaikäinen - hän vain huusi ja rähisi. En muista mitä, olin liian kipeä.  En saanut mitään huolenpitoa ja hellyyttä, mitä olisin tarvinnut ja vielä kipeänä jotain tukea. Kun tulin sairaalasta, ei äiti edes katsonut minua.  Alkoi vain huutaa taas ja kun koetin jotain sanoa, en saanut ääntä kurkusta kun kurkku oli hellänä ja olin puhekiellossa.  Onneksi oli poikaystävä, joka antoi myötätuntoa.  

Kun loukkasin selkäni koulussa ja sain siitä elinikäisen selkävamman, ei viety lääkäriin myöskään. Kun sama vamma alkoi oirehtia myöhemmin niin, että en voinut liikkua, välilevy painoi hermoa että makasin vain tuskissani sängyllä, äiti käski pudistelemaan mattoja. Kuumeessa kun makasin, oli se kuulemma tekosyy laiskotella. 

Nämä on pahimmat mitkä mulla jäi mieleen. Pelkäsin kaikkia sairauksia juuri tämän takia kun piti itse miettiä onko syytä lähteä lääkäriin kun äidille ei voinut kertoa.  Kuukautisista en tiennyt mitään, Suosikin lääkäripalstalta luin asioista ja kirjastosta, koulussa onneksi oli jo valistusta jne.  Olen yrittänyt omalle lapselle olla parempi äiti ja huolehtia ja antaa hellyyttä ja huolenpitoa. Joskus sama äänensävy, millä äitikin minulle puhui, on kuultanut omastakin puheesta.  Jotkut vaan jää selkäytimeen, ja nämä käyttäytymismallit periytyy jos ei koko ajan muista miten itseä kohdeltiin. Olen monesti joutunut pyytämään lapseltani anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavan tuttua mullekin. Olen kyllä antanut anteeksi jo vanhemmilleni, koska he eivät muuhunkaan tunnekylmyydessään oikein pystyneet, sodankokeneet ihmiset. Piti jäädyttää tunteet, että jaksoi itse. 

Ei viety nielurisatulehduksessa lääkäriin, itse menin. Oli tullut jälkitautina vielä kova niveltulehdus.  Lääkäri määräsi leikkaukseen, ja kun ilmoitin äidille, että menen nielurisaleikkaukseen, olin alaikäinen - hän vain huusi ja rähisi. En muista mitä, olin liian kipeä.  En saanut mitään huolenpitoa ja hellyyttä, mitä olisin tarvinnut ja vielä kipeänä jotain tukea. Kun tulin sairaalasta, ei äiti edes katsonut minua.  Alkoi vain huutaa taas ja kun koetin jotain sanoa, en saanut ääntä kurkusta kun kurkku oli hellänä ja olin puhekiellossa.  Onneksi oli poikaystävä, joka antoi myötätuntoa.  

Kun loukkasin selkäni koulussa ja sain siitä elinikäisen selkävamman, ei viety lääkäriin myöskään. Kun sama vamma alkoi oirehtia myöhemmin niin, että en voinut liikkua, välilevy painoi hermoa että makasin vain tuskissani sängyllä, äiti käski pudistelemaan mattoja. Kuumeessa kun makasin, oli se kuulemma tekosyy laiskotella. 

Nämä on pahimmat mitkä mulla jäi mieleen. Pelkäsin kaikkia sairauksia juuri tämän takia kun piti itse miettiä onko syytä lähteä lääkäriin kun äidille ei voinut kertoa.  Kuukautisista en tiennyt mitään, Suosikin lääkäripalstalta luin asioista ja kirjastosta, koulussa onneksi oli jo valistusta jne.  Olen yrittänyt omalle lapselle olla parempi äiti ja huolehtia ja antaa hellyyttä ja huolenpitoa. Joskus sama äänensävy, millä äitikin minulle puhui, on kuultanut omastakin puheesta.  Jotkut vaan jää selkäytimeen, ja nämä käyttäytymismallit periytyy jos ei koko ajan muista miten itseä kohdeltiin. Olen monesti joutunut pyytämään lapseltani anteeksi.

MITEN olet onnistunut antamaan anteeksi? Olen siis tuo ylempänä vastannut lumihankeen pyörtynyt jolle isä kosti sairastumisen aina sadistisen julmalla tavalla. Asia vaivaa todella paljon nykyäänkin ja anteeksianto vaan ei onnistu.