Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?

Jatketaan terapiaa.

Ihan oikeasti tämä auttaa. MInun äitini veteli ympäri korvia kädessään sattumalta olleella pyyheliinalla. Selkäsaunan antoi, vaikka minulla oli kuukautiset (siihen aikaan käytettiin ällöttäviä sidevöitä vielä). Siinähän pyllistelin sitten housut alhaalla ja side jalkojen välissä. Oli taas jokin hallitsematon raivokohtaus päällä.

Se, että ei viety lääkäriin, oli hirveän suuri voitto jostain syystä. Että hän tiesi paremmin eikä en lääkärit mitään paremmin tiedä.

Veljeni sairastui masennukseen aikuisiällään ja burn-outiin. Hän oli siis se lempilapsi. Äiti ilmeisesti itkeskeli mutta ei kysynyt häneltä mitään asiasta. Minulta kyseli että miten se tuli ilmi. MInähän en tiennyt myöskään. Veljen vaimo sanoi, että veli vain itkee. Otin kyllä yhteyttä tuolloin veljeen ja juttelin muutaman kerran, mutta oli melko vahvassa lääkityksessä. Selvisi kuitenkin kuiville. Äiti purskahtelemassa itkuun sitten minulle puhelimessa myöhemmin, että kun hän pelkäsi niin paljon. Eikä kai ollut ottanut yhteyttä eikä puheeksi koko asiaa. 

Mä en päässyt hammaslääkäriin useaan vuoteen. En tiedä oliko kyseessä jonkinlainen kosto siitä, että äitini hampaat revittiin pois kun oli jotain 30. Sekä ylä- että alaproteesit sai ja varmaan sattui. Yritin lohduttaa häntä, mutta huitaisi mut kauemmaksi.

Silmälääkäriin ei viety. Koulusta lähetettiin lappuja aiheesta monet kerrat, kun en nähnyt taululle. Tuloksena sitten lasit loppuiäksi. Leikkautin silmäni kun olin jo päälle 40.

Jos oli jotain kipua ja vaivaa, niin se oli aina huomionkipeyttä vaan ja suu kiinni. Itkin paljon kohteluani, jota ei tietenkään olisi saanut tehdä. Aina ulisemassa kaikesta kuulemma.

Ihan hirveä olo tulee tästä ketjusta! En osaa kuvitella, millaista turvattomuutta olette tunteneet koko lapsuutenne kun se, jonka olisi pitänyt  olla lohtu ja turva ei sitä ollut. 

Minä sinnittelin kokonaisen viikonlopun murtuneen ranteen kanssa, kun äiti luuli käden vain venähtäneen vaikka en voinut käyttää kättä ja itkin.   En osaa edes kuvitella, millaista helvettiä olisi ollut kokea tuollaista vähättelyä  jatkuvasti ! :(

Ohoh, mikä ketju.

Omaa 17 v poikaa ei ole lääkärissä käytetty kuin neuvolan lääkäri käynnit. Hän ei ole kummosesti sairastanut.. ei tämmöistä tässä tarkoitettukaan, mutta..

Minulla ei ole ihan yhtä huonoja kokemuksia, kuin muilla, mutta tämä ketju toi mieleeni muutaman muiston lapsuudesta. Ei minuakaan usein lääkärissä käytetty, vaikka joskus varmaan olisi pitänyt. Mutta... minulta mitattiin jossakin vaiheessa lapsuutta (~10v.) hemoglobiiniarvoja eli veren rauta-arvoja. Selvisi että hemoglobiinini on matala, määrättiin rautalääkkeet ja mitattiin kohta uudestaan jne. Noh, opin pelkäämään näitä mittauksia, koska jos sain tai vereni sai huonom tuloksen, niin äiti suuttui. Muistan kuinka hän henkäisi pettyneen vihaisena ja aloitti mykkäkoulun välittömästi kun sai kuulla, että hemoglobiini oli edelleen tai vieläkin matalalla. En ymmärrä miksi...

Toinen muisto liittyy silmälaseihin, jotka sain vasta kun olin muuttanut pois kotoa. Muistan joskus ~12 vuotiaana kertoneeni äidille, että minusta tuntuu etten näe kunnolla kauas. Ja PAH! "Kylläpäs näet!" Eei, ihan oikeasti minusta tuntuu etten näe lukea kaukana olevia - "Ei! Et sinä silmälaseja tarvitse!" Keskustelu päättyi sitten siihen. Naurettavinta tuossa oli se, että äiti oli joskus haukkunut omaa äitiään siitä, miten ei ollut häntä lainkaan uskonut, kun oli maininnut ettei näe kunnolla...

Nininimetön kirjoitti:

Minulla ei ole ihan yhtä huonoja kokemuksia, kuin muilla, mutta tämä ketju toi mieleeni muutaman muiston lapsuudesta. Ei minuakaan usein lääkärissä käytetty, vaikka joskus varmaan olisi pitänyt. Mutta... minulta mitattiin jossakin vaiheessa lapsuutta (~10v.) hemoglobiiniarvoja eli veren rauta-arvoja. Selvisi että hemoglobiinini on matala, määrättiin rautalääkkeet ja mitattiin kohta uudestaan jne. Noh, opin pelkäämään näitä mittauksia, koska jos sain tai vereni sai huonom tuloksen, niin äiti suuttui. Muistan kuinka hän henkäisi pettyneen vihaisena ja aloitti mykkäkoulun välittömästi kun sai kuulla, että hemoglobiini oli edelleen tai vieläkin matalalla. En ymmärrä miksi...

Toinen muisto liittyy silmälaseihin, jotka sain vasta kun olin muuttanut pois kotoa. Muistan joskus ~12 vuotiaana kertoneeni äidille, että minusta tuntuu etten näe kunnolla kauas. Ja PAH! "Kylläpäs näet!" Eei, ihan oikeasti minusta tuntuu etten näe lukea kaukana olevia - "Ei! Et sinä silmälaseja tarvitse!" Keskustelu päättyi sitten siihen. Naurettavinta tuossa oli se, että äiti oli joskus haukkunut omaa äitiään siitä, miten ei ollut häntä lainkaan uskonut, kun oli maininnut ettei näe kunnolla...

Tutulta tuntuu joo. Mulla oli myös matala hemppa jossain välissä, mut en saanut mitään kuuria tai ainakaan sellaista ei hankittu. Mykkäkoulua oli tuttua. Olis pitänyt kai itse lapsena osata syödä siten, että hemppa olisi noussut. Mun mutsille ei ollut mitään tietoa. Muistan, miten kuori appelsiinia ja sanoi samalla, että onkohan nää valkoiset kuoret sitten sitä kuitua. Tiesin silloin jo itsekin, että eivät ole, vaan ovat osa appelsiinin kuorta, jota ei syödä sellaisenaan.

Sairastuminen aiheutti mykkäkoulun ja yksin jättämisen. Joskus sentään sai jotain Disperiiniä, mutta oli viisaampaa nousta vaikka kuumeessa ylös ettei äiti olisi enää ollut vihainen. Isä kysyi joskus että onko jo parempi olo. Olin kuin huomiota saanut koiranpentu. Pian taas äiti pisti esim. tiskaamaan että ei se mikään kipee ole.

Kaikki kokemani on aiheuttanut sen, etten edes osaa olla heikko ja autettavana, vaikka olisi monet kerrat ollut tarve siihen. Korostettiin, että olet itsesi varassa. Lapsena! Mulla oli suuri ahdistus siitä, että kukaan ei auta eikä halua auttaa mua. Kaikki on aina mun omaa syytä. Ja itse pitää myös tilanne korjata. Miten? Yritin miettiä joskus 12-vuotiaana mihin voisin mennä. En keksinyt. Kaipasin huolenpitoa ja lämpöä.

Silmälasit kuulemma halusin vain siksi, että halusin olla muodikas. Jotain easy raider -kehyksiä oli. Minä taas olin huolissani siitä, että tulen tätä tahtia sokeaksi ja miten sitten pärjään kun nytkin olen itseni varassa liikaa. Kyllä lapsi sen ymmärtää, että kohdellaan väärin, mutta silloin ei ollut mitään paikkaa jonne paeta tai kertoa ahdistuksestaan. Sen opin, että rakkautta ei kuulemma ole olemassakaan. Pelkkää paskajuttua kuulemma.

Haulla tuli esiin tällainen ketju. Kamalaa luettavaa.

Minulla on samantapaisia kokemuksia paljonkin. Se, että jätetään lapsena yksin ja auttamatta vaikka lapsi ei itse kykene parantamaan itseään on aivan pöyristyttävää.

Kyllä vihdoin aikanani tervehdyin, mutta se että sysätään sivuun jos olet sairas, sinulle ollaan vihaisia eikä auteta juuri mitenkään, lopetetaan puhuminenkin, se aiheuttaa syviä haavoja sieluun.

Olen jo vanhempi, mutta huomaan nykyisin vieläkin sen, kuinka nopeasti joudun kiusatuksi, uhriudun ja muutun epävarmaksi vastoinkäymisissä.

Nollaan nopeasti itseni ja yritän ottaa suunnan joka olisi menestyvämpi. Menen lukkoon, kaipaan hellyyttä ja hyväksyntää ja sitä että linut huomattaisiin a7van tavallusena ihmisenä, jolle kuuluu kaikki sama, mikä muillekin kuuluu. Opin tuomitsemaan pienenä itseni huonoksi ja onnettomaksi tyhmyriksi. Sama jatkuu.

Kamalia tarinoita, todennäköisesti tosia. 

Vierailija kirjoitti:

No, minullapa isä antoi tukkapöllyn ollessani 37v (olin eri mieltä isäni kanssa mielipideasiasta, eri mieltä nyt vaan ei saa olla) ja duvun joulupäivällisellä antoi luunapin otsaan ollessani 38v. Nyt nelikymppisenä ei ole enää kurittanut mutta uhannut on useasti (”jos et nyt lopeta niin kohta raikaa, tämä on viimeinen varoitus”).

Äitiämme, 65v, isä edelleen kurittaa. Ei kai tämä normaalia ole mutta minkäs teet kun tätä se on ollut aina. On kyllä melko nöyryytetty olo kun saa aikuisena luunapin otsaan iäkkäältä vanhemmaltaan...mutta isä ei muutu, hänellä on mielestään oikeus ojentaa uhmakkaita ihmisiä eli niitä jotka eivät myötäile hänen mielipiteitään tai näkemyksiään. Isä on nyt 70 ja edelleen niin vahva että pieksäisi useimmat aikamiehetkin.

Ihan törkeä juttu. Olen minäkin saanut kummallista kiusaamista osakseni ollessani jo yli 50, mutta kiinni ei ole käyty. Kiusaavia vanhempia taisi ennen aikaan olla paljonkin. Kaikki aggressiot purettiin omiin lapsiin? Tai vaimoon?

Tuttuja kokemuksia. Aknea haukuttiin, lääkäriin ei viety. Kun sain migreenin ensimmäistä kertaa isäni hakkasi minut. Kun minulla oli kuumetra 40 astetta ja onnekseni poikaystävä vei minut huom! Omalla autolla lääkäriin sieltä maalta isäni tuli huutamaan, kiroilemaan ja haukkumaan maksuista (?)

Surua ei saanut olla. Mummon kuolema vain ilmoitettiin. Minua ei koskaan halattu eikä kehuttu.

Onpa kertomuksia. Onko jollakulla lisää?

Itse kärsin vanhempieni jatkuvasta tappelusta. Olisin todennäköisesti tarvinnut mielenterveysapua. Olen jo aikuinen, mutta kärsin edelleen kamalista muistoista, jotka vaikuttavat käytökseeni ja itsevarmuuden puutteeseen.

Opin itse salaamaan vaivojani, että en joutuisi lääkäriin. Taustalla oli erittäin traumaattiset aikaisemmat lääkärikokemukset. Vieläkään en halua, enkä pysty lääkäriin menemään, vaikka vaivoja kyllä on. Toki sitten aina suututtiin jatkuvista suolistovaivoistani, joita en oikein pystynyt salaamaan. Vasta aikuisena ymmärsin kyseessä olevan krooniset suolistovaivat laktoosi-intoleranssi, ibs tai keliakia ja ruokavalion muuttaminen on auttanut vaivoihin. Mitään virallista diagnoosia ei kuitenkaan ole. Myöskään ahdistustani ja omituisuuttani, joita en tuolloin pystynyt itsekään sanottamaan ei oikein ymmärretty, vaan jouduin aina syntipukiksi ja olemaan se ensimmäisenä uhrattava. Aikuisena sitten sain autismikirjon diagnoosin kun työkykyselvitys pakotti psykiatrille. Nykyään olisinkin sitten erityislapsi.