Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?
05.12.2017 |
Meillä tällainen oli tapana. Monet nielutulehdukset on sairastettu valuttamalla sylkeä paperiin, kun ei kertakaikkiaan pystynyt nielemään. Alle kouluikäisenä sairastettu pissatulehduskin parani lopulta itsestään. Korvatulehduksestakaan ei tarvinnut viedä lääkäriin, kun korva puhkesi ja kipu helpotti. Sisko vietiin kerran lääkäriin kun veisteli kunnon tikattavan haavan käteensä.
Vielä nuorena parikymppisenä opiskelijana ollessani kotona toipumassa gynekologisen leikkauksen jälkeen ja tulin tosi kipeäksi (sisäsynnytintulehdus), ei lääkäriin suostuttu viemään ennen kuin kolmen kivuliaan vuorokauden jälkeen olin taksia itselleni soittamassa.
Vanhemmat olivat ihan tavallisia duunareita, ei alkoholismia tms. perheessä.
Kommentit (272)
Mulla ei pienenä ollut mitään vakavaa, niin ei tarvinnut lääkäriin mennä. Äitini oli aina tosi huolehtivainen, passasi täysillä jos olin vähänkään kipeänä. Toisaalta monta kertaa sellaisissa tilanteissa, kun siskoni satuttivat itsensä ja oli oikeasti vähän siinä ja siinä että olisiko pitänyt lähteä päivystykseen, äiti jäi ikään kuin paniikissa arpomaan että pitäisikö/eikö pitäisi, ja esim. todella syvät haavat jäi sen takia tikkaamatta, kun sitä menemistä ensin arvottiin monta tuntia :D toisaalta paranivat kyllä itsestään, että ehkä ei sitten ollut välttämätöntä tikkien tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku nyrjähdys ei kylläkään yleensä ole syy mennä lääkäriin, jos ei ole syytä epäillä murtumaa. Kun joku kauhisteli, ettei nyrjähdyksen jälkeen viety lääkäriin. Hyvin voi seurailla viikon-pari lähteekö paranemaan, aluksihan nyrjähdys pari päivää pahenee, kun turvotus nousee.
Kun lapsi on kyseessä, aikuisen tehtävä on kuitenkin viime kädessä arvioida, onko lääkärille tarvetta. Ja voiko lääkäri tehdä jotain, mikä helpottaa oloa olennaisesti.
Jos normaali vanhempi arvioi, että lääkäriin ei tarvitse mennä, kyllä lapsenkin kuuluu tähän voida luottaa. Enkä nyt tarkoita näitä selkeitä ylilyöntejä, joillakin on ihan sairaalloinen tarve vältellä lääkäriä viimeiseen asti.
Meillä ei viety lääkäriin. Äiti oli itse lääkäri ja isä tossun alla. Äiti vähätteli kaikkia vaivoja, perus sairastelut flunssat yms oli vain teeskentelyä ja yritystä pinnata koulusta. Jos jotain hoidettiin, äiti itse määräsi lääkkeet ja jos ne ei auttaneet oli vika sairastajassa.
Vähäteltiin niin että aikuisenakin oli tosi iso kynnys uskaltaa lääkäriin ja kun sinne sitten meni lääkäri suhtautui niin ettei tämä nyt mitään voi olla, olisihan äitisi jo puuttunut. Kunnes sitten tuli se oikea lääkäri vastaan.
Terveisin,
synnynnäisesti sairas (fyys.sair.), alle 30-vuotiaana jo eläkkeelle
Olin ekaa kertaa käymässä mieheni vanhemmilla. Mies, silloin 28-v, leikkasi ison haavan sormeen. Tuleva anoppi istutti poikansa tuoliin, desinfioi haavan, sitoi sen ja antoi vieläpä pusunkin miehelleni. Appi puolestaan siivosi keittiön suit sait, taputti poikaansa ja tiedusteli hellästi, että pitääkö amputoida, hän voi tehdä, saat viskiä puudutukseksi.
Olin ihan äimänä, kuinka lämmin suhtautuminen oli, koska minua ei ikinä olisi edes lapsena hoidettu noin. Olisi karjuttu keittiön sotkemisesta. Ja nämä höösäsivät aikuisen, itsenäisen, äitiään 20 senttiä pidemmän ja varsin fiksun poikansa ympärillä niin ihanasti. Silloin viimeistään tajusin, että lapsuuteni ei ehkä olkut ihan normaali.
Ei varmaan ole vaikea arvata, kumpien isovanhempien kanssa lapsenlapset ovat läheisempiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kaveri, jonka äiti aina suurenteli hänen sairauksiaan. Ihan kaikesta kävivät lääkärissä, äiti vaati tutkimuksia, juoksutti useilla yksityislääkäreillä pienistäkin flunssista jne. Hän on kertonut, että lapsuus meni siinä, että yritti peitellä oireita viimeiseen saakka, koska ahdistui niin kovasti äidistään.
Että voi se tähänkin suuntaan mennä överiksi.
Vierailija kirjoitti:
Olin ekaa kertaa käymässä mieheni vanhemmilla. Mies, silloin 28-v, leikkasi ison haavan sormeen. Tuleva anoppi istutti poikansa tuoliin, desinfioi haavan, sitoi sen ja antoi vieläpä pusunkin miehelleni. Appi puolestaan siivosi keittiön suit sait, taputti poikaansa ja tiedusteli hellästi, että pitääkö amputoida, hän voi tehdä, saat viskiä puudutukseksi.
Olin ihan äimänä, kuinka lämmin suhtautuminen oli, koska minua ei ikinä olisi edes lapsena hoidettu noin. Olisi karjuttu keittiön sotkemisesta. Ja nämä höösäsivät aikuisen, itsenäisen, äitiään 20 senttiä pidemmän ja varsin fiksun poikansa ympärillä niin ihanasti. Silloin viimeistään tajusin, että lapsuuteni ei ehkä olkut ihan normaali.
Ei varmaan ole vaikea arvata, kumpien isovanhempien kanssa lapsenlapset ovat läheisempiä.
Minusta tuollainen käytös vanhemmilta olisi ahdistavaa, olen 26v. Lapsena kyllä huolehtivat ihan normaalisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin ekaa kertaa käymässä mieheni vanhemmilla. Mies, silloin 28-v, leikkasi ison haavan sormeen. Tuleva anoppi istutti poikansa tuoliin, desinfioi haavan, sitoi sen ja antoi vieläpä pusunkin miehelleni. Appi puolestaan siivosi keittiön suit sait, taputti poikaansa ja tiedusteli hellästi, että pitääkö amputoida, hän voi tehdä, saat viskiä puudutukseksi.
Olin ihan äimänä, kuinka lämmin suhtautuminen oli, koska minua ei ikinä olisi edes lapsena hoidettu noin. Olisi karjuttu keittiön sotkemisesta. Ja nämä höösäsivät aikuisen, itsenäisen, äitiään 20 senttiä pidemmän ja varsin fiksun poikansa ympärillä niin ihanasti. Silloin viimeistään tajusin, että lapsuuteni ei ehkä olkut ihan normaali.
Ei varmaan ole vaikea arvata, kumpien isovanhempien kanssa lapsenlapset ovat läheisempiä.
Minusta tuollainen käytös vanhemmilta olisi ahdistavaa, olen 26v. Lapsena kyllä huolehtivat ihan normaalisti.
No todellakin. Normaalit ja lämpimät välit on vanhempiin, autetaan puolin ja toisin jne mutta tuollainen hösääminen kyllä kielii asenteesta, että aikuista lasta ei kohdella aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ajatellut, että taitaa olla niin, että vanhempi voi antaa lapselleen vain sitä, mitä itse on saanut.
On totta että vanhempi ei pysty muutakuin tietoisesti antamaan enemmän rakkautta, jota itse on vanhemmiltaan saanut. Kyse on taaskin sotien jälkipolvista, jotka joudumme purkamaan myyttejä, sama voi olla tullut tässäkin asiassa lääkäriin menosta "kyllä se eino-paappakin jaksoi vaikka reiteen oli osunut luoti", "oletko ajatellut että sodassakin oltiin 40asteen kuumeessa, eikä valitettu"ym. näin puhui mummuni, ja hänen poikansa eli isäni haukkui ja vittuili aina kun olin kipeä, häpesi jos jouduin olla koulusta pois. Aikuisiällä sairastin ensin keuhkokuumeen-> en mennyt lääkäriin, otin kolme pussia päivässä finreksiä ja olin töissä 10h työpäiviä, lupasin tehdä poikkeuksellisesti viikonlopunkin ettei kukaan ajattele että olen laiska, tämän takia kortisoni lääkitys astmaan, 3krt päivässä. Myös virtsatien tulehduksen olen aina päästänyt niin pahaksi että lopuksi olen ollut munuaisaltaan tulehduksesta tipassa. Ja ei, tapaani en voi muuttaa. Sairaslomalla olen jos olen sairaalassa, siitä häpeäntunteesta en vaan pääse pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaaduin 5-vuotiaana pyörällä ja löin pääni todella kovin (ei kypärää). Minut pistettiin saman tien nukkumaan ja onneksi heräsin vielä seuraavana aamuna. Mitään herättelyjä tms ei ollut.
17-vuotiaana sairastuin varmaan johonkin hepatiittiin Ranskan matkan jälkeen, olin keltainen ja pahoinvoiva viikon ajan. Haukkuja tuli sängyssä makaamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei viety lääkäriin. Äiti oli itse lääkäri ja isä tossun alla. Äiti vähätteli kaikkia vaivoja, perus sairastelut flunssat yms oli vain teeskentelyä ja yritystä pinnata koulusta. Jos jotain hoidettiin, äiti itse määräsi lääkkeet ja jos ne ei auttaneet oli vika sairastajassa.
Vähäteltiin niin että aikuisenakin oli tosi iso kynnys uskaltaa lääkäriin ja kun sinne sitten meni lääkäri suhtautui niin ettei tämä nyt mitään voi olla, olisihan äitisi jo puuttunut. Kunnes sitten tuli se oikea lääkäri vastaan.
Terveisin,
synnynnäisesti sairas (fyys.sair.), alle 30-vuotiaana jo eläkkeelle
Voiko kysyä mikä sua vaivaa,eikö äitisi lääkärinä huomannut mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua laiminlyötiin muuten lapsena, mutta sairaudet ja tapaturmat hoidettiin aina hyvin, koska äiti oli lääkäri. Haaveilin aina, että saisin jonkun vakavan taudin, mieluiten diabeteksen, jonka takia musta pidettäisiin huolta koko ajan.
Laiminlyöntitaustan takia mun on välillä itseni vaikea keskittyä lapsen tarpeisiin, vaikka teenkin parhaani, ja joskus pelottaa että jättäisin itse viemättä lapsen lääkäriin, vaikka pitäisi. Onneksi lapsen isä on huolehtivainen ja tarkka siitä, että lääkärille mennään aina jos on tarvis.
Mulla oli lapsena vakava sairaus, johon osa sukulaisista on kuollut. Sain diagnoosin 2-vuotiaana ja vietin ennen kouluikää pitkiä aikoja sairaalassa. Pysyvästi uusimisriskin todettiin olevan ohi murrosiässä. Aikuisena olen saanut kaksi diagnoosia lisää, ja niiden myötä säännöllisiä lääkärikäyntejä, tutkimuksia, ohjeita, reseptejä ja verikokeita, ympäri vuoden, vuodesta toiseen. Niiden myötä kykyni arvioida akuuttien sairauksien vakavuutta on jotenkin hämärtynyt, en menisi lääkäriin millään niin kauan kuin vain voin sen välttää. Pari kertaa olen päätynyt ensiapuun kritisoitavaksi viivyttelyn vuoksi. Perussairauksien oireilu peittää alleen kaikenlaista, ja oireisiin tottuminen vääristää vielä lisää. - Lisää vastenmielisyyttä lääkärikäyntejä kohtaan aiheutti varmaankin vuosien työskentely sairaalaympäristössä.
Yritän olla tarkkana kuin porkkana ja toisaalta pitää maalaisjärjen 16-vuotiaani kanssa, mutta aina ei onnistu. Onneksi hänen kohdallaan mitään vakavampaa ei ole ilmennyt, geeneistä huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Olen ajatellut, että taitaa olla niin, että vanhempi voi antaa lapselleen vain sitä, mitä itse on saanut. Jos ei ole huolehdittu ja viety lääkäriin, kun on ollut sairaana, niin ei älyä omaa lastakaan viedä. Meidän 70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat pula-ajan lapsia suurista perheistä. Varmasti moni heistä on jäänyt huonolle hoidolle ja se on heijastunut omien lasten hoitoon. Ihan älyttömän typeräähän se on, ettei vie lasta hoitoon, vaikka meidän lapsuudessa lääkärit on olleet maksuttomia.
Minä en ole joutunut kokemaan tuollaista, vaan lääkäriin on tarpeen vaatiessa viety. Olin kyllä lapsena hyvin terve. Sen sijaan isäni on nyt vanhana sellainen, ettei millään suostu lähtemään lääkäriin, vaikka olisi ilmiselvästi pahasti sairas. Kerran jo melkein kuoli hoitamattomaan sairauteen. Olen miettinyt, että onko taustalla jotain lapsena opittua omasta arvosta.
Ei meillä ainakaan ollut kyse siitä. Oman äitini koti oli ihan ok, ei mitään puutetta mistään ja lapsiakin oli vain neljä monien vuosien ikäerolla.
Ja miksi ei äiti halunnut lapsilleen parempaa kuin oli itse saanut? Sen sijaan että ajatusmallina oli ettei omatkaan tarvitse mitään. Minusta sairasta ja kertoo luonteesta, ei olosuhteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseni on äitinä ollut vaikea löytää tässä tasapainoa. Yksi lapsistani on selvästi enemmän kipuherkkä kuin muut. Hän sairastaa myös paljon enemmän kuin muut. Ja pohtii omaa terveyttään, googlettaa ahkerasti oireita, keksii harvinaisiakin sairauksia oireistaan. On nyt 16v.
On häntä tutkittukin paljon. Muutama viikko sitten esimerkiksi hän oli kuumeessa ja yskässä. Parin päivän jälkeen vein hänet lääkäriin, veriarvot normaalit, diagnoosina virusflunssa. Seuraavana päivänä olo oli pahempi, ja meni itse uudestaan lääkäriin. Edelleen sama diagnoosi. Illalla itki hysteerisenä, vein sitten päivystykseen. Otettiin veriarvoja, tutkivat aivokalvontulehduksen, ei mitään. Edelleen passitettiin kotiin, sai reseptin vahvempiin särkylääkkeisiin. No, seuraavana aamuna itki taas hysteerisenä, että varmasti kuolee. Kuitenkin oli ihan normaali, kuumekin enää pientä lämpöä ja yskä selkeästi vähentynyt. Kaksi päivää eteenpäin ja ihan terve.
Näitä vastaavia tapauksia on joitakin kertoja vuodessa. Enkä tiedä mitä äitinä voin tehdä, mikään järkipuhe ei auta. Itkevää hysteeristä lasta en oikein osaa ohittaakaan. Lääkärikin on jutellut hänen kanssaan ja suositellut psykologia. Tyttö kieltäytyy ehdottomasti.
Kerran käytettiin lääkärissä, olin 10 v, mutta eipä siitäkään mitään apua ollut. Ihan turha reissu. En kyllä koskaan pahemmin sairastellutkaan, paitsi tavallisen flunssan kerran talvessa ja jokusen vatsataudin ja tietysti sen ajan normaalit lastentaudit, eli vesirokko ja sikotauti. Mitään isompaa haaveriakaan ei koskaan sattunut, vaikka mentiin pitkin metsiä ja kallioita, oli onni mukana.
Omat lapseni ovat selvinneet vielä vähemmällä: kukaan ei ole koskaan käynyt lääkärissä minkään sairauden takia, eikä niitä sairauksia ole pahemmin ollutkaan. Lieneekö luomuruualla ja vaihtoehtohoidoilla + homeopatialla ja yrttilääkinnällä sitten tosiaan ollut noin suuri vaikutus. Mutta siis kyllä kotoani olisi varmaan viety lääkäriin, jos olisi oikeasti ollut aihetta ja itsekin olisin vienyt lapseni lääkäriin, jos luonnonmukaiset konstit eivät olisi auttaneet, onneksi aina auttoivat.
Lääketiedehän on tosi heikkoa, eikä lääkäreillä ole edes oikeaa käsitystä siitä mikä on infektio ja mikä ei. Kaikki on infektiota, olipa sitten kyseessä tenniskyynärpää, masennus, reuma, korvatulehdus, MS-tauti, parodontiitti tai korvatulehdus. Ei tarvitse kysyä erikseen. Kroonisissa taudeissa infektiopesäkkeet ovat erityisen valtavia.
Parkinsonin tauti saa esimerkiksi alkunsa suolistossa, ja leviää vagushermon kautta aivoihin tutkimusten perusteella. Sen vuoksi Parkinsonismiin kuuluu myös suoliston ongelmat, kuten vaikea ummetus. Näin on myös asia monien muiden aivosairauksien ja neurologisten tautien kohdalla.
Muita tavallisia infektiota ovat sydän- ja verisuonitaudit, sekä esimerkiksi ikenistä ja parodontiitista peräisin olevat mikrobit aiheuttavat raajoissa pintaverisuonien ahtautumista ja heikkoa verenkiertoa. Samaten suonikohjuja.
Vain pitkät mikrobilääkekuurit esim. eri antibiootin yhdistelmillä voi johtaa parantumiseen. Infektiot voivat kuitenkin pitkään pysyä oireettomina, tai mennä remissioon itsestään, kuitenkaan johtamatta parantumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin ekaa kertaa käymässä mieheni vanhemmilla. Mies, silloin 28-v, leikkasi ison haavan sormeen. Tuleva anoppi istutti poikansa tuoliin, desinfioi haavan, sitoi sen ja antoi vieläpä pusunkin miehelleni. Appi puolestaan siivosi keittiön suit sait, taputti poikaansa ja tiedusteli hellästi, että pitääkö amputoida, hän voi tehdä, saat viskiä puudutukseksi.
Olin ihan äimänä, kuinka lämmin suhtautuminen oli, koska minua ei ikinä olisi edes lapsena hoidettu noin. Olisi karjuttu keittiön sotkemisesta. Ja nämä höösäsivät aikuisen, itsenäisen, äitiään 20 senttiä pidemmän ja varsin fiksun poikansa ympärillä niin ihanasti. Silloin viimeistään tajusin, että lapsuuteni ei ehkä olkut ihan normaali.
Ei varmaan ole vaikea arvata, kumpien isovanhempien kanssa lapsenlapset ovat läheisempiä.
Minusta tuollainen käytös vanhemmilta olisi ahdistavaa, olen 26v. Lapsena kyllä huolehtivat ihan normaalisti.
No todellakin. Normaalit ja lämpimät välit on vanhempiin, autetaan puolin ja toisin jne mutta tuollainen hösääminen kyllä kielii asenteesta, että aikuista lasta ei kohdella aikuisena.
Kyllä miestä ihan aikuisena pidetään tietysti. Heillä on lämpimät, humoristiset ja mutkattomat välit edellen. Onneksi he suhtautuvat miniäänsä yhtä ihanasti. Antavat tilaa, mutta samalla tiedän, että he ovat aina valmiita auttamaan puolesta sanasta. Sama toimii toiseenkin suuntaan. Kunnioitus, hienotunteisuus ja arvostus on ehkä se, mikä sieltä huokuu. Sen koetan välittää omillekin lapsilleni.
Kaverin veli kaatui pyörällä , verta tuli ja oli jonkinaikaa tajuton . Vanhempansa eivät vieneet lääkäriin, laastaroivat vain ja antoivat jonkun särkylääkkeen. Myöhemmin tämä tuolloin 8 tai 9v pikkupoika alkoi käyttäytyä agressiivisesti, pissailla housuun ja änkyttää. Vanhemmat häpesivät ja olivat ymmällään, mutta kummallekaan ei tullut mieleen mahdollisen päävamman yhteys pojan oireisiin. Minkälie aivovamman saanut! Perheen lapsien korvasärkyä myös hoidettiin puhaltamalla tupakansavua korvaan.
80-luvulla tapahtui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei viety lääkäriin. Äiti oli itse lääkäri ja isä tossun alla. Äiti vähätteli kaikkia vaivoja, perus sairastelut flunssat yms oli vain teeskentelyä ja yritystä pinnata koulusta. Jos jotain hoidettiin, äiti itse määräsi lääkkeet ja jos ne ei auttaneet oli vika sairastajassa.
Vähäteltiin niin että aikuisenakin oli tosi iso kynnys uskaltaa lääkäriin ja kun sinne sitten meni lääkäri suhtautui niin ettei tämä nyt mitään voi olla, olisihan äitisi jo puuttunut. Kunnes sitten tuli se oikea lääkäri vastaan.
Terveisin,
synnynnäisesti sairas (fyys.sair.), alle 30-vuotiaana jo eläkkeelleVoiko kysyä mikä sua vaivaa,eikö äitisi lääkärinä huomannut mitään?
Minulla on mm .neurologista vaivaa, en sen tarkemmin halua kertoa. Oli jo lapsena ja äiti vähätteli niitäkin, tai pikemminkin kielsi niiden olemassaolon. Sama jatkui aikuisena ja suuttui jos kerroin käyneeni lääkärissä. Kielsi mahdollisuuden siihen että vaivani olisivat todellisia/sairaudesta johtuvaa vielä silloinkin kun diagnoosi oli viittä vaille valmis, vikoja testituloksia odoteltiin. Enpä pitänyt sen jälkeen enää yhteyttä.
Kyllä, olen samaa mieltä monesta kohdasta. Vanhemman tehtävä on kuitenkin myös opettaa oman kehon kuuntelua, milloin on aihetta oikeasti huolestua, mikä menee ohi jne. Jos aina saa osakseen ylihuolestunutta voivottelua, oppii vääränlaisen asenteen sairastamiseen. Ja tämä voi herkästi mennä kumpaan tahansa suuntaan pieleen.
Muuten kyllä, lasta on tärkeää kuunnella. Pohtia syitä miksi vaikka se maha on kipeä. Sanottaa tunteita jne. Mutta ei ylidramatisoida ja vaikka itseä vähän mietityttäisikin lapsen oireet, ei pidä tartuttaa lapseen kohtuuttomia huolia ja hysteriaa.
Mutta tässäkin ketjussa on selkeästi sellaisia, joita vanhemmat ovat sairauksien suhteen väheksyneet. Ei sekään ole hyvä.