Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?

Vierailija kirjoitti:

Onneks ei koskaan tullut murtumaa, koska siihen varmaan olis tekaistu joku tuohikipsi.

:-D Tuli mieleen vanha ketju ekohippien kuukautissuojista, jossa joku totesi että viimevuotinen oravanpesä on paras sisäinen suoja imemään kuukautisveren.

Muistanpa hyvinkin kun pienenä koululaisena kaaduin jäätiköllä ja oikean jalan reisi sai osuman oikein kunnolla. Jalka oli niin kipeä että koulussa tuolilta noustessani jouduin jonkun aikaa hitaasti ojentamaan kipeää jalkaani ennen kuin pystyin kävelemään.  Opettaja kysyi onko minua käytetty lääkärissä ja kun kerroin että ei ole, hän oli hyvin hämmästynyt ja kysyi miksei.  En osannut selittää. Jalka on edelleen selvästi heikompi kuin toinen. Jokin pysyvä vaurio siihen tuli. Ei vanhempia koskaan kiinnostanut kenenkään terveys. Äitikin nauroi kun eräs sukulaisnainen vei lapsensa lääkäriin "joka nyrjähdyksen vuoksi". Toisilla on välittävät vanhemmat. Kuulin myös eräästä pojasta joka jäi auton alle ja loukkasi päänsä. Koska verta ei vuotanut mistään, vanhemmat ei vieneet lääkäriin. Nyt aikuinen mies kärsii aggressioista ja mielenterveysongelmista. Tiedä sitten mikä yhteys kolarin kanssa on. Luoja varjele lapsia tyhmiltä vanhemmilta.

Minä olin lapsena hirveän kuolemanpelkoinen, ja vihainen vanhemmille, kun eivät vieneet mielestäni tarpeeksi usein lääkäriin. Tosiasiassa lääkärissä kyllä käytiin, jos oli aihetta.

Nyt omien lasten myötä saa olla kyllä herkällä korvalla seuraamassa. Mikä on kurjaa oloa, joka menee ohi parin päivän levolla ja mikä vaatii lääkitystä tms.

Te joilla on kokemus siitä, että teitä ei ole lääkärissä käytetty, perustuuko se johonkin yksittäiseen juttuun vai oikeasti siihen, että jatkuvasti sairastamistanne vähäteltiin? Kyllä meilläkin esim päänsärkyyn todettiin, että ota burana ja joskus se harmitti, kun kaipasi huomiota vanhemmilta, mutta nyt aikuisena toimin kyllä hyvin samalla tavalla, en ala sairastamisen kautta huomiota antamaan (mutta toivottavasti muuten kuitenkin riittävästi).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse menen hyvin nihkeästi lääkäriin, töihinkään ei tarvitse saikkulappua ennenkuin viidennen päivän jälkeen. Välillä kyllä ihmettelen, kuinka sairaita kaikki mielestään ovat, kun jatkuvasti ollaan lääkärissä. Ei jollekin virusflunssalle mitään lääkärikään voi, käskee hengittää höyryä ja juomaan lämmintä ja lepäämään.

Myös esim silmätulehdus, virtsatietulehdus yms paranevat yleensä hyvin itsekseen, vaikka aina pelotellaan worst case skenaarioilla.

Olet onnekas kun olet säästynyt pahemmilta sairauksilta. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Maailmassa on muitakin sairauksia kun flunssa, silmätulehdus ja virtsatietulehdus.

Höps, on minullakin sairauteni ollut ja lääkärit tulleet tutuksi. Tarkoitin vain tällä sitä, että kaikesta lääkärissä ramppaaminen on hassua sekin. Eikä se ole lapsellekaan mikään palvelus, että joka flunssasta juostaan heti lääkäriin. Tottakai tässä ketjussa on myös todella surullisia kertomuksia välinpitämättömyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin lapsena hirveän kuolemanpelkoinen, ja vihainen vanhemmille, kun eivät vieneet mielestäni tarpeeksi usein lääkäriin. Tosiasiassa lääkärissä kyllä käytiin, jos oli aihetta.

Nyt omien lasten myötä saa olla kyllä herkällä korvalla seuraamassa. Mikä on kurjaa oloa, joka menee ohi parin päivän levolla ja mikä vaatii lääkitystä tms.

Te joilla on kokemus siitä, että teitä ei ole lääkärissä käytetty, perustuuko se johonkin yksittäiseen juttuun vai oikeasti siihen, että jatkuvasti sairastamistanne vähäteltiin? Kyllä meilläkin esim päänsärkyyn todettiin, että ota burana ja joskus se harmitti, kun kaipasi huomiota vanhemmilta, mutta nyt aikuisena toimin kyllä hyvin samalla tavalla, en ala sairastamisen kautta huomiota antamaan (mutta toivottavasti muuten kuitenkin riittävästi).

Luitko ollenkaan tässä ketjussa olevia esimerkkejä siitä, miten vakavissa tapaturmissa tai sairauksissa vanhemmat ovat laiminlyöneet lapsensa hoidon? Kyse on vähän muusta kuin ”huomion hakemisesta” vanhemmilta.

Vierailija kirjoitti:

ala sairastamisen kautta huomiota antamaan (mutta toivottavasti muuten kuitenkin riittävästi).

Miksi näin? Mitä hyvää tällainen käytös tuo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin lapsena hirveän kuolemanpelkoinen, ja vihainen vanhemmille, kun eivät vieneet mielestäni tarpeeksi usein lääkäriin. Tosiasiassa lääkärissä kyllä käytiin, jos oli aihetta.

Nyt omien lasten myötä saa olla kyllä herkällä korvalla seuraamassa. Mikä on kurjaa oloa, joka menee ohi parin päivän levolla ja mikä vaatii lääkitystä tms.

Te joilla on kokemus siitä, että teitä ei ole lääkärissä käytetty, perustuuko se johonkin yksittäiseen juttuun vai oikeasti siihen, että jatkuvasti sairastamistanne vähäteltiin? Kyllä meilläkin esim päänsärkyyn todettiin, että ota burana ja joskus se harmitti, kun kaipasi huomiota vanhemmilta, mutta nyt aikuisena toimin kyllä hyvin samalla tavalla, en ala sairastamisen kautta huomiota antamaan (mutta toivottavasti muuten kuitenkin riittävästi).

Luitko ollenkaan tässä ketjussa olevia esimerkkejä siitä, miten vakavissa tapaturmissa tai sairauksissa vanhemmat ovat laiminlyöneet lapsensa hoidon? Kyse on vähän muusta kuin ”huomion hakemisesta” vanhemmilta.

Luin kyllä, enkä puolustele sellaisia vanhempia ollenkaan. Mietin ehkä enemmän sitä, että vanhemmatkin voivat jonkun tilanteen arvioida eri tavalla kuin se lapsi tai nuori ja siksi syntyy kokemus, että laiminlyötiin, enkä nyt edelleenkään tarkoita, että olisi ok olla viemättä lääkäriin jos kaatuu kattilallinen kiehuvaa vettä päälle.

Joskus vaan se lapsen kokemus voi olla värittynyt ja aikuisenakin vielä muistaa, että oli kurja olo eikä sitä, että kyllähän sitä parani muutamassa päivässä.

Vierailija kirjoitti:

Olen ajatellut, että taitaa olla niin, että vanhempi voi antaa lapselleen vain sitä, mitä itse on saanut. Jos ei ole huolehdittu ja viety lääkäriin, kun on ollut sairaana, niin ei älyä omaa lastakaan viedä. Meidän 70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat pula-ajan lapsia suurista perheistä. Varmasti moni heistä on jäänyt huonolle hoidolle ja se on heijastunut omien lasten hoitoon. Ihan älyttömän typeräähän se on, ettei vie lasta hoitoon, vaikka meidän lapsuudessa lääkärit on olleet maksuttomia.

Minä en ole joutunut kokemaan tuollaista, vaan lääkäriin on tarpeen vaatiessa viety. Olin kyllä lapsena hyvin terve. Sen sijaan isäni on nyt vanhana sellainen, ettei millään suostu lähtemään lääkäriin, vaikka olisi ilmiselvästi pahasti sairas. Kerran jo melkein kuoli hoitamattomaan sairauteen. Olen miettinyt, että onko taustalla jotain lapsena opittua omasta arvosta.

Olen syntynyt -75 ja vaikka vanhemmat olikin juoppoja ja kusipäitä,pidettiin lapsista huolta,ruoka,vaatteet,lekuriin vietiin ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ala sairastamisen kautta huomiota antamaan (mutta toivottavasti muuten kuitenkin riittävästi).

Miksi näin? Mitä hyvää tällainen käytös tuo?

Ai se, ettei tee sairaudesta huomionhakukeinoa lapselle? Mietihän, voisiko siitä olla jotain hyötyä? Voisiko siitä olla jotain iloa, että opettaa realismia suhteessa terveyteen?

Eikä tämä tarkoita, ettei normaalia empatiaa olisi. Tottakai on, ja vointia seurataan ja sairautta hoidetaan. Ei tässä asiassa ole vain kahta ääripäätä, totaali tunnekylmä ja ylihössöttäjä.

Minua vietiin nihkeästi lääkäriin, sairastin melko paljon, mutten ikinä mitään erityisen vakavaa. Oikeassahan vanhemmat olivat, ja uskon kyllä, että tosipaikan tullen hoitoon olisivat vieneet. Mietin kyllä, johtuuko oma lääkärikammo kuitenkin näistä kokemuksista ja siitä piiloasenteesta, että turhaan ei lääkäriin mennä.

Semiohiksena on pakko mainita, että laiminlyötyjä lapsia on edelleen. Älä siksi ärsyyntyny, jos koulusta soitetaan, kun lapsesi on ollut paljon poissa. Vieläkään ei ole itsestäänselvyys, että oireileva lapsi saa hoitoa. Siksi meidän koulusta soitetaan ja kysellään, onko lapsi käynyt lääkärissä. On vanhempia, jotka eivät itse tajua, ettei ole normaalia, että nuori ihminen on jatkuvasti pääkivussa tai vatsavaivoissa. Eräskin äiti puhelimessa mietti ääneen, että olihan siitä migreenin estolääkityksestä puhetta joskus. Että pitäisiköhän sitä harkita, kun tyttö on taas tänä keväänä ollut satoja tunteja poissa koulusta... Niinpä.

Vanhemmille pitää nykyäänkin kertoa myös, että kuukautiskipujen hoito ei ole se, että tyttö jätetään kotiin kieriskelemään tuskissaan ja lähdetään itse töihin.

Kun soitan poissaoloista, haluan varmistaa, että lapsi saa hoitoa ja apua, jos tarvitsee. Siihen ei voi luottaa, vaikka olisi kuinka koulutetut ja hyvin toimeentulevat vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Olen ajatellut, että taitaa olla niin, että vanhempi voi antaa lapselleen vain sitä, mitä itse on saanut.

Onneksi se Ei mene näin. Muutoin kaikki kaltoinkohdellut lapset ovat myöhemmin itse vanhempina kaltoinkohtelijoita ja välipitämättömiä. Onneksi ihminen on paljon muutakin kuin perhe, mihin on syntynyt.

Minä, tosin siksi etten koskaan sairastanut. Kaksi nuhaa hoidettiin kotona mustikkamehua juomalla.

Nyt omakin tyttö 6v eikä olla vielä asioitu lääkärissä, toki vien jos jotain asiaa sinne tulee.

Mua laiminlyötiin muuten lapsena, mutta sairaudet ja tapaturmat hoidettiin aina hyvin, koska äiti oli lääkäri. Haaveilin aina, että saisin jonkun vakavan taudin, mieluiten diabeteksen, jonka takia musta pidettäisiin huolta koko ajan.

Laiminlyöntitaustan takia mun on välillä itseni vaikea keskittyä lapsen tarpeisiin, vaikka teenkin parhaani, ja joskus pelottaa että jättäisin itse viemättä lapsen lääkäriin, vaikka pitäisi. Onneksi lapsen isä on huolehtivainen ja tarkka siitä, että lääkärille mennään aina jos on tarvis.

Onneksi olimme terveitä lapsia. Eikä äiti ollut ilkeä tai välinpitämätön vaan hoiti kotikonstein. Silti nyt jälkeenpäin ihmetyttää, miten vaikeaa sinne lääkäriin oli mennä. Lisäksi äidillä oli jotain lääkkeitä vastaan. En saanut särkylääkettä, vaikka hourailin kuumeessa.

Kerran olin pari päivää poissa koulusta, kun hartiani meni pahasti jumiin. Se oli kymmeniä senttejä ylempänä kuin toinen enkä kyennyt kääntämään päätäni. Jollain kamferilaastarilla sitä hoidettiin. Aikuisena sain saman vaivan. Menin lääkäriin, sain lihasrelaksanttipistoksen ja paranin sekunnissa. Nuorena en tiennyt, että tällainen apu on. Äiti tiesi kyllä, koska hän on sairaanhoitaja. Se tässä oudointa onkin... Joskus on tullut mieleen, että entä jos olisimme sairastaneet enemmän; olisiko äiti luopunut lääkärin ja lääkkeiden välttelystä?

Vierailija kirjoitti:

Minä. Esimerkiksi yksi sormeni on vieläkin venkura ja rosoinen, koska kynnen alta levisi tulehdus. Siitä pursui vihreää mätää, mutta siihen sai vain harvoin laittaa jotain hyödytöntä "luonnonvoidetta". Aknea ei saanut hoitaa, koska "se menee ohi itsestään". Eli kosmetiikka oli suoraan stnasta. Just noi korvatulehdukset tms hoidettiin aspiriinilla, joka oli ihmelääke kaikkeen vähänkin vakavampaan eli sellaiseen, josta nousi kuume. Onneks ei koskaan tullut murtumaa, koska siihen varmaan olis tekaistu joku tuohikipsi.

Mullakin puhkes korvat itsestään, nukuin aina mätäpuoli tyynyynpäin. Ranne murtui, on vieläkin reilun sentin paksumpi kuin toinen. Sideharso laitettiin, kun kerran on niiin pipi, hehehe! Sinänsä jännä juttu, kun siihen aikaan oli ihan ilmainen terveydenhuolto.

En tiedä miksei mua viety lapsena lekuriin tikattavaksi kun,linkkari napsahti kiinni ,etusormenpää olisi irronnut jos terä ei olisi osunut luuhun.

Jotenkin onnistuin limsatölkillä leikkaamaan 1 ja 2:sen nivelen välistä etusormen sivusta halki luuta myöten,arpeen alkoi kasvamaan nahkapatti mitä veitsellä vuolin pois ja kerran sieltä tuli valkoinen pallo,ihan kuin pieni kananmuna.

Vasemman polven sain johonkin telottua,polven päältä halki pitkältä matkalta.

Oikeassa polvessa on vasemmalla puolella kanssa pitkä viiltoarpi,mutta oikeassa nilkassa on tikit,ei mitään tietoa miksi.

Vasemmassa ranteessa on arpi kun pienenä kaaduin rikkinäiseen kaljapulloon,silloinkaan ei viety lekuriin,vähän vanhempana räjähti uudenvuoden paukku kädessä ilman hanskoja,

Etusormi,keskisormi ja nimetön oli ihan sinisiä eivätkä toimineet moneen päivään,vieläkin sormissa näkyy pieniä ruudin polttamia pisteitä.

Oikea käsi jäi pulkan ja jonkun jääkokkareen väliin,sormia ei pystynyt liikuttamaan pitkään aikaan niin kovasti sattui jos yritti.

Silloin vietiin sairaalaan kun oikean käden sormet jäi roskiksen väliin ja keskisormesta roikkui vaan lihariekaleet.

Lapsena olin kyllä aina ihan ruvella.

Passia hakiessa ihmettelivät miksi lukulaite ei lue sormenjälkeä etusormesta,niin arpinen sormi että jälki oli pelkkää "mössöä" tosin sen jälkeen lähti koko sormenpää töissä.

Meillä oli kummallisen ristiriitainen asenne lääkäriin menemisen kanssa, kun olin suunnilleen ala-asteikäinen: useimmissa flunssissa kuljettettiin heti lääkäriin tarkistamaan korvia yms, mutta taas isompiin vaivoihin reagoitiin hitaasti tai ei ollenkaan. Esim. kerran sain äärettömän kovan vatsakivun enkä voinut edes kävellä, mutta sitä luultiin ummetukseksi. Umpilisäkkeen  tulehdus sieltä löytyi. Kärsin myöhemmin kovista kuukautiskivuista ja yritin puhua lääkityksen hankkimisesta, mutta äiti vain naureskeli, että sitten pitää mennä gynekologille alapään tarkistukseen, joten häpeilevänä teininä en osannut tehdä asialle mitään. Edes Buranaa tms ei olisi saanut ottaa. Samoin asentohuimauskohtaukset kuitattiin kuvitteluna ja kesken koulupäivän alkava pääkipu oli teeskentelyä (huono näkö).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ala sairastamisen kautta huomiota antamaan (mutta toivottavasti muuten kuitenkin riittävästi).

Miksi näin? Mitä hyvää tällainen käytös tuo?

Ai se, ettei tee sairaudesta huomionhakukeinoa lapselle? Mietihän, voisiko siitä olla jotain hyötyä? Voisiko siitä olla jotain iloa, että opettaa realismia suhteessa terveyteen?

Eikä tämä tarkoita, ettei normaalia empatiaa olisi. Tottakai on, ja vointia seurataan ja sairautta hoidetaan. Ei tässä asiassa ole vain kahta ääripäätä, totaali tunnekylmä ja ylihössöttäjä.

Mutta, jos lapsen on kehitettävä joku kipu/sairaus saadakseen huomiota, niin ehkäpä se vika onkin siinä huomion määräasä tai laadussa. Miksi lapsi keksisi jotain tuollaista, jos huomiota saa tarvitessaan muutenkin? Ja ei, kaiken ei ole tarkoitus pyöriä vain lapsen ympärillä, mutta jo lyhytkin (aito) kohtaaminen ja sen selittäminen, että nyt ei pysty, mutta palataan asiaan, yleensä auttaa. Mikäli siis siihen asiaan oikeasti sitten palataan, kun on saatu ruoka uuniin tms. Lapsella on tarve tuntea olevansa tärkeä ja arvostettu, ja siihen liittyy se, että hänet kohdataan aidosti ja että hänestä ollaan aidosti kiinnostuneita. Ei se huomion määräkään niin paljon kuin sen laatu. Pienet huomion osoitukset ja lapsen kuunteleminen, kun tällä on asiaa, ovat tärkeämpiä kuin "laatuaika" silloin, kun se aikuiselle sattuu sopimaan.

Lapsilla ei myöskään aina ole sanoja selittää tunteitaan, joten vanhemman vastuulla on kuunnella lasta ja selvittää, onko mahakivussa kyse oikeasti mahakivusta vai esim. pahasta mielestä, koska kaveri kiusasi. Tai mitä vain vastaavaa.

Lääkäriin ei viety ja koulusta ei saanut olla pois muuten kuin terkan lähettämänä.